"Teitä pelkää en, mä kuulun liittoon..."

Pete Seeger elää enää muistoissamme ja lauluissaan.  Koin vuosia sitten Helsingissä upean konsertin, jossa Seeger hersyttävästi lauloi ja puhui. Hänen tulkkinaan oli lavalla Mikko Perkoila, tuo omalaatuisia lauluja laulava mies.  No he kaksi lauloivat erikseen ja yhdessä "Liiton tyttö"  nimisen laulun. Ja siitä saakka minä olen kuvitellut, että se laulu jos mikä, on Seegerin laulu. Vaan eipäs olekaan.

Piti vähän penkoa arkistoja ja löytyihän sieltä oikea tieto: Liiton tytön sävel ja alkuperäiset sanat Guthrie Woodyn.

Joka tapauksessa, Seeger ja Perkoila lauloivat laulun niin antaumuksella, että ehkä voin Seegerin muistoksi ajatella häntä tämänkin laulun kautta. Teksti kulkee jotenkin näin:

"Sitä tyttöä milloinkaan ei voitais horjuttaa vaikka vastassa olis rikkuri, tai kiväärimies ja poliisi ...tyttömme ei ole peloissaan vaan näin hän huudahtaa: teitä pelkää en, mä kuulun liiitton, mä kuulun liiittoon, teitä pelkää en, mä kuulun liittoon joka taistelee.

Teitä juonilla nujertaa nuuskijat koettaa, mutta toiseks jää ne pässinpäät kun meidän likka järjestää, kun palkoista taistellaan, hän on nainen paikallaan, hän liiton korttia vilkuttaa, ja huudahtaa: teitä pelkää en, mä kuulun liittoon joka taistelee..."

Olen joskus kuullut kun PAMin puheenjohtaja Ann Selin on antanut tämän laulun soida sydämensä pohjasta. Silloin on tullut tunne,  että nyt mennään vaikka läpi kiviseinän.

Politiikkaa on urheilussa ollut aina

Tänään sunnuntaina on kulunut 95 vuotta siitä, kun TUL eli Työväen Urheiluliitto perustettiin. Liitolla on ollut tapana kutsua ystäviään vastaanotolle viettämään pientä juhlahetkeä.  Käväisin siellä minäkin. Tämän päivän TUL on minulle aika vieras, vaikka joskus  se on täyttänyt koko elämäni. Aika on muuttunut urheilussakin. Siitä kertoi myös se, että TUL:n vuoden urheilijaksi valittiin taekwon-don maailmanmestari Pauliina Hietaniemi. Aika on totisesti toinen.

Luin juuri  tuoreen Jenni Linturin kirjan "Malmi, 1917".  Pieni teos, mutta miten vahvasti hän siinä kuvaakin erityisesti suomen- ja ruotsinkielisten välillä vallitsevia jännitteitä, jotka purkautuvat väkivaltaisina. Sellaiseen maailmaan TUL syntyi.  Järjestö perustettiin kansalaissotaa seuraavana vuonna. Aika oli työväenjärjestöille vaikeaa eikä 1930 -luvulla ollut sen helpompaa. Liittojuhlilla eivät voimistelijat saaneet heiluttaa punaista väriä sen paremmin lipuissa kuin huiveissa.

Päivän Hesarissa Kari Huhta kertoo lukuisin esimerkein, miten urheilu ja politiikka ovat kasvaneet yhteen. Niin se on ollut aina. Tarvitsee vain lukea suomalaisten urheilujärjestöjen historiaa, niin löytää monta faktaa. Totta on, ettei urheilijan tulos parane millään jäsenkirjalla, mutta "väärän" urheilujärjestön jäsenkirja on  estänyt pääsyn esimerkiksi olympialaisiin. Fair Play!

Kuuluuko puoluepolitiikka sitten urheilujärjestöille. Yksikään järjestö ei ole siitä vapaa. Luulen, ettei ole vielä tänäänkään vaikkei se ehkä näy samalla tavalla kuin 1960-ja 70 -luvuilla.  Silloin varmaan kovimmat kisat käytiin Työväen Urheiluliitossa.  Tekee vieläkin mieli huokaista ja sanoa, voi herra auta armias millaista se oli, kun kolme työväenpuoluetta ja niiden sisällä olevat erimieliset linjat taistelivat urheilujärjestön johtopaikoista. Välillä siitä sai työn iloa, useimmiten ei.

