Hyvä puhuja valloittaa

Kylläpä oli Kuninkaan puhe vaikuttava elokuva. Se osoitti taas kerran miten tärkeää on luottamus. Ja tietysti myös oma tahtotila ja tässä tapauksessa  aseman kautta tullut pakko.  Pääosien esittäjät Colin Firth ja Geoffrey Rush tekivät todellisesta tarinasta uskottavan.

Leffa sai minut miettimään ylipäätään puheita ja puhujia. Vaikka ei olisi puhevikainen, ei änkyttäisi eikä olisi mitään muutakaan näkyvää tai kuuluvaa vikaa, puhuminen voi monelle tuottaa suuria vaikeuksia.  Puhetyöläiset kuten poliitikot ovat asia erikseen. Mutta meille tavallisille ihmisille puheen pitäminen ei aina ole itsestään selvää. Ei, vaikka olisimme kuinka suulaita tyyppejä.

Niistä ajoista, jolloin agitatsioonilla valloitettiin äänestäjät, on edetty kauas. Hyviä puhujia, jotka tempaisevat mukaansa, tapaa aniharvoin.  Kekkosen ajan eläneenä en voi unohtaa hänen tapaansa puhua. Kekkosen puheessa tauot olivat oikeissa kohdissa, samoin alleviivaukset ja lihavoinnit. Painotukset. Kaikki ne kuuluivat hänen puheessaan. Kun pilkut ja pisteet ovat oikeissa kohdissa, on puhujaa helppo kuunnella.

Hyvän puheen ja puhujan määritelmiä on varmaan vaikka kuinka. Tärkeää on tietysti se, että hallitsee asian josta aikoo puhua. Silloin ei tule suusta mitään liirum laarumia eikä puhuminen ole edes vaikeaa. Mutta aina asia ei riitä. Jos haluaa sanoman menevän perille, on puhujan osattava ottaa yleisönsä. Siinäpä se jokin sitten onkin. Toiset sen osaavat ilman turhia koukeroita. Taika on siinä, mitä uskaltaa antaa itsestään. Esiintyykö vai onko oikeasti läsnä.

Joku vuosikymmen sitten Hannu Taanilalla oli edessään usean sadan naisen ryhmä. Hannu aloitti kutakuinkin näin: v-u naiset, opiskelkaa, opiskelkaa valtaan! Ja piti tunnin ajan takuulla näpeissään salillisen naisia.  Kun toinen vanha herra Ilkka Taipale puhuu rauhanasiaa, sitä luulee että sota syttyy juuri nyt.

Joulumuistoja

Joulu on myös muistamisen aikaa. Muistamme pois menneitä, lapsuutemme jouluja, erilaisia jouluja.

Vahvempana kuin jouluaaton, muistan lapsuudesta joulupäivän tunnelman.  Siihen aikaan ei saanut remuta eikä lähteä mihinkään, vasta tapaninpäivänä kaikki hauska sallittiin.  Olihan se sellaista kidutusta. Ensin odotat ja odotat aattoa - ja lahjoja - sitten saat ne luistimet etkä saa heti mennä jäälle viilettämään. Onneksi tänään on toisin.

Lapissa vietettyjen joulujen tunnelma on painunut vahvasti mieleeni.  Kun kaikkina muina lomapäivinä ohjelmaan kuului hiihtäminen, joulupäivänä vain oltiin. Tunnelma oli hyvin hiljainen. Sanoisin suorastaan harras ellei se kuulostaisi niin kirkolta. Ulkona sininen hämärä, pihassa ketun tassujen jättämät jäljet, kuin helminauha uudessa lumessa. Ainoat äänet tulen rätinä takassa, kirjan sivujen rapina. Niistä päivistä me saimme voimaa.

Italialaisen seimiperinteen näyttely Tuomiokirkon kryptassa on vielä nähtävissä.

Iloista Joulua!

Jemenissä siepataan ihmisiä, Etelä-Sudanissa taistellaan eikä YK merkitse mitään, Keski-Afrikan tasavalta on "kansanmurhan partaalla", joukkoraiskaukset jatkuvat Intiassa, Syyrian sota jatkuu ja jatkuu, miljoonat ihmiset elävät elämäänsä siirtolaisina, Putin on laittamassa ohjuksia Kaliningradiin...

Kaikilla ei ehkä ole joulun pyhinä hyvä olla meilläkään, vaan turvakodit täyttyvät pelkäävistä naisista ja lapsista. Liika likeisyys ahdistaa eikä sitä pääse millään pakoon.

Kaikesta tästä huolimatta toivottelen iloisia joulun pyhiä. Iloisuutta auttaa suuresti leikkisä ja iloinen lapsi.  Siis aikuinen lapsi. Jouluna (ja vappuna) saa aikuinenkin olla juuri niin hassu kuin uskaltaa.

Tapsukin lähettää terveisiä sen kun oravajahdilta ennättää.

Joulua odotellessa

Ihmiset valittavat, ei ole lunta, on niin pimeää. Mutta eipä ole liukastakaan ja on lämmintä. Ei tarvitse vetää kaikkia roippeita niskaan, kun lähtee koiran kanssa päivän lenkeille.  Vielä pari viikkoa saisi pitää näitä kelejä. Sitten tulkoon talvi, joka kestäköön kolme kuukautta, ei pitempään.

Jos on etelän auringon värit valjuja, samanlaista värittömyyttä näyttää olevan monissa keskustan pikkuliikkeissä. Alennusmyynnit ovat jo täydessä käynnissä eli taistelu ihmisten joulurahoista on ankaraa. Se mietityttää, että onko heti alkuun hinnoiteltava esimerkiksi talvisaapikkaat ja talvitakit niin kalliiksi, etteivät ne mene kaupaksi ennen kuin hintoja on pudotettu muutama kymmenen prosenttia? Ja silti niistä jää vielä voittoa.

Muutenkin on alkanut tuntua siltä, ettei kukaan täysjärkinen maksa normaalia hintaa enää muusta kuin elintarvikkeista. Kaikesta muusta on jatkuvasti meneillään alennusmyyntiä ja erikoistarjouksia tai ainakin tuplabonuksia. En voi sille mitään, mutta koko ajan on tunne kuin tulisin jatkuvasti huijatuksi.

Perinteisillä Tuomaan markkinoilla oli hyvä tunnelma.  Harjun makkaratehdaan hirvi-lipstikkamakkara- ja hapankaaliannos oli tosi maukas, mutta Berliinissä siihen viiden euron hintaan olisi vielä saanut tuopillisen oluttakin. Ei meillä.

Tapahtui Tampereella

Sitä ollaan tultu 70 -luvulle. Tämä tuli mieleen paria tv -ohjelmaa katsoessani. Sanat luokkasota, luokkaviha, kommunismi ja kapitalismi liikkuivat ilmassa kuin ennen muinoin.
Kun en halua käyttää kallista (ja vähäistä) aikaani lukemalla kaikkea mitä sosiaalisessa mediassa liikkuu, en ole tiennyt Tampereen kiakkomellakoihin valmistautumisesta enkä myöskään näistä "päin pläsiä, porvaria" -tunnelmista. Näin sitä on ulkona kuin lumiukko, kun tyytyy lukemaan vain normaalit sanomalehdet.

Mellakan idea oli saada heidän (keitä he nyt sitten olivatkaan) äänensä kuuluville. Ja saivat. 1990 -luvun laman aikaan sosiologeilta kuului viestejä, että jonain päivänä myös Suomessa voi räjähtää. Kun riittävä määrä ihmisiä kokee olevansa nurkkaan ahdistettuja, voi jopa meillä syntyä mekkaloita.  Mielenosoitus on aina ok, mutta kaikki väkivalta on tyhmää ja turhaa. Stockmannin ikkunoita rikkomalla kapitalismi ei häviä minnekään.

Miten ihmiset voisivat saada äänensä kuuluville muuten kuin piiloutumalla naamarien taakse ja metelöimällä? En ole alkuunkaan samaa mieltä niiden kanssa, jotka sanovat, että tämän päivän Suomessa ihmiset saavat hyvin äänensä kuuluviin sosiaalisessa mediassa. Eivät saa. Kuka kuulee heitä maan hiljaisia?  Viime eduskuntavaaleissa yksi puolue kuuli. Toinen asia kokonaan on se, tuottiko kuuleminen muuta kuin suuren eduskuntaryhmän.

Gallupeissa on kerta toisensa jälkeen suuri määrä ihmisiä, jotka eivät osaa tai eivät halua sanoa keitä he kannattavat.  Siinä ryhmässä on varmasti suuri osa ihmisiä, jotka ovat heikoilla tämän päivän yhteiskunnassa: työttömät, vähän koulutetut, yksineläjät, terveysongelmista kärsivät, pienipalkkaiset työntekijät ja eläkeläiset.

Mutta kysyn kuin A.Kontula, mitä meidän pitää tehdä toisin, ettei syntyisi painetta tällaiselle yhteenotolle. Miten pysäyttää eriarvoistuminen? Siitähän kaikki lähtee. Ja siitä, että ihmisillä on töitä, ja palkka, jolla voi elää.

