Kjell Westön "Kangastus 38" - hänen paras kirjansa?

Kjell Westö teki sen taas. Kirjoitti hienon kirjan.  "Kangastus 38" ei anna meidän unohtaa kansalaissotaamme. Westö kuvaa taitavasti vuoden 1918 vankileirin jättämää piinaavaa muistoa nuoren naisen mieleen ja ruumiiseen. Miljaneiti, Matilda, rouva Wiik - arvostetun naisen kolme arvoituksellista hahmoa.

 Mukana on tietysti suomenruotsalainen herrakansa, joka on rikas, pahoinvoiva, itseensä sulkeutunut.  Jollain kumman tavalla Westö kirjoittaa kuin olisi kaikkien puolella. Tai jos ei nyt aivan samalla puolella, niin jokaista, erilaista ja poikkeavaakin ymmärtävä. Hän ei katso Pitkänsillan eri puolilla asuvia ihmisiä musta-valkoisesti.  Niin kuin ei ole tehnyt sitä muissakaan kirjoissaan.

Ja totta kai jälleen kerrotaan Helsingistä, millainen se oli vuonna 1938, mitä filmejä silloin esitettiin ja keitä filmitähtiä rakastettiin, mitä musiikkia kuunneltiin. Pidän suuresti tällaisesta paikallistamisesta.

Vuonna 1938 Hitler oli jo valtias ja juutalaisvainot alkaneet. Emmekä me suomalaiset olleet tästä ulkona. Siitä kertoo todellisuuspohjainen esimerkki urheilukilpailusta Stadionilla. Miten niin, etteikö politiikka kuuluisi urheiluun? Se on aina kuulunut.  Olisipa kiva tietää, miten Westö on päässyt tämän tapahtuman jäljille, jossa kisan selkeä voittaja sijoitettiin neljänneksi. Juutalaisen ei silloin sopinut pärjätä.

"...mutta minua hämmästyttää se, että te luulette että oikeudenmukaisuus on jotain itsestään selvää. Oikeudenmukainen kohtelu on etuoikeus." (Kangastus 38).

Kun saa olla ylpeä työstään

Omista työvuosistani on jo vuosia, mutta muistot eivät ole kadonneet vaikka lienevät vähän laimentuneet. Siksi ei tarvittu muuta kuin yksi pitkä iltapäivä kolmen läheisimmän työtoverin kanssa, niin johan muistot ryöppysivät. Erityisesti sen jälkeen, kun ystäväni olivat lähteneet ja jäin yksin ajatuksieni kanssa.

Ihminen ei varmaan keskellä työhössäkkää osaa aina riittävästi arvostaa työyhteisöään. Näin matkan päästä sen näkee kirkkaammin. Kaikkia työtovereitaan ei tietenkään voi rakastaa, eikä edes tykätä, mutta kaikkia voi sietää ja joidenkin kanssa voi suorastaan nauttia asioitten eteenpäin viemisestä. Oman työn onnistumisessa hyvät työtoverit ovat aarteita enkä yhtään ihmettele tämän päivän nuoria, jotka haluavat työltään myös hyvää työyhteisöä eikä vain rahaa.

Onnekkaita ovat ne ihmiset, jotka ovat saaneet olla (tai ovat) työssä, jonka vaativuustaso on riittävän suuri. Työssä, joka välillä väsyttää ja kyllästyttääkin mutta johon on panostettava, jossa on se jokin. En ole kaivannut entisiin töihin, mutta olen  kaihoa tuntien muistanut vahvoja onnistumisen hetkiä. Eläkeläisen ei tarvitse stressata itseään, mutta eipä enää saa kokea niitä huippujakaan.

Luonani olleiden työtovereitten kanssa teimme ensimmäisinä yhteisinä työvuosinamme töitä tavallaan poikkeavissa tai ainakin erilaisissa olosuhteissa. Uudistimme suuren ammattiliiton (Liikealan ammattiliitto/PAM) perinteistä jäsenkoulutusta. Se oli hetkittäin tosi tuskaista, kun niin kuin aina, toiset olivat jo tekemässä, toiset vasta meinaamassa. Silloin 1980 -luvulla oli suuri muutos heittää  syrjään kalvosulkeiset ja ottaa tilalle opetuskeskustelut, musiikki ja runot.

