Tuomiojan päiväkirjat hyvää ja lähes tuoretta tavaraa

Se näyttämö minkä Erkki Tuomioja päiväkirjoissaan politiikasta tarjoaa, ei ole kovin mieltäylentävä. Se ei anna kovin lohdullista kuvaa politiikasta eikä politiikan tekijöistä. Erimielisyyksiä, riitelyä, mököttämistä, murjottamista. Mutta sellaista se kai useimmiten on ja on ollut, kun vastavoimat iskevät yhteen. Kirjassa kuvatusta ajasta on parikymmentä vuotta. Voisi ajatella asioiden olevan tänään paremmin, että ihmiset olisivat oppineet. Mitä vielä. Eduskuntaryhmien sisällä käytävät taistelut jäävät nykyään harvoin salaisiksi, niinpä me kaikki pääsemme niistä osallisiksi ja opimme uusia poliittisia sanontoja. Kuten tämän viimeisimmän omiin muroihin pissimisestä.

En tiedä ketään toista poliitikkoa, jonka voisin ajatella kirjoittavan ja julkaisevan vastaavanlaiset päiväkirjat. Siis julkaisevan ne vielä eläessään. Nämä ovat ihan toisella tavalla konkreettiset ja koskettavat kuin poliitikkojen muistelmat. Lisäksi Tuomioja kirjoittaa hyvin.

Päiväkirjan vuodet 1995-97 eivät ole Tuomiojalle olleet kovinkaan suurta herkkua. Taistelun keskellä ei ole hyvä olla semminkin, jos ei itse pääse vaikuttamaan suunnan valintaan. Korkeintaan sitä kyseenalaistamaan. Kirja luo mielikuvan vetäytyvästä, kyllästyneenoloisesta Tuomiojasta, joka tahtoisi tehdä enemmän, olla enemmän. Ei hän kuitenkaan ole mikään hiljainen takarivin mies, sillä suuren valiokunnan puheenjohtajana ja demarien eduskuntaryhmän vetäjänä hänellä on hyvinkin paljon sananvaltaa. Mutta yksinäinen hän sanoo olevansa.

Olen aina ajatellut Tuomiojasta, että hän on sellainen kuin on siksi, ettei hänen tarvitse miellyttää ketään. Toisaalta myös siksi, että hän perehtyy asioihin, ajattelee. Hänestä on pitkän yhteiskunnallisen uransa aikana tullut ihminen, joka on monelle esikuva ja jota halutaan seurata. Mutta tietysti, toisenlaisiakin mielipiteitä miehestä on. Totta on varmasti se mikä kirjassakin todetaan, useat ovat liittyneet sosialidemokraatteihin siksi, että siellä on juuri Tuomioja.

Tämän on varmasti ymmärtänyt myös Tuomioja itse. Siksi oli vähän outoa lukea useammastakin kohdasta ajattelua siirtymisestä vihreisiin.  Olisiko siellä sitten ollut enemmän hengenheimolaisia, joiden kanssa voisi avoimesti puhua asioista? Ehkä. No tätä siirtoa mies ei kuitenkaan tehnyt, mutta ei lähtenyt politiikasta poiskaan. Ja niin kuin nyt tiedämme, edessä olivat hyvät ja vahvat ministerivuodet.

Margaret Thatcherin muistelmien lukemisesta Tuomioja kertoo, että ne olivat mielenkiintoiset mutta masentavat. Thatcher oli tahtoihminen, jolla oli selkeä vakaumus ja määrätietoinen pyrkimys muuttaa maailmaa visionsa mukaan. Sen mukaisesti hän inhosi konsensuspolitiikkaa ja piti kiinni ideologiastaan, hän myös onnistui pyrkimyksessään, oli se sitten maailmalle hyväksi tai pahaksi, kirjoittaa Tuomioja. Oman vahvan vision puuttuminen masentaa. Tuomioja kirjoittaa, ettei sille mitä hän haluaisi maailmassa aikaansaada ole nyt sosiaalista tilausta, ainoa rooli minunkaltaisellani ihmisellä voi olla jarrumiehen ja varoittajan rooli. Tuntui kurjalta lukea tällaista tekstiä. Sama päämäärästään tietoisten ihmisten ihailu tulee esiin myös, kun hän kertoo Nelson Mandelan hienoista muistelmista. Tuomioja toteaa, ettei pysty lukemaan niitä liikuttumatta, sillä tämä Mandela on melkein liiankin hieno ihminen ollakseen totta. Hänelläkin oli selvä tahto ja päämäärä elämässä ja politiikassa.

Myöhempien aikojen historioitsijoille Tuomiojan päiväkirjoista on varmasti suuri hyöty. Olisiko niistä hyötyä tämän päivän poliitikoille?  Aika etäältä asioita seuraavana olen suurella ehdottomuudella sitä mieltä, että varmasti olisi.

Jotta joulutkaan eivät unohtuisi

Minäkin pidän päiväkirjaa. Aika päinvastaista kuin Erkki Tuomioja, jonka paksu teos on parhaillaan luettavanani, 600 sivua tiukkaa tekstiä. Onneksi Tuomiojan kirjassa on vähän jos ei nyt ihan tunnelmointia, niin tunteita kuitenkin. Ehkä tästä enemmän toiste kunhan olen kirjan ensiksi lukenut. Mutta tämä oma päiväkirjani. En tiedä, miksi päivittäin kirjoitan, ehkä siitä on tullut vain tapa. Olen sitä harrastanut vuosikymmeniä, mutta olen myös repinyt vihkoni. Ehkä joskus nuorempana niihin tuli upotettua kaikki mahdollinen tuska, jota en enää halunnut kenenkään lukevan. Eikä suoraan sanoen paljon huvittanut itseänikään lukea kaikkea sitä mitä olin sivuille vuodattanut. Onkohan yleensäkin niin, että päiväkirjaan kirjoitetaan kaikki pahat ja surkeat olotilat, mutta ei juurikaan hyviä ja aurinkoisia päiviä?

Vuoden alun yksi ihanimpia hetkiä on se, kun edessäni on puhdas kirja, jossa ei vielä ole yhtään merkintää. Puhtaat sivut ovat aina kutittaneet minua suuresti. Ne kutsuvat, ne sanovat, täytä minut. Päiväkirja siis pitää kirjoittaa käsin, ei tietokoneella. Se on hitaampaa, mutta siinä oppii myös kirjoittamaan lyhyesti. Kirjoittamisessa kaikkein vaikeinta on valinta. Asioita on paljon. Kirjoittaisinko itsestäni, siitä mitä minulle on tapahtunut, mitä minä näen, koen ja tunnen vai kirjoittaisinko maailmasta ympärillämme? Tosin eivät nämä välttämättä ole toisistaan irrallisia asioita.

Vaikka Googlesta löytääkin melkein kaiken mitä on tapahtunut, silti on ihan toista lukea muutaman vuoden välein, mitä milloinkin olen ajatellut maailmanmenosta. Aineksia tässä ajassa riittää. Vaikka emme haluaisi, joudumme kohtaamaan vaikeita asioita. Sananvapaus, pakolaiset, sodat, nationalismi, rasismi, vihapuhe, köyhyys, eriarvoisuus, näistä kaikista puhutaan nyt ja ensi vuonna. Ne kuuluvat arkipäiväämme, vaikka elämme 2000 – lukua. Hyvin hämmentävää. On helppoa olla kaikkea pahaa ja kaikkea vääryyttä vastaan, vaikeampaa on löytää vastauksia siihen, miten kaikille ihmisille taataan ihmisoikeudet tai miten köyhyys selätetään.