Metsän tarina

Taitaa olla jo vuosi siitä,kun suomalainen luontodokumentti Metsän tarina tuli elokuvateattereihin. Onneksi eivät heti lopettaneet sen näyttämistä. Näin  tällainen hitaampikin jahkaaja ennätti sen nähdä. Olen jostain lukenut, että dokumentin katsojaluvut ovat huomattavan suuret. Eikä syyttä.

Dokumenttia on tehty nelisen vuotta. On varmasti tarvittu aikaa ja malttia, että on saatu kuvatuksi linnut ja muut metsän eläimet touhuissaan. Lähikuvat olivat upeita. En tiedä, olivatko pöllöt viirupöllöjä vai mitä, mutta voi hertika sentään millaisin vaihtuvin ilmein pöllöt ympäristöään seurasivat. Eipä tekisi mieli hämärissä moista katsetta kohdata. Käärmeistä en välittänyt ollenkaan, mutta ilveksen pentujen kisailua olisin voinut katsoa vaikka kuinka kauan.

Yhtenä elokuvan tekijänä on ollut Hannu Siitonen, jonka useimmat taitavat muistaa hyvänä keihäänheittäjänä. No hän on myös luontokuvaaja ja perehtynyt erityisesti kuukkeleihin. Tehnyt niistä hienon kirjankin. Siitosen kuukkeli oli leffassa vahvan oranssin värinen, talviturkisaaan kuin hauska pörheä pallo. Itse muistan SaariselänVellinsärpimän mökin tuntumassa päivystäneet linnut, jotka odottivat saavansa osan hiihtäjien eväistä. Mieleeni on jäänyt lintujen rohkeus. Nälkä taisi sitä lisätä.

Kun seuraavan kerran menen metsään, tiedän, että minua tarkkaillaan.

Sanon mitä ajattelen - vai sanonko?

Sanonpa sulle suorat sanat, niin ilma raikastuu. Mikä ettei näinkin, mutta jos ihmisten välinen suhde on edennyt jo tähän vaiheeseen eli sanottavaa on kasautunut paljon, niin eipä se ilma taidakaan raikastua. Tosin olen ollut itse siinä tilanteessa, etten ollut ollenkaan ymmärtänyt mikä toisen mieltä hiersi. Mistä olisin tiennyt, kun ei asiasta koskaan puhuttu. Eikä kuulkaa lopulta ollut kummoinenkaan juttu.

Suomalaisen keskustelukulttuurin puute on tainnut koulia meistä hiljaisia. Vaikenemme, kun pelkäämme loukkaavamme. Vaikenemme, kun olemme eri mieltä. Vaikenemme, kun emme halua väitellä. On tietysti myös niin, ettei aina ole halua eikä valmiutta väitellä vaikkapa politiikasta tai uskonnosta. Ne ovatkin niitä arkoja aiheita, joissa suu menee helposti suppuun paitsi jos varmasti tiedämme olevamme samoin ajattelevien ryhmässä.

Olen kiusannut itseäni lukemalla joitain netissä liikkuvia keskustelu- ja mielipidepalstoja. En ole niissä pitkään viihtynyt sillä niin ilkeää ja matalamielistä keskustelu on. Mikä meitä oikein pännii vai onko se vain meidän hyvin auktoriteettiuskoisten suomalaisten tapa saada sanotuksi. Kun on ylivoimaista sanoa avoimesti oma mielipiteensä, niin nyt voi nurkan takaa huudella mitä vaan. No, eipä minun tarvitse lukea niitä eikä ärsyyntyä.

Johanna Korhonen kolumnoi sananvapaudesta muutama päivä sitten. Hän sanoi tekstissään, että suomalaisilla on lukuisia tapoja rajoittaa toistensa ilmaisunvapautta, laki on avara, kaikki ihmiset eivät ole.

Ellei meitä joku varta vasiten kiellä sanomasta mielipidettämme, niin olisiko hyvä ajatus opetella/lisätä rohkeuttamme sen sanomiseen? Ei ilmaisunvapaus ole vain suuren median vapautta. Se on myös erittäin henkilökohtaista. Siksi tästä oikeudesta ei pidä luopua.
 

David Grossman, Sinne missä maa päättyy

David Grossman on israelilainen kirjailija. Hän on pasifisti ja on kirjoittanut hienon, koskettavan kirjan siitä maailmasta missä tavalliset ihmiset Israelissa elävät. Ja ovat eläneet jo vuosikymmeniä eikä muutosta ole näkyvissä. Kirja on sodanvastainen, mutta se on myös rakkaustarina. Kaiken taustalla on jatkuva sotatilanne, räjähtävät ammukset, väkivalta. Ja suuri huoli omasta lapsesta.

Ora ja Avram, nuoruudenystävät, kävelevät päivästä toiseen Galilean syrjäseuduilla, nukkuvat ulkona, ohittavat kivisiä muistomerkkejä, joissa lukee: ...kaatunut 21 vuotiaana Etelä-Libanonissa taistelussa terroristeja vastaan. He, nuorena rakastuneet, keskustelevat ja muistelevat omaa elämäänsä ja erityisesti heidän yhteistä lastaan, sotimassa olevaa Oferia sekä toista poikaa Adamia. Pojilla on yhteinen äiti, mutta isät ovat parhaat ystävykset.

Kävelyn idea äidille on se, että kun hän kävelee ja puhuu pojastaan, pojalle ei voi sattua mitään pahaa. Keskustellessaan he oppivat myös itsestään ja toisistaan. Kaiken pelon ja tuskan keskellä he myös nauttivat ja iloitsevat, rakastavat.

Äiti pelkää Oferin kuolemaa, mutta ei hyväksy sitä, että Ofer ampuu ihmisiä. Hänen on vaikeaa hyväksyä Oferin vastausta: minun tehtäväni on seisoa vartiopaikalla ja tutkia terroristit, jotta he räjäyttäisivät itsensä minun edessäni eikä Tel Avivissa.

Meillä Suomessa eivät pommit ole ainakaan toistaiseksi räjähdelleet eikä tarvitse pelätä junassa, bussissa tai kaupassa. On vaikeaa ajatella, miltä tuntuu pelätä joka ikinen päivä. Ehkä siihen voi vähän tottua, mutta ei varmasti koskaan kokonaan. Eivätkä pommit tietenkään ole vain israelilaisten ongelma.

Israelilla on vähän ystäviä, paljon vihollisia. Mitä voi äiti vastata kuusivuotiaalle pojalle, joka kysyy, kuka on meitä vastaan, mitkä maat on meitä vastaan. Äiti ei halua luetella, mutta lopulta on pakko vastata:  Syyria, Jordania, Irak, Libanon.  Egyptin kanssa on sodittu, mutta nyt on rauha. Pikkutarkka lapsi kysyy, onko Egypti oikeasti meidän kaveri? Äiti voi vastata vain: ei ne oikeasti halua olla meidän ystäviä.  Ja poika päättelee, sitten ne on meitä vastaan. Lopulta oli lueteltava muutkin arabimaat, jotka ovat meitä vastaan. Luettelo on pitkä ja ystävät ovat kaukana. Poikaa pelottaa.

Pitkä tarina etenee hienosti. Puuduttavia hetkiä on tosi vähän. Pokkarissa on sentään sivuja noin 650.

Vähän tasa-arvosta - ja Marokosta

Näin Agadirissä nuoria naisia hölkkäämässä rantabulevardilla. Huivi päässä, pitkähkö pusero, löysät housut ja lenkkitossut.  Hotellin ravintolassa ja baarissa töissä oli nuoria naisia lyhyehköissä hameissa. Marokkolaisia.  Burkaan pukeutuneita näin kovin vähän. Oikeastaan vain berberien alueella. Useimmiten huivi oli ainoa uskonnosta kertova vaate. Turhaan en  kuullut Marokkoa sanottavan  vapaamielisimmäksi arabimaaksi. Siellä näyttävät naiset saavan mahdollisuuden tehdä asioita toisin kuin perinteisesti.  Ainakin kaupungeissa. Ja tekee mieli lisätä, jossain määrin.

Mutta tie tasa-arvoiseen yhteiskuntaan on pitkä jos katsomme sitä täältä Pohjolasta, tasa-arvon mallimaiden näkökulmasta. Kun ei se ole valmis vielä meilläkään. Ei läheskään. 1960 -luvun yhden asian liikkeet ovat enää muisto vain, mutta sieltä saakka tasa-arvotyötä on tehty. Asiasta ei tänään käydä kovin kiihkoisaa keskustelua.  Pitäisi käydä ainakin niin kauan kuin naisen euro on 80 senttiä.

Olemme kaukana niistä ajoista, kun Tuulen viemän Scarletin hengitystä vaikeutettiin kiristämällä vyötärö korsetilla tiukalle. Kun naisen tärkein tehtävä oli olla viehättävä. Kokonaan toinen asia on omat henkiset kureliivimme, jotka säätelevät käytöstämme ja elämäämme. Kuka sitä enää barrikadeille nousisikaan.  Kansalaisaloite on siistimpi tapa vaikuttaa vaan ei ollenkaan niin sykähdyttävä.

Kuten huomaat, Marokko jätti jälkensä eikä meinaa päästää minua vapaaksi ollenkaan.