Kannattaa seurata politiikkaa - ja poliitikkoja

Jos oli ennen vaaleja, niin nyt erityisesti viime päivinä on ollut kiintoisaa seurata poliittisia twiittauksia. Hallituksen taustavoimiin sitoutuneet  näkevät kaikki parhain päin, kun taas oppositio tietenkään ei. Mutta onhan tällä kertaa poikkeuksellisen kovat emmeet ilmassa. Kolme ässää hoki kuin pientä mantraa, miten kipeää tämä tulee tekemään. Ikäänkuin anteeksipyyntönä etukäteen. Luultavasti nyt sattuukin enemmän kuin 1990 -luvun alun laman aikaan.

Tosi kovaa tekstiä on ollut koulutukseen kohdentuvista leikkauksista. Se on ollut kovaa vielä siksi, että ennen vaaleja jokainen puolue vakuutti valokuvan kera, ettei koulutuksesta enää leikata. Hesarissa Marjukka Liiti otsikoi reippaasti: valepukit vallankahvassa. Olen niin samaa mieltä sen twiittaajan kanssa, joka kirjoitti, ettei koulutusleikkausten kritisoinnissa ole kyse
"mielensäpahoittamisesta" vaan kyse on siitä, onko kaikilla Suomessa varaa kouluttautua.

Jari Korkki, tuo YLEn toimittaja, joka joskus katselee asioita aika oudonlaisista kulmista, mutta joka osaa olla myös realisti, pohti blogissaan, miten työtunteja pitää kilpailukyvyn nimissä lisätä. Siis halutaanko työtunteja lisää vai halutaanko että töitä tehdään samalla palkalla enemmän. Ja kysyi, lisääkö se työtehoa jos trukkikusti hengailee tehtaalla tunnin pidempään eikä ole mitään kuskattavaa.

Palkanalennustahan tällä haetaan.

Nyt on noussut esille myös (kai se tuli Etelärannan työnantajalinnakkeesta) loppiaisen ja helatorstain siirtäminen lauantaille.Tavoitteena saada yhtenäiset työviikot. Tästä Korkki toteaa, eikö pyhiä silloin pitäisi siirtää perjantaille tai maanantaille. Ellei tällä sitten tavoitella palkanalennusta.

Sitähän sillä tavoitellaan.

Kyllä se tästä, sanoi Manu aikanaan. Niin varmaan, mutta kyllä jonkinlaisen tasapuolisuuden toivoisi säilyvän. Joitakin  hallituksen teot tulevat todella koskettamaan kipeästi, osa suomalaisista tuskin edes huomaa, että jotain on toisin. Mutta kuka on sanonut, että maailma olisikaan oikeudenmukainen.

"Tasa-arvo on tahdon asia"

sanoi Palvelualojen ammattiliiton (PAM) puheenjohtaja Ann Selin, kun SAK palkitsi hänet tasa-arvopalkinnolla. Nappiin osunut ilmaisu.  Aina on mahdollisuus muuttaa ja tehdä asioita toisin, mutta se todella edellyttää tahtoa ja halua.

Anin  ajatus sai minut hetkeksi sukeltamaan lähihistoriaan. Naisten asemassa ja tasa-arvossa tapahtuneet muutokset ovat viimeisten 45 vuoden aikana olleet valtavia. Olin nuori nainen siihen aikaan, kun  ravintolaan saattoi mennä vain herraseurassa, ei missään tapauksessa yksin eikä mielellään edes naisporukassa. Pieniä jumalia olivat ovimiehet ja hovimestarit. He katsoivat ja mittasivat, saatko armon heidän silmissään, pääsetkö ravintolaan sisälle.

Kun Indira Gandhi valittiin vuonna 1966 Intian pääministeriksi, kirjoitti Uusi Suomi: "Naisen valitsemista lähes 500-miljoonaisen suunnattomien vaikeuksien kanssa kamppailevan kansan ylimmäksi poliittiseksi johtajaksi täytynee pitää köyhyyden osoituksena."

