Oppia ikä kaikki

Tietokonepelien maailma on minulle vieras, koska en uskalla antaa itsestäni sille edes pikkusormea.

Siinä kävisi niin, etten sitten muuta tekisi kuin pelaisin. Ja sellaista elämää en vielä halua.

Olen saanut olla mukana parissa tämän päivän - sanoisinko teknisessä vuorovaikutuksessa. Toisesta pidin, toisesta en. Myönteinen kokemus oli Danske -pankin miehen kanssa käyty keskustelu verkossa. Se oli minulle eka kerta. Kaikki sujui hyvin, asia hoitui ja aikaa säästyi. Vaan mitä jäin kaipaamaan - ihmisen silmiä, katsetta, joka valottaisi hänen ajatteluaan. Silmät kertovat sen, minkä kouliintunut ääni piilottaa. 

Tarvitsin puhelimeeni pientä apua. Soitin Soneraan ja päädyin keskustelemaan robotin kanssa. Siitähän ei mitään tullut.  -en ymmärrä mitä tarkoitatte, -tarkoitatteko tätä, -voitteko vielä sanoa uudelleen jne. Ehkä lauseet eivät olleet juuri näin, mutta ajatus oli. Vaikka kuinka selkeästi ja aina vain uudelleen sanoin asiani, ei tyyppi ymmärtänyt. Onneksi vielä on myymälöitä ja niissä ihmisiä.

Luonnonmukaisuuden harha?

Esko Valtaoja on tieteen tekijä ja vahvojen mielipiteiden esittäjä. Hänen tavassaan sanoa ajatuksensa on jotain sellaista, mikä saa minut melkein aina automaattisesti puolustuskannalle. Eli kuulun siihen ryhmään tyhmiä ihmisiä, jonka tämä tieteen kansantajuistaja sanoo luuloihin ja kuvitelmiin uskovaksi.

Päätin ottaa siedätyshoitoa ja kuunnella Valtaojaa radio ykkösen ohjelmassa, jossa  kysyttiin, elämmekö luonnonmukaisuuden harhassa ja mikä ylipäätään on enää luonnollista.
Lihanjalostaja Snellman mainostaa, etteivät he käytä geenimuunneltua rehua. Valtaoja oli kimpaantunut siitä, miten ihmisiä pelotellaan tuntemattomalla, vaaralliseksi leimatulla asialla, vaikka tutkijat ja asiantuntijat eivät näe geenimuunneltujen viljakasvien kohdalla olevan syytä huoleen.

Suomen kansa on eri mieltä. Yli puolet meistä pelkää geenimuunneltua ruokaa.
Me siis luulemme tietävämme sen olevan vaarallista. Eli emme tiedä, vaan pelkästään luulemme. Oma intuitioni sanoo, että luonnonmukainen ruoka on terveellisempää kuin geenimuunnneltu. Tietoon omat mielikuvani eivät perustu, mutta ovatko uskomukseni pelkästään vääriä? Ei tietenkään ole niin, että kaikki mikä tulee luonnosta, on parempaa kuin se mikä tulee laboratorioista tai tehtaista. Mutta toisaalta, on hyvin tervejärkistä uskoa, että "luonnollisesti" tuotettu ruoka on parasta ruokaa  terveydellemme.

"Luonnollisesti tuotettu" on kuitenkin pakko laittaa lainausmerkkeihin, koska minulla ei ole käsitystä, kuinka luonnollisesti meillä enää tuotetaan. Ostan paljon luomutuotteita, mutta en silti ajattele, että luomu olisi aina parempaa. Tomaatit ovat ihan yhtä mauttomia kuin muutkin tomaatit. Ei meillä ikinä voi kasvaa sellaisia makeita tomaatteja kuin Italian ilmastossa kypsyneet ovat. Luomu on myönteinen mielikuva, mutta en ole ollenkaan varma, säästääkö luomu yhtään enempää luontoa kuin muu tuotanto. Jotkut sanovat, että suorastaan päinvastoin.

Ohjelmassa puhuttiin myös luontaistuotteista ja siitä, miten ne valtaavat apteekkien hyllyt, vaikkei niistä ole mitään hyötyä. En heti lähtisi yhdistelemään ihmisiä, jotka uskovat horoskooppeihin, homeopatiaan ja rannekkeisiin, samaan ryhmään. Uskon myös vaihtoehtohoitoihin, mutta en ainoana vaihtoehtona sairauksien hoidossa. Valtaoja määrittelee kaikki vaihtoehtohoidot hömpäksi ja esimerkiksi homeopatiasta hän sanoi, että se voisi olla terveellistä, jos se sisältäisi vain vettä.

Tiede ja järki tuolla - tunne ja intuitio täällä, eihän se näin voi mennä.

Kaunista ilma-akrobatiaa Sotshissa

Isäni yritti aikanaan valmentaa minusta mestarihiihtäjää.  Tavoite jäi tavoittamatta, mutta eipä ollut talossa pikkulusikoista puutetta, kun veljeni kanssa voitimme niitä kasapäin.

Liikunta on ollut elämässäni aina.  Suurin harmi on se, että synnyin ihan liian aikaisin. Silloin hiihdettiin metsässä ja laskettiin mäkeä.  Vain. Tänään nuoret saavat tehdä kaikkea mitä päänuppi kestää.  Olen ihaillen katsonut freestylessa, lumilautailussa, halfpipessa ja mitä kaikkea niitä onkaan,  tehtyjä suorituksia.  Suksiensa kanssa ilmassa pyörivät akrobaatit tekevät rohkeita ja uskaltavia suorituksia.

Hidastukset vasta oikein näyttävät, miten monta asiaa ilmassa ennättää ennen alastuloa tehdä. Kertakaikkisen upeaa, hetkittäin suorastaan kaunista. Kropan lihasten pitää olla tosi hyvässä kunnossa, muuten ei urheilija pysty itseään näin kannattelemaan.

Ei tule minusta enää niin minkään sortin lumilautailijaa.  Se ei kuitenkaan estä treenaamasta kehoani. Vai onko ruumis parempi sana? Helena Mörsky "rääkkää" meitä tunnillaan tosi makealla keskivartaloharjoituksella: kyynärpäitten ja varpaitten varassa vartalo suoraksi tasaiseksi lankuksi. Ja siinä sitten pysytään ja pysytään - jos pysytään.

Luottamuksesta

Koirallani ja minulla on kutakuinkin demokraattiset pelisäännöt. Kun olemme eri mieltä reittivalinnoista, keskustelemme asiasta. Yleensä yhteinen reitti löytyy.  Koirallani on ehdoton luottamus minuun. Yritän olla pettämättä ja tuhoamatta sitä enkä ole koskaan kokeillut kuinka pitkälle se riittää. Luultavasti loputtomiin, koska kyse on eläimestä.

Meidän ihmisten kohdalla on toisin. Luottamus on pehmoinen sana, mutta sen sisältö on tosi kova. Luottamuksen ihmiseen voi menettää vain kerran.  Jos näin käy, ihmisen kanssa voi silti hyvin elää, mutta tuskin häneen enää koskaan täysin luottaa. Luottamus on tärkeää myös muuten kuin ihmissuhteissa. Kuinka tutuksi onkaan viime vuosina tullut lause, markkinat menettivät luottamuksensa, kurssit putoavat...

Yhteiskunta ei voi toimia ilman luottamusta. Gallupit mittaavat tasaisin väliajoin, miten me luotamme hallitukseen, ministereihin, miten eri instituutioihin.

Mietityttää se, kehen ja mihin luotamme, kun esimerkiksi luotamme tasavallan presidenttiin tai Timo Soiniin. Presidentin kohdalla se on helppo sanoa, instituutioon. Presidentin valtaa on suuresti vähennetty. Silti hän saa kansan luottamuksen.  Siis mihin me oikeasti luotamme, mitä tekemällä presidentti ansaitsee luottamuksemme? Ehkä meille suomalaisille riittää, kun "yläpuolella" on joku joka tarvittaessa jyrähtää. Ehkä on totta se, että mitä vähemmän valtaa, sitä luotettavampi.

Soinin kohdalla sen sijaan voi kysyä, luotammeko hänen persoonaansa, hauskaan mieheen sanaleikkeineen vai luotammeko hänen eduskuntaryhmäänsä, jossa on "demareita" toisella laidalla ja "kokoomuslaisia" toisella? Viime vaaleissa moni luotti, mutta miten hän on kiittänyt äänestäjiään? Jäi oppositioon opettamaan.

Lähestymme EU -vaaleja. Nouseeko siinä olennaiseksi kysymykseksi luottamus.  Kun EU on niin massiivinen kuin on, on vähän vaikeaa vastata kysymykseen, miten luotamme tähän suureen instituutioon. Ehkä meidän on enemmänkin osattava vastata, millaisen EU:n me haluamme ja millaisten ihmisten ajattelemme voivan sen toteuttaa. Keihin luotamme.

Onko Sotshista satumaaksi?

Sotshin olympialaduilla kilpaillaan murtomaahiihdossa, muttei perinteisillä laduilla metsän pimennoissa. Latukaistat on vedetty komeille ylikulkusilloille ja stadionalueen serpentiiniladut tuovat mahdolliset jännitysnäytelmät katsojien nähtäväksi. Rahaa on palanut varmasti ihan vähän.

Aikoinani ihmettelin Lapissa, mitä tarkoitetaan lämpöladuilla.  Sotshissa nämä suolalla kuorrutetut ladut taitavat olla niitä oikeita lämpölatuja. Kun ilman lämpötila on kymmenen plussaa, taitaisivat lumet sulaa suksien alta ilman erityistoimia.

Joku viikko sitten katsoin sympaattisen ohjelman olympiavoittaja Eero Mäntyrannasta. Kun Mäntyranta vuonna 1960 lähti olympialaisiin  kotoaan, (noin tuhannen kilometrin päässä Helsingistä), oli niille kulmille vasta sähkö tulossa. Öljylamppujen hämärissä vielä elettiin eikä ollut pohjoisessa sen paremmin autoja kuin katujakaan. Kun mies sitten Amerikassa näki autot, asfaltoidut tiet ja katuvalot, eipä ihme jos luuli tulleensa satumaahan. Mäntyranta sanoi, että tämän kaiken kokeminen oli suurempi asia hänelle kuin itse olympialaiset.

Urheilumaailmakin on todella tänään toinen kuin 50 vuotta sitten.

Urheilijat olivat nuoruuteni idoleita. Eivät nuo enää tänään sytytä. Mitä nyt ehkä vähän ranskalainen ampumahiihtäjä Martin Fourcade ...

Arjen rutiinit passivoivat

Mikähän siinä on, että kaikki vanhoja ihmisiä koskevat jutut osuvat yhä useammin silmiini. Lieneekö sama juttu kuin naisen ollessa raskaana:  vastaan tulee jatkuvasti toisia raskaana olevia naisia.

Nyt luin, että vanhoja ihmisiä passivoi yksinäisyys. Voi olla niin, mutta voi olla toisinkin. Tai siis, ettei se ole ainoa syy.  Vetäytymiseen vaikuttavat sairaudet ja huono kunto, sekä fyysinen että henkinen, mutta myös taloudellinen tilanne. Ja olemmehan me ihmiset erilaisia. Toiset ovat jos ei nyt aivan perästä vedettäviä, niin saamattomia lähtemään liikkeelle muuten kuin että joku toimii käynnistäjänä.

Sitä paitsi joskus on vain niin, että minä itse olen itselleni ylivoimaisesti parasta seuraa. Kotona on mukava olla, joten miksi aina pitäisikään olla menossa. Mutta toisaalta (olen kuin Viulunsoittajan Tevje), liikaa on liikaa siinäkin.

Voi pian käydä niin, ettei uskalla ollenkaan altistaa itseään uusille asioille ja kokemuksille. Itsensä likoon laittaminen vaikeutuu vuosi vuodelta ja se vasta passivoikin. Työelämässä  sain/jouduin elämään täysillä, halusin tai en. Kun olen eläkkeellä, kukaan ei vaadi minulta mitään. Ellen itse sitä tee. Päivittäiset rutiinit on hyvä tavalla tai toisella katkaista.  Ne luovat turvallisuutta, toki niin on, mutta ne  myös näivettävät.

Edes hetkeksi on hyvä mennä pois omalta mukavuusalueelta eikä sen tarvitse olla iso teko. Sitten on vanha, kun luovuttaa jo etukäteen. Kun ei edes yritä. Olen iloinen ylipäätään jokaisesta ylimääräisestä värähdyksestä minkä itsessäni koen.

Eilen sellaisen koin: tein elämäni ensimmäiset karitsanpotkat. Mietin etukäteen, joudunko viemään vieraani Zorbakseen syömään. En joutunut. Hyvä kun uskalsin, hyvä kun luotin itseeni. Siitähän on paljolti kysymys, mutta luottamusta itseensä on uusinnettava jatkuvasti. Se on sitä jatkuvaa rohkeamman elämän hakua.

Haaskalinnut on tämän ajan western

Zinnemannin Sheriffi - filmissä roistot saapuvat kaupunkiin kirkonkellojen soidessa.  Ihmiset tekevät ristinmerkkejä ja pakenevat. Juuri naimisiin mennyt sheriffi jätetään yksin taistelussa roistoja vastaan.  Eikä vastavihitty kveekarityttö ymmärrä ollenkaan, että mies valitsee taistelun, jonka sanelee kunnia ja omatunto kuin hänet. Gary Cooper tekee sheriffinä hienon roolin. Länkkäri on 50 -luvulta.

Samaan sarjaan kilttinä lännen leffana sopisi myös Rio Bravo ja varmaan kaikki Alan Laddin tähdittämät filmit. Toista maata  olivat sitten 1960 -luvulla tulleet Leonen westernit, joissa pahuus oli kovemmalla tavalla läsnä. Perusteema oli kuitenkin  sama. Vastakkain olivat hyvät ja pahat. Jotenkin sen aina tiesi, että lopulta hyvä voittaa.

Nykyaikaisesta westernistä kertovan kirjan Haaskalinnut on kirjoittanut amerikkalainen Urban Waite. Kirja on kuin valmis elokuvakäsikirjoitus.  Se etenee kohtaus kohtaukselta, sivu sivulta niin tarkoin ja hyvin kuvattuna, että saatoin suorastaan nähdä autiomaan ja sen vihertävät väriläiskät. Niin kuin myös väkivaltakohtaukset ja aseet.

Kirja on paha. Siinä ei yhdelläkään ihmisellä ole hyvä olla. Huonoa omaatuntoa sen sijaan osataan potea. Rakkautta tai sen tapaista on häivähdys. Ja kaikkien raakalaisten keskellä on yksi nainen poliisina.  Hänellä tosin ei ole mitään paukkurauta Katen roolia, on enemmänkin ymmärtäjä.

Tässä kirjassa ei kaihoten lauleta "mua älä hylkää oma armain" kuten Sheriffissä, mutta jos haluat toisenlaisen westernin, lue Haaskalinnut. Kirjan takakannessa sanotaan, että se on "hiostava kostotarina USA:n ja Meksikon rajalla". Paremmin sitä ei voisi kuvata, mutta sen haluan lisätä, että samalla kirjassa on paljon hyvää herkkyyttä.  Taidanpa lukea Waiten toisenkin kirjan.

Tässä tasapaksussa elämässä ihminen tarvitsee vähän kihelmöintiä. Olkoon se samalla valmistautumista Sotshin jääkiekon Suomi -peleihin.

Sata vuotta sitten

Fanitan Ilkka Malmbergia. Hänen juttunsa ovat selkeitä ja eläviä, täynnä asiaa mutta aina mukana tunnetta. Juttu rekkakuskin työstä Euroopan teillä oli hyvä. Ja minuun, historiasta tykkäävään, kolahti suoraan Kuukausiliitteessä alkanut "177 päivää sotaan" eli mitä kaikkea tapahtuikaan ennen vuoden 1914 maailmansotaa. Puolikas sunnuntaistani menikin erilaisia historian kirjoja selaillessa.

Malmberg niputtaa samaan tarinaan keisarin rakastajattaren ja Salme Setälän saaman suudelman. Itävalta-Unkarin aristokratia siellä, tsaarin aika meillä. Toiset istuvat Wienin hienoissa kahviloissa, joillain ei ole rahaa edes ruokaan.

 Ja Helsingissä asuttiin ahtaasti. Kotini lähellä on Kirstinkadun työväen asuntomuseo. Huoneet ovat sellaisia mitä ne vuosisadan alkupuolella olivat. Hyvin pieniä. Ja asujia oli useita eli varmaan nukuttiin lattialla, siskonpeti oli sen ajan sänkymuoti.  Pakollinen. Mitään erillistä keittiötä ei ollut, vaan kakluunin sisään oli jännästi rakennettu keittopaikka. Tutustumisen arvoinen museo.

Kirstinkadulla näitä puutaloja on edelleen jäljellä useita. Ne on kunnostettu tämän päivän asumiseen kelpaavaksi.

Talvella 1914, puoli vuotta ennen maailmansodan alkua, isäni oli 2,5 vuotta, hänen äitinsä 23 vuotta ja isänsä 26 vuotta. Nuoria ihmisiä, joita seuraavien vuosien tapahtumat tulivat koskettamaan kovalla tavalla. Taidanpa jatkossa sovittaa Malmbergin tarinaan omien isovanhempieni tarinaa. Kiehtova ajatus juuri nyt.