Musiikin voima

Oli talvipäivä, kun mies ja nainen kohtasivat. He tykästyivät, ihastuivatkin toisiinsa, mutta rakastuivatko? Sitä on vaikea sanoa.  He olivat niin erilaiset, vaikka pitivät paljon samoista asioista, katsoivat maailmaa samalla tavalla. Miehessä oli paljon vapauden kaipuuta, halua omaan elämään ilman päättyneen avioliiton sidoksia. Mutta toisaalta oli myös tarve ja halu olla vahvassa ja läheisessä suhteessa.  Nainen taas oli tottunut itsenäiseen, vapaaseen, mutta välillä myös  yksinäiseen elämään. Hänellä oli kaipuu hyvään ihmissuhteeseen, mutta samalla täydellinen epäusko sellaisen löytämisestä. Se aika oli jo hänen osaltaan mennyt, nainen ajatteli.

Mies ilmaisi halunsa naiseen, mutta ei, nainen ei halunnut. Nainen ajatteli, tuossa miehessä on minulle ihan kaikkea liikaa.  Hän on valloittava, sydämellinen ihminen, mutta ei, tästä ei tule kuin sydänsuruja. Kului viikkoja, tuli kevät ja auringonvalo. He tapailivat yhä useammin. Eräänä päivänä mies antoi naiselle äänilevyn, kahden kappaleen singlen. Silloin nainen uskoi. Hän halusi uskoa, tämä riski kannattaa ottaa. 

Love Recordsin juhlakonsertissa Freemanin "Olet mun kaikuluotain" oli ihan eri kuin se Freeman jota konsertin jälkeen kuuntelin kotona rahisevalta vinyyliltä.  1970 -luvun Freemanin äänessä oli nuoren ja ujon pojan koskettavaa herkkyyttä. Ja ne Hectorin sanat, nehän upposivat vastaanottavaiseen mieleen: anna viereesi tulla, suo mulle aikaa niin voimaa mä saan, ole mun kaikuluotain....Kukapa nainen ei haluaisi olla miehelle se joka vie hänet onnen satamaan. (Apua!).

Mutta romanttiseen tunnelmaan en pääse. Levysoittimeni soittaa pikkulevyä vain jos koko ajan painan sormellani kierrosnappulaa. Polvet väsyvät kun pitää tässä kykyttää. Jotain on siis toisin, mutta jotain on myös pysyvää: aina me toivomme, anna viereesi tulla.

Miina ja Minna kietoutuivat yhteen

Olin  ensin katsomassa Minna Canthin näytelmää Anna-Liisa Teatteri Avoimissa Ovissa , sitten seminaarissa, jossa kerrottiin Miina Sillanpään saavutuksista. Tuskin he tapasivat toisiaan, sillä Miina oli kolmikymppinen Canthin kuollessa. Hän oli silloin piikana Helsingissä, kun taas Canth vaikutti Kuopiossa.  Mutta Canthin kirjat jäivät. Ja ne tuskin jäivät Miinalta lukematta, sillä käsitteliväthän ne samoja asioita (kuten näytelmä Anna-Liisasta), joita hän kaikkina kansanedustajavuosinaan ajoi.

Mikä Miinassa on niin merkityksellistä, että häntä tänä vuonna on juhlittu ja  juhlitaan monin tavoin? Ensinnäkin hänen syntymästään on 150 vuotta, siinä yksi syy juhlaan ja toinen on hänen työnsä. Lyhyesti sanottuna, hän oli Suomen ensimmäinen naisministeri ja hän teki vuosikymmeniä kestäneen poliittisen uran sosialidemokraattisena kansanedustajana ja kaupunginvaltuutettuna. Tärkeitä paikkoja vaikuttaa ja käyttää valtaa. Ja sitä Miina totisesti teki. Sen näkee vielä tänäkin päivänä, sillä Miinan poliittinen kädenjälki ei ole mikään veteen piirretty viiva.

Historialliset henkilöt jäävät helposti etäisiksi ellei heitä sido kulloiseenkin aikaan.  Ensinnäkin Miinan työ, hän oli piika, palvelijatar perheissä. Koko hänen poliittinen uransa lähti hänen työstään ja työoloista. Mutta se oli myös laajempi kysymys kuin vain kova työ ja pitkät työpäivät ilman vapaapäiviä. Hän näki palvelijattarien aseman laajempana yhteiskunnallisena kysymyksenä. Kun perheiden miehet viettelivät nuoret palvelijattaret, nämä jätettiin yksin vailla turvaa lapsen kanssa. Arvattavasti emännät sanoivat, että tytön syy, mitäs suostui.

