Huijaus voi onnistua - tai sitten ei

Olen luottavainen ihminen. Siis tyypillinen suomalainen, joka luottaa poliisiin ja ulkomailla toiseen suomalaiseen. Tosin luottavaisuudessani on aina hiven epäilyä.  Onkohan tuo ihminen tai tuo asia nyt ihan oikeesti noin kuin kerrotaan tai esitetään?

Hyvän supliikin omaavat saavat luottamukseni turhankin nopeasti.  Ehkä ikä on pehmentänyt vastustuskykyä. Siitä on jo toista vuotta, kun mies ehdotti puhelimessa uutta sähkösopimusta.  En voinut sellaista tehdä, kun en ymmärtänyt mistä se etu tulee ja kestääkö se halvempi hinta ja kun asiasta ei voinut muuten sopia kuin puhelimitse.  Ehkei päätökseni ollut viisasta arkipäivän talouspolitiikkaa, mutta tällä kertaa oli helppoa sanoa heti, ei kiitos. Mies myi ”pakottamalla”, ei houkuttamalla.

Sen sijaan puhelinoperaattorien nuorilla miehillä tekniikka on hallinnassa. He osaavat sellaisen auvoisen tulevaisuuskuvien luomisen, että siinä menee väkisinkin retkuun. Onneksi puhelimessa tehdyt sopimukset voi seuraavana päivänä perua. Nimittäin eihän sitä voi sanoa ei, kun mukavanoloinen ja vähän murteellakin hauskasti puhuva kaveri saa sinut ymmärtämään, että kyllähän sinä tämän neljägeen tarvitset. Auttaa varmaan pasianssin pelaamisessa.

Nämä on pieniä asioita sen rinnalla, kun meitä yhä enemmän huijataan verkossa. Rahat viedään tileiltä etkä saa mitä tilaat.  On kyberiä ja hyperiä.

Ja sitten on ihan tätä tavallista meidän ihmisten välistä huijausta.  Jos nyt ostaisin vanhan auton, epäilisin varmasti, ettei kaikki ole siltä miltä näyttää.  Auto on huollettava, mutta kuinkahan paljon autokorjaamossa korjataan turhaa. Kuinka paljon – tai siis vähän – kerrotaan, ettei autollesi oikeasti tarvitse tehdä mitään paitsi jos nyt ne öljyt katsottaisiin.

Saatat jo arvata, että minua on huijattu. Tai siis yritetty. Korjautin autoni ruosteiset lokasuojat. On taas siisti auto. Vanha, mutta kunnossa. Samalla korjaamon mies sanoi, että parin kuukauden kuluttua voitaisiin kunnostaa autosi ruosteinen pohja.  No niin tietysti, kai se on sieltäkin ruostunut, kun kerran päältäkin, ajattelin. Ja että pohja kannattaisi korjata ennen katsastukseen menoa, puhkovat siellä piikeillään vielä pohjan rikki.  Ai niin pahastiko se on ruosteessa.  Mietin ja pähkäilin. vähän hermoilinkin autolla ajaessani, ettei vain putoaisi pohja kadulle.

Mutta minäpä olenkin fiksu mimmi.  En totellut korjaamon miestä, vaan ajoin katsastukseen ja sanoin, älkääpä nyt piikeillänne puhkoko autoni ruosteista pohjaa puhki. Eivät puhkoneet, kun ei ollut mitään mitä olisi tarvinnut puhkoa. Ei ollut ruostetta oikeastaan ollenkaan.. Tämä auto on hyvässä kunnossa, sanoi katsastusmies. Tätä ei kannata myydä, mutta jos myyt, älä myy halvalla.

Ruostekorjaamon mies oli varmaan katsonut vahingossa väärän auton pohjaa, niin haluan uskoa.

Jos muut pettävät, koirani ei ainakaan petä.

 

Mihail Shishkin, Kaunokirjoituksia

Mihail Shishkin kirja Kaunokirjoituksia on ensikosketukseni tähän venäläiseen, Sveitsissä asuvaan kirjailijaan.  Rakastuin heti. Sekä kieleen, hänen tapaansa kirjoittaa että hänen tarinoihinsa. Kirjailija ei huuda, mutta puhuu hiottua, kirkasta kieltä.

