Äijäpolitiikkaa

Olenko kyynikko vai idealisti? Tätä olen viime päivinä miettinyt.  Sisälläni oleva kyynikko on vahvasti nostanut päätään, valitettavasti. Kun politiikka näyttää rumat kasvonsa, tulee sellainen hälläväliä olo. Hoitakaa hommanne, mitäs minä tähän sotkeudun. Melkein alan ymmärtää heitä, jotka eivät äänestä. Sentään vielä melkein.

Ulkoministerille haluttiin epäluottamuslausetta, koska hän on jatkuvasti esittänyt Suomen linjan vastaisia näkemyksiä. Siniset tekivät asiasta hallituskysymyksen. Sitten äänestettiin hallituksen luottamuksesta, kuten pääministeri sanoi.  Niin että miten tämä nyt oikein menikään! Ainakaan ei äänestetty siitä asiasta, mistä oli esitetty epäluottamuslausetta.

Tällainen meloni/omena –päässä Soini, saa minut kysymään, onko pelkkää idealismia ajatella, että politiikkaa todella oikeasti voidaan toteuttaa periaatteita kunnioittaen? Kohtaako jokainen puolue vuorollaan sen, että realiteetit ajavat arvojen edelle? Vai voisiko ajatella, että tällä surullisella näytelmällä on myös seurauksensa ja että se parhaimmillaan saattoi olla myös opetus. Eli se, että poliitikkojen oikeasti odotetaan toimivan niiden arvojen pohjalta, joihin he uskovat.

Nyt Orpo ja Sipilä olivat ulkona kuin lumiukot. He eivät ymmärtäneet miten tärkeästä asiasta oli kyse.  En epäile, etteivätkö hekin ajattele, että naisten ja tyttöjen oikeudet ovat ihmisoikeuksia, myös abortti.  Mutta selvästi tässä äijäkulttuurissa he eivät kyenneet näkemään miten tärkeänä pidetään sitä, ettei näissä asioissa viestitetä eri tavalla myöskään Suomen ulkopuolella. 

Minusta on tavattoman irvokasta, että Soini ei tehnyt elettäkään pahoitellakseen tekojaan vaan päinvastoin hänen rehvakkuutensa näkyi ja kuului. Totta kai politiikassa tarvitaan kompromisseja. Puolueissa ajatellaan asioista eri tavalla eikä kukaan voi aina saada kaikkea tahtomaansa.  Mutta silloin ollaan väärällä tiellä, kun valta ohittaa periaatteet, kun hillotolpan säilyttäminen on kaikkein tärkeintä. Loppupeleissä voi kyllä käydä niin, että hillot ovat homeessa.

Jossakin sääliteltiin naiskansanedustajia, kun heidän on pakko äänestää inhoamaansa Soinia. Minä en sääli, sillä itsehän määrittelivät pakkonsa. Tällaisen näytelmän jälkeen ei paljon tarvitse taivastella, miksi politiikan uskottavuus pysyy matalalla. Luottamusta ei saa puheilla. Tasa-arvon ja yhdenvertaisuusajattelun on toteuduttava arkipäivässämme, muuten se on pelkkää idealismia ja sananhelinää. Sama eduskunnassa. Asioita, joissa poliitikot voivat näyttää parhaat puolensa, riittää. On muutakin kuin sotea.

Twitterissä Maria Loima kiteytti hyvin:

 Vuonna 2018 Suomella on ulkoministeri, jonka aborttikanta on kivikautinen, sisällissotien runtelemissa maissa kuollaan nälkään, ilmaston lämpenemiseen ei vieläkään ole puututtu kunnolla ja helsinkiläisten naisten vuositulot ovat 10000 euroa miehiä vähemmän.

Heikki Pitkäsen surullinen puupiirros kuvaa hyvin kyynikon tunnelmia.

Lahoavat talot, katoavat muistot

Onko surullisempaa näkyä kuin luhistumassa olevat, hylätyt talot? Taloista näkee, että ne ovat väsyneitä elämään, nurkat repsottavat, sadevesi tunkee sisään, home valtaa alaa. Vielä surullisemmaksi tulen, kun muistan taloissa asuneet ihmiset. Heistä aika on jättänyt jo vuosikymmeniä sitten, mutta talot ovat jääneet. Ne eivät ole kelvanneet kenellekään.  Jokuhan nämäkin omistaa.  Ehkä ovat myyneet tontteja kunnalle, mutta kun eivät ole saaneet pyytämäänsä, siihen ovat sitten saaneet jäädä lahoamaan. 