Tästä jatkui keskustelu. Helsingin Sanomien Penninen ei pitänyt Uuden Suomen menettelyä "ritarillisena". Tähän vastasi Sosialidemokraatissa Arvo Salo, jonka mielestä Pennisen tapa esittää nuhteensa oli sekin köyhyyden osoitus.  Hufvudstadsbladetissa Hausen sanoi tällaista odotetun: "Vihdoinkin joku, joka täysin viattomasti lausuu sen mitä useimmat sisimmässään ajattelevat".

1960 -luvulla yhden asian liikkeet nostivat voimakkaasti esille yhteiskunnallisia ongelmia. Yksi näistä oli kysymys sukupuolirooleista, jossa on kysymys sekä naisen että miehen elämän helpottamisesta. Kari Suomalainen otti asiaan kantaa mm. näin: "radikaaleilla on se piirre että heiltä puuttuu jotain ja tämä puute korvataan metelöinnillä. Naisasianaiset käyttäytyvät miehekkäästi...roolikeskusteluihin hakeutuvat miehet ovat ...pienellä seksuaalisella vetovoimalla varustettuja."

Tai Jussi Talvi: ...roolikeskusteluissa on mukana epäonnistuneita naisia. Talvi näkee naisen nousevan miestä vastaan ja näin menettävän tehtävän, joka voi olla vain yksin hänen: kasvattajan tehtävän. 
Vuoden 1966 eduskuntavaaleissa erään kokoomuslaisen ehdokkaan vaalimainoksessa oli teksti: "Suomalaisen miehen, naisen ja lapsen tulevaisuuden puolesta - naisasianaisten terroria vastaan."

 Itä-Savon päätoimittaja-pakinoitsija totesi että meillä on aivan riittämiin kaikenlaisia rooliyhdistyksiä ja mielenterveysseuroja ja että rappukäytäviin voitaisiin kaupustelun ja kerjäämisen kieltävää taulua täydentää sukupuoliroolien tutkijoilla.

Tästä maailmasta on päästy pois. On ollut tahtovia naisia ja miehiä. Johtuneeko kokemuksen tuomasta painolastista, etten ihan kaikkeen enää jaksa suhtautua herkkähipiäisesti.

Ennen kuin ennätin tämän julkaista, käväisin fb -sivulla. Nyt loppuvat sanat: katson Keskisuomalaisen sivulta napattu kuvaa lääkärin esityksestä, jossa hän kunnioittaa sairaanhoitajien ammattikuntaa povikaunottarella.

 Miksi tämä on niin vaikea asia ymmärtää? Ihan kuin tässä ei olisi ollutkaan 45 vuotta välissä.

Henning Mankellin Juoksuhiekassa on vahvoja sävyjä

Olen varmaan lukenut kutakuinkin kaikki Henning Mankellin dekkarit eli Kurt Wallanderin tutkimukset ovat tulleet varsin tutuiksi. No sittemmin niistä on tehty elokuvia, jotka nekin olen nähnyt, varmaan jotkut useammankin kerran. Kun Mankell alkoi kirjoittaa muita kuin dekkareita, en niistä oikein innostunut. Tuntui, että olin saanut hänestä annokseni.
 
Paluu Mankelliin tapahtui, kun lukupiirini valitsi luettavaksi Mankellin kirjan Juoksuhiekka. Se ei ole dekkari, vaan sen lähtökohtana on Mankellin sairastuminen vakavaan ja parantumattomaan syöpään. Juoksuhiekassa hän on tuo kuin välähdyksenomaisesti esille erilaisia tapahtumia ja tuntemuksia elämästään. Kirja on kuin filmikameralla kuvattuja otoksia, hyvää havainnointia ja pohdiskelua, kaikenlaisia sattumuksia, pahojakin.

Kuolema on kirjassa hyvin lähellä, mutta Mankell ei tuo elämän loppua esille paatoksella eikä kauhistele sitä. Se on osamme, sitä ei kukaan pääse pakoon. Niin kuin Mankell sanoo, elämä on keskeneräinen asia, mikään ei tule koskaan valmiiksi. Hän maalaa jääkauden tulon, kuvaa jäävuoren alle peittyvän Ruotsin ja pohtii, miten tulevat sukupolvet löytävät maan onkaloista vain sinne sijoitetut ydinjätteet. Mutta kuinka heille kerrotaan mitä lieriöissä (tai minkä muotoisia ne ovatkaan) on? Itselleni tuli vähän sellainen olo, että enpä taida olla täällä rikkahippusta kummempi.

Pitää varmaan lukea Mankellin dekkareita uudelleen sillä silmällä, miten hän niissä kirjoittaa naisista. Juoksuhiekassa kirjailija sanoo: "länsimaissa yksi tärkeimmistä poliittisista muutoksista toisen maailmansodan jälkeen on ollut naisasialiike".

Mankell kertoo, mitä hän näki Sambiassa Lusakan lähellä. Kaksi miestä nosti yhteisvoimin 50 kilon painoisen sementtisäkin naisen pään päälle. Sitten miehet auttoivat naisen seisomaan, ja nainen lähti hoiperrellen eteenpäin taakkansa kanssa. Mankell meni varjossa istuvien miesten luo ja kysyi, eivätkö he ymmärrä että taakka pilaa naisen selän. Toinen miehistä vastasi ilman ironian häivääkään ja ylpeästi: meidän naisemme ovat vahvoja, kyllä he pärjäävät.

Makuupussit matkaavat Nepaliin

Voiko ihminen kiintyä tavaroihin? Kai niistä ainakin voi tykätä. Varsinkin sellaisista, jotka tuovat mieleen mukavia muistoja. Mutta kaikesta voi luopua.

Kotini eteinen oli eilen täynnä retkeilyvarusteita. Ei, en ole lähdössä telttailemaan, vaikka varusteet ovatkin kunnossa. Tutkin vihreää makuupussiani ja oli kyllä siinä ja siinä etten kömpinyt sen sisään. Olisi pitänyt, sillä nyt minulla ei sitä enää ole. Muistoja sen sijaan on kaikista niistä  eurooppalaisista campingeista, joissa olen teltassa ja makuupussin lämpimässä nukkunut.

Monien vuosien aikana "tuhlasimme" kesälomat pitkiin kävelyihin Saksan, Itävallan ja Sveitsin alpeilla. Oli kovia nousuja, kapeita polkuja aivan jyrkänteiden tuntumassa, ihania kukkaketoja laaksoissa. Italian dolomiitit olivat sitten aivan oma lukunsa.  Matkoja on turha rinnastaa toisiinsa, jokaisesta löytyy hyvää ja huonoa. Erityisen vahva kokemus oli se Sveitsin matka, jolloin nousimme Zermatista yli 3 000 metriin. Nousu oli sinänsä kokemus, mutta vielä vaikuttavammaksi sen teki huikean Matterhornin (4475m) terävä huippu, joka oli koko ajan silmissämme.

Mutta on eräs toinenkin matka, jossa tosin en itse ollut mukana. Pieni paperipala on Trekking permit, se kertoo reitiksi: Dhunche, Gosaikunda, Langtang, Helambu, Patibhanjyang ja Sundarijal. Maa on Nepali ja vuosi 1993.  Silloin Kaj trekkasi ystäviensä kanssa tässä köyhässä, mutta toisella tavalla niin hienossa maassa. Ja miten usein me matkan jälkeen puhuimmekaan, mennään Nepaliin, jotta minäkin näen Annapurnan. Näkemättä jäi.

Viime viikolla somessa oli viesti, että varuste.net yhdessä Madventures -ryhmän kanssa lähettää telttoja ja makuupusseja Nepaliin. Asia oli osaltani kertaheitolla selvä. Noin parin tuhannen metrin korkeudessa oleva Lamagunin kyläyhteisö menetti maanjäristyksessä melkein kaiken. Nyt jo kerran Nepalissa käynyt makuupussi palaa sinne takaisin, samoin teltta ja pari muuta makuupussia. Tuntuu mukavalta ajatella, että makuupussiemme uusi koti on juuri Nepalin vuoristokylässä.