Novellikokoelman ensimmäinen teksti "Takissa oli tamppi", on huikean hieno tarina pojasta ja hänen äidistään, mutta myös Neuvostoliitosta, sosialismista.  Pojan äiti oli opettajana maailmassa, jossa "aikuisten jumalat olivat kuolleet kauan sitten, mutta niitä piti palvoa noitamenoin". Mitä etuoikeuksia poika saa koulussa, kun oma äiti on opettajana? Ei mitään, vaan aivan päinvastoin. Koulupojat jumaloivat kanadalaisia jääkiekkoilijoita, joilta saivat purkkaa. Siitä seurasi opettaja äidin puhuttelu koko luokalle: "on paljon, mitä meidän maassamme ei ole. Mutta se ei merkitse, että pitäisi luopua ihmisarvosta".

Äiti on puolueen uskollinen soturi.  Sen sukupolven, jonka johtotähtenä oli juliste ”synnyinmaa kutsuu”. Äiti kasvoi  järjestelmässä, joka ei kestänyt Vysotskin lauluja. Pelolla ihmisiä alistava järjestelmä nujersi myös äidin. Poika kasvoi tästä ulos. Hän joutui sotilasleirillä suutelemaan punalippua, tunsi siinä savukalan hajun ja sanoi ”että päälliköt olivat varmaan juoneet olutta kalan kanssa ja pyyhkineet kätensä sametinpehmeään kankaaseen.”

Kun me tänään puhumme vihapuheesta ja vaihtoehtoisista totuuksista, ne eivät tavallaan ole uusia asioita. Sanoilla on aina vaikutettu ja alistettu.  Myös valehdeltu. Shishkin kirjoittaa siitä, miten oli osattava käyttää oikeita sanoja ja vältettävä vääriä. Hän kirjoittaa, että koulu opetti lapsia nöyriksi orjiksi. Se oli välttämätön taito jos halusi menestyä, jos ei halunnut joutua vastavirtaan vaan pikemmin yhteiseen virtaan: ”sinä pomo – minä hölmö, minä pomo – sinä hölmö; rehellisellä työllä ei rikastu ;jos elät susien kanssa, ulvo susien lailla”.  Tämä sama ajatus toistuu myös toisessa, ”Nabokovin musteläikkä”-novellissa.

Pidin eniten niistä novelleista, joissa Shishkin tarkastelee elämää itsensä kautta, mutta kaikki olivat hyviä, yllätyksellisiäkin. Kuten Kaunokirjoituksen oppitunti: iso alkukirjain on kaiken alku ja loppuun pannaan piste, kun ei enää muuta ole. Mutta mitä näiden kahden merkin välissä tapahtuu, ei olekaan ihan vähäistä. Shishkin saa novelliinsa sopimaan niin monta tarinaa, että niistä olisi voinut tehdä parikin ihan erillistä.

”Pyhän Markuksen kellotornin” luin rakkaustarina miehen ja naisen välillä, mutta myös rakkaustarinana uuteen parempaan maailmaan. Tarinan nainen Lidia Kotsetkova haluaa olla tekemässä vallankumousta. Kirjailijalla on ollut käytössään rakastavaisten kirjeitä ja postikortteja 6000, kaikki kirjoitettuja 1900 -luvun alkupuolella, siis ennen kuin Neuvostoliitto oli olemassa. Tämä tarina oli kiehtova. Kun maailman ja elämän parantamisen tahto iskee ihmisen läpi, siinä ei ole paljon vaihtoehtoja. 

Siinä ei silloin kysytä, onko kaikki mitä elämälläni teen, sen arvoista. Sen kysymyksen kohtaa vasta silloin, kun kaikki on ohi. Vallankumousta ei ole helppo tehdä. Sen sai Lidiakin monasti kokea. Vuonna 1907 hän kirjoitti rakastetulleen: "Lumi on jo sulanut, mutta sen sijaan että kapinoitaisiin, kylvetään viljaa...Kunhan kylvö tai sadonkorjuu alkaa, heistä(talonpojista) karisee koko vallankumouskiihko...".

Jos tämä olikin ensimmäinen lukemani  Mihail Shishkinin kirjoittama kirja, ei varmasti viimeinen. Neidonhius ja Sinun kirjeesi ovat jo ennen Kaunokirjoituksia ilmestyneitä teoksia.

Rukouksella vai ruoalla

On hernesopan ja laskiaispullien aika. Kauan sitten keksin valmistaa ihan vain itselleni hernesopan ja leipoa pullat. Soppaa tuli ainakin viisi litraa ja pullia niin paljon että piti naapureille jakaa. En ole sen jälkeen moiseen urakkaan ryhtynyt edes mittakaavaa pienentämällä. Tyydyn kaupan hernepurkkiin ja ostan pullani kaupasta.

Kovin paljon en harrasta valmisruokia eli teen itse ruokani. Siis suurta traumaa sieluuni ei litrakaupalla paisuneesta hernesopasta jäänyt.  Kun koko viime vuoden merkkasin päivittäin seinäkalenteriini päivän pääruokani, eivät kaupasta ostetut kovin montaa merkintää saaneet. Ateriatilastoni kertoi sen, että viime vuonna söin enemmän kasvisruokia kuin lihaa sekä säännöllisesti kalaa. Porsaanliha on hävinnyt ruokapöydältäni tyystin, broileria olen syönyt kerran tai kaksi kuussa. Lampaanlihasta en ole luopunut, kun sitä saa Hakaniemen hallista niin hyvin, mutta muuten punaisen lihan osuus on tosi vähäinen.

Mummollani oli aina porsaita. Ne lahdattiin ennen joulua ja sitten saatiinkin monenlaista ruokaa.  Opin jo lapsena syömään verimakkaraa. Veriletut ja veripalttu ovat aina olleet niin sanottuja hyviä ruokia, vaan ei niitä enää ole lautaselleni ilmaantunut.  Joskus sentään tein veriletut alusta asti ihan oikeaan vereen.  Myönnän, että tästä on jo jokunen aika. Hallista varmaan saisi vieläkin verta, mutta veripalttua en sielläkään ole nähnyt. Enää. Vielä viime vuonna oli. Ennen veripalttua oli aina saatavana Elannon myymälöistä. No se oli siihen aikaan, kun kaupoissa oli vielä palvelua, kun myyjät olivat myyjiä eivätkä hyllyjen täyttäjiä.

Olimme kerran kävelemässä Raja-Joosepin suunnalla, siellä jossain erämaassa. Kolmen päivän vaellusretkelle piti tietty ottaa kannettavaksi niin vähän tavaraa kuin mahdollista. Mukana oli myös verilettujauhepussi. Olikohan se väsymyksen syy – 25 km kävelyä takana – vai hämärän majan, mutta tein lettujauhoista sopan.  Ihmettelin vähän miten juustokeitto voi olla niin mustaa. Syömättä jäi.

Kun Hemingway ei saanut unta, hän kuulemma keskittyi rukoilemaan ystäviensä puolesta. Siinä sitten yö sujui ja aamu tuli ennen kuin hänen lukuisat ystävänsä olivat saaneet kirjailijalta rukouksen.

Olin tässä vähän proosallisempi. Aloin muistella, missä olin saanut kokea herkullisia ruokaelämyksiä. Se oli vähän vaarallista ajattelua, sillä nälkäistä ei nukuta.  Oli pakko nousta näkkärille. Lopulta uni tuli enkä nähnyt unta juoksevista lammaspaisteista eikä ollut tyynyliina aamulla kuolastani likaisena.

Tämän talven suuri herkkuni eli uunissa kuivatut kirsikkatomaatit.

Tellervo Koivisto -elämäkerta

Anne Mattsson on kirjoittanut Tellervo Koiviston tarinan.  Kaikkihan me ”tunnemme” hänet hänen omien kirjojensa ja lukuisten lehtihaastattelujen kautta. Tellervo Koivisto on ollut valtakunnan julkkis yhtä kauan kuin miehensäkin, joten monen vuosikymmenen aikana aineistoa on kertynyt paljon. Luulisin kirjan kiinnostavan erityisesti heitä, jotka haluavat kurkata Manun ja Tellen yksityiseen maailmaan. Se onnistuu, kun Tellervo Koivisto on antanut kirjoittajalle rakkauskirjeitään. Kirja saattaa myös kiinnostaa heitä, jotka haluavat elää yksityiskohtaisia hetkiä pääministerin ja presidentin puolison kanssa.

Kirjan ehkä kiinnostavin anti itselleni oli Tellervon oma toiminta kansanedustajana ja kaupunginvaltuutettuna. Millainen poliitikko hän oli, mitä asioita hän ajoi. Tietysti kirjassa kerrotaan myös Mauno Koivistosta.  Koko kirjan tekeminen ilman itse herraa ei varmaan olisi ollut mahdollista, sillä olihan rouvan miltei koko elämä miehensä lähellä ja rinnalla elämistä. He olivat Koivistot.

En ole lukenut Tellervo Koiviston omia kirjoja, joten en tiedä, onko tässä kirjassa samoja asioita. Luultavasti osin, mutta varmaan eri tavalla katsottuina.  Mattsson ei tyydy kertomaan vain Tellervon elämästä, vaan taustoittaa hänen lähtökohtiaan kaukaa. Kirjassa annetaan useita sivuja Tellervon vanhemmille ja erityisesti hänen isälleen ja satakuntalaisen pienviljelijän elämän tarkastelulle. Mattsson kirjoittaa, että sisällissodan ja maailmansodan melskeissä Einarista kasvoi sosialidemokraatti, maltillinen vasemmistolainen ja tämä näkemys siirtyi myös hänen lapsilleen. Tellervo Koivisto on todennut, että hän on aina ollut demari.

Tellervo Koivisto ei poliitikon vuosinaan ollut mikään kansan kiihottaja. Hän ei ollut pitkien puheitten nainen sen paremmin eduskunnassa kuin kaupunginvaltuustossakaan. Kaupunginpolitiikassa hän sanoo viihtyneensä, mutta ei niinkään eduskunnassa. Eri poliittisiin tehtäviin hän tuli aina valituksi hurjilla äänimäärillä eikä hänen tarvinnut tehdä edes rahoja nielevää vaalityötä.

Kirjasta saa kuvan ehkä vähän laiskansorttisesta naisesta, joka tarvitsee tönäisyä lähteäkseen liikkeelle.  Eräänlaisen henkisen tönäisyn hän sai 60 –luvun lopulla, kun naisen asemasta alettiin julkaista enemmän kirjoja ja lehtijuttuja. Kotirouva Tellervo Koivisto sai herätyksen, koska nämä kirjoitukset osuivat hyvin lähelle hänen omaa maailmaansa. Tämä uusi tapa puhua tasa-arvosta, sai Tellervo Koiviston toimimaan myös yhdistys 9:ssä. Näistä vaiheista ja siitä ajattelusta Mattsson on kirjoittanut monipuolisesti.

1960- ja 70 luvuilla Tellervo Koivisto pakinoi Suomen Kuvalehteen. Ne olivat lehdessä hyvin luettuja.  Ne myös osaltaan saattoivat siivittää Tellervon (ja samalla Manun) suosiota. Silloin ei ollut somemaailmasta vielä aavistustakaan. Alussa Koiviston pakinointi oli sellaista hauskoja terveisiä kotirouvalta -tyyliä, mutta vähitellen teksti muuttui enemmän politiikkaa ja yhteiskuntaa tarkastelevaksi.  Kirjan mukaan Tellervo Koiviston löysi kirjoittamalla oman identiteettinsä.  Näinhän se usein on. Asiat hahmottuvat ja tarkentuvat kirjoittamalla terävämmin kuin pelkästään niitä ajattelemalla.

Tellervo Koiviston totiseen olemukseen sopii hyvin hänen osuvat, ironiaa tihkuvat ilmaisut. Pitäessään puhetta satakuntalaisessa osakunnassa, hän kiteytti satakuntalaisuuden tuttuihin sanoihin ”karu, juro ja lauluton”.  Ehkä me satakuntalaiset olemme päältä päin tällaisia, mutta kyllä me osaamme myös syttyä intohimoisesti.  Kirjan kuvat ja tekstit kertovat tästäkin puolesta.

----

Kirjassa kerrotaan Tellervo Koiviston suorittaneen Turun Systeman konekirjoitusosaston alkeiskurssin, jonka kesto oli 50 tuntia.  Turun Systema kiersi maakunnissa kouluttamassa halukkaita konekirjoittajiksi. Tällaisen Systeman kurssin kävin minäkin. Opin kirjoittamaan kymmensormijärjestelmällä. Opin sen nopeasti enkä ole tätä ”sokeasti” kirjoittamisen taitoa hukannut elämäni aikana. Ainakin tässä asiassa on tullut toteen näytetyksi sanonta, että minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa.