Sota vie lapsilta kaiken

Helteisen heinäkuun uutiset ovat olleet kurjia ja surullisia. Kaikki se mitä tapahtuu israelilaisten toimesta Gazassa ja mitä tapahtuu Ukrainassa. Eihän tässä mihinkään muuhun voi päätyä kuin siihen, että ihminen ei koskaan opi. Erityisesti Israelin sotatoimet saavat minussa aikaan syvän kuvotuksen tunteen. Miten ne voivat pommittaa Espoota pienempää aluetta, jossa on ihmisiä 1 820 000.  Siellä ei yksinkertaisesti voi olla osumatta siviileihin, lapsiin ja naisiin.

YLEn A-studiossa haastateltiin Israelin suurlähettilästä. Hänen kuuntelemisensa oli lähes ylivoimaisen vaikeaa. Suurlähettilään mielestä Israel on hyökkäyksen kohde, mutta hän ei puhunut mitään siitä, millainen tulivoima maalla on verrattuna Hamasiin. Se on ihan jotain muuta, mutta silti Israelia on suojeltava. Siksi soditaan. Suurlähettiläs sanoi, en pyri voittoon vaan rauhaan, että Israel saisi elää rauhassa. Tällä menolla ei tule rauhaa, vaan tappaminen jatkuu.

Millaisia aikuisia tällaisessa ympäristössä voi lapsista kasvaa? Onko edes mahdollista ajatella että ihmisen mieli säilyy terveenä jatkuvan pelon keskellä,? Lapsi sanoi haastattelijalle, että hänen unelmansa on saada kasvaa aikuiseksi. Se on todella paljon pyydetty ellei jotain ratkaisua löydetä. Olen pessimisti. Mistä se nyt yhtäkkiä löytyisi. Itse jatkan omaa boikottilinjaani. En ole vuosiin ostanut yhtäkään israelilaista appelsiinia enkä muutakaan tuotetta. On tällä henkilökohtaisella kannanotolla vaikutusta tai ei, silti en osta.

Kokonaan toisessa maailmassa (kuin toisella maapallolla) olivat ne pienet lapset, jotka kaupungin talvipuutarhassa ruusujen keskellä seurasivat, miten prinsessa Ruusunen nukahti ja miten hän sitten heräsi. Nukketeatterin esitystä seurattiin tarkasti. Koskahan Gazassa asuvat lapset ovat viimeksi nähneet nukketeatteria tai koska heille on luettu satuja?

.

Kirja Klaus Mäkelästä herätti muistoja

Olen aina tiennyt kuka on Klaus Mäkelä. Enkä kuitenkaan ole tiennyt. Hän oli sosiologi ja kansainvälinen alkoholitutkija, mutta hän oli myös paljon muuta. Mäkelä kuoli viime joulukuussa. Ystävät muistelevat häntä kirjassa "Klaus Mäkelän tekstit, teot ja elämä".  Aika vaativa otsikko, ehkei ihan kaikkea tule kerrotuksi, mutta paljon.

Klaus Mäkelä oli 60 -lukulainen jos kuka. Hän oli sitä paljon laajemmin ja tasokkaammin kuin tiesinkään. Kirjan tekstejä lukiessa tuntui aivan sykähdyttävältä ajatella 60 -luvun loppupuolen ja 70-luvun alun ajanjaksoja. Ne olivat aikoja, joita ei Suomessa ole sen jälkeen nähty. Kirjan kautta avautuu hienosti se, miten monella tapaa radikaalia aikaa silloin elimme.  Kaikki ne yhden asian liikkeet, seksuaalinen vapautuminen, sadankomiten perustaminen, miestenkin puolesta taistelu.

Olin työelämässä eikä elämäni sivunnut mitenkään näitä yliopistossa opiskelevia ja opiskelleita, jotka tekivät 60 -luvun. Silti olin pienessä mitassa kaikessa mukana. Helmikuussa -70 järjestettiin ensimmäinen ideoimani TUL:n naisten yhteiskuntapoliittinen kongressi. Ritva Arvelo oli eräs Yhdistys 9:n aktiiveista, hän oli meille puhumassa naisasiaa. Teksti oli niin voimakasta, että jos en jo olisi ollut hyvällä alulla naisasianaiseksi, Ritva Arvelo olisi sen minusta tehnyt.

