Mauno Koivistolle tarjottiin kaviaaria, kyyhkyä ja rauskunsiipeä

 Herroilla on herrojen herkut.  Maistuisivat ne minullekin, mutta kun niihin pöytiin ei ole ollut pääsyä, on tyytyminen kirjaan.  Ravintolat kilpailevat Michelin –tähdistä ja sitä kautta tietysti asiakkaista. Helsingin Aleksanterinkadulla on ollut ravintola, joka ei ole hamunnut tähtiä, mutta siihen on liitetty mainelause ”kaupungin paras keittiö”.  Vertailevaa tutkimusta tuskin on tehty, ehkä maineeseen riittää asiakkailta tullut palaute. Etenkin kun asiakkaat ovat olleet ns. korkeantason väkeä talouselämän ja politiikan huipulta.

Tämän ravintolan huippuaika oli silloin, kun meillä oli pankkikonttoreja joka nurkassa – oli syppiä, koppia, hoppia, skoppia, ja niillä kaikilla oli hulppeat konttorit Aleksilla. Sanoivat pankkimiehet, että Aleksilla olivat kaupungin parhaat keittiöt.  Muutamia vuosia sitten julkaistussa kirjassa esitellään Yhdyspankki-Merita-Nordea –keittiön tarjoamia lounaita ja juhlapäivällisiä, kerrotaan pankkien historiasta ja vähän myös heistä, jotka olivat armoitettuja saamaan kutsun pitoihin.

Kirjan takakannessa kerrotaan, että reseptit on tarkoitettu kotioloissa käytettäväksi.  Kyllä varmaan nämä onnistuvat kotonakin, mutta kokilla pitää olla paljon aikaa ja vähän ehkä osaamistakin.  Kirjassa on upeita kuvia ruokien asettelusta ja sävy sävyyn rakennetuista kattauksista. Näillä lounailla ei pöytiin ole todellakaan tuotu pottukattilaa ja kastikekulhoa. Reseptejä on kirjassa nelisensataa ruokajuomasuosituksineen.  Tietysti heti aloin pohdiskella, mitä voisin kokeilla. Asetelmia en ala rakentamaan ja taitaa myös Calvados ja Gran Marnier jäädä käyttämättä, mutta toisaalta, enhän voi tehdä Tokaji –jääkermaa, jos en osta kyseistä juomaa. Niin että mistä sen tietää.

 Reseptien lukeminen nosti omia ruokamuistoja mieleen. Ensimmäinen syksyni ja talveni Helsingissä, pitkät ja tiiviit työpäivät, jotka usein venyivät myöhäiseen iltaan. Siihen aikaan 60-luvun alussa ei ollut sen paremmin työpaikkaruokailua kuin lounasravintoloitakaan. Voileivät eivät kauan pitäneet nälkää.  Tänään on vaikea uskoa, mutta rakastin rautatieaseman lihapiirakoita.  Ne olivat kuumia ja rapeita, ihania. Lihapiirakka on ollut sen verran vahva kokemus, että vieläkin katson asemalla sitä myymälää ja haen tuoksua. Kumpaistakaan en enää löydä, mutta enpä tunne vetoa myöskään lihapiirakkaan. 

Työ vaihtui ja sain uudet työtoverit. Maalaistytölle oli onni saada lähelleen ihmisiä, joiden seurassa oppi ravintolakäyttäytymistä ja sai tuntumaa erilaisiin ruokiin.  En muista ravintolan nimeä, mutta Fredalla Kampissa se oli. Siellä oli niin sanottu seisova pöytä, jonka komeana kruununa oli kuorellisia katkarapuja.  Työtoverini söi vain katkarapuja. Itselleni ne olivat outoja ja näyttivät vähän hankalilta syödäkin.  Miksi sinä vain noita syöt, kysyin.   -Kotona saa kaikkea mitä täällä on, näitä ei saa, kuului vastaus.

Opin kerralla. Ja tulivathan sitten ne Ruotsinlaivojen seisovat pöydät.

Olin hiljan juhlistamassa ystäväni syntymäpäivää ravintola Lehtovaarassa. Sympaattinen vanha ravintola valkoisin pöytäliinoin. Pöytämme kohdalla seinässä oli pieniä laattoja, joissa ravintolassa käyneet ovat halunneet kertoa, että mekin olemme olleet täällä viettämässä omaa juhlahetkeämme.

Yksi laatoista ryöpsäytti koko entisen maailman mieleeni.

Laatassa luki:

”Tämän pöydän äärellä ovat kansanedustajat Kauko Juhantalo ja Pertti Paasio nauttineet vuodesta 1982 lähtien vuosittain ns. pitkän lounaan. 8.10.2014.”

Juhantalo oli keskustalainen, Paasio sosialidemokraatti.  32 vuotta he kävivät parantamassa maailmaa ruoan ääressä. Olen varma, että heillä on ollut myös hauskaa. Molemmat kuolivat huhtikuussa 2020.

Pitkiä lounaita ei heillä enää ole, mutta ei niitä ole meillä muillakaan. Ajat ovat totisesti toiset, onneksi.

Kirjan tekijät ovat Tuija Ilamo, Kimmo Jokiniemi, Markku Kuisma ja Katja Hagelstam.