Tänään lasten oikeuksien päivänä on erityinen syy muistaa  Miina Sillanpäätä.  "Jokainen lapsi on pelastettava elämälle" oli hänen tunnuslauseensa. Miina Sillanpään vaikutti moniin lapsia koskeviin asioihin. Ensimmäinen Ensikoti  avattiin Helsingissä 1942.  Ensi- ja turvakodit ovat edelleen olemassa eikä kehittynyt yhteiskuntamme ole poistanut niiden tarpeellisuutta. Pikemminkin päinvastoin.

Naiset saivat kuntatasolla äänioikeuden vasta vuonna 1917 , siis kymmenen vuotta myöhemmin kuin eduskuntavaaleihin. Miina oli tuolloin  jo 51 vuotias, mutta ensimmäisistä kuntavaaleista alkoi Miinan ura Helsingin kaupunginvaltuustossa. Hän oli yhtä katkoa lukuunottamatta valtuustossa vuoteen 1936 saakka eli siihen saakka kun täytti 70 vuotta.  Kuitenkin hän jatkoi vielä kymmenisen vuotta eteenpäin kotitalouslautakunnan puheenjohtajana. Ja tämä tapahtui aikana, kun suomalaisen keskimääräinen eliniän odote oli juuri ylittänyt 60 vuotta kuten Aura Korppi-Tommola kirjassaan toteaa.

Asioita voidaan politiikalla muuttaa, se on pitkäjänteistä työtä. Olennaista on visio, näkemys siitä mikä on tärkeää, mitä pitää tavoitella vaikka se tuntuisi kuun ottamiselta taivaalta. Yhtenä päivänä se kuu voi kuitenkin olla sylissäsi.

Isästäni oli moneksi

Alkoholi oli osa lapsuuttani. En sano, että olennainen osa, mutta läsnä.  Varmaan suurin osa sodan käyneistä miehistä ryyppäsi kylillä tai kotona.  Se taas riippui siitä, kuinka  vahvatahtoisen naisen miehet olivat sattuneet vaimokseen saamaan. Meillä pulloa kallisteltiin kotona. Isäni oli hyvin kiltti ihminen. Niinpä en muista, että olisin isää koskaan pelännyt, ei tarvinnut.

Pikemminkin muistoni isästä nousuhumalassa saavat nauramaan. Hymyyn ei tarvita kuin Tapio Rautavaaran laulu  Anttilan keväthuumaus  - ja niin tanssii Anttila kevätniityllä karvaisia jalkojaan heitellen. Se oli isäni bravuuri, mutta esitys vaati aina meidät lapset ympärilleen. Pitihän tanssilla olla yleisönsä.

Tämän päiväisen isäinpäivän jutut saivat miettimään omaa isääni. Jos nyt äkkiä pitäisi kertoa hänestä jotain olennaista, niin  ehkä tuo Anttilan keväthuumaus ei olisi ensimmäinen juttu, mutta aika kärjessä se olisi. Niin kuin olisivat myös hänen shakkiharrastuksensa aina kilpailuihin osallistumista myöten, kirjojen lukeminen ja politiikan seuraaminen.

Suuri tehdas näkyi vahvasti pienessä pitäjässä. Myös henkilötasolla. Tehtaan hiihdoissa isän oli pärjättävä tehtaan johtajille, shakissa nämä oli voitettava. Ne olivat varmasti henkisesti sellaisia pieniä koitoksia työmies vastaan pomot.  Ehkä juuri nämä yhteiset tekemiset myös säilyttivät puhevälit hyvinä, asiat hoituivat keskustelemalla eivätkä ne muuksi muuttuneet isän pääluottamusmiesvuosinakaan.

Ja onhan niitä muitakin juttuja. Isä sai komeana miehenä aina ammattiosaston näytelmissä ensirakastajan roolin, hän oppi pitämään hyviä puheita,hän oli hyvä tanssimaan, kova hiihtäjä... Kun sotavuosista oli kulunut riittävän kauan, alkoholin juontikin asettui kohdalleen.  Mitä enemmän tuli ikää, sitä vähemmän teki mieli läträtä viinalla. Halu elää ja olla hyvässä kunnossa, ne olivat tärkeitä asioita. Vanhaksi hän saikin elää.