 Suuren vaikutuksen minuun teki kirjassa ollut tarina nelisenkymmentä vuotta hengittäneestä lukupiiristä. Kirjan mukaan lukupiirissä ainakin  "aluksi haettiin ymmärrystä siitä, miten moderni, itsenäisten ihmisten muodostama yhteiskunta on mahdollinen." Simpura ja Sulkunen sanovat, että vähitellen ohjelmallisuus väljeni, ja rinnalle tuli ilo ymmärtämistä
ymmärtämisen vuoksi, palkinto oivaltamisesta. Olipa kiehtovaa lukea tällaisesta lukupiiristä.

Klaus Mäkelä oli erityisen vahvasti mukana 60 -luvun sukupuoliroolikeskustelussa. Hän oli perustamassa Yhdistys yhdeksää ja oli sen aktiivi.  Yhdistys pyrki murtamaan  miesten ja naisten tasa-arvoa estäviä varsin korkeita muureja. Ja niin korkeita ne  ovat olleet, ettei niitä kaikkia ole vieläkään kokonaan kaadettu. Mutta silloin ainakin yritettiin saada muutosta aikaan. Ja saatiinkin.

Se oli hienoa aikaa. Tuntuu hyvältä ajatella, että olen saanut olla mukana muutosta tekemässä ainakin hiukkasen verran.

Kaikki ei kelpaa koirallekaan

Koirani Tapsu vartioi pihareviiriään ja tykkää talomme ihmisistä. Onneksi myös toisin päin. Kun Noora tulee pihaan, Tapsu syöksyy lähelle rapsutuksien toivossa. Ja aina saa niitä. Näin oli nelisen vuotta sitten. Hyvä suhde loppui, kun Noora hankki kanin. Sen jälkeen raivokkaasti citykaneja jahtaava koirani ei mennyt Nooran lähellekään. Minkäänlaiset kutsuhuudot eivät tehonneet. Tällä hetkellä kaikki on taas hyvin. Siis Tapsulle.  Nooran kani kuoli parisen viikkoa sitten. Noora ja Nooran rapsutukset kelpaavat jälleen.

Hetkittäin luulen ymmärtäväni koirani käytöstä ja ajattelua, mutta sitten on näitä mystisiä juttuja.

Saramagon ironia ihastutti

Kesällä kuulemma kannattaa lukea vain kevyttä kirjallisuutta, vaikka luulisi olevan aivan päinvastoin. Kun on valoa ja levänneet aivot, eikö juuri silloin pää ota vastaan mutkikastakin sanomaa?  Kirjastosta jäi käteeni paksuhko Nobel -kirjailija José Saramagon kirja Ricardo Reisin viimeinen vuosi.

En ole ennen lukenut Saramagoa, joten en tiennyt mitä on tulossa. Ei tullut mitään helppoa luettava. Lauseet saattoivat olla sivunkin mittaisia, varsinaista tajunnanvirtaa, mutta kun tekstin imuun pääsi, se vei mennessään. Kirja alkaa siitä, kun lääkäri-runoilija Reis palaa Portugaliin Brasiliasta, jossa hän on viettänyt viimeiset 16 vuotta. Tapahtuma-aika on vuosi 1935, jolloin diktaattori Salazar piti Portugalia vahvassa otteessa. Muualla maailmaa fasisimi oli nousussa.

Ken on käynyt Lissabonissa ja tuntee kaupungin hyvin, voi saada mukavia ahaa -elämyksiä seuratessan tohtoria. Hän ei tosin käy kuuntelemassa fadoa, itse istuin useamman yön aivan aamutunneille kuuntelemassa paikallisten keskinäistä kilpalaulantaa. Kirjassa on mukana ihmisiä myös Coimbrasta ja Portosta. Olikohan tekstiä mukava lukea vielä siksikin, että olen käynyt näissä kaupungeissa. Coimbrassa olen ihastellut kaupungin kultaista kirjastoa ja Portossa käynyt portviinitehtaalla.

Mutta siitä kirjasta. Rakastuin Saramagon ironiaan. Se sai minut hymyilemään, se oli niin kilttiä ja hellää, mutta niin oivaltavaa. Hän suhtautuu ymmärtävästi ihmisiin, jotka ovat alempiarvoisia tai jotka ylentävät itsensä, kuten hotellin johtaja:  "...tässä hotellissa me olemme jo päässeet kunnioittamaan ja kiittämään itse herraa ja valtiasta tai hänen edustajaansa Salvadoria, niin kuin tiedämme".