Vastaavia esimerkkejä kuin tämä syntymäpitäjästäni Keikyästä (nyk. Sastamala) kertova, on varmaan lukuisia kaikkialta Suomesta. Äitini kotitalo näytti myös olevan tyhjillään. Ruohottunut pihamaa ja maan sisään vajoamassa oleva saunarakennus kertovat ettei talossa ole pitkään aikaan asunut ketään. Kuka haluaisi ostaa hiljaisesta pitäjästä talon? Näkymä joelle olisi aika hyvä, mutta se ei taida riittää.

Matka Keikyän pitäjän Pehulan kylään on kuin matka omaan nuoruuteeni. Kylä ei ole enää entisensä, mutta enhän sitä ole itsekään. Tuttujakaan en juuri enää tapaa, ja jos joku tuttu tuleekin kylätiellä vastaan, en tunnista. 

Vuolaana pitäjän halki virtaava Kokemäenjoki on sentään ennallaan. Tukkilautat eivät kuitenkaan enää virtaa jokea alas. 50 –luvulla se näky oli tuttu. Tukit myös houkuttivat juoksemaan tukilta toiselle. Liukkaiden ja pyörivien tukkien päällä loikkiminen ei ollut ihan vaaratonta hommaa.  Nyt ovat kukat vallanneet tukkirännin. Poissa ovat myös tukkilaiset. En tiedä, kuinka paljon oikeasti on ollut tukkilaisromantiikkaa, elokuvia ainakin on aiheesta tehty, mutta kyllähän me tytöt niitä tukkipoikia vilkuilimme.  

60 –luvulla oli vielä Yhdyspankkia, oli KOPpia, säästöpankkia ja osuuspankkia.  Lähiaikoina kylästä on häviämässä se viimeinenkin pankki.  Oli kauppojakin. Oli E-osuusliikettä, oli yksityiskauppoja ja kirjakauppakin. Nyt on jäljellä K –kauppa.  Oli työväentalo ja oli seuraintalo. Työväentalosta on jäljellä muistokivi. Keikyän veroäyri oli 50 –luvulla sama kuin rikkaan Kauniaisen. 

Vaurautta pitäjään tuoneen tehtaan ansiosta saimme montaa hyvää kuten urheilu-ja uimahallit. Elokuviakin näytettiin kaksi kertaa viikossa.  Se maailma huumasi minut täysin. Sitä vielä täydensi Elokuva-aitta. Tehtaan johtajan rouvalle (silloin todella rouviteltiin) tuli lehti, jonka hän antoi äidilleni.  Sen lehden kautta minä sukelsin tähtien maailmaan, komeitten miesten ja olkaimettomia iltapukuja yllään kantavien kaunottarien maailmaan. Tästä huumasta en ole täysin vapautunut vieläkään.

 

Kun parikymppisenä on lähtenyt kotoa suureen maailmaan, on välimatka jo aika pitkä. Sen vuoksi on jännittävää havaita, miten pienen paikkakunnan kapeat kylätiet, puinen kansakoulu (joka kohta puretaan), riippusilta, jokiranta ja tietyt talot muistuttavat niin vahvasti omasta nuoruudesta. Vaikka olen valtaosan elämästäni ollut helsinkiläinen, niin siellä jossain sielun sopukoissa näyttää säilyneen pieni paikka – ei Sastamalalle, vaan Pehulalle.

 Entä jos olisinkin jäänyt sinne, olisinko toisenlainen ihminen ja olisinko elänyt paremman elämän? Enpä ole sitä pohdiskellut, koska jostain kumman syystä tunsin silloin ja tunnen vieläkin, ettei lähtemiselle ollut vaihtoehtoja. Aina vain järkyttää tämä ajan kuluminen. 

Eihän siitä ole kuin hetki, kun tukkipoikien vihellykset saivat likan posket punoittamaan.