Saahan nähdä kuinka monta ihanaa helmeä kuulen tai luen ensi vuoden aikana. Sellaista oivalluksen oivallusta, joka herättää omaa ajattelua. Tämän vuoden päiväkirjaan olen kirjoittanut lauseita, jotka sillä hetkellä luettuna/kuultuna ovat olleet tärkeitä. Tällaisia:

Hetkessä elämisen kauneus.

Oikeiden, tavallisten kunnollisten ihmisten voitto.

Taiteen tehtävänä on lisätä ymmärrystä toisista ja toisenlaisista.

Siihen aikaan, kun Beethoven sävelsi Eroican, maailma oli paljon hiljaisempi.

On pimeää, vettä sataa ja myrskyää, mutta on myös valoja.

Kuvassa Helsingin Työväentalo, jonka tornissa palavat valot.

Hectorockia ja nostalgiaa

Hector muisteli hiljan kuollutta Leonard Cohenia laulamalla yhden hänen tunnetuimmista lauluistaan Hallelujan. Yhtäkkiä eri puolilla areenaa tuikahti tuikku, toinen siellä, toinen täällä, lopulta valopisteitä oli satoja. Näky oli kaunis ja koskettava. Oli ihanaa olla mukana tässä tunnelmassa, saada olla jättämässä jäähyväiset hienolle laulajalle.

  Lauantain konsertti päätti hänen pitkän kiertueensa.  Noin kymmenen vuotta sitten miehen piti omien sanojensa mukaan lopettaa kiertuehommat, vaan eipä tuo malttanut. Ja miksi olisikaan lopettanut, sillä niin hyvässä vedossa olivat mies ja orkesterinsa.

Hector on siis laulanut 50 vuotta. Me olemme vanhentuneet melkein tasajalkaa. Hectorin laulut ovat olleet läsnä melkein koko aikuiselämäni ajan. Ja ovat vieläkin. Kuuntelen välillä Olavi Virtaa ihan sen takia, että Virran laulut palauttavat mieleen kaiken sen mikä siellä varhaisimmassa nuoruudessa oli ihaninta. Hectorinkin lauluissa on nostalgia läsnä. Niin kuin vaikkapa Laurassa. Laulu on 70 – luvun alun tuote, mutta toimii edelleen. Kun rokahtava Laura juhlakonsertissa kajahti, katsomon etuosan ihmisiä (ensin nuoria naisia) ei pitänyt enää mikään istumassa, oli päästävä liikkumaan. Kappaleessa vetoaa sekä rytmi että niin naiivit ja niin ihanan itkettävät sanat:

Laura ja Ilmari styylaa, Ilmari lahjoitti Lauralleen kukkaa….sukkaa…vaan rahnat ei riittäneet sormukseen…oi Laura suo kaipaan, niin kauheesti kaipaan….

Hectorin sanoitukset ovat puhuttelevia, joku on sanonut niitä laulumusiikiksi.  Mutta Hector on myös aina ottanut kantaa lauluillaan aina hänen ensimmäisestä levytyksestään eli Palkkasoturista alkaen. Luulenpa vaan, että monet Hectorin sanoituksista vetoavat ja uppoavat ihmisiin paremmin kuin yhdenkään poliitikon puhe. Hänen humanisminsa tulee niin syvältä.

Konsertissa oli monta hienoa hetkeä. Oli Mandoliinimiestä, Asfalttiprinssiä ja tietysti ja totta kai kuolematon Ake, Pera Make ja mä.  Jos oli ilo kuunnella Hectoria, niin oli todella suuri ilo kuunnella myös hänen orkesteriaan. Sen soitto oli hienoa.  Ei olisi tehnyt heikkoakaan kuunnella vielä yksi tunti lisää.

Kun kuuntelee vinyyliltä Hectorin 1970 –luvun alussa nauhoitettuja lauluja, ne kuuluvat niin hennoilta, niin varovaisilta, suorastaan söpöiltä. Paitsi tietysti rokkiosasto. Konsertissa orkesteri ja kaikki vahvistimet tekevät tehtävänsä. Siellä hennoinkin laulu saa voimaa, mutta ei välttämättä menetä tenhoaan. En ole koskaan ollut näistä jäähallin kokoisista konserteista innoissani, mutta onhan se toisaalta huikeaa olla mukana tällaisessa spektaakkelissa.

Miltähän laulajasta itsestään tuntuu nähdä ja kuulla kymmenen tuhannen ihmisen olevan täysillä läsnä? En usko että siihen voi koskaan tottua. Ei edes Hector. 

Levyjen kannet jo kertovat millaista tunnelmaa löytyy kansien sisältä.

Rauhaa ja rakkautta tänäänkin toiveissa

Sata vuotta sitten suomalaisilla ei tainnut olla hajuakaan, että seuraavana vuonna Suomesta on tuleva itsenäinen kansakunta. Sata vuotta sitten Suomessa kärsittiin vilua ja nälkää, vaikka tilanne ei vielä ollut niin paha kuin se tulisi olemaan vuotta myöhemmin.  Voita ei enää ollut leivän päälle, kun sitä ei ollut kauppojen hyllyilläkään.  Sata vuotta myöhemmin meillä jonotetaan ilmaista ruokaa eivätkä ne jonot osoita lyhenemisen merkkejä. Nyt kauppojen hyllyt notkuvat tavaraa. Ei tarvitse olla kuin rahaa. Ja rahaa on, jos on töitä. Ja sellaista työtä, josta saadulla palkalla voi elää. Liian monella tilanne ei ole tämä, liian moni eläkeläinen kituuttaa pienellä eläkkeellä. Silti Suomi valmistautuu juhlimaan sadan vuoden itsenäisyyttään rikkaampana kuin koskaan.  

Olen syksyn aikana elänyt kirjojen välityksellä menneessä maailmassa. Tutustuin ja osin luinkin Jukka Kekkosen massiivisen kirjan "Kun aseet puhuvat". Kirjassa Kekkonen tarkastelee poliittista väkivaltaa Espanjan ja Suomen sisällissodissa ja tekee vertailuja näiden kahden maan välillä. Hän löytää paljon yhtäläisyyksiä, vaikka Suomessa sodan kesto oli paljon lyhyempi kuin Espanjassa. Kekkonen kirjoittaa siitä, miten jokainen joutui valintatilanteeseen. Harvalla oli mahdollisuus jäädä puolueettomaksi sivustakatsojaksi. Punaisten ja valkoisten väliin ei jäänyt paljon elintilaa. Näin tapahtui myös Espanjassa.  

Molemmissa sodissa ja sodan päätyttyä ihmisiä tapettiin paljon. Myös ilman oikeutta ja oikeudenkäyntejä. Voittajat määräsivät tahdin.  Sodan jälkeen Suomessa vasemmistolaisesti ajattelevat eivät varmastikaan kokeneet elävänsä demokraattisessa yhteiskunnassa. Silti elämän oli jatkuttava. Myös yhteiskunnallisen elämän. Naiset saivat äänestää ensimmäisissä kuntavaaleissa, ja myös kaikki miehet eli äänioikeus ei enää perustunut tuloihin.  Sisällissodan jälkeen Espanjassa kävi toisin. Siellä valtaan nousi Franco, diktaattori, joka hallitsi maata peräti 40 vuotta. Kun ensimmäisen kerran menin Espanjaan, oli Franco vielä hallitsijana. Muistan vieläkin järkytykseni, kun Malagan lentokentällä oli useita aseistautuneita sotilaita.