Koulutuksen sisältö oli sen laatuista, että meitä itsekutakin olisi voinut kutsua pieneksi jarisarasvuoksi. Mitä nyt olimme tietysti vähän parempia. Pohdimme arvojamme ja sitä, kuinka vaikeaa on hallita elämäänsä ja onko se edes mahdollista. Mietimme, miksi pelottaa puhua pomolle ja miten voisi lisätä rohkeuttaan oppia sanomaan ja kunnioittamaan omaa mielipidettään. Että se on ihan yhtä hyvä  kuin jonkun toisenkin.

Niinä työvuosina liiton koulutus sekä uudistui että laajeni myös yrityskohtaiseksi. Meistä kouluttajista muokkautui tiivis ryhmä. Keskustelimme paljon, annoimme tilaa toisillemme, saimme olla sellaisia kuin olimme, tuimme toisiamme. Meistä näkyi, että olimme ylpeitä siitä työstä mitä teimme. Voiko sitä enempää työltään ja työtovereiltaan vaatia?

Mukavaa, kun kävitte - se oli - miten sitä nykyään sanotaan - se oli voimaannuttava syyspäivä.

Trattoria Sogno yrittää nyt

Elettiin jotain 1960 –luvun loppupuolta, kun sain kutsun päivällisille töölöläiseen ravintola Mottiin. Silloin Motti oli hyvin varakkaiden ja arvonsa tuntevien herrojen ravintola. Ruokalistalla kerrotaan olleen pässinkiveksiä, jotka tarjottiin liekitettynä.

Aika muuttui, ehkä vakiasiakkaat vanhenivat eikä uusia tullut riittävästi. Motti lopetti, mutta tila jäi. Uusia yrittäjiä on riittänyt, mutta vaihtuvuus on ollut kova. Eikä ole tullut uutta Mottia. Nyt ravintolassa toimii trattoria Sogno, italialaishenkinen paikka.

Olimme lounasaikaan ravintolassa, joten se ei ehkä kerro kaikkea Sognon tasosta. Punajuuri-vuohenjuustokeitto oli hyvin maukas, mutta tonnikalapasta ei ollut mistään kotoisin. Pitikö ottaa purkkiruokaa. Seuralaiseni salaatti oli suuri, mutta senkin määräävimmät ainekset tulivat purkeista: artisokat ja pavut. Lounaan hinta jäi naftisti alle  kymmenen euron. Ehkei sillä rahalla voi muuta tarjotakaan kuin purkkiruokaa.

Ravintolan sisustus oli mukava, lämpimänoloinen. Pidin tästä enemmän kun siitä edellisestä, joka oli vähän steriili. Mutta se olikin suomalaista designia.
Sognon palvelu oli iloista ja välitöntä, nuori mies sai meidät vanhat leidit nauttimaan kaksi lasia luomuproseccoa. Se oli hyvää.

Neljäs tie on vauhdikasta teatteria

Lopulta näin ja koin sen minäkin eli Kansallisteatterin Neljäs tie -näytelmän. Viime keväänä siitä puhuttiin paljon. Näytelmä tuli syksyllä televisiosta, mutta en sitä sieltä halunnut katsoa.

Ihan alkuun on sanottava, että näyttelijät tekivät uskomattoman hienoa työtä. Jokaisella oli useita rooleja. Aivan hämmästyttävää, miten asusteilla, tavalla kävellä ja kasvojen ilmeillä saadaan ihminen muuntumaan moneksi. Eritoten Antti Litjan suoritus oli huikea.

Näytelmässä käytettiin paljon videokuvausta. Tai miksiköhän sitä pitää kutsua. Näyttämön takaosassa kuvattiin kohtausta ja se näytettiin suurena kuvana. Näyttelijän kasvojen joka ikisen ilmeen vaihtuminen, ryppy ja juonne näkyi takuulla takariville saakka. Keinoa käytettiin näytelmän loppupuolella niin paljon, että väsyin. Oli kuin olisi katsonut vain televisiota.

Näytelmä on tietoisku suomalaiseen talouspolitiikkaan. Tietoa tuli sellaisella vauhdilla puhuttuna ja kirjoitettuna, että oli hitusen vaikeaa pysyä mukana. Ehkei ollut tarkoituskaan. Näytelmä perustuu pitkälti faktoihin.Se kuvaa taloushistoriamme viime vuosikymmeniä ja hyvinvointivaltion nousua. Ei sentään vielä sen tuhoa. Samalla se on kuvaus vallasta.  Siksi siinä lyödään demareita lekalla päähän (sanoo ohjaaja Leskinen), koska he käyttivät valtaa. Kyse on tietysti myös siitä, mitä halutaan painottaa. Konsensus - Suomi ainakin oli hävitetty näkymättömiin.

Politiikkaa aktiivisesti seuraaville kuva vallankäyttäjistä ei ehkä tuntunut erityisen inhalta, mutta entäpä muista.  Mitä ajattelevat esityksestä he, jotka eivät tiedät eivätkä piittaa siitä, mitkä puolueet ovat hallituksessa, mitkä oppositiossa.  Heille ajattelun pohjaksi annettiin aika raadollinen kuva päätöksenteosta ja poliitikoista. Olkoonkin, että olivat karikatyyrejä.

Edellinen lama ja tämän päivän poliitikkojen puheet ovat hätkähdyttävästi toistensa kaltaisia erityisesti siinä näkemyksessä, ettei vaihtoehtoja ole. Neljäs tie oli minulle liian pessimistinen, liian synkillä väreillä maalattu. Haluan edelleenkin luottaa politiikkaan.  Ja ihmisiin, jotka politiikkaa tekevät.

Nainen vieressäni ei taputtanut yhtään kertaa.

Vuosi blogikirjoittelua

Vuosi sitten lokakuussa aloitin tämän blogikirjoitteluni. Ensin oli juttu viikossa, sitten kaksi. Kirjoittaminen on merkillinen asia.  Kun siihen on suuri halu, sitä ei silloin paljon mieti, onko minusta kirjoittamaan blogia.  En työvuosieni aikana yleensäkään etukäteen surrut, onko minusta johonkin tehtävään. Eihän sitä voi tietää ennen kuin kokeilee. Ja jos ei uskalla kokeilla, voi menettää ehkä jotain tosi hyvää. Ainakin menettää tilaisuuden kasvaa ja oppia.

 Kirjoittaminen on mukavaa. Ja vaikeaa. Vuosi sitten se oli todella vaikeaa, kun en ollut pitkään aikaan kirjoitellut. Harjoitus auttaa. Näin uskon.  Kirjoittamisen helppous on kiinni aiheesta. Ja eritoten siitä, kuinka selkeä käsitys itselläni asiasta on. Toisaalta taas, epäselvä asia kirkastuu, kun sen yrittää saada sanotuksi omin sanoin. Viimeistään silloin huomaa ymmärryksensä tason.

Yhtä vähän kuin mietin osaamistani, yhtä vähän vuosi sitten pohdin aiheita. Kai sitä jotain löytyy, vaikka tällaisen vanhan naisen ja koiransa elämä ei nyt hirmuisen vauhdikasta olekaan.

Kirjoittamisen aiheet ovat löytyneet vähän miten sattuu. Välillä ei kirjoituspäivänä ole ensimmäistäkään ajatusta, mutta sitten tapahtuu jotain. Tai näen jotain.  Blogiharrastus on selkeästi tehnyt hyvää aivoilleni.  Sitä tarkkailee vähän kaikkea sillä silmällä - olisiko tuossa aihetta. Usein aiheen löytyminen on tosi pienestä kiinni. Siihen ei tarvita kuin kirjoitus lehdessä, kirja, keskustelu ystävän kanssa. Unistani en ole vielä kertonut. Ehken kerrokaan, kun ne ovat niin mahdottoman pitkiä.

Inspiraatiota en ole jäänyt odottamaan. Kirjoitus syntyy vain tekemällä, siinä ei auta pilviin tuijottelu. Ja kun tekstin sitten saa valmiiksi ja painan "julkaise" nappia, olo on huikea. Teinpäs sen taas. Itseään voi ja pitää onnitella, vähättelijöitä riittää omiksi tarpeiksi.

Oudointa tässä nettikirjoittelussa on se, etten tiedä, ketkä tätä lukevat. Tunnen vain osan lukijoistani.  Alussa sivullani vieraili noin parikymmentä kävijää, ystäviä ja jotkut sukulaisistani. Nyt jonkun aiheen kohdalla kävijöiden määrä on lähennellyt sataa.  Jos tämä nyt on totta eli ettei Google narraa, olen tästä tietysti todella iloinen. Mikään ei voisi enempää motivoida kuin saada lukijoita.

Syyspäivän löytö

Tänä syksynä on ollut ihanaa kävellä koiran kanssa erilaisia lenkkejä.  Molempien virkistykseksi on välillä hakeuduttava uusiin maisemiin tai ainakin pikkuisen poikettava tutuilta reiteiltä.  Tapsu löytää uusia hajuja ja minäkin saan ehkä kokea uusia elämyksiä. Sellaisen kuin tänään.

Palasimme Keskuspuistosta Pasilan kautta, kun keltaisen väriloiston keskeltä pilkotti valokuva.  Ja aivan ihastuttava vanha kuva sähkökaapissa olikin: alakansakoulun II luokka Pasilankatu 21:n pihassa vuonna 1916.

Kuvan on laittanut näkyville Helsingin kaupunginmuseo. Onkohan kaupungissamme muuallakin vastaavia?

Antti Eskola: Vaikka en niin kuin kirkko opettaa

Kirjaston bestseller - hyllystä tarttui käteeni  Antti Eskolan viimeisin kirja. Se ei tarttunut siksi, että olisin innostunut uskonasioista. Vaan siksi, että olen niin paljon lukenut Eskolan, tämän sosiologin ja sosiaalipsykologian professorin kirjoja. Miksi siis jättää tätäkään väliin. Se olikin siitä hyvä kirja, että innostuin miettiämään omaa tämän hetken asennettani kirkkoon ja erityisesti uskoon. Ehkä se on varma merkki vanhenemisesta.

Erosin kirkosta heti kun tulin täysi-ikäiseksi. 1960 -luvulla oli laaja  radikaali liike,  joka vaikutti minuunkin, nuoreen ihmiseen.  Olin käynyt rippikouluni, saanut maistaa viiniä ja leivän, mutta en muista kokeeni mitään suurta yhteyttä mihinkään suurempaan. Rippikoulu oli velvollisuus, joka oli suoritettava.

Ehkä kuitenkin katekismuksen päähän pänttäämisestä ja kohtalaisen kurinalaisesta kotikasvatuksesta jäi joitain käskyjä ja kehotuksia, jotka vaikuttivat myöhemmin.   Eivätköhän äidit ja isä  kautta maailman sivun ole toivoneet lastensa kasvavan kunnollisiksi ihmisiksi mitä sillä sitten aina tarkoitetaankaan.  Eli onko omatunto Jumalan ääni vai sittenkin vanhempiemme, kysyy Eskola. Ehkä minäkin olen joskus pidättäytynyt pahanteosta, koska Jumala näkee aina ja heti vaikkei äiti näkisikään.

Pyhäkoulussa (sellainenkin meillä maalla oli) opittiin, että suojeluenkeli turvaa kulkumme. Iltarukous "levolle laske luojani..." oli kuin mantra. Kun sen toisti ilta illan jälkeen, mitään pahaa ei voinut tapahtua. Taisin olla jo aikuinen tästä tavasta luopuessani.

 Eskolakin  erosi kirkosta 1960 -luvulla, mutta palasi kirkkoon  2000 -luvulla. Eskola kirjoittaa, että hänessä on aina ollut uskonnollisuutta, mutta uskovaisena hän ei itseään pidä. Kirjassa on mainio ajatus siitä, että uskoa Jumalan olemassaoloon voi verrata magneettiin, johon  tarttuu monenlaista tavaraa. Uskoon liittyy uskomuksia maailman synnystä,ennustuksia ja mitä meille ihmisille tapahtuu kuolemamme jälkeen.  Uskoon kiinnittyy tunteita, kuten turvallisuutta, pelkoja ja toivoa, omaan ja muiden käyttäytymiseen liittyviä odotuksia ja vaatimuksia.  Rukoilemme, käymme kirkossa, pidättäydymme jostakin teosta. Näin siis Eskola.

Eskola pohtii, hyötyykö ihminen jotain siitä että uskoo. Uskovat pääsevät taivaaseen, muut joutuvat kadotukseen. Uskonko, että on olemassa jotain sellaista, jonka olemisesta ei voi tietää?  Ken näin uskoo, on uskonnollinen. Se on ateisti, ken ei usko, ettei tuonpuoleista ole olemassa.

Eskolan tapa kirjoittaa uskostaan tai epäuskostaan on oikeastaan aika arkinen ja hauskakin.  Ei sitä tulipalon sattuessa keskitytä huutamaan herra jumalaa avuksi, vaan sammutetaan tulipalo.  Eikä ilo ja mielihyvä tule Jumalan huolenpidosta, vaan mielihyvää ajatellessa ajattelen pikemminkin seksiä kuin Jumalaa, apeaan mielialaan punaviini tuottaa varmemmin iloa kuin rukous.  Näinhän se on.

Eskola ehdottaa kirjansa lopussa eläytymisharjoitusta. Millainen on miehen arki, usko ja suhde kirkkoon viiden vuoden kuluttua. Tietysti jos elää saa. Tai jos on vaikeaa kuvitella Eskolan tulevaisuutta, millainen olisi minun oma kehitykseni kaari. Olen sisarussarjamme vanhin. En ajattele kuolevani juuri nyt, mutta olen kyllä siivonnut vinttikomeron turhista tavaroista, olen heittänyt vanhoja valokuvia pois, mutta en vielä rakkauskirjeitä.

Palaanko minäkin  kirkkoon,  mikä minua tulevaisuudessa pelottaa, alanko uskoa enemmän ja mihin. Jos kerran Jumala on hyvä ja oikeudenmukainen, miksi maailmassa on niin paljon vääryyttä ja epäoikeudenmukaisuutta? Loputtomiin kysymyksiä ilman vastauksia.

Syksyn herkkuja

Taas elämme sitä aikaa, jolloin Suomen luonto loistaa. Viikonlopun auringonpaisteessa puut ja puskat suorastaan hehkuivat. Siis myös täällä etelässä. Lokakuu on yksi hienoimmista vuoden kuukausista. Valo ei ole niin kova ja kylmä kuin keväällä, vaan enemmänkin lempeän pehmeä.

Metsän tuoksut ovat vahvat ja runsaat.  Tosin kovin paljon en ennättänyt haistella enkä katsella, kun silmät piti pitää maata kohden.  En turhaan pitänytkään, sillä suppilovahveroiden lisäksi saalistimme veljeni kanssa komean määrän kantarelleja ja mustia torvisieniä. Niitä Tapsu tässä vartioi.

Avoimissa vesissä uimisellekin on nyt jätetty jäähyväiset. Veden lämpö oli yhdeksän astetta. Vilpoista näin yhtäkkiä. Saunasta "uimiseni" toimi vielä hyvin, mutta aamulla käväisin järvessä tosi nopeasti. Oliko pakko mennä? Voi olla, ettei talon emäntä olisi antanut aamukahvia ellen olisi lähtenyt hänen seurakseen.

Matti Ahde - sähköinen mies

Mielikuva politikoista muokkautuu paljolti median kautta. Erityisesti negatiivisten uutisten kohdalla iltalehdet ja muut sensaatioita tavoittelevat lehdet luovat päihimme näitä kuvia. Ja miten helposti ne meihin jäävätkin. Jos vielä on ennakkokäsitys eduskunnasta turhuuksien torina, sitä helpommin imaisemme kielteisiä näkökulmia.

Siksi on erittäin hyvä, että saamme julkisuuden henkilöiltä omia muisteluksia. Yksi tällainen kirja ilmestyi tänä syksynä. "Matti Ahde, sähkömies" on Ahteen ja Timo Hakkaraisen yhteinen aikaan saannos, massiiviset 450 sivua.  Sujuvasti ja kiinnostavasti kirjoitettu kirja. Jos on politiikasta ja politiikan tekijöistä kiinnostunut, kirja ottaa nopeasti mukaansa. Minut se otti.

Kun ihmisessä on ainesta, kun hänessä on riittävästi myös tahtoa, eivät  sellaiset asiat kuin vähäinen koulutus tai köyhä tausta ole este eteenpäin menolle.  Eri palasien pitää vain loksahtaa kohdalleen.  Matti Ahteella ne osuivat. Hän on ollut kansanedustajana 1970 -luvun alusta alkaen, oli Suomen ensimmäinen ympäristöministeri, eduskunnan puhemies ja hän on ollut niin monissa SDP:n johtotehtävissä ja eri järjestöissä, että hengästytti lukeakin.

Jokainen oman elämänsä muistelija näkee tapahtuneet asiat tietysti omalta kantiltaan. Se on muistelijan oikeus. Ahteen kirjan sivuilta välittyy kuva kansanedustajasta, joka paneutui asioihin, hankki tietoa ja osasi vetää oikeista naruista ja lähestyä oikeita ihmisiä, kun tarvittiin rahaa vaikkapa oopperatalon rakentamiseen. Ahde onnistui tässä ikuisuushankkeessa, koska hän oli siinä sydämellään mukana, suuresta rakkaudesta oopperamusiikkiin.

Politiikon elämä on elämistä jatkuvassa kilpailutilanteessa. Itselläni on kohtuullisen raadollinen kuva politiikan maailmasta. Olen sen verran läheltä nähnyt miten juntataan omaksi parhaaksi, miten syrjäytetään oman puolueen ihminen, miten taistellaan paikoista. Se on politiikkaa ja niinhän se on, ken leikkiin on lähtenyt, se leikin kestäköön. Mutta onhan kansanedustajan työssä ja järjestöjen johtotehtävissä myös paljon hyvää.  Työ antaa mahdollisuuden viedä haluamiaan asioita eteenpäin, saa olla vaikuttamassa ja ennen kaikkea, saa tuntea olevansa tekijä.  Näin minä Matti Ahteen kirjaa luin. Hän oli asiat hallitseva tekijä.

Tänään julkisuus ja median rooli tekevät politiikan maailmasta kovin toisenlaisen kuin 1970 -luvulla, jolloin elimme vielä Kekkoslandiassa. Se näkyy niin hyvässä kuin pahassa. Mutta onhan mediallakin kasvot.  Aina on joku, aina on joku ihminen julkaistun jutun takana.  Kirjassa käydään lävitse myös näitä asioita, avoimesti. Eikä tapaus Veikkaustakaan ohiteta. Se tarina ei ole mukavaa luettavaa.

 Sosialidemokratia oli kirjassa koko ajan sosiaalidemokratia. Olikohan tämä vahinko vai ihan tarkoituksellinen teko?

Olen tuntenut Hilkka Ahteen jo pikkutyttönä. Seurasin hyvin läheltä hänen kehittymistään rytmisen voimistelun taitajaksi äitinsä valmennuksessa. Olimme hänen äitinsä kanssa - minä työni puolesta - hyvin pettyneitä, kun Hilkka lähti Matin matkaan juuri silloin, kun hän oli lähestymässä kilpailu-uransa huippua.  Myös tästä kirjassa kerrotaan. Tänään on sanottava, että kyllähän me Kertun kanssa kävimme aika kuumina emmekä ollenkaan uskoneet, että tästä suhteesta tulee mitään. Onneksi rakastuneet ihmiset kuuntelevat vain itseään.