Vaan kyllä ne 1960 -luvulla Pitkänsillan kupeessa olleessa ravintola Sillankorvassa järjestetyt vastaanotot olivat täysin toista kuin nämä nykyiset. Ne olivat jännittäviä tilaisuuksia. Paikalla oli urheilujohtajien ja poliitiikkojen kermaa. Pekka Martinin kutsusta saattoi olla vaikeaa kieltäytyä. Myönnän, aika on saattanut osaltani tehdä tehtävänsä.

Olen kuullut sanottavan, että nostalgia on nuoruuden ravinto. Tätä ravintoa tässä on nyt sitten nautittu.

Pelkoa vai itsesuojeluvaistoa?

"Herran pelko on viisauden alku"  sanontaan taidetaan uskoa vieläkin.  Näin ainakin voi päätellä TVn ajankohtaisohjelmasta, jossa käsiteltiin tilannetta vanhusten hoitolaitoksissa. Työntekijät eivät uskalla puuttua epäkohtiin, sanoi vuosikymmeniä vanhusten parissa työtä tehnyt.

Pelko sulkee suut. Minkä pelko? Mitä ihmiset pelkäävät, kun eivät puhu eivätkä puutu asioihin, jotka eivät ole kunnossa? Työpaikan menetystä ei kai ainakaan vanhuksia hoitavissa laitoksissa tarvinne pelätä, mutta epämukavia työtehtäviä, huonoa kohtelua, henkistä päähänpotkintaa. Onhan näitä tapoja osoittaa jokaiselle oma paikkansa.

Sanomisesta saa vain pahan akan nimen. Ja itselleen harmia. Siis vaikeneminen voi olla myös tervettä itsesuojeluvaistoa tai sitten se on pakenemista. Kukapa epämiellyttäviä tilanteita rakastaisi. Toisaalta taas, pelko on asia, jota ihminen ei aina välttämättä edes tunnista. Ehkä pelko sanana on niin voimakas, ettei sitä halua itsessään nähdä.

Mutta hiljaisuuden kulttuurista ja epäkohtien sietämisestä seuraa se, että asiat eivät korjaannu. Mikään ei muutu toiseksi. Sellaisessa työpaikassako ihmiset haluavat vuodesta toiseen olla? En usko.

Työn ja työpaikan epäkohtiin puuttuminen ei vaan ole helppoa, tiedän. Ei varsinkaan jos on uusi ja nuori työntekijä. Työpaikalle on muotoutunut tietty tapa hoitaa asioita, sitä voi olla vaikeaa murtaa. Eikä varsinkaan silloin, kun esimies ei välitä.

En aio heittäytyä kotipsykologiksi (vaikka taipumusta on), mutta yksi asia on päivänselvä. Jos jokainen hoitaa vain oman työnsä eikä asioita hoideta yhteistyössä, ei puhumattomuus ja ongelmiin puuttumattomuus ole ihme. Mikään ei ole sen helpompaa kuin jatkuva kitinä.

Tietysti on olemassa rouva suorasuita, jotka arastelematta sanovat miten asiat ovat. Kaikista meistä ei siihen ole.  Siksi muutoksen aikaan saamisessa ensimmäinen asia on katsoa yhteistyön tilanne työpaikalla. Siitä muutos voi lähteä. Yhden ihmisen puhe ei aina kuulu, mutta ryhmänä työpaikoilla voidaan vaikuttaa.

Sitä en halua uskoa, että asenne työhön olisi välinpitämätön. Ainakaan tässä nimenomaisessa tapauksessa missä kyse on ihmisen hoitamisesta.

Päätöksenteon vaikeudesta

Ihminen tottuu kaikkeen. Ja kun tottuu, ei enää edes näe niin sanotusti likaisia rappusiaan. Omassa elämässäni on tällä hetkellä kovin vähän tuskailtavia asioita, mutta jotain sentään. Kuten oma saamattomuus. Kun elää itsekseen, ei kukaan ole sanomassa, että nyt pitäisi hoitaa asiat kuntoon.

Niin kuin liesi, joka lämpiää hitaasti tai ei ollenkaan. Tai jääkaappi, joka varmasti on melkoinen energiasyöppö, astiakaapin räjähtäneet ritilät tai kaappien ja ovien kulahtaneet kahvat. Enpä jatka enempää. Olen nyt pari vuotta ajatellut korjata ja uudistaa, mutta toistaiseksi olen päässyt vain nettiin tutkailemaan hintoja.

Kantsiko tästä nyt sitten kirjoittaa blogi? Miksen minäkin näin pienesti, kun valtakunnan päälehdessä Anna-Stina Nykänen jakaa millimetrikaupalla henkilökohtaisia kokemuksiaan pierujen maailmasta.

Miksiköhän tilaan koko lehteä? Pitäisi varmaan tehdä päätös.

Susanna Alakoski: Köyhän lokakuu

Unelmoin sosiaalipolitiikan uudistumisesta ja siitä että Ruotsin paha sana - syrjäytyminen - korvataan oikeammalla sanalla, pirstoutuminen. Se kertoo yhteiskunnan siitä sosiaalisesta, kulttuurisesta ja taloudellisesta laajasta hajoamisesta mikä on juuri nyt meneillään Ruotsissa.

Susanna Alakoski on kirjoitanut kirjan siitä Ruotsista minkä hän tuntee itsensä ja
vanhempiensa kautta. Se kuva ei ole kaunis. Se ei ole kaunis kuva Suomesta Ruotsiin muuttaneesta perheestä eikä tämän päivän ruotsalaisesta yhteiskunnasta. Alakoski on

kirjaansa varten tutkinut satoja sosiaalitoimen ja poliisin raportteja omasta perheestään, vanhemmistaan, itsestään ja siskoistaan.

 Alakosken perhe oli köyhä, oli väkivaltaa, juopottelua eivätkä rahat aina riittäneet edes ruokaan.  Sen paremmin meillä kuin Ruotsissakaan ei ihmistä jätetä heitteille. Jätetään kuitenkin. Yhteiskunta antaa perusasiat, mutta ei muuta. Viranomaisten toiminta on välillä ollut pöyristyttävää.

Lapset kokevat köyhyyden toisella tavalla kuin vanhemmat. He eivät kutsu kavereitaan kotiinsa, koska häpeävät eikä heitä kutsuta toisten lasten synttäreille. Heillä ei koulussa kesän jälkeen ole mitään kerrottavaa, eikä heillä ole varaa harrastuksiin, rahat eivät riitä välineisiin ja seuran jäsenmaksuihin.

Muistin keltaiset samettihousuni joiden vetoketju oli rikki, miten yritin peittää sen, vedin paitaa alas, piileskelin. Miten jouduin lähtemään lastenkutsuilta koska siellä oli "yksi liikaa" kuten viehättävä äiti sanoi ovella ja saattoi minut ulos sanoen lopuksi, ehkä joskus toiste. 

"Köyhän lokakuu" on kirja, jota ei ole mukava lukea. Vaikka Alakoski ei ollenkaan mässäile kurjuudella, se on rehellisyydessään raastavaa tekstiä: Ruotsin köyhät ostavat vanhaa ruokaa, sairastuvat, säästävät missä voivat, monet velkaantuvat korviaan myöten. Elämä pilalla. Eivät kai kaikki nämä ihmiset ole voineet valita köyhyyttään vapaaehtoisesti?

Ei varmasti valinnut Alakoskikaan kaikkea sitä mitä sai lapsena kokea. Elämä vain luisui syviin juonteisiin,  joista hän pystyi ponnistamaan pois. Tänään hän ei enää häpeä köyhyyttään, vaan haluaa niistä kirjoittaa vaikuttaakseen ja saadakseen muutoksen aikaan.

Kirja pysäytti miettimään ruotsalaista yhteiskuntaa, ja erityisesti pohdin sosiaalityöntekijöitä. Heitä, jotka päivittäin kohtaavat ihmisiä, joilla ei ole varaa hammaslääkäriin, ei bussikorttiin, ei varaa ostaa silmälaseja, ei jalkapallokenkiä ja jotka kulkevat talvet ilman sukkia. Köyhiä. Miten he jaksavat - köyhät ja työntekijät.

Sosiaalityön tulevaisuus on syvästi sotkeutunut köyhyyskysymykseen. 

Olennainen kysymys kuuluu, pysyykö yhteiskunta, pysyykö sosiaalipalvelu mukana. Myös tästä on kysymys maamme hallituksen sote -uudistuksessa.

Kun entistä harvemmat puolustavat yleistä hyvinvointijärjestelmää, pian heitä puolustavat entistä harvemmat? Emme jaksa jos yhteiskunta ei jaksa.

Kursiivilla kirjoitetut ovat suoria lainauksia Alakosken kirjasta.

Alakoski on kirjoittanut myös kaksi muuta kirjaa - pitänee ottaa lukulistalle. Mutta ei ihan heti toista Alakoskea.

Matkaterveisiä

Aurinkoinen Amsterdam on nopeasti ottanut matkailijan syliinsä. Missään muualla ei ole olllut ruuhkaa kuin Punaisten lyhtyjen alueella. Sinällään jo herkkua, että saa ihailla Rembrandtin maalauksia kosketusetäisyydeltä.  Muistattehan Olavi Virran laulun: Angeligue, oi kiinka kaunis oletkaan, tähdet kateelliset kuiskii taivaaltaan...hän ken Rembrandtin oppia sai, kuvan maalata saattaisi kai..Tai jotain sinne päin.

Puola, Venäjä, Demokratia

1970 -luvun lopulla Suomesta oli suora laivayhteys Puolan Gdanskiin. Tunnelma laivalla oli mukava, mutta kaukana Ruotsin laivojen riehakkuudesta. Eikä etukäteen voinut koskaan tietää, meneekö tullissa tunti vai viisi. Silloin ei laivasta noin vaan poistuttukaan.

Tänään on toisin. Puola elää demokratiassa. Maa on kulkenut pitkän matkan Lech Walesan solidaarisuusliikkeen ajoista. En tunne Puolaa niin hyvin, että osaisin sanoa kuinka hyvin heillä toteutuvat ne pohjoismaiset arvot, jotka Suomen ja Islannin ulkomisterit määrittelivät yhteisessä julkilausumassaan: "me puolustamme arvoja, jotka perustuvat demokratiaan, tasa-arvoon ja ihmisoikeuksien kunnioittamiseen".

Vapaus merkitsee myös puolalaisille hyvin paljon. Kaikille se on tärkeää, mutta ehkei vapautta osaa samalla arvottaa ellei ole sitä koskaan menettänyt.  Vapaus on tietysti aika suhteellinen käsite. Kuubassakin saavat nyt kaikki ostaa autoja. Fidelin jälkeen valtaan tullut Raùl -veli vapautti myös tietokoneet kaikkien saataville. Ei tarvita kuin rahaa.

Venäjällä sitä rahaa on. Mielettömän hyvin pukeutuneita venäläisiä vyöryy  bussilasteittan katsomaan Sea Lifen ihmeellistä vedenalaista elämää. Siinäkin maassa monet asiat ovat olleet ja ovat muutoksen kourissa, vaikka kaikki ei ole mennyt siihen suuntaan mihin odotukset olivat. Ainakin lännessä.

Olin kuuntelemassa Jaakko Iloniemeä (diplomaatti vuosikymmenien ajalta), kun hän  pohti maailman tilannetta. Hän sanoi, ettei Suomen kansainvälinen asema ole koskaan ollut turvatumpi kuin tänään. Uhkia eivät luo Saksan ja Neuvostoliiton välinen kilpailu, ei kylmä sota lännen ja idän välillä, mutta tietysti aivan auvoista  elämä ei ole. Erityisesti Venäjän sisäinen kehitys askarruttaa. Iloniemi sanoi, että Venäjästä piti tulla oikeusvaltio, mutta Putin on vienyt demokratiakehitystä toiseen suuntaan.

Venäjä tavoittelee johtoasemaa entisen Neuvostoliiton alueella paitsi Baltian maissa. Erityisesti talous- ja turvallisuuspolitiikassa se tekee kaikkensa, mutta voimakeinoja ei kuitenkaan käytetä, tosin Ukrainassa kaasun saantia rajoitettiin, totesi vanha sotaratsu. Sanon tämän kaikella kunnioituksella. Iloniemi 81v. esitelmöi sujuvasti ja tarkasti, ei ensimmäistäkään niinku -lauseen alkua.

Puolalaiset ja heidän monet kovat vaiheensa jäivät väikkymään mieleeni, kun Iloniemi totesi Puolan pääministerin toivoneen Saksalta enemmän johtajuutta.
Maailma on todella muuttunut.

Politiikan kynnyskysymyksiä

Sanotaan, ettei edustuksellinen demokratia ole enää oikea tapa hallita maata. Ettei se riitä, ei kelpaa äänestäjille, kun eivät kerran äänestä.

Gallupit kertovat, että kantaansa sanomattomien määrä on jatkuvasti pysynyt suurena. Kertooko se siitä, ettei ihminen halua sanoa keitä kannattaa vai ettei hänellä todellakaan ole kantaa. Voi olla myös niin, ettei osaa sanoa.  Eiväthän ihmiset aina tunnu tietävän edes sitä, mitkä puolueet ovat hallituksessa.

Nyt puhutaan, että äänestäjillä pitäisi olla kuluttajansuoja. Mielenkiintoinen ajatus, mutta mitä se olisi. Tarkoittaisiko se käytännössä sitä, että puolueiden pitäisi vaalien alla tarkoin kertoa, millaista politiikkaa aikovat seuraavan neljän vuoden aikana tehdä. Näinhän jo nyt tehdään, ainakin osittain. Tietenkään se ei riitä, että puolue kertoo tavoitteensa. Hyvää kuluttajan(äänestäjän)suojaa on se, että ne hallitsevat, ketkä siihen saavat valtakirjan. Viime vaaleissa tämä ei toteutunut ainakaan persuja äänestäneiden kohdalla.  Saivat suuren voiton, mutta vetäytyivät huutelemaan omasta aitiostaan.

Mikä kuluttajansuojan mahdollistaisi?
Jos meillä olisi kaksipuoluesysteemi, ajatus saattaisi toimia, mutta en oikein ymmärrä miten se on muuten mahdollista. Tarkoittaisiko kuluttajansuoja esimerkiksi sitä, että  kolme keskisuurta puoluetta tekisi yhdessä vaaliohjelman, jota lupaavat hallituksessa toteuttaa vai miten? Siis vaikkapa keskusta, persut ja demarit muodostaisivat yhden yhteisen blogin. Ihan vähän outo ajatus.

Mikään puolue ja yksikään puoluejohtaja ei voi antaa ehdottomia lupauksia, koska aina on kompromissien pakko ja ei eihän tämä maailma kestä neljää vuotta paikallaan samanlaisena. Ei enää. Tietysti kirkkaat linjat pitää olla selvillä.  Ja selkeästi sanottuna.

Tämä viimeinen asia se useimmiten onkin se kompastuskivi. Veivataan ja vatvotaan, mutta ei sanota niin kuin asia on. Ihan kuin ihmiset eivät sitä huomaisi. Epäselvä ja kiertelevä ilmaisu saa aikaan sen,että äänestäjä napsauttaa kuulon päältä pois.  Se on taas tuota samaa liturgiaa -ajatus ei ainakaan saa äänestäjiä kiinnostumaan politiikan sisällöstä. Siinä sitä olisi jo kuluttajansuojaa, jos jokainen poliitikko puhuisi ihmiseltä ihmiselle.

Keskustelua Eino Leinon kanssa

Eino Leinon Hymyilevä Apollo on upea, ihmisen elämää syvästi luotaava runo. Runo on kirjoitettu vuonna 1898, mutta sopii ajatuksiltaan mainiosti tähänkin päivään

Runo on pitkä, mutta kävinpä pienen keskustelun runoilijan kanssa muutamista kohdista.

Mitä olisi elämä ilman unelmia. Unelmia tarvitaan, vaikka eivät ne aina toteutuisikaan. Eivätkä unelmat kuulu vain nuorille. Sinä päivänä olen vanha, kun en enää unelmoi mistään.
 Niin uskoi Leinokin: "Ken uskovi toteen, ken unelmaan, sama se, kun täysin sa uskot vaan! Se uskos se juuri on totuutes."

Välinpitämättömyyttä ja itsekkyyttä on  maailmassamme liikaa. Ystävällisyys ja toistemme huomaaminen tekisi arkipäivästä paremman elää eikä kyse ole suuresta asiasta.
 -"Hymyn voima on voittamaton. Meri pauhaa, ukkonen jylisee, Apollo saapuu ja hymyy. Ja katso! Ukkonen vaikenee,  tuul` laantuu, lainehet lymyy. Hän hymyllä maailman hallitsee..."

Koulukiusaaminen jatkuu, työpaikoilla on eri puraa, naapuritkin hermostuttavat. Ilkeyttä ja pahantahtoisuutta on liikaa. Leino sanoo syvän totuuden:
 -"Ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista. Paljon hyvää on rinnassa jokaisen, vaikk` ei aina esille loista."

Maailma muuttuu eikä Suomikaan voi olla niin kuin ei ympärillämme tapahtuisi mitään. Olemme osa Eurooppaa ja maailmaa.
-"Oi, ihmiset toistanne ymmärtäkää, niin ette niin kovat oisi!...Oi,ihmiset toistanne suvaitkaa! Niin suuri, suuri on maa."

Työ on ihmiselle tärkeää. Leino vannoo työn nimen kuin Lauri Ihalainen tänään. Vai menisikö se päinvastoin.
"Työs olkoon se suurta tai pientä vaan, kun vaan se työtä on oikeaa ja kun sitä palkan et tähden tee! No jaa, eipä  taida ihan riittää se, että "työ riemulla palkitsee".

Lopuksi runoilijan sanoin tosiasia:

"Mut yhden me tiedämme varmaan vaan: Me olemme kerran nyt päällä maan ja täällä meidän on eläminen, miten taidamme parhaiten."

Hyvää Uutta Vuotta 2014!  Rohkeaa elämää!