Tänään Espanjassa ja monissa muissa maissa ovat nousseet esille uudet puolueet, jotka ratsastavat populismin aallonharjalla. Kestääkö ja voittaako demokratia myös tässä ajassa? Vai onko ihmisillä niin paljon epäluottamusta ja niin vähän toivoa oikeudenmukaisemmasta maailmasta, että he ovat valmiita uskomaan vaikka minkälaisia taivaanrannan maalareita? Ovatko populismi ja vihapuhe niitä tapoja, joilla tämän päivän ihmisiin vaikutetaan vahvemmin? Paljon kysymyksiä joihin ei ole helppoja vastauksia.

Suomi on monessa asiassa hyvä maa. On vain niin, että mikään hyvä ei säily itsellään. Meidän, jotka olemme niitä tolkun ihmisiä, tehtävänä on puolustaa demokratiaa ja ihmisoikeuksia. Vaikka kuulostaakin komealta, kohtaamme näitä asioita jokaisessa arkipäivässämme.

Tulee se talvi vielä uudelleen, jos ei tänä vuonna, niin ensi vuonna.

Musiikin voima

Oli talvipäivä, kun mies ja nainen kohtasivat. He tykästyivät, ihastuivatkin toisiinsa, mutta rakastuivatko? Sitä on vaikea sanoa.  He olivat niin erilaiset, vaikka pitivät paljon samoista asioista, katsoivat maailmaa samalla tavalla. Miehessä oli paljon vapauden kaipuuta, halua omaan elämään ilman päättyneen avioliiton sidoksia. Mutta toisaalta oli myös tarve ja halu olla vahvassa ja läheisessä suhteessa.  Nainen taas oli tottunut itsenäiseen, vapaaseen, mutta välillä myös  yksinäiseen elämään. Hänellä oli kaipuu hyvään ihmissuhteeseen, mutta samalla täydellinen epäusko sellaisen löytämisestä. Se aika oli jo hänen osaltaan mennyt, nainen ajatteli.

Mies ilmaisi halunsa naiseen, mutta ei, nainen ei halunnut. Nainen ajatteli, tuossa miehessä on minulle ihan kaikkea liikaa.  Hän on valloittava, sydämellinen ihminen, mutta ei, tästä ei tule kuin sydänsuruja. Kului viikkoja, tuli kevät ja auringonvalo. He tapailivat yhä useammin. Eräänä päivänä mies antoi naiselle äänilevyn, kahden kappaleen singlen. Silloin nainen uskoi. Hän halusi uskoa, tämä riski kannattaa ottaa. 

Love Recordsin juhlakonsertissa Freemanin "Olet mun kaikuluotain" oli ihan eri kuin se Freeman jota konsertin jälkeen kuuntelin kotona rahisevalta vinyyliltä.  1970 -luvun Freemanin äänessä oli nuoren ja ujon pojan koskettavaa herkkyyttä. Ja ne Hectorin sanat, nehän upposivat vastaanottavaiseen mieleen: anna viereesi tulla, suo mulle aikaa niin voimaa mä saan, ole mun kaikuluotain....Kukapa nainen ei haluaisi olla miehelle se joka vie hänet onnen satamaan. (Apua!).

Mutta romanttiseen tunnelmaan en pääse. Levysoittimeni soittaa pikkulevyä vain jos koko ajan painan sormellani kierrosnappulaa. Polvet väsyvät kun pitää tässä kykyttää. Jotain on siis toisin, mutta jotain on myös pysyvää: aina me toivomme, anna viereesi tulla.

Miina ja Minna kietoutuivat yhteen

Olin  ensin katsomassa Minna Canthin näytelmää Anna-Liisa Teatteri Avoimissa Ovissa , sitten seminaarissa, jossa kerrottiin Miina Sillanpään saavutuksista. Tuskin he tapasivat toisiaan, sillä Miina oli kolmikymppinen Canthin kuollessa. Hän oli silloin piikana Helsingissä, kun taas Canth vaikutti Kuopiossa.  Mutta Canthin kirjat jäivät. Ja ne tuskin jäivät Miinalta lukematta, sillä käsitteliväthän ne samoja asioita (kuten näytelmä Anna-Liisasta), joita hän kaikkina kansanedustajavuosinaan ajoi.

Mikä Miinassa on niin merkityksellistä, että häntä tänä vuonna on juhlittu ja  juhlitaan monin tavoin? Ensinnäkin hänen syntymästään on 150 vuotta, siinä yksi syy juhlaan ja toinen on hänen työnsä. Lyhyesti sanottuna, hän oli Suomen ensimmäinen naisministeri ja hän teki vuosikymmeniä kestäneen poliittisen uran sosialidemokraattisena kansanedustajana ja kaupunginvaltuutettuna. Tärkeitä paikkoja vaikuttaa ja käyttää valtaa. Ja sitä Miina totisesti teki. Sen näkee vielä tänäkin päivänä, sillä Miinan poliittinen kädenjälki ei ole mikään veteen piirretty viiva.

Historialliset henkilöt jäävät helposti etäisiksi ellei heitä sido kulloiseenkin aikaan.  Ensinnäkin Miinan työ, hän oli piika, palvelijatar perheissä. Koko hänen poliittinen uransa lähti hänen työstään ja työoloista. Mutta se oli myös laajempi kysymys kuin vain kova työ ja pitkät työpäivät ilman vapaapäiviä. Hän näki palvelijattarien aseman laajempana yhteiskunnallisena kysymyksenä. Kun perheiden miehet viettelivät nuoret palvelijattaret, nämä jätettiin yksin vailla turvaa lapsen kanssa. Arvattavasti emännät sanoivat, että tytön syy, mitäs suostui.

Tänään lasten oikeuksien päivänä on erityinen syy muistaa  Miina Sillanpäätä.  "Jokainen lapsi on pelastettava elämälle" oli hänen tunnuslauseensa. Miina Sillanpään vaikutti moniin lapsia koskeviin asioihin. Ensimmäinen Ensikoti  avattiin Helsingissä 1942.  Ensi- ja turvakodit ovat edelleen olemassa eikä kehittynyt yhteiskuntamme ole poistanut niiden tarpeellisuutta. Pikemminkin päinvastoin.

Naiset saivat kuntatasolla äänioikeuden vasta vuonna 1917 , siis kymmenen vuotta myöhemmin kuin eduskuntavaaleihin. Miina oli tuolloin  jo 51 vuotias, mutta ensimmäisistä kuntavaaleista alkoi Miinan ura Helsingin kaupunginvaltuustossa. Hän oli yhtä katkoa lukuunottamatta valtuustossa vuoteen 1936 saakka eli siihen saakka kun täytti 70 vuotta.  Kuitenkin hän jatkoi vielä kymmenisen vuotta eteenpäin kotitalouslautakunnan puheenjohtajana. Ja tämä tapahtui aikana, kun suomalaisen keskimääräinen eliniän odote oli juuri ylittänyt 60 vuotta kuten Aura Korppi-Tommola kirjassaan toteaa.

Asioita voidaan politiikalla muuttaa, se on pitkäjänteistä työtä. Olennaista on visio, näkemys siitä mikä on tärkeää, mitä pitää tavoitella vaikka se tuntuisi kuun ottamiselta taivaalta. Yhtenä päivänä se kuu voi kuitenkin olla sylissäsi.

Isästäni oli moneksi

Alkoholi oli osa lapsuuttani. En sano, että olennainen osa, mutta läsnä.  Varmaan suurin osa sodan käyneistä miehistä ryyppäsi kylillä tai kotona.  Se taas riippui siitä, kuinka  vahvatahtoisen naisen miehet olivat sattuneet vaimokseen saamaan. Meillä pulloa kallisteltiin kotona. Isäni oli hyvin kiltti ihminen. Niinpä en muista, että olisin isää koskaan pelännyt, ei tarvinnut.