Yksi erä telttoja ja makuupusseja on jo lähetetty, toinen erä lähtee toukokuun lopussa. Kuvassa näkyvissä vain 10% siitä miten paljon tavaraa oli tuotu Nepaliin lähetettäväksi. Hyvä me.

Peloista on uskallettava puhua

Eilen illalla A-studiossa puhuttiin nollatuntisopimuksista. Ja kerrottiin, että studioon oli pyydetty kuutta kymmentä (60) tällaisella sopimuksella työskentelevää. Kaikki olivat kieltätäytyneet tulemasta. Näin työpaikkasopimiseen rohkaisevia työpaikkoja meillä on: työtekijät eivät uskalla tulla omilla kasvoillaan kertomaan asioista. Yksi uskalsi, kun on tällä hetkellä työtön.

Pelko on kova sana ja vahva tunne. Ehkä herran pelko on myös viisautta, koska työmarkkinat ovat tällä hetkellä mitä ovat. Mutta pelon luomaa tunnetilaa olisi kyllä hyvä pohtia enemmänkin. Jos emme pelkäisi työnantajaa, työtovereita, muualta maahamme muuttaneita, eri värisiä ihmisiä - tekisimmekö erilaisia valintoja?

Hetken harkitsin, laitanko sanan pelko lainausmerkkeihin, koska pelon tilanteet ovat niin erilaiset. Sanonko esimiehelle mielipiteeni -tilanne on aivan toinen kuin jos olen uhkaavassa väkivaltatilanteessa. En laittanut, koska molemmissa tilanteissa pelko vaikuttaa käytökseemme. Ja siitä on kysymys.

Ajassamme on paljon asioita, jotka pelottavat. Vaalien alla ajattelin, että  meille luodaan aivan tarkoituksella ja korostetusti mielikuvaa lähellä olevasta hyvin pelottavasta maailmasta. Kaikki se mitä on tapahtunut Ukrainassa, on pelottavaa. Sota tuli lähelle, mutta silti se on vielä kaukana. Venäjä on nostettu uhaksi. Se onkin sellaiseksi helppo mieltää, koska näyttää etteivät asiat ole siellä hallinnassa.

Vaalikentällä sivuuttiin myös näitä pelkoja, mutta oli myös toisenlaisia asioita. Eräs mies yritti vakuuttaa minut siitä, että somalit raiskaavat sen vuoksi, että somaleilla on aivan erikoinen oma raiskausgeeni. Että he ovat alttiimpia raiskaamaan kuin muut. Se mikä tapahtui Tapanilassa, kosketti meitä kaikkia ja tuntui tosi pahalta. Satuttiko ja lisäsikö pelkojamme vielä enemmän se, kun meille kerrottiin raiskaajien tausta? Vaikuttiko tämäkin tapahtuma siihen miten äänestimme?

Meitä pelotellaan muslimeilla. Ne tulevat ja valloittavat kohta koko Euroopan ja tietysti myös Suomen. Meidän annetaan ymmärtää, että juuri heistähän se väkivalta kumpuaa. Ihminen, joka on jo valmiiksi ennakkoluuloinen, imaisee miettimättä väitteet siitä, miten muualta tulevat vievät työmme ja asuntomme, elävät verorahoillamme, ostavat jopa hienoja lastenvaunuja. Mitä vähemmän tiedämme, sitä enemmän pelkäämme.

Pelko on vaikea tunne, koska siihen ei saa konkreettista otetta. Ei ole helppoa löytää sanoja omalle pelolle, koska tunne on niin syvällä alitajunnassa. Se on vaistonvaraista. Siksi sitä pitäisi myös käsitellä. Jos pelolle antaa tilaa, se kasvaa. Emme vielä tiedä, millaista politiikkaa uusi hallitus tulee tekemään.  Mutta sen tiedän, että ulkopuolelle hallituksen jääneiden puolueiden olisi tarkemmin kuunneltava ihmisten pelkoja. Eivät ne kieltämällä häviä. Eivät pelot eivätkä niiden syyt. Siinä on työmaata joka ikiselle puolueelle.