Sitten on hotellin siivooja Lidia joka pian viettää hetkiä tohtori Reisin lakanoiden välissä. Heidän ensimmäinen kosketuksensa on naiselle kuin maanjäristys: "..panee tarjottimen pöydälle ja laskee kätensä siihen kohtaan jossa toisen käsi oli ollut, saattaa tuntua mahdottomalta, että niin vaatimattomassa ammatissa oleva ihminen tekee niin herkän eleen... " Reis ei oikein tiedä, pitäisikö hänen suhtautua Lidiaan siivoojana vai naisena, mutta kun hän eräänä yönä tulee, "Reisin käsi ojentuu, löytää jääkylmän käden ja vetää sen lähemmäksi, Lidia tärisee eikä saa sanotuksi kuin, Minua palelee, mies on vaiti, hän mietii pitäisikö hänen suudella naista suulle, miten surulinen ajatus."

Reis on yksi portugalilaisen runoilijan Fernando Pessoan alter egoista. Eipä siis ole ihme että he tapaavat, vaikka Pessoa on juuri kuollut.  Lisäksi Reis ihastuu Marcendaan, jonka toinen käsi on vioittunut.  Kun Reis muuttaa pois hotellista, hän saa naapureikseen koko joukon "nuuskivia ämmiä", jotka palavat uteliaisuudesta tietää, mitä se Lidia tohtorin luona muuta tekee kuin siivoaa.

Aikamoista kieputusta koko kirja, mutta ei ollenkaan tehnyt mieli lopettaa lukemista kesken kaiken.

Runokuntoa kohentamaan

Kesän alussa YLE ykköseltä tuli runoilta, jossa teemana olivat Kirsi Kunnaksen runot. Hänen runonsa ovat kestäneet jo useamman sukupolven.  Tulin ihan kateelliseksi, kun ihmiset kertoivat, miten heille on lapsena luettu Kunnaksen runoja ja miten he nyt itse lukevat niitä lapsen lapsilleen. Minulle ei koskaan lapsena luettu runoja.

Ohjelmassa juteltiin myös Kirsi Kunnaksen kanssa. Hän sanoi, että kieli on tärkeä. Sanoilla ilmaistaan kaikkia tunteitamme, ilojamme ja surujamme. Kirsi Kunnaksen kohdalla on sanottava, että hänen sanansa ovat myös kestäneet hyvin. En muista enää, sanottiinko ohjelmassa vai keksinkö ihan itse, että Kunnaksella on varmaan ollut kivaa kirjoittaessaan, ja että hän on varmaan iloinen ihminen, sillä niin hauskoja hänen runonsa ovat.

Viime lauantaina YLE ykkönen lähetti runoillan Kajaanista. Se oli aivan ihastuttava. Tarleena Sammalkorpi rakentaa nämä runoillat niin lämpimällä ja henkilökohtaisella otteella, ettei niihin väsy sellainenkaan, joka ei runoudesta ymmärrä paljon mitään. Niin kuin minä. Runot ovat vaikeita paitsi kun ne lausutaan, esitetään. Silloin ne aukeavat helpommin.

Ehkä tässäkin on kyse kunnosta. Jos on pitkään lukematta kirjaa,  saattaa aloittaminen tuottaa vaikeuksia. Ja silloin myös kirjaksi valitsee jonkun helpon. Jos ei koskaan edes yritä sisälle runon maailmaan, ei "runokunto" kohene.  On helppoa puhua fyysisen kunnon kohentamisesta, vaikeampaa löytää ideaa lukukunnon kohentamiseksi. Tai no, ei se kovin vaikeaa ole. Kaikki alkaa siitä, että ottaa kirjan käteensä.

Kirjoitin pari blogia sitten vanhempien ihmisten kuntoilusta. Kerran radion jollain tunnilla  nainen kysyi, mitä hänen pitää tehdä, kun hänen äänensä tahtoo hävitä, käydä hiljaiseksi. Tohtori vastasi, pitää puhua ääneen. Ellei ole koiraa tai kissaa jonka kanssa keskustella, sitten pitää puhua itsekseen. Ääni vahvistuu vain puhumalla. Runojen ääneen lausuminen tai romaanin ääneen lukeminen olisi varmasti myös hyvä vaihtoehto, kuvittelisin. Se vahvistaisi ääntä ja ehkä se myös lisäisi rohkeutta sanoa mitä asioista ajattelee, kun tottuu omaan ääneensä.

Meistä itseksemme elävistä vanhemmista ihmisistä on kyllä sanottu ennemminkin niin, että kun pääsemme puihumisen alkuun, sitä virtaa ei lopeta mikään. Jose Saramago sanoo kirjassaan sen johtuvan siitä, että ihmiset katuvat sitä etteivät sanoneet kaikkia silloin kun oli tilaisuus sanoa. Ehkä niinkin.

Mikä yhdistää golfia ja Lapin hiihtolatuja?

Lapin hiihtoladuilla on ikivanha perinne. Kun siellä kohdataan toinen hiihtäjä, tervehditään. Ainakin vielä joku vuosi sitten se toimi Saariselällä, muttei enää niin itsestään selvästi Levillä. Mitä varttuneemmista on kyse, sitä useammin tervehditään.  Tietysti, jos hiihdät hiihtokeskuksien lähellä ruuhkaisilla laduilla, ei siinä koko aikaa jaksa  olla nyökkäilemässä, mutta pääsääntöisesti sanomme hei tai huomenta.

Toinen vanha Lapissa painottuva sääntö on se, että sen minkä jaksat kantaa tunturiin, jaksat kantaa sieltä poiskin.  Ennen toimi, en tiedä, onko viime vuosina tapahtunut muutosta huonompaan suuntaan. Toivottavasti ei.

Siis miksi helteillä kirjoitan talvilajista? Kesälaji golfissa on samoja elementtejä. Golfin etikettiin kuuluu vastaan tulevien tervehtiminen ja pelin loputtua pelitovereiden kätteleminen ja kiittäminen pelistä ja seurasta. Tässäkin näyttäisi olevan kehitys sen suuntaista, että varttuneempi väki tervehtii aina, mutta nuoret miehet eivät niinkään.  Ei katsota, ei nyökätä. Ainakaan täällä pääkaupunkiseudulla. Tätä ei pidä lukea ollenkaan niin, että kukaan nuorista ei tervehtisi.

Pari päivää sitten Vuosaaren golfkentällä, olisiko ollut väylä 14:n alussa ei ollut roskakoria. Golfaaja oli syönyt banaaninsa ja jättänyt kuoret penkille.  Näin sieluni silmillä heti nuoren miehen - minähän en jätettä kotiin kanna tai edes seuraavaan roskikseen. Osoittelenkohan nyt nuoria  liikaa, ehkä, ehkä en.

Niin tai näin, kohtelias käytös tuntuu aina mukavalta. Sen sietäisi jatkuvan sekä Lapissa että golfkentillä. Ei etiketin määräämänä, vaan ihan itsestämme lähtevänä. Siitä tulee mukava olo. Eritoten klubigolfarille, jolle on tärkeää itse peli, mutta myös seura ja ja tunne siitä, että meitä on monia, jotka pidämme tästä kaikkien masokistien ihanasta kesälajista.

Liikkumaan - mieluummin tänään kuin huomenna

Henkilökohtainen valmentaja lähes kahdeksan kymppiselle! Mikä ettei. Tämän päivän iältään vanhat eivät ole niin kuin silloin ennen. Tutkimukset osoittavat, ettei sellaista ikää olekaan etteikö omaa lihaskuntoaan voisi vahvistaa.  Se vaatii vain aikamoista sitkeyttä ja tunnollisuutta. Siihen ei riitä kerta viikossa kuntosalilla vaan sen pitää olla lähes päivittäistä. Ja monipuolista.

Lihaskunnon saa nousemaan, mutta se myös laskee nopeasti.  Nuorelle ihmiselle harjoittelematon jakso ei ole niin paha, ja hänen kuntonsa myös palautuu vanhempaa ihmistä nopeammin. Siksi säännöllisyys on kaiken a ja o.

Omien voimieni tasaista vähenemistä en ole voinut olla huomaamatta. Talvikauden hiihtokilometreillä olen jo vuosikausia saanut aikaan vuoden kuntohuipun. Viime talvena se jäi saamatta.  Piti oikein tosissaan miettiä, mitä tehdä. Joltisenkinlaisen lihasvoiman säilyttämiseen ei koiran kävelyttäminen eikä Helena Mörskyn vaativa, lihaksia venyttävä ja vahvistava viikkotunti riitä. Kuntosalin inhoajana vaihtoehdot olivat vähissä, mutta toisaalta, apu oli myös hyvin lähellä.

Ostin kymmenisen vuotta sitten gymnasstickin.  Välillä olen sitä käyttänyt aktiivisesti, välillä miten sattuu. Usein keppi on ollut unohduksissa nurkassa. Viime talvena otin "tikun" tosikäyttöön eli se on tarkoittanut lähes päivittäin tehtyjä harjoituksia. En tee harjoituksia silloin kun huvittaa, vaan lähden siitä, että on huvitettava lähes joka päivä. Vähän narraamalla sain itseni päivittäiseen treenirytmiin. Lisäsin harjoituksia ja niiden kestoa vähän kerrallaan, näin sain motivaation säilymään.

Kotini on kerrostalon neljännessä kerroksessa eikä talossa ole hissiä. Koira velvoittaa kolmeen päivittäiseen käyntiin ulkona. Kun joka päivä kipitän rappuja neljä viisikin kertaa, pysyvät pakara- ja reisilihakset vahvoina. Keväällä lisäsin ohjelmaamme (siis koiran ja minun) kiipeilyn kallioilla. Se oli hauskaa, jopa jännittävääkin ja aivan erinomaista tasapainon harjoittamista.

En osaa arvioida, paljonko lihaskuntoni on parantunut muttei se ainakaan ole romahtanut. Edelleen golfpallo lentää kelvollisesti. Siis jos osun.

Luulisi kesän olevan hyvää aikaa paneutua liikuntaan. On ja ei. Täällä kaupungissa se toimii, mutta muistan mökillä tilanteen olleen toinen. Oli kaksi vaihtoehtoa: hyvin vilkasliikenteinen nelostie tai yksi tasainen metsätie, joka ei pitkälle vienyt.  Ilmankos juoksuharrastus oli joka ikinen syksy aloitettava alusta.

Mutta aina voi tehdä jotain, mökilläkin. Terveelle ihmiselle se on pelkästään tahtokysymys. Tärkeintä on kuitenkin se, että tekee joka päivä edes jotain.

 Miten se ikivanha vitsi menikään: juopolle sanottiin, että koskaan ei ole liian myöhäistä lopettaa. Johon tämä: sittenhän minulla ei vielä ole kiire.

Jospa James Rodriguez näyttää taivaan merkit

brassitähdille. Ei mahdoton ajatus.

Elämä on jalkapalloa vielä tovi. 13.7. jälkeen seuraa varmaan suuri tyhjyys, sillä niin hyvin  minut on koukutettu. Vaan ihmekö tuo, kun yllätykset ovat seuranneet toistaan. Tylsiä pelejä  ei ole ollut juuri ollenkaan. Jännittäviä ja jopa draamallisia tapahtumia on ollut jatkuvasti tarjolla.  Ottelut eivät ole jättäneet kylmäksi sellaistakaan, jonka silmä ei ikinä erota paitsiotilannetta tai hienoja kuvioita. YLElle täydet pisteet sekä selostuksista että studio-osuudesta.

Jäljellä on enää kahdeksan joukkuetta. Olisin halunnut, että jatkopaikan olisivat saaneet myös Meksiko, Chile ja Algeria. Eivät saaneet, vaikka hyvin pienestä se oli kiinni.
 Brasilia - Chile peli oli miltei kuin loppuottelu, aivan hengästyttävä, ja se olisi voinut päättyä toisinkin. En edelleenkään ole vakuuttunut, että brasssit ovat parhaita, mutta pianhan se nähdään.

Kolumbian joukkue on saanut sympatiani eikä siinä vähäisimpänä tekijänä ole James Rodriguez - sen lisäksi, että hän  on huippuosaaja, on myös syötävän ihanan näköinen nuori mies, vain 22v. Hänen elämäntarinansa kertoo, että pojan ollessa 3vuotias, isä jätti perheensä. Nuori mies meni naimisiin 19 vuotiaana ja viime vuonna perheeseen syntyi tyttö.  Minulle sopisi hyvin, että Kolumbia voittaisi brassit.

Toisaalta kyllä haluaisin nähdä oranssina hehkuvan Hollannin voittavan, mutta toisaalta taas, Costa Rica oli kertakaikkisen innostava joukkue. Niin että voittakoon kumpi vaan. Eli että ota tästä sitten selvää.

Tulevan viikonlopun pelit ovat ehkä ne kaikista jännittävimmätt. Ellei muistini petä, niin tavallaan vielä kovemmat kuin ihan viimeiset pelit joissa voittaja ratkaistaan.  Nyt taistellaan neljän joukkoon pääsystä.  Nyt on syytä herkutella, koska menee neljä vuotta ennen kuin vastaavaa on uudelleen tarjolla. Mitä siitä jos pulssi hakkaa  kuin Linnanmäelle nousun jälkeen.