Pikemminkin muistoni isästä nousuhumalassa saavat nauramaan. Hymyyn ei tarvita kuin Tapio Rautavaaran laulu  Anttilan keväthuumaus  - ja niin tanssii Anttila kevätniityllä karvaisia jalkojaan heitellen. Se oli isäni bravuuri, mutta esitys vaati aina meidät lapset ympärilleen. Pitihän tanssilla olla yleisönsä.

Tämän päiväisen isäinpäivän jutut saivat miettimään omaa isääni. Jos nyt äkkiä pitäisi kertoa hänestä jotain olennaista, niin  ehkä tuo Anttilan keväthuumaus ei olisi ensimmäinen juttu, mutta aika kärjessä se olisi. Niin kuin olisivat myös hänen shakkiharrastuksensa aina kilpailuihin osallistumista myöten, kirjojen lukeminen ja politiikan seuraaminen.

Suuri tehdas näkyi vahvasti pienessä pitäjässä. Myös henkilötasolla. Tehtaan hiihdoissa isän oli pärjättävä tehtaan johtajille, shakissa nämä oli voitettava. Ne olivat varmasti henkisesti sellaisia pieniä koitoksia työmies vastaan pomot.  Ehkä juuri nämä yhteiset tekemiset myös säilyttivät puhevälit hyvinä, asiat hoituivat keskustelemalla eivätkä ne muuksi muuttuneet isän pääluottamusmiesvuosinakaan.

Ja onhan niitä muitakin juttuja. Isä sai komeana miehenä aina ammattiosaston näytelmissä ensirakastajan roolin, hän oppi pitämään hyviä puheita,hän oli hyvä tanssimaan, kova hiihtäjä... Kun sotavuosista oli kulunut riittävän kauan, alkoholin juontikin asettui kohdalleen.  Mitä enemmän tuli ikää, sitä vähemmän teki mieli läträtä viinalla. Halu elää ja olla hyvässä kunnossa, ne olivat tärkeitä asioita. Vanhaksi hän saikin elää.

Yhden - ja tärkeän asian muistan isästäni selkeästi: hän ei ikinä painostanut minua mihinkään. Aina sain tehdä omat valintani, pitää oman pääni. Mitä sitten valitsinkin, tyhmästi tai viisaasti, siihen sain tukea. Tästä olisi pitänyt osata ajoissa kiittää. Taisi jäädä tekemättä. Mutta niinhän se niin usein menee. Sitä mikä on todella tärkeää, sen huomaa vasta matkan päästä.

Lauri Viita heräsi henkiin

Esityksen nimi oli: Juha Hurme haastattelee Lauri Viitaa. Lieneekö spiritismiä tiedossa, sillä Viidan syntymästä on tänä vuonna tullut kuluneeksi sata vuotta ja hänen kuolemastaankin jo puolisen vuosisataa. Ei sentään, tuli paljon parempaa ja ainakin hauskempaa. Vaikka Hurme laittoi lippalakin päähänsä, ei hänessä samaa Viidan ulkoista jykevyyttä ollut, mutta äänessä ja tavassa puhua oli.
Hurme taustoitti esityksessään Viidan elämää Pispalassa ja erityisesti hänen suhdettaan Väinö Linnaan ja Linnan sotakirjaan, Tuntemattomaan sotilaaseen. Pasifisti ei tykännyt Linnan tavasta kuorruttaa sotaretkeä.

Lauri Viita oli merkillinen mies, kirvesmies, raksajätkä, kapinallinen ja uhmakas. Viita oli mestari ironiassa. Sen kautta hän kertoi mitä ajatteli. Viidan runot ovat vahvoja, ne tarvitsevat myös vahvan tulkitsijan. Mutta kun sellainen osuu kohdalle, se ei unohdu koskaan. Niin kuin kerran Veikko Sinisalo ja Betonimylläri!

 Ja sitten on se omanlaisensa Kukunoro. Hurme sanoi, että Kukunoroa kirjoittaessaan Viidalla oli nousuvaihe pällä. Ainakaan masentunut mies ei tuollaista voisi kirjoittaa.  Lastenkirjaa oli tarkoitus tehdä, mutta koko juttu lähti käsistä. Niin taisi lähteä, mutta ehkei kaikessa tarvi järkeä ollakaan. Tarinaloru on hauska kuultuna, silloin se ei ole vain loputonta sanojen kieputusta, vaan enemmänkin rytmikästä puhetta.  Radioesityksestä jäi vahva muisto. Jos muistan oikein, Pentti Siimes ja Elina Salo olivat kertakaikkisen ihanat Kukunor ja Kalahari.

Kuudenvanha peikkopari
Kukunor ja kalahari
tornikuuseen kiipeää.
Helmikuu ja helmisää:
lumiunta, unilunta
koko Luojan luomakunta
peikon unta
kunnioittaa, kukkuroittaa...

Hurmeen haastattelussa Lauri Viita kertoi, että hänellä on riimikramppi eli ei voi mitään, kun riimiä vain pukkaa. Viime vuosinaan hän proosaa kirjoittaessaan pääsi siitä ainakin pikkuisen pois. 

Teatterinohjaaja/kirjailija Juha Hurmeen esiintyminen oli yksi Stadin työväenkirjallisuupäivien ohjelmanumeroista lauantaina. Hän herätti hienosti Viidan kuolleista. Eikä syyttä suotta, sanoisi varmaan Viita itse. Hänestä on ilmestynyt tänä vuonna uusi kirja, jossa eri esseistit avaavat Viitaa ja hänen tuotantoaan.

Vielä illallakaan Viita ei jättänyt minua rauhaan. Otin Kukunorin ja annoin mennä, kovaa ja nopeasti. Ei siitä mitään tullut, nauruksi meni. Mutta hyvän olon sain. 

Ironian mestarin runo: Myötätunto
Kuninkaalla
vatsanpuru:
koko maalla
paasto, suru.

Mökki lesken
tulta valaa:
- Lounas kesken;
antaa palaa!

Uusi mahdollisuus silvotuille

Anna-Sofia Berner kirjoittaa tänään sunnuntaina Hesarissa tärkeästä asiasta otsikolla "Pieni leikkaus, suuri toivo" . Hieno, koskettava ja tärkeä kirjoitus vaikeasta asiasta. Berner kirjoittaa mahdollisuudesta korjata kirurgisin toimenpitein vauriot, joita naiset ovat saaneet ympärileikkauksessa. Huomaan, etten haluaisi edes käyttää tällaista pyöreää sanaa, vaan puhua siitä mistä on kyse eli naisen sukupuolielimen silpomisesta. Ajatus korjauksesta on uusi, meillä sitä ei vielä tehdä ollenkaan. Ei myöskään ole täyttä varmuutta, voisiko silpomista parantaa edes kirurgin veitsellä. Mutta ainakin asiaa kannattaisi tutkia.

Sopisiko tämä suomalaisen terveydenhoidon tehtäväksi ? Voisiko yhteiskunta maksaa esimerkiksi somalitytöille tehtävän korjauksen?  Kyllä sopisi ja voisi maksaa. Näin siitä huolimatta, vaikka heitä ei olisi tässä maassa silvottukaan. Haastateltu gynekologi sanoo, että leikkaukseen pitää olla lääketieteellinen syy ainakin jos se tehdään julkisin varoin.  Ja että seksuaalisen nautinnon mahdollistaminen ei sitä välttämättä ole. Minusta on. Ei se ole pelkästään mielihyväjuttu, vaan paljon, paljon enemmän.  Eikä sitä todellakaan voi rinnastaa kauneusleikkaukseen niin kuin haastateltu gynekologi tekee. Tietysti se on myös niin kuin eräs haastateltava sanoi, eihän sitä voi tietää, onko seksi huonoa sen takia että heidät on silvottu vai siksi, että mies on idiootti.

 Kun leikkauksia ei vielä tehdä, keskustelua tullaan varmaan käymään  sen oikeutuksesta. Jos tästä asiasta kehdataan edes meillä keskustella. Kidutuksen kohteeksi joutuneet tytöt häpeävät erilaisuuttaan, lääkärit eivät kehtaa ottaa asiaa puheeksi, ja mahdammeko mekään osata keskustella niin, että näemme asian riittävän monelta kantilta. Kirjoituksessa tuodaan esille - myös ihan oikein - se näkökulma, että haluataanko että naisten pitäisi olla jotain muuta kuin he ovat ja haluavatko he itse vai haluaako joku muu.

Jos tämä oikeasti antaa naiselle uuden mahdollisuuden, se mahdollisuus on käytettävä.

Solidaarisuus -lehden syksyn numero käsittelee silpomista ja naisiin kohdistuvaa väkivaltaa.

Häirikkömummot

Laulaja Pauli Hanhiniemi on pahoittanut mielensä.  Eilinen Iltasanomat kertoi, että hänestä oli ihan kivaa, että "Vain elämää" -ohjelma toi hänelle runsaasti huomiota. Luultavasti myös rahallista. Mutta sitten on yksi mutta. Kun ne mummot tulevat koskettelemaan ja halaamaan. Ennen ohjelmaa vain humalaiset tulivat ilta-aikaan juttelemaan, mutta nyt ihan keskellä päivää halutaan kosketella ja halailla.

Mummot! Ymmärrän hyvin, sillä minkäs teet, kun tälläinen söpökasvoinen poika (50v) herättää hymyllään nuoruusmuistoja mummojen sydämissä. Meistä suomalaisista sanotaan, että olemme huonoja lähestymään toisiamme. Halaamaankin me vanhemmat olemme oppineet vasta myöhempinä aikoina. Niin että onhan se nyt sitten aika epäreilua ettei saa halia silloin kun haluaa. Vitsi, vitsi, ymmärtäähän tämän. Kuka voisikaan tykätä lähelle tuppaavista kaulailevista mummoista, kun vielä vanhojen ihmisten hajukin on usein epämiellyttävä.

Ei taitaisi Hanhiniemi syrjiä nuorempia naisia. Pikkutytöt kirkuvat ihastustaan lavan reunalla, mutta kun mummoista ei ole enää huutajiksi,  ihailu on kerrottava koskettamalla.

Näin eilen  Aleksilla taloustieteilija Sixten Korkmannin, jota olen aina pitänyt hurmaavana. Hän myös ylipäätään puhuu  järkeviä ja minkäs sille voi, tähän "mummoon" tekee  vaikutuksen hänen pieni vino hymynsä. Charmikas mies. No hän on julkkis, hän on tuttu kasvo, mutta eipä tullut mieleeni mennä halaamaan.

 Niinhän se on. Taloustieteilijöitä ei halata, laulajia kyllä. Ei auta Hanhiniemen pojankaan muuta kuin kestää. Muutamia vuosia vielä niin saatat jopa kaivata näitä halauksia.

On ilo kuunnella ajateltua puhetta

Kun ensimmäisen kerran luin sosialidemokraattisilta nuorilta tulleen ajatuksen kotihoidon tuen asteittaisesta lakkauttamisesta, ajattelin, ei tule onnistumaan. Ja kuinka ollakaan, alkoi merkillinen keskustelu kotiäitivihasta. Taisi olla mielikuvilla pelaavan Soinin käsialaa. Kun yhdistetään koti ja äiti ja viha, saadaan hirviömäinen yhdistelmä. Demarinuorten avaukseen ei enää paljon kielteisemmin olisi voinut suhtautua.

Nuorisojärjestön ehdotusta käsiteltiin eilisillan A-studiossa. Kun toimittaja aloitti keskustelun jankuttamalla kotiäitivihasta, meinasin sen siliäntien sulkea ruudun. Onneksi en sulkenut. Keskustelu nousi hyvälle tasolle erityisesti Mikkel Näkkäläjärven ansiosta. Hän oli sekä perehtynyt asiaan että osasi puhua siitä ymmärrettävällä tavalla. Vaikutuin suuresti.

 Mikkelin vahvin pointti oli se, ettei  yhteiskunta voi pitää yllä sellaista järjestelmää, joka heikentää naisten asemaa työmarkkinoilla ja aiheuttaa tasa-arvo-ongelmia. Meillä on vielä kosolti matkaa sukupuolten tasa-arvoon. Kyllähän keski-ikäiset miehet sanovat olevansa tasa-arvon kannalla, mutta teot puuttuvat, puhetta riittää.  Näissä nuoremmissa miehissä on toivoa.  Rosa Meriläinen sanoi aivan oikein: sukupuolten tasa-arvossa myös miehet voittavat.

Yleensä on saanut  tottua siihen, että perhepolitiikka on naisten asia.  Ehkä siksikin oli hyvin virkistävää, että nyt oli mies puhumassa ja puhui perustellusti eikä vain omien kokemuksiensa kautta. Keskustelussa niin teki erityisesti ministeri Pirkko Mattila (persu). Hänellä ei juuri muuta antia keskusteluun ollutkaan kuin nämä omat kokemukset.  Toki omat kokemukset, mutu -tieto ja tunne ovat tärkeitä, mutta eihän poliitikko voi vain niiden kautta suunnitella ihmisten elämää parantavia ratkaisuja. Päätösten tulee perustua tutkittuun tietoon niin kuin Näkkäläjärvi kerta toisensa jälkeen korosti.

Kysymys ei ole vain kotihoidontuesta, vaan myös vanhempainvapaasta, varhaiskasvatuksesta ja eriarvoistumisesta. Tästä kokonaisuudesta on voitava keskustella ja on voitava hakea uusia malleja. Jos tämän kaiken kuittaa puhumalla vain kotiäitivihasta,  ovat päätöksentekijän eväät kovin vähäiset.
Nyt on ihan pakko tehdä julkinen rakkauden tunnustus, sillä minä niin rakastan nuoria miehiä, jotka sanovat esimerkiksi, että "tasa-arvo ei toteudu sillä että toivotaan parasta" tai että "perhevapaajärjestelmän uudistaminen vaatii feminististä politiikkaa". Näin sanoi Mikkel Näkkäläjärvi.  Minuun teki vaikutuksen tapa miten hän ajatuksensa sanoi, ei hyökännyt ei vaahdonnut, vaan argumentoi huolella.

Kova fakta on se, että syntyessään tytöksi, saat edelleen huonommat mahdollisuudet kuin poikalapsi.  Myös toinen fakta on varsin karu: tilasto vuodelta 2013 kertoo, että meillä sai alle 1100 euroa eläkettä 461 154 henkilöä, josta naisia 297 587.

Ohjelma on katsottavissa YLE Areenasta. Suositttelen lämpimästi.
.

Tanssimalla sykettä ja hyvää oloa

Tanssimisella voi ilmaista iloa ja surua, voi ilmasta pahaa oloaan. Tai sitten voi vain tanssia ihan tanssimisen ilosta. Mihinkähän ryhmään Lavis mahtaisi kuulua? Ehkä se yksinkertaisesti  on vain hyvää oloa tuottava kuntotanssimuoto, jossa ainakin nopeampia tansseja tanssittaessa kunto nousee. Tai syke. En ole vielä hakeutunut Laviksen pariin,pelkään sen olevan itselleni liian kovaa menoa, mutta senioreitten Laviksen aion myöhemmin kokea. Sitä ennen tanssin muuten. Kotona tai kylillä.

Olen aina rakastanut tanssimista, mutta silti olen elämässäni tanssinut aivan liian vähän. Ja nyt en puhu mistään taiteellisesta tanssista vaan ihan vanhanaikaisesta paritanssista, joita kesäisin lavoilla tanssitaan. Tai siis ainakin ennen tanssittiin. Tänään näitä paikkoja ei taida olla kovin paljon jäljellä.

Pohdimme ystävieni kanssa, missä voisimme käydä tanssimassa. Jos menemme lavoille, niin luultavasti tämän ikäiset saavat istua seinän koristeena.Joissain vanhempien ihmisten palvelutaloissa tanssitaan, mutta ei sekään käy meille. Epäilemme niissäkin paikoissa miesten riittävyyttä ja toisaalta miesten kuntoa. Nojataanko vai tanssitaanko?

Koirani ei tykkää enää pitkistä eikä varsinkaan vauhtilenkeistä. Kun odottelen kaveriani pois heinien nuuskinnasta, yleensä siinä joutessani venyttelen. Mutta eräänä aamuna kaikki oli yhtäkkiä toisin. Laitoin (minäkin!) kuulokkeet korviini ja annoin puhelimesta soida muistojen bulevardin.. Tuli monta kappaletta rytmikästä menoa, tuli rumbaa ja sambaa  ja bossanovaa. On ihan mahdotonta, että jalkani pysyisivät paikoillaan, kun korvat saavat täysannoksen rytmiä. Siinäpä sitten keskellä katua (tosin vähän syrjässä valtatieltä) antauduin musiikin vietäväksi. Ilmaisin itseäni kuin olisin tanssilattialla hyvänkin tanssittajan viemänä.

Tietysti mielessä kävi, jospa joku näkee. Mutta mitä sitten? Ei tanssimisella vielä kylähullun mainetta saa, mutta hyvän olon sillä kyllä sain. Minulla oli hauskaa. Syke nousi ja  rytmikkään menon jälkeen oloni oli ihanan kevyt.

Siis lopultakaan ei ihminen kovin paljon tarvitse riemuitakseen täysillä syksyisestä aamusta.

Saksalaisen taidemaalarin Otto Dixin näkemys paritanssista.

Kapellimestari tarvitsee hyvät selkälihakset

Viime viikolla Esa-Pekka Salonen johti Stravinskyn Kevätuhrin Musiikkitalossa.  Radion Sinfoniaorkesteri soitti. Se on edelleen kuultavana sekä katsottavana Yle Areenasta. Ja samoin siihen liittyvät hienot Minna Lindgrenin toimittamat haastattelut. Sanoisin, että hyvin sivistävää.

Istuin Musiikkitalon kolmannella rivillä melkein kapellimestarin selän takana. Se tiesi sitä, että musiikin kuunteluun yhdistyi saumattomasti kapellimestarin seuranta. Hänen selkänsä ja  hänen tahtipuikkonsa liikkeet ja kasvoista näkyvä täydellinen keskittyminen olivat miltei silmieni  tasalla. Oli tosi valloittavaa nähdä läheltä Salosen työskentelyä.Nähdä, miten vahvalla rytmillä ja määrätietoisesti hän tahtipuikkoaan heilutteli.Vaikka ei se kyllä mitään heiluttelua ollut. Se oli mitä suurimmassa määrin hallittua käsien liikettä, joka sai voimansa hartioista ja selästä.

En tiedä, tarvitseeko Salosen selkä tällaisen johtamisen jälkeen hierontaa vai onko pikeminkin niin, että kun hän oikeasti käytti johtamisessa koko kroppaansa, hartianseutu ja lapaluut saivat niin paljon liikettä etteivät lihakset  pääse jumiutumaan. Luulen, että minulta jäi joku pakanallinen musiikkihetki kokematta, kun lumouduin seuraamaan Salosen vahvaa fyysistä johtamista.

Kun Esa -Pekka Salonen johtaa Stravinskyn Kevätuhria, sitä ei tehdä pienesti eikä vaatimattomasti. Ehkei tuollaista teosta voi niin tehdäkään. Kevätuhri on musiikkia, jonka rytmin suuriin vaihteluihin on kuulijan helppo upota, mutta on se varmaan hienoa myös kapellimestarille. Lindgren sanoikin tämän olevan yksi Salosen lempiteoksista.

Kevätuhri kertoo kevään kunniaksi järjestettävistä pakanallisista menoista, jossa yhden neidon on tanssittava itsensä kuoliaaksi. Kuulinko ja ymmärsinkö kaikkea tästä? En varmaankaan, mutta Hesarin otsikon kanssa on helppo olla samaa mieltä: Kevätuhri puhkesi rytmiraivoon.

Niin kuin huomasit, tämä ei ollut musiikkiarvostelu. Siihen minusta ei edes olisi, mutta sanon sentään jotain: fagotin soittoa oli hieno kuunnella.

Juha Vakkurin matkassa Afrikassa

On varmaan sama missä järjestyksesä Juha Vakkurin kirjat lukee. Ne eivät ole aikaan sidottuja eivätkä ole jatkokertomuksia.  Kirjat kertovat Afrikasta, valtaisan kokoisesta maan osasta, joka ei yhdellä kulkemisella aukea. Aukeaako koskaan ja kenellekään valkoihoiselle, en tiedä. Joka tapauksessa Juha Vakkuri on tehnyt voitavansa. Hän ei ole tyytynyt tarkastelemaan maata YK:n maastoauton kyydissä, johon siihenkin hänellä olisi ollut mahdollisuus. Vaan hän on siirtynyt maasta toiseen niin kuin paikalliset kulkevat, busseilla ja puskatakseilla.

Olen lukenut vasta kaksi hänen kirjoistaan. Kummassakaan ei kerrota ryöstöistä, ei pahoinpitelyistä, ei mistään sellaisesta. Kirjoissa kerrotaan paikallisista ihmisistä, ystävällisyydestä, byrokratiasta, pölyisistä kylistä, täysinäisistä busseista.

Juha Vakkuri on hämmentävä ihminen. Tai no en tiedä, onko hän hämmentävä,sillä enhän tunne koko miestä muuten kuin hänen  kirjojensa kautta. Ehkä on oikeampaa sanoa, että hänen tapansa matkustaa Afrikan sydämessä, on hämmentävä. Miten hän uskaltaa?  Kirjat antavat siihen yhden vastauksen. Hän suhtautuu afrikkalaisiin niin kuin ihmisiin suhtaudutaan. Kunnioittavasti ja ystävällisesti. Ehkä se, että hän on ainoa valkoihoinen, saa paikalliset antamaan hänelle rauhan. Ajattelevat varmaan, että tuosta miehestä tuskin on mitään haittaa.

Hänen kirjansa "Afrikan poikki" on ilmestynyt vuonna 2009. Otan tästä kirjasta vain yhden kohdan, joka kertoo siitä, että jo seitsemän vuotta siten hän näki sen mikä tänään on totta:

"Mitä syvemmälle Nigeriin ja Tsadiin menen, sitä selvemmin olen ekskursiolla köyhyyden ytimeen. Mitä näille maille voisi tehdä? Mitä nigeriläiset ja tsadilaiset itse voisivat tehdä? Lähteä vaeltamaan Saharan poikki Pohjois-Afrikkaan ja sieltä Eurooppaan? Sellaista kansainvaellusta on ennustettu liki 40 vuotta. Aktiivisimmat nuoret lähevät jo nyt kohti Eurooppaa, samalla tavalla kuin toimeliaat suomalaiset lähtivät aikoinaan siirtolaisiksi Yhdysvaltoihin. Mutta vielä pakolaisia ei ole niin paljon, että sitä voitaisiin kutsua kansainvaellukseksi. Mitä pitää tapahtua, että miljoonat lähtevät ylittämään Saharaa? Kuinka monta menetettyä satoa? Kuinka monta diktaattorien hallitsemaa vuotta? Kuinka monta lapsikuolemaa omassa perheessä. Jos kansainvaellus Eurooppaan joskus tulee, se merkitsee satojen tuhansien tai kenties miljoonien kuolemaa. Useimmat matkalle lähtevät tietävät sen riskit. Mutta entä jos muita vaihtoehtoja ei ole? Kysyys siis Vakkuri kirjassaan.

Vuosi sitten olimme Suomessa keskellä kansainvaellusta. Olimme hämmentyneitä ja peloissamme. Lisäisikö ymmärtämystämme, jos vaikka lukisimme Vakkurin kokemuksia hänen Afrikan matkoiltaan? Uskoisin näin käyvän, sillä Vakkuri kirjoittaa afrikkalaisesta todellisuudesta ymmärtävästi ja viisaasti.

Antti Eskola kirjoittaa vanhuudesta

Ihmisen täytyy olla aika vanha, että vanhuudesta tulee hänen mieleensä Henry Theelin  laulö "Siell rantamäkissä istuupi hän, tuo vanhus harmajapää....  No ehkä 82 vuoden iässä oleva on sillä tavoin vanha, että hän on tanssinut tanssinsa lavoilla silloin, kun Henry Theel lauloi, siis joskus 50 -luvulla.

Professori Antti Eskola on kirjoittanut kirjan vanhuudesta, siitä miten vanhuus helpottaa, huolestuttaa mutta on myös kiinnostava. Eivät nämä tämän ikäiset vanhukset mitään vuosistaan välitä, vaan kirjoja syntyy. Tänä vuonna  91 vuotiaana kuolleelta Arne Nevanlinnalta ilmestyi kirja vielä tänä vuonna.

Eskola käsittelee kirjassaan ihan hyviä ja oikeita vanhuuteen liittyviä asioita, mutta niitä uskon asioita on ihan liian kanssa. Vaikka hän ei siis, kuten niin monta kertaa on sanottu, ole uskovainen. Silti vähempikin olisi  tällä kertaa riittänyt.

Vanhusten yksinäisyydestä puhutaan paljon. Siitä Eskolakin kirjoittaa ja miettii, miltä tuntuisi jos  Mummon kammarista tulisi ulkoiluttaja, "joka haluaa tehdä päivän hyvän teon lievittämällä hänelle sinänsä yhdentekevän vanhan miehen yksinäisyyttä".  Teoriassa hyvä ajatus, mutta ei sovi Eskolalle. Ei taitaisi sopia minullekaan, vielä.  Mutta toisaalta, kun Eskolakin (niin kuin minäkin) kaipaa keskusteluseuraa, niin mistä sen etukäteen voi tietää, etteikö sieltä  kammarista saattaisi tulla saattajaksi mielenkiintoinen, keskusteleva ihminen?

Eskola ei halua itselleen vierasta kävelyttäjää, mutta hän haluaa vierailta ihmisiltä kirjeitä, jotka käsittelisivät näitä hänen kirjoissaan olevia ajatuksia.
Kirjan  kiinnostavin osa oli otsikoitu "Vanhuuden psykologiaa: halut, kyvyt ja tarjoumat". Siinä Eskola pohtii professori Jyrki Jyrkämän esille nostamien käsitteiden kautta elämäämme. Mitä me vanhat vielä haluamme, mitä me osaamme ja mihin meille tarjotaan mahdollisuus.  Eskola on pohdiskeluissaan ihan pikkuisen ristiriitainen.  Hän toivoo, että hyvä ruoka, viina ja seksi säilyisivät hänen kuolemaansa saakka, mutta silti hän kokee ruuan laittamisen turhauttavana, koska tulos kuitenkin syödään ja jäljelle jäävät likaiset astiat.

Olisiko aiheellista haluta ruokaseuraa? Ja unohtaa kaupan valmisruuat. Vaan niinhän se kai menee, että mikä vielä muutama vuosi sitten kiinnosti ja halutti, se ei sitä enää tee.  Ei halua nähdä esimerkiksi ruuanlaitosta aiheutuvaa vaivaa, vaan menee yli siitä mistä  helpoiten pääsee. Toiminta vähän kaikessa kuin automatisoituu, niin kuin Eskola kirjoittaa. Tämän löytää itsestään jokainen vanhempi ihminen.

Kirjassa on useita sellaisia näkökulmia, joista olisi mukava keskustella noin suurin piirtein ikäistensä kanssa. Nuorempien kanssa ei ehkä löytyisi samanlaista oivallusta. Luulo tämäkin.

Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa - liikuntaa

Katselen kahdeksan vuoden ikäistä poikaa pihassamme, kun hän laskee jyrkähköä mäkeä kapealla laudalla seisten. Ei horju, ei heilu, tasapaino on melko vakaa. Kun Helena ohjaa meidät jumppatunnilla seisomaan varpaillamme, se on siinä ja siinä että tasapainoni säilyy. Vaikeuksia tulee varsinkin silloin, kun samanaikaisesti pitää nostaa kädet ylös ja laskeutua varpailta hitaasti alas.

Onko tasapaino siis nuoruuden etuoikeus? Varmaankin, mutta myös harjoituksen tulos. Kun Eemelillä ei ole vuosiin ollut suorinta reittiä minnekään, vaan eteneminen tapahtuu kallioiden ja aitojen yli kiipeämisellä, on harjoitus tuottanut tulosta. Mutta aina voi jokainen ja olisi syytä, kehittää  tasapainoaan. Perusterveen ihmisen pitäisi välillä kävellä muuallakin kuin tasaisella kadulla. Ja ihan oikeasti kävellä eikä tepsutella, ellei ole pakko.

Meillä on juoksukouluja, mutta meillä pitäisi olla myös kävelykouluja. Kai siis jokainen osaa kävellä? Osaako todella? Nuoretkin naiset kulkevat kummallisen vinksahtelevasti. Sen verran voisimme kävelytapaamme tarkkailla, ettei se turhan varhaisessa vaiheessa menisi laahustamiseksi tai töpöttämiseksi. Jos jalka kerran vielä nousee. Rollaattorivaihe on sitten eri asia. Iän myötä askel sekä lyhenee että vauhti hidastuu. Kuitenkin itse voi vaikuttaa siihen, miten nopeasti se tapahtuu.

Ja sitten ovat tietysti ne raput. Rappujen kävelyä suositellaan kaikille. Meillekin, jotka emme enää hae rappukävelystä pyöreyttä peppuihimme. Hissin vetovoima on kova, mutta eihän jokaisena päivänä tarvitsisi  kävellä  seitsemänteen kerrokseen. Mutta edes joskus - säännöllisesti. Ja silloin, kun ei ole kantamuksia. Olen itse siinä "onnellisessa" asemassa, että neljä kerrosta on käveltävä päivittäin useampaan kertaan, halusi tai ei. Sanonkin rappusia ilmaiseksi kuntosalikseni tai toisaalta asuntoni lisäarvoksi.

Yrityksistä huolimatta en saa itseäni kuntosalille. Olen aloittanut ja olen lopettanut ainakin muutaman kerran. Kävely, voimistelu ja uinti ovat lajeja, joita voi harrastaa ympäri vuoden. Voisin  kyllästymiseen asti puhua voimistelun tärkeydestä. Sen keskivartaloa vahvistavan ja liikkuvuutta lisäävän ja säilyttävän voimistelun puolesta. Harjoituksia voi tehdä kotonakin, mutta parasta olisi olla ohjatussa ryhmässä. Ja tässäkin pätee se vanha sanonta - koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa.

Golfin aloitin aika vanhana. Osin varmaan siksikin swingit ja chipit eivät ole iskostuneet lihasmuistiini sillä tavoin kuin olisi toivottavaa. Silti olen onnellinen, että opettelin lajin, sillä siinä yhdistyy mainiosti kävely, vartalon käyttö, ajattelu ja sosiaalisuus. Kaikkea sitä mitä tarvitsemme. Kävelykilometrejä tulee helposti yli kymmenen. Kiehtovinta on lajin haasteellisuus. Siinä harva tulee koskaan täysin valmiiksi.

Risto Eskelisen piirros liikkuvasta mallista

Kesälauantai kaupungissa

Lauantaina aamupäivästä Hakaniemen torille ja halliin. Minnekäs muuallekaan kesällä. Hyppäsin ratikasta Toisen linjan kulmassa ja ylitin  kadun nopeasti ratikan edestä. Ystävällinen mies pysäytti minut sanomalla, että on tapahtunut paljon onnettomuuksia juuri tuollaisessa tilanteesssa missä hetki sitten olin ollut.  Eli ylitin kadun katsomatta tuleeko ratikan takaa autoja. Hän huomautti minulle hyvin kauniisti huolettomasta kävelystäni. Ei sanonut sitä suoraan, mutta sanoi kuitenkin.

Sitten torille. Ostin omenia vanhemmalta mieheltä.

- Ovatko nämä omenat ihan omista puistasi?
-  Oi minulla on kokonainen omenatarha, mies vastasi.  Olen sotavuosien lapsia, en ole koskaan ryypännyt vaan olen sijoittanut ja sijoittanut ja tehnyt paljon töitä. Tuntuu hyvältä kun edelleen jaksaa. Ja myi omeniaan ja kukkasia jo uudelle asiakkaalle iloisena ja hyväntuulisena, omenatarhan mies.

Savukala kuuluu kesään ja vaasalaisen Sundomin savusiika erityisesti. Ostin yhden ja totesin, että viime kerralla suola oli ihan kohdallaan.
- Joo, helsinkiläisille pitää olla vähemmän suolaa, sanoi hän, tummaksi paahtunut myyjä.
Tätä en ollut tullut koskaan ajatelleeksi. Ovat siellä Vaasan suunnalla siis tottuneet laittamaan kalaansa suolaa vähän reilummin kuin mitä me täällä haluamme.

Palasin kantamuksieni kanssa ratikkapysäkille. Ja kuinka ollakaan, siellä odotteli kulkuneuvoa  tapaamani ystävällinen mies.
- No hei, mehän tapaamme taas, sanoin kuin vanhalle tutulle.  Keskustelimme siitä miten ei pitkään aikaan tapaa jotain tuttua ihmistä ja sitten yhtäkkiä näkee häntä yhtenään.  Siihen sitten osui paikalle miehen tuttu, joka kyselemään mihin olet menossa.

Ehätän vastaamaan: Karhupuistoon (seuraava pysäkki).Minulla on nimittäin sellainen suu, että sieltä vain joskus lähtee sammakoita niin nopeasti,etten millään ennätä niitä nielaista.
Vieras mies katsoi minua hetken ja sanoi: olette molemmat kumppanisi kanssa yhtä kovia valehtelemaan.
Oli pakko ja nopeasti sanoa, ei, me  emme tunne toisiamme ollenkaan.

Siirryin vähän etäämmälle suuren suuni kanssa. Nousimme yställisen miehen kanssa samaan ratikkaan. Kun jäin ratikasta pois, hän heilutti iloisesti kättään ja minä vastasin, tavataan taas.

Olipa mukava kauppareissu.

Vähän lisää feminismiä

Jos on uskominen kaikkeen siihen mitä somessa liikkuu, ei syksystä olekaan tulossa vain sote -syksy, vaan  myös feministisyksy. Näin kirjoittavat alan naiset.  A-studio istutti vastakkain Eveliina Talvitien ja perussuomalaisten puoluesihteerin Riikka Slunga-Poutsalon, vastakkaisia ajatuksia feminismistä esittäviä.

Tästä keskustelusta on lähtenyt liikkeelle uusi  keskustelu, jossa on taivasteltu vain yhtä asiaa: miten puoluesihteeri saattoi sanoa jotain sellaista kuin sanoi.  Hän vastasi kysymykseen, miksi vain  neljä prosenttia naisista kannattaa persuja: siksi kun puolueen asiakeskeisyys erottaa meidät  tunnepohjaisesta politikoinnista, ja että tämä asiakeskeisyys ei kiehdo naisia, koska naisilla usein tunne määrää tekemisen. Eli siis miehet äänestävät asiaa, naiset äänestävät tunteella. Apua!

 Puoluesihteeri voi ja ehkä hänen pitää näin sanoakin, koska hän on jo työnsä puolesta ammattikehtaaja. Silti väite olisi sopinut paremmin entisajan tv -ohjelma ilkamiin.
Hassuinta on tietysti se, että perussuomalaiset populistisena puolueena on itse vedonnut varsin vahvasti tunteisiin. Siitä on esimerkkejä vaikka kuinka ja paljon.

Sosialidemokraattiset naiset pohtivat järjestön nimen muuttamista feministiseksi. Eivät muuttaneet. Vasemmistoliitossa on ollut esillä samantyyppinen ajatus. Ei ole ottanut tulta. Mutta yhtäkaikki liikettä on nyt enemmän. Suomeen yritetään perustaa feministipuoluetta, nimien keruu on meneillään.  Tulevalle (?) puolueelle tärkeitä ovat sukupuolen tasa-arvo, syrjimättömyys ja inhimillinen turvallisuus.  Ainakaan otsikkotasolla nämä eivät millään tavoin erotu useimmista muista puolueista.

  Rosa Meriläinen ja Saara Särmä ovat olleet kirjoittamassa kirjaa "Anna mennä-opas hauskempaan elämään".  En ole teosta vielä lukenut, mutta perehdyin siihen otsikkotasolla. Kirjoittavat naiset ovat feministejä, jotka kyllä kehtaavat. Niin se vaan on, että ollakseen näkyvästi feministi, onkin kehdattava paljon. Heille se ei taida olla ongelma, koska sanovat feminismin tekevän elämästä vapaampaa ja hauskempaa, siksi niin miesten kuin naisten kannattaisi olla feministejä.

Joskus, aika useinkin olen kyllä ajatellut, ettei olisi yhtään pahitteeksi, jos meissä naisissa olisi vähän enemmän feminismiä. Niin parisuhteessa kuin työelämässäkin.  Siis sellaista feminismiä, joka tarkoittaa itsensä ja omien oikeuksiensa, halujensa ja tahtojensa hyväksymistä.  Ettei siihen hyväksyntään tarvita miestä tai toista naista.

Tätä elämää voi hyvin elää niin ettei minään päivänä kohtaa ensimmäistäkään omaan sukupuoleensa liittyvää ongelmaa.  Sitten kun sen kohtaa, hetki  voi olla järisyttävä.

Juha Tammenpään kuvat ovat monikasvoisia.

Kaikkea on mitattava - kävelyäkin

Ystäväni kirjoitti viisaan ja sivistyneen blogin kävelemisestä (löytyy osoitteesta: aieaikeet.blogspot.com). Kävelystä voi siis kirjoittaa vaikka runon kielellä. He jotka ovat kulkeneet useita päiviä kestäneitä pyhiinvaellusreittejä, osaavat ehkä sanoa, saivatko kävellessään sielulleen rauhan. Jos sitä nyt edes olivat hakemassa.

Kävely on erinomainen tapa siirtyä paikasta toiseen. Mutta lisäksi se on todella arvokas tapa pistää energiat liikkeