Sata vuotta sitten sunnuntaina 28.6. Gavrilo Princip ampui Sarajevossa Itävallan arkkiherttuan ja hänen vaimonsa. Alkoi neljä vuotta kestänyt ensimmäinen maailmansota. Samassa itsenäisyysliikkeessä kuin ampuja, oli myös sittemmin Nobelilla palkittu kirjailija Ivo Andric. Hänetkin vangittiin osallisuudesta salaliittoon ja vapautus koitti vasta vuonna 1917.
Andricin kirja "Neiti" kertoo naisesta sodan aikaisessa Sarajevossa ja sodan jälkeisessä Belgradissa.Tarina on outo, mutta jollain merkillisellä tavalla uskottava. Se kertoo isästä, joka kuolinvuoteellaan sanoo tyttärelleen, tee työtä, mutta säästä aina ja joka asiassa, älä välitä muiden mielipiteistä, älä jää riippuvaiseksi kenestäkään. Ja tytär, vain 15 vuotta täyttänyt, noudattaa neuvoa. Hän säästää kaikessa: vaatteissa, ruoassa, ihmissuhteissa. Hän unelmoi kultaisesta miljoonasta, sille hän alistaa koko elämänsä. Perhettä hän ei voi ajatellakaan, koska se tietäisi vain kuluja. Apua pyytävät kyläläiset hän käännyttää tylysti pois oveltaan eikä oma äiti saa sen parempaa kohtelua.
Sodasta sinällään Neiti ei välitä. Hän ei pohdi mistä kaikki johtuu, miten tähän on päädytty ja miten se päättyy. Hän nauttii, kun sotavuodet vievät ihmisten hilpeyden ja hauskanpidon mennessään. Nyt ovat muutkin niin kuin hän, synkkiä ja harmaita.
Sota-aikana aina joku rikastuu, valtaosa ihmisistä kärsii puutetta. Neiti on yksi onnistujista, mutta hänen kova tapansa tehdä liiketoimintaa saa kyläläiset hylkäämään hänet lopullisesti. Neiti ei tunne syyllisyyttä, mutta kyläläisten taholta tunkeva syvä viha pelottaa. Neiti muuttaaa äitinsä kanssa Belgradiin.
Sodan jälkeinen Belgrad täyttyy ihmisistä, jotka tulevat eri puolilta Balkania ja Keski-Eurooppaa. Heitä ei oikein yhdistä mikään muu kuin selviytymisen pakko. Kaikki se huvittelunhalu mikä sotavuosina on ollut poissa, purskahtaa nyt täysillä ilmoille. Se on Neidille kauhun paikka. Uudet aatteet nousevat esille. Runoilijat kehottavat "maailman kaikkia köyhiä ihmisiä nousemaan, kaatamaan raja-aidat, liittymään yhteen rikkaita vastaan ja riistämään näiden rikkaudet itselleen." Neiti järkyttyy. Miten noin voidaan ajatella ja vielä sanoa ääneen.
Tarina on surullinen. Mitä muutakaan se voi olla, kun ihmisen koko elämä keskittyy vain rahaan. Elämä jää elämättä.
Kirja ilmestyi vuonna 1945. Silloin Andric on kokenut jo toisen sodan. Eikä ihmisten tappaminen jäänyt tähänkään, sillä Sarajevo kohtasi kovia vielä 1990 -luvulla Jugoslavian hajotessa.
lauantai 28. kesäkuuta 2014
keskiviikko 25. kesäkuuta 2014
Politiikan uskottavuus
On sanottu, että Suomessa voi kerrallaan olla aina vain yksi vaihtoehto. Niin näyttää olevan. Katainen-Urpilainen saivat minut uskomaan, että vaihtoehtoja ei ole, jos halutaan edes joltisenkinlainen hyvinvointivaltio säilyttää. Nyt on kiristettävä, muuten rahat loppuvat valtion kirstusta. Sitten vaihtui hallitus, tulivat uudet miehet. Ja kuinkas kävikään. Nyt löytyy rahaa eikä kukaan puhu kiristämisestä. Ehkä tämä on jonkin uuden alku, toivottavasti. Mistään selkeästä talouskasvun noususta ei tosin ole havaintoa, mutta töitä on ihmisille löydyttävä. Se on lähtökohta.
Tutkimuksien mukaan suomalaiset eivät luota eduskuntaan eikä viime hallitukseenkaan. Ei siis luoteta poliitikkoihin, jotka olemme valinneet hoitamaan asioitamme. Presidenttiin me luotamme. Ja piispaan ja poliiseihin. Kolme kovaa peetä. Eli yksinkertaistaen, me suomalaiset luotamme auktoriteetteihin. Kansanedustajat eivät tällaista suojaa nauti, he ovat liian lähellä meitä.
Kyllä tässä itsekullakin alkaa ottaa koville tämän luottamuksen kanssa. Mihin pitää uskoa, kun pelkästään ihmisiä - ei edes puolueita - vaihtamalla aikaisemmilla päätöksillä ei ole paljon painoa.
Eikä opposiotiosta tule sen kummempaa valoa. Sipilä puhuu kuin yritysjohtaja (mitä hän onkin) ja Soini heittää huulta niin kuin ennenkin. Ja saa naurullaan puolelleen kaikki ne ihmiset, jotka ovat jo valmiiksi kateellisia ja happamia.
Me luotamme myös talousviisaisiin, vaikka ei heilläkään näytä olevan salaista ja pätevää tietoa siitä, miten Suomi voisi nykyisestä suosta nousta. Muistan Timo Harakan sanoneen jossain haastattelussa, että miksei meillä käytetä myös termiä puolustusviisas tai maatalousviisas. Ellei sitten kyse ole ironiasta. kun puhutaan talousviisaista.
Tutkimuksien mukaan suomalaiset eivät luota eduskuntaan eikä viime hallitukseenkaan. Ei siis luoteta poliitikkoihin, jotka olemme valinneet hoitamaan asioitamme. Presidenttiin me luotamme. Ja piispaan ja poliiseihin. Kolme kovaa peetä. Eli yksinkertaistaen, me suomalaiset luotamme auktoriteetteihin. Kansanedustajat eivät tällaista suojaa nauti, he ovat liian lähellä meitä.
Kyllä tässä itsekullakin alkaa ottaa koville tämän luottamuksen kanssa. Mihin pitää uskoa, kun pelkästään ihmisiä - ei edes puolueita - vaihtamalla aikaisemmilla päätöksillä ei ole paljon painoa.
Eikä opposiotiosta tule sen kummempaa valoa. Sipilä puhuu kuin yritysjohtaja (mitä hän onkin) ja Soini heittää huulta niin kuin ennenkin. Ja saa naurullaan puolelleen kaikki ne ihmiset, jotka ovat jo valmiiksi kateellisia ja happamia.
Me luotamme myös talousviisaisiin, vaikka ei heilläkään näytä olevan salaista ja pätevää tietoa siitä, miten Suomi voisi nykyisestä suosta nousta. Muistan Timo Harakan sanoneen jossain haastattelussa, että miksei meillä käytetä myös termiä puolustusviisas tai maatalousviisas. Ellei sitten kyse ole ironiasta. kun puhutaan talousviisaista.
sunnuntai 22. kesäkuuta 2014
Koodeista ja twiittaamisesta
Kuinkahan monta koodia minunkin pitää päivässä muistaa. On ovikoodia, pankkikorttien koodeja, on saatava tietokone auki, on päästävä pankkipalveluihin. Salasanoja alkoi olla liikaa. Lopulta tein koodeista muistilistan. Vaan mitä hyötyä siitäkin on, kun olen sen hukannut. Tämä asunto nielaisee tavaroitani ihan niin kuin pesukoneeni hävittää sukista parin.
Olen vakaasti päättänyt, etten ainakaan etukäteen inhoa mitään tietotekniikan tuomaa uutta mahdollisuutta. Miksi inhoaisinkaan, kun vaikkapa twitterin kautta saan seurata ihan itse valitsemieni henkilöiden mielenkiintoisia täsmäkommentteja maailman menosta. Hyvin osuvat ironiset oivallukset tähditän. Jos twiittaukset alkavat olla tylsähköjä, pääsen yhdellä napautuksella ihmisestä ja hänen ajattelustaan eroon. Nyt juuri on sellainen tunne, etten vielä seuraa kuin aivan muutaman osalta oikeita ihmisiä. Siis heitä, jotka osaavat sanoa viisaasti, näköaloja avartavasti, mutta eivät ole pelkkää piruilua.
Twitterin viesti on lyhyt, enintään 140 merkkiä. Silti - ja ehkä juuri siksi - twiittaus on yllättävän paljastavaa. Ahkerimmat twiittaajat ennättävät kertoa itsestään ja ajattelumaailmastaan todella paljon, vaikka eivät kerralla paljon sanoisikaan. Itse en vielä osaa napakkaa sanomista, mutta opettelen.
Koodeista vielä pieni juhannustarina,vaikka se naurattaakin kaikkia muita paitsi ei itseäni. Aaton aaton iltana piti poiketa ihan nopeasti hakemaan Alepasta pari juttua. Mukanani oli vain S -kortti, jolla aioin maksaa ostokseni. Kone vaan ei hyväksynyt koodiani. Väitti, että se on väärä. Minusta koodini oli täsmälleen oikea, mutta kun kolmaskin kerta tuotti saman väärä koodi -vastauksen, oli uskottava. Kassalla oli pari nuorehkoa miestä odottamassa vuoroaan. Kysyivät, paljonko ostokseni maksavat. - Pari euroa. Me maksamme, sanoi mies.
"Syntyi hetken hiljaisuus, ehdotus on outo uus" lauletaan Helismaan Meksikon pikajunassa. Tuijotin miehiä ja sanoin, laitan naamanne mieleeni. Pojat maksoivat ja minä kävelin kaupasta ulos. Samantien sen sitten hoksasinkin. Ei kai se koodi voinut toimia, kun koko ajan olin näpytellyt Visa -korttini koodia. Pitäisikö hävetä, itkeä vai nauraa? Ehkä vähän nolotti, mutta ennen kaikkea hymyilytti: voi miten mukavia nuoria miehiä.
Olen vakaasti päättänyt, etten ainakaan etukäteen inhoa mitään tietotekniikan tuomaa uutta mahdollisuutta. Miksi inhoaisinkaan, kun vaikkapa twitterin kautta saan seurata ihan itse valitsemieni henkilöiden mielenkiintoisia täsmäkommentteja maailman menosta. Hyvin osuvat ironiset oivallukset tähditän. Jos twiittaukset alkavat olla tylsähköjä, pääsen yhdellä napautuksella ihmisestä ja hänen ajattelustaan eroon. Nyt juuri on sellainen tunne, etten vielä seuraa kuin aivan muutaman osalta oikeita ihmisiä. Siis heitä, jotka osaavat sanoa viisaasti, näköaloja avartavasti, mutta eivät ole pelkkää piruilua.
Twitterin viesti on lyhyt, enintään 140 merkkiä. Silti - ja ehkä juuri siksi - twiittaus on yllättävän paljastavaa. Ahkerimmat twiittaajat ennättävät kertoa itsestään ja ajattelumaailmastaan todella paljon, vaikka eivät kerralla paljon sanoisikaan. Itse en vielä osaa napakkaa sanomista, mutta opettelen.
Koodeista vielä pieni juhannustarina,vaikka se naurattaakin kaikkia muita paitsi ei itseäni. Aaton aaton iltana piti poiketa ihan nopeasti hakemaan Alepasta pari juttua. Mukanani oli vain S -kortti, jolla aioin maksaa ostokseni. Kone vaan ei hyväksynyt koodiani. Väitti, että se on väärä. Minusta koodini oli täsmälleen oikea, mutta kun kolmaskin kerta tuotti saman väärä koodi -vastauksen, oli uskottava. Kassalla oli pari nuorehkoa miestä odottamassa vuoroaan. Kysyivät, paljonko ostokseni maksavat. - Pari euroa. Me maksamme, sanoi mies.
"Syntyi hetken hiljaisuus, ehdotus on outo uus" lauletaan Helismaan Meksikon pikajunassa. Tuijotin miehiä ja sanoin, laitan naamanne mieleeni. Pojat maksoivat ja minä kävelin kaupasta ulos. Samantien sen sitten hoksasinkin. Ei kai se koodi voinut toimia, kun koko ajan olin näpytellyt Visa -korttini koodia. Pitäisikö hävetä, itkeä vai nauraa? Ehkä vähän nolotti, mutta ennen kaikkea hymyilytti: voi miten mukavia nuoria miehiä.
keskiviikko 18. kesäkuuta 2014
Juhannusmuistoja
Juhannus kuuluu viettää Suomessa. Mihin täältä voisikaan lähteä, kun on kesän valoisin aika - satoi tai paistoi. Villaa vain ylle ja alle ja ihmettelemään keskikesän kauneutta. Sellaista se melkein aina on, mutta kuka siitä välittää. Tähän olemme tottuneet. Aurinkoinen juhannusyö Lapissa oli kokemus, jonka toivoisin jokaisen suomalaisen edes kerran elämässään kokevan. Sitä luulee tietävänsä mitä se on, ei sitä tiedä vaikka kuinka kuvia katsoisi.
Olen varmaan useimmat juhannukseni viettänyt erilaisilla mökeillä ruokapöydän ääressä ja saunassa. Ehkä siihen väliin on sopinut jotain muutakin kuten järvelle tuijottelua ja laineiden liplatuksen kuuntelua. Silloin ennen juhannustanssit olivat se jokin. Kun lavalla/suulissa/ladossa kajahtivat La Cumparsitan sävelet ja kun tangon taitava nuori mies haki lattialle, oli nuori nainen pelkkää värähtelyä.
La Cumparsitan sanat kertovat kaiken: "mieltä kiehtoo, tää rytmi kuuma tulta liehtoo...mulle milloin suot kuuman suudelman, hetki tää on meitä varten... suo yksin aina jumaloin, sun vuokses kaiken tehdä voin, sun lempes maljan join, se huumas mun... hiljaa yössä, nyt sävel kaikaa tähtein yössä..." Eihän tällaista voi unohtaa koskaan.
Kerran kauan sitten olimme tyttöjen kanssa leirintäalueella Hangossa. Kun emme me neljä kirkassilmäistä tyttölasta muuta keksineet, aloimme flirttailla poliisien kanssa. "Lentävät" liikkuivat kaupungilla autolla ja miten ollakaan, yhtenään ohittivat meidät. Kutsuimme pojat telttaan kahville. Ja he tulivat. Meistä oli hauskaa, kun teltan ulkopuolelta kuului: olkaa hiljaa, siellä on poliiseja. Vielä hauskempaa oli seuraavana päivänä, kun poliisit veivät meidät omalle yksityisalueelleen, rantahietikolle. Ei tanssittu eikä juopoteltu, pelattiin lentopalloa.
En halua vähentää juhannusiloasi, mutta en malta olla laittamatta tähän lopuksi Arvo Turtiaisen runoa. Olkaamme onnellisia siitä mitä meillä on.
Näin Juhannuksen 1941
Halusin hävitä pois,
sulautua sinuun juhannustaivas.
Halusin tulla sinuksi juhannusruoho,
jotain hyvää halusin tehdä:
lentää siitepölyhiukkasena tienpuolen kukkaan,
hedelmöittää yhden niistä.
Mutta olen ihminen,
selässäni on kivääri,
jaloissa raudoitetut saappaat.
Olen ihminen
ja marssin rivissä:
itään, länteen
länteen, itään.
Olen ihminen
ja luon historiaa.
Olen ihminen
ja tuhoan.
Mieluummin hukkuisin
siitepölyhiukkasena tienpuolen kukkaan.
sunnuntai 15. kesäkuuta 2014
MM -jalkapallossa on jotain erityisen kutkuttavaa
Kaikki alkoi vuonna 1990. Olimme vuokranneet mökin Kiteeltä pariksi viikoksi. Sattui koleat kelit, oli kylmää, satoi vettä, aurinko näyttäytyi miten sattui. Rannalla ei lojuttu eikä järvellä soudeltu. Sen sijaan lenkkeiltiin, saunottiin ja katseltiin jalkapallon MM -kilpailuja pienen pienestä televisiosta. Katsoimme varmaan jokaisen pelin. Ja minä piirsin kaavioita ennakoiden voittavat joukkueet ja mitkä joukkueet joutuvat vastakkain.
Eikä tämä harrastus jäänyt tähän. Sen jälkeen olen katsonut luultavasti valtaosan niin EM- kuin MM -kilpailujen peleistä. En tunne joukkueita kovin hyvin enkä osaa luetella eri maiden pelaajien ja valmentajien nimiä. Olennaisempaa kuin taktiset kuviot, on vain antautua pelihurmioon. Ehkä tärkein asia, mikä saa minut seuraamaan jalkapalloa, on pelien yllätyksellisyys. Arvaamattomuus tekee lajista kiehtovan.
Eivät edes asiantuntijat osaa aina ennakoida lopputulosta. Oli esimerkiksi aivan selvää, että Urugay voittaa ja Costa Rica on pelkkä heittopussi. Vaan kuinkas kävikään, toisin kävi.
Maailman mestaruuskilpailuissa jännitystä lisää se, että eri maanosien parhaat pelaajat ja valmentajataktikot kohtaavat toisensa. Vaikka säännöt ovat kaikille samat, tulkintoja tulee. Peli on niin nopea ja kun videotarkistuksia ei ole, tekevät tuomarit myös virheitä. Ehkä siinäkin, lajin inhimillisyydessä on jotain mikä tekee siitä niin kiinnostavan. Toisen tappio, toisen voitto. Onneksi nyt sentään voidaan tarkistaa, menikö pallo maaliin vai ei. Sen näkemiseen kun ei aina ihmissilmä riitä.
Tunteiden skaala on laaja. Pelaajat ja valmentajat riemuitsevat ja iloitsevat, mutta kärsivät myös kivusta ja tappioista. Kun Hollannin pelaaja meni antamaan kulmapotkun, Espanjan valmentaja Bosque sulki silmänsä ja veti suunsa myttyrään, isoa miestä pelotti. No, maali siitä tulikin, eipä turhaan pelännyt.
Jotkut joukkueet ja pelaajat nousevat väistämättä suosikeiksi. Kestosuosikkeijani ovat iät ajat olleet Hollanti ja Espanja, mutta olen avoin uusille suosikeille. Olen sen joukkueen puolella, joka pelaa hyvää jalkapalloa. Hollannin kanssa olen nyt vähän vaikeuksissa, kun vastapelaajan kintuille potkiminen näyttää taas kuuluvan vähän liiaksi heidän arsenaaliinsa. Mutta toisaalta, joukkueessa on van Persie. Hän oli sananmukaisesti lentävä hollantilainen pukatessaan komean maalin. Sitä en olisi halunnut jättää näkemättä.
Eikä tämä harrastus jäänyt tähän. Sen jälkeen olen katsonut luultavasti valtaosan niin EM- kuin MM -kilpailujen peleistä. En tunne joukkueita kovin hyvin enkä osaa luetella eri maiden pelaajien ja valmentajien nimiä. Olennaisempaa kuin taktiset kuviot, on vain antautua pelihurmioon. Ehkä tärkein asia, mikä saa minut seuraamaan jalkapalloa, on pelien yllätyksellisyys. Arvaamattomuus tekee lajista kiehtovan.
Eivät edes asiantuntijat osaa aina ennakoida lopputulosta. Oli esimerkiksi aivan selvää, että Urugay voittaa ja Costa Rica on pelkkä heittopussi. Vaan kuinkas kävikään, toisin kävi.
Maailman mestaruuskilpailuissa jännitystä lisää se, että eri maanosien parhaat pelaajat ja valmentajataktikot kohtaavat toisensa. Vaikka säännöt ovat kaikille samat, tulkintoja tulee. Peli on niin nopea ja kun videotarkistuksia ei ole, tekevät tuomarit myös virheitä. Ehkä siinäkin, lajin inhimillisyydessä on jotain mikä tekee siitä niin kiinnostavan. Toisen tappio, toisen voitto. Onneksi nyt sentään voidaan tarkistaa, menikö pallo maaliin vai ei. Sen näkemiseen kun ei aina ihmissilmä riitä.
Tunteiden skaala on laaja. Pelaajat ja valmentajat riemuitsevat ja iloitsevat, mutta kärsivät myös kivusta ja tappioista. Kun Hollannin pelaaja meni antamaan kulmapotkun, Espanjan valmentaja Bosque sulki silmänsä ja veti suunsa myttyrään, isoa miestä pelotti. No, maali siitä tulikin, eipä turhaan pelännyt.
Jotkut joukkueet ja pelaajat nousevat väistämättä suosikeiksi. Kestosuosikkeijani ovat iät ajat olleet Hollanti ja Espanja, mutta olen avoin uusille suosikeille. Olen sen joukkueen puolella, joka pelaa hyvää jalkapalloa. Hollannin kanssa olen nyt vähän vaikeuksissa, kun vastapelaajan kintuille potkiminen näyttää taas kuuluvan vähän liiaksi heidän arsenaaliinsa. Mutta toisaalta, joukkueessa on van Persie. Hän oli sananmukaisesti lentävä hollantilainen pukatessaan komean maalin. Sitä en olisi halunnut jättää näkemättä.
keskiviikko 11. kesäkuuta 2014
Kesäistä iloa Talvipuutarhasta
Kesäaamut kaupungissa(kin) ovat lumoavia. Sadepäivän jälkeen myös ihminen eikä vain koirani haistaa tuoksuja, maisema on kaunis kaikessa tuuheudessaan ja syvässä vihreydessään. Lämpimät päivät ja riittävä sade ovat tehneet tehtävänsä.
Kaupungin Talvipuutarha on ruusujen aikaan uskomattoman hieno puisto, mutta se on sitä jo nyt. Iloksenne teille, blogini lukijat, kuvia aamulenkiltä Tapsun kanssa. Me nautimme.
Kaupungin Talvipuutarha on ruusujen aikaan uskomattoman hieno puisto, mutta se on sitä jo nyt. Iloksenne teille, blogini lukijat, kuvia aamulenkiltä Tapsun kanssa. Me nautimme.
Lintujen huussit ovat Miia Kallion ja Otto Santalan käsialaa
Kaarina Kellomäen hauska tekstiilinauhasta pujoteltu "graffiti".
Vapaa-Aika 3.6.-31.8.2014
Helsingin Talvipuutarha
sunnuntai 8. kesäkuuta 2014
Filmihullut Sodankylässä
Sodankylän filmifestivaali käynnistyy ensi keskiviikkona. Siellä minäkin olen monasti ollut, mutta vain ajatuksissa. Aina on lähteminen jäänyt meinaamisen asteelle niin kuin jää edelleen. Heittäydyin festivaalitunnelmaan katsomalla Peter von Baghin Sodankylän filmiviikosta kertovat hienosti puhuttelevat ohjelmat. Areena lähetti lähes tunnin kestäviä ohjelmia kolme. Edelleen nähtävissä.
Yöttömän yön aurinko, tällaisten festivaalien harvinaisuus vai mikä lienee saanut niin monet kuulut ohjaajat lähtemään Lapin portille. Joka tapauksessa vierailevien ohjaajien lista on komea, moni on jo poistunut joukostamme. Nämä dokumentit oli koottu keskustelutilaisuuksista, joissa ohjaajat kertoivat mielielokuvistaan, mitä on ohjata, mitä on elokuva, millaisia ovat näyttelijät.
Elokuva on kiehtova maailma. Elokuvan katsominen oikeassa teatterissa on ihan toista kuin televisioruudusta. En osaa sanoa, vaikuttaako eläytymiseeni se, että istun pimeässä teatterissa muiden ihmisten keskellä, en ole yksin, vaan monet jakavat kokemuksen samalla kertaa. Vaikuttavan elokuvan katsomisen jälkeen teatterista ulostulo on hämmentävää. Se on sitä ollut aina ja se on sitä edelleen. Kirkkaat valot, äänet, ihmiset. Tulen toisesta maailmasta, en tahtoisi herätä todellisuuteen. Kun pyyhin itkettyneitä silmiäni, en haluaisi kenenkään katsovan minua, haluaisin olla vain itsessäni, hiljaa ja puhumatta. Elokuvan antama tunnekokemus voi parhaimmillaan olla juuri näin vahva.
Elokuva on siitä merkillinen asia, että monet elokuvat voi katsoa uudelleen ja uudelleen. Chaplinin Kaupungin valot itkettää aina vaikka kuinka tiedän, miten se päättyy. Tämän elokuvan monet ohjaajat valitsivat siksi leffaksi, jonka ottaisivat mukaansa autiolle saarelle, jos saisi ottaa vain yhden elokuvan.
Mutta vielä Sodankylään. Olen matkalla Saariselälle ajanut usein sen läpi. Joskus pysähtynyt kauppaan ja tankannut auton, mutta muuten paikkakunta on vieras. Filmiviikolla se on varmasti muuta kuin hiljainen kylä (kaupunkihan se on). Dokumentissa näytettiin talon seinustalla olevaa kuvaa Humprey Bogartista ja tekstiä: "Mennään elokuviin, baby". Minusta se on aivan asiaankuuluva teksti eikä naurata ollenkaan. Tosin hyvälle mielelle se sai.
Jos olisin Sodankylässä, menisin katsomaan Olivier Assayasin elokuvaa Carlos, joka esitetään täyspitkänä kuusituntisena yönäytöksenä. Ja sen jälkeen kävelisin yöttömään yöhön. Ehkä ihmettelisin, missä oikein olen.
Yöttömän yön aurinko, tällaisten festivaalien harvinaisuus vai mikä lienee saanut niin monet kuulut ohjaajat lähtemään Lapin portille. Joka tapauksessa vierailevien ohjaajien lista on komea, moni on jo poistunut joukostamme. Nämä dokumentit oli koottu keskustelutilaisuuksista, joissa ohjaajat kertoivat mielielokuvistaan, mitä on ohjata, mitä on elokuva, millaisia ovat näyttelijät.
Elokuva on kiehtova maailma. Elokuvan katsominen oikeassa teatterissa on ihan toista kuin televisioruudusta. En osaa sanoa, vaikuttaako eläytymiseeni se, että istun pimeässä teatterissa muiden ihmisten keskellä, en ole yksin, vaan monet jakavat kokemuksen samalla kertaa. Vaikuttavan elokuvan katsomisen jälkeen teatterista ulostulo on hämmentävää. Se on sitä ollut aina ja se on sitä edelleen. Kirkkaat valot, äänet, ihmiset. Tulen toisesta maailmasta, en tahtoisi herätä todellisuuteen. Kun pyyhin itkettyneitä silmiäni, en haluaisi kenenkään katsovan minua, haluaisin olla vain itsessäni, hiljaa ja puhumatta. Elokuvan antama tunnekokemus voi parhaimmillaan olla juuri näin vahva.
Elokuva on siitä merkillinen asia, että monet elokuvat voi katsoa uudelleen ja uudelleen. Chaplinin Kaupungin valot itkettää aina vaikka kuinka tiedän, miten se päättyy. Tämän elokuvan monet ohjaajat valitsivat siksi leffaksi, jonka ottaisivat mukaansa autiolle saarelle, jos saisi ottaa vain yhden elokuvan.
Mutta vielä Sodankylään. Olen matkalla Saariselälle ajanut usein sen läpi. Joskus pysähtynyt kauppaan ja tankannut auton, mutta muuten paikkakunta on vieras. Filmiviikolla se on varmasti muuta kuin hiljainen kylä (kaupunkihan se on). Dokumentissa näytettiin talon seinustalla olevaa kuvaa Humprey Bogartista ja tekstiä: "Mennään elokuviin, baby". Minusta se on aivan asiaankuuluva teksti eikä naurata ollenkaan. Tosin hyvälle mielelle se sai.
Jos olisin Sodankylässä, menisin katsomaan Olivier Assayasin elokuvaa Carlos, joka esitetään täyspitkänä kuusituntisena yönäytöksenä. Ja sen jälkeen kävelisin yöttömään yöhön. Ehkä ihmettelisin, missä oikein olen.
keskiviikko 4. kesäkuuta 2014
Elllei olisi Hakaniemen hallia
niin ilmankin voisi elää, mutta jäisipä monia mukavia kokematta. Hallille tuli maanantaina 100 vuotta täyteen. Sitä juhlittiin kakkukahveilla, oli kuulemma ollut tupa täynnä. En päässyt kemuihin, mutta käväisin myöhemmin.
Olen jo vuosia tehnyt viikottain ostokseni hallissa. Sinne houkuttaa tietysti ja erityisesti tuore kala, mutta myös tutuiksi tulleet kauppiaat. Rosendahlin kauppiaan kanssa keskustelimme pitkään perinteistä. Hänen isovanhempansa ovat pitäneet kauppaa jo 1930 -luvulla. Kuvat seinällä kertovat kauppiaan äidin äidistä ja myymälästä, joka on ollut samalla paikalla kuin nykyinenkin. Valikoima on taatusti silloin ollut toinen kuin tänään. Ei ole ollut silliä maukkaassa smetanakastikkeessa, vaan on luultavasti myyty rasvasilli suoraan tynnyristä. Tänään pitää (?) kaiken olla niin valmiiksi laitettua.
En osaa sanoa, miten tietyt kaupat ovat tulleet minun kaupoikseni. Ehkä olen jäänyt asiakkaaksi ihan vain siksi, ettei ole tullut pettymyksiä vastaan. Joku sanoi joskus, että torimyyjän pitää pettää vain yhden kerran, se riittää. Leipäkauppoja vähän vaihtelen paitsi ruisleivän ostan aina samasta myymälästä. Syön harvoin muuta lihaa kuin lammasta, sen olen tottunut ostamaan Hakkaraiselta. Mukavaa, kun pojat vielä neuvovat ja antavat ruokaohjeita. No jaa, koiralleni sentään on haettava toisaalta broilerin sydäntä ja kivipiirasta. Ovat Tapsukan suurta herkkua.
Parhialan kahvia ja teetä ja paljon muitakin herkkuja tarjoava myymälä on tietysti oma lukunsa. On kuulemma se toinen myymälä, joka on ollut hallissa sata vuotta. Hurja mikä historia takana. Mitähän myymälässä on myyty sotavuosina ja sotien jälkeen, jolloin kaikesta oli pulaa? Ostin vahvaa espressoa. Sitä kannattaa ostaa vaikkei joisikaan. Kotiin tulee huumaava kahvintuoksu juuri jauhetusta kahvista. Aion kyllä sen juodakin.
Joskus kun maltan olla hosumatta, istun capuccinolle ja vain seuraan kuhinaa ympärilläni. Halliin ei ylipäätään kannattaisi tulla kiireisenä, sillä voihan kauppareissuakin ajatella kaikkien aistien herkistelykokemuksena. Nyt yksi aisti ilmoittaa olemassaolostaan: kun kirjoittaa ruoasta, tulee nälkä. Taidan tässä siirtyä nauttimaan ostamastani loimulohesta.
Olen jo vuosia tehnyt viikottain ostokseni hallissa. Sinne houkuttaa tietysti ja erityisesti tuore kala, mutta myös tutuiksi tulleet kauppiaat. Rosendahlin kauppiaan kanssa keskustelimme pitkään perinteistä. Hänen isovanhempansa ovat pitäneet kauppaa jo 1930 -luvulla. Kuvat seinällä kertovat kauppiaan äidin äidistä ja myymälästä, joka on ollut samalla paikalla kuin nykyinenkin. Valikoima on taatusti silloin ollut toinen kuin tänään. Ei ole ollut silliä maukkaassa smetanakastikkeessa, vaan on luultavasti myyty rasvasilli suoraan tynnyristä. Tänään pitää (?) kaiken olla niin valmiiksi laitettua.
En osaa sanoa, miten tietyt kaupat ovat tulleet minun kaupoikseni. Ehkä olen jäänyt asiakkaaksi ihan vain siksi, ettei ole tullut pettymyksiä vastaan. Joku sanoi joskus, että torimyyjän pitää pettää vain yhden kerran, se riittää. Leipäkauppoja vähän vaihtelen paitsi ruisleivän ostan aina samasta myymälästä. Syön harvoin muuta lihaa kuin lammasta, sen olen tottunut ostamaan Hakkaraiselta. Mukavaa, kun pojat vielä neuvovat ja antavat ruokaohjeita. No jaa, koiralleni sentään on haettava toisaalta broilerin sydäntä ja kivipiirasta. Ovat Tapsukan suurta herkkua.
Parhialan kahvia ja teetä ja paljon muitakin herkkuja tarjoava myymälä on tietysti oma lukunsa. On kuulemma se toinen myymälä, joka on ollut hallissa sata vuotta. Hurja mikä historia takana. Mitähän myymälässä on myyty sotavuosina ja sotien jälkeen, jolloin kaikesta oli pulaa? Ostin vahvaa espressoa. Sitä kannattaa ostaa vaikkei joisikaan. Kotiin tulee huumaava kahvintuoksu juuri jauhetusta kahvista. Aion kyllä sen juodakin.
Joskus kun maltan olla hosumatta, istun capuccinolle ja vain seuraan kuhinaa ympärilläni. Halliin ei ylipäätään kannattaisi tulla kiireisenä, sillä voihan kauppareissuakin ajatella kaikkien aistien herkistelykokemuksena. Nyt yksi aisti ilmoittaa olemassaolostaan: kun kirjoittaa ruoasta, tulee nälkä. Taidan tässä siirtyä nauttimaan ostamastani loimulohesta.
sunnuntai 1. kesäkuuta 2014
Terveisiä kotiin!
Miten yksinkertaista tänä päivänä onkaan pitää yhteyksiä ystäviin ja sukulaisiin. On kännykät, tekstiviestit, sähköpostit ja skypet. Ennen lähelteltiin kortteja. Enää niitä ei tule edes ulkomailta. Tekstiviesti kertoo missä milloinkin ollaan. Tai fb -päivitys, viesti twitteriin tai blogi. Semmosta se on, helppoa ja vaivatonta.
Mutta mutta. Viestistä jää jäljelle vain haihtuva muisto ellet satu olemaan viestejä arkistoiva. Ja arkistokin todennäköisesti häviää, kun kulloinenkin kone sanoo suhteensa irti.
Löysin äitini valokuvalaatikoista satakunta vanhemmilleni postittamaa korttia, joista reilut puolet oli Suomesta lähetettyjä. Tähän malliin:
"Hei, onneksi olkoon isäinpäivänä. Eilen täällä Jyväskylässä palaveri, nyt lähdössä Tampereelle. Pakkasta on hiukan, luntakin jo sateli." Kortti isälle Jyväskylästä 9.11.62.
Ajankuvasta kertoo kortti Kemistä: "Rahat on miltei loppu, jäivät tuonne Haaparannan puolelle, kun piti ostaa "ilmaiseksi" kahvikuppeja, haarukoita ja suklaata". (11.2.63.) Silloin käytiin Haparandassa edullisemmilla ostoksilla. Ehkä vielä tänäänkin.
"Tervehdys täältä kaivosten varjosta. Jo hieman nipistlee tämä 30 asteen pakkanen. Kaunista seutua. Kuvassa oleva torni on iltaisin valaistu ja se on sitten kolkon näköinen, kun ympäristö on aivan pimeä". Kortti äidille Outokummusta 20.2.64.
Hei, terveisiä täältä pohjoisesta. Pakkasta 20 astetta, pitäisi käydä vielä tänään Torniossa ja sitten Ykspihlajan kautta Helsinkiin. Kyllä osaa tämä Oulun aurinko jo paistaa silmiä häikäisevän kirkkaasti. Kortti isälle Oulusta 3.4.65.
Ensimmäisen visiittini Pieksämäelle kuitttaan "on melkoisen oudon näköinen paikkakunta, ei järin kaupungilta vaikuta. Täältä jatkan huomenna Joensuuhun ja sieltä samana iltana Helsinkiin. Saa taas junassaolosta tarpeekseen." (6.12.62)
Kortit palauttavat mieleeni myös ensimmäisen Lapin matkani. Se suuntautui melkein Kilpisjärvelle, siellä oli ja on vieläkin pieni Peeran maja, jonka TUL 60 -luvun alussa rakennutti. "Ensimmäinen tunturi on valloitettu. Näitä maisemia ei voi kuvata, ne on itse koettava. Tämä on jotain." (21.3.1964) Viikko pohjoisessa jätti pysyvän jäljen sydämeeni, Lapissa tuli sittemmin vietettyä monet keväät ja joulut.
Kortit kertovat myös kesästä ja pitkistä polkupyöräretkistä. Ja myös siitä, että silloin teimme tyttöystäväni kanssa useita liftausreissuja. Se oli normaali tapa matkustaa, kun ei ollut rahaa. Kortilla piti äitiä rauhoittaa, kaikki hyvin.
Mutta mutta. Viestistä jää jäljelle vain haihtuva muisto ellet satu olemaan viestejä arkistoiva. Ja arkistokin todennäköisesti häviää, kun kulloinenkin kone sanoo suhteensa irti.
Löysin äitini valokuvalaatikoista satakunta vanhemmilleni postittamaa korttia, joista reilut puolet oli Suomesta lähetettyjä. Tähän malliin:
"Hei, onneksi olkoon isäinpäivänä. Eilen täällä Jyväskylässä palaveri, nyt lähdössä Tampereelle. Pakkasta on hiukan, luntakin jo sateli." Kortti isälle Jyväskylästä 9.11.62.
Kuokkalan sillasta ei Jyväskylässä vielä tuolloin ollut tietoakaan.
Ajankuvasta kertoo kortti Kemistä: "Rahat on miltei loppu, jäivät tuonne Haaparannan puolelle, kun piti ostaa "ilmaiseksi" kahvikuppeja, haarukoita ja suklaata". (11.2.63.) Silloin käytiin Haparandassa edullisemmilla ostoksilla. Ehkä vielä tänäänkin.
"Tervehdys täältä kaivosten varjosta. Jo hieman nipistlee tämä 30 asteen pakkanen. Kaunista seutua. Kuvassa oleva torni on iltaisin valaistu ja se on sitten kolkon näköinen, kun ympäristö on aivan pimeä". Kortti äidille Outokummusta 20.2.64.
Onkohan kaivos vielä Outokummussa paikallaan?
Hei, terveisiä täältä pohjoisesta. Pakkasta 20 astetta, pitäisi käydä vielä tänään Torniossa ja sitten Ykspihlajan kautta Helsinkiin. Kyllä osaa tämä Oulun aurinko jo paistaa silmiä häikäisevän kirkkaasti. Kortti isälle Oulusta 3.4.65.
Taitaa Oulun Koskikeskus olla tänään tyystin toisennäköinen.
Ensimmäisen visiittini Pieksämäelle kuitttaan "on melkoisen oudon näköinen paikkakunta, ei järin kaupungilta vaikuta. Täältä jatkan huomenna Joensuuhun ja sieltä samana iltana Helsinkiin. Saa taas junassaolosta tarpeekseen." (6.12.62)
Kortit palauttavat mieleeni myös ensimmäisen Lapin matkani. Se suuntautui melkein Kilpisjärvelle, siellä oli ja on vieläkin pieni Peeran maja, jonka TUL 60 -luvun alussa rakennutti. "Ensimmäinen tunturi on valloitettu. Näitä maisemia ei voi kuvata, ne on itse koettava. Tämä on jotain." (21.3.1964) Viikko pohjoisessa jätti pysyvän jäljen sydämeeni, Lapissa tuli sittemmin vietettyä monet keväät ja joulut.
Kortit kertovat myös kesästä ja pitkistä polkupyöräretkistä. Ja myös siitä, että silloin teimme tyttöystäväni kanssa useita liftausreissuja. Se oli normaali tapa matkustaa, kun ei ollut rahaa. Kortilla piti äitiä rauhoittaa, kaikki hyvin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)