Yhden - ja tärkeän asian muistan isästäni selkeästi: hän ei ikinä painostanut minua mihinkään. Aina sain tehdä omat valintani, pitää oman pääni. Mitä sitten valitsinkin, tyhmästi tai viisaasti, siihen sain tukea. Tästä olisi pitänyt osata ajoissa kiittää. Taisi jäädä tekemättä. Mutta niinhän se niin usein menee. Sitä mikä on todella tärkeää, sen huomaa vasta matkan päästä.

Lauri Viita heräsi henkiin

Esityksen nimi oli: Juha Hurme haastattelee Lauri Viitaa. Lieneekö spiritismiä tiedossa, sillä Viidan syntymästä on tänä vuonna tullut kuluneeksi sata vuotta ja hänen kuolemastaankin jo puolisen vuosisataa. Ei sentään, tuli paljon parempaa ja ainakin hauskempaa. Vaikka Hurme laittoi lippalakin päähänsä, ei hänessä samaa Viidan ulkoista jykevyyttä ollut, mutta äänessä ja tavassa puhua oli.
Hurme taustoitti esityksessään Viidan elämää Pispalassa ja erityisesti hänen suhdettaan Väinö Linnaan ja Linnan sotakirjaan, Tuntemattomaan sotilaaseen. Pasifisti ei tykännyt Linnan tavasta kuorruttaa sotaretkeä.

Lauri Viita oli merkillinen mies, kirvesmies, raksajätkä, kapinallinen ja uhmakas. Viita oli mestari ironiassa. Sen kautta hän kertoi mitä ajatteli. Viidan runot ovat vahvoja, ne tarvitsevat myös vahvan tulkitsijan. Mutta kun sellainen osuu kohdalle, se ei unohdu koskaan. Niin kuin kerran Veikko Sinisalo ja Betonimylläri!

 Ja sitten on se omanlaisensa Kukunoro. Hurme sanoi, että Kukunoroa kirjoittaessaan Viidalla oli nousuvaihe pällä. Ainakaan masentunut mies ei tuollaista voisi kirjoittaa.  Lastenkirjaa oli tarkoitus tehdä, mutta koko juttu lähti käsistä. Niin taisi lähteä, mutta ehkei kaikessa tarvi järkeä ollakaan. Tarinaloru on hauska kuultuna, silloin se ei ole vain loputonta sanojen kieputusta, vaan enemmänkin rytmikästä puhetta.  Radioesityksestä jäi vahva muisto. Jos muistan oikein, Pentti Siimes ja Elina Salo olivat kertakaikkisen ihanat Kukunor ja Kalahari.

Kuudenvanha peikkopari
Kukunor ja kalahari
tornikuuseen kiipeää.
Helmikuu ja helmisää:
lumiunta, unilunta
koko Luojan luomakunta
peikon unta
kunnioittaa, kukkuroittaa...

Hurmeen haastattelussa Lauri Viita kertoi, että hänellä on riimikramppi eli ei voi mitään, kun riimiä vain pukkaa. Viime vuosinaan hän proosaa kirjoittaessaan pääsi siitä ainakin pikkuisen pois. 

Teatterinohjaaja/kirjailija Juha Hurmeen esiintyminen oli yksi Stadin työväenkirjallisuupäivien ohjelmanumeroista lauantaina. Hän herätti hienosti Viidan kuolleista. Eikä syyttä suotta, sanoisi varmaan Viita itse. Hänestä on ilmestynyt tänä vuonna uusi kirja, jossa eri esseistit avaavat Viitaa ja hänen tuotantoaan.

Vielä illallakaan Viita ei jättänyt minua rauhaan. Otin Kukunorin ja annoin mennä, kovaa ja nopeasti. Ei siitä mitään tullut, nauruksi meni. Mutta hyvän olon sain. 

Ironian mestarin runo: Myötätunto
Kuninkaalla
vatsanpuru:
koko maalla
paasto, suru.

Mökki lesken
tulta valaa:
- Lounas kesken;
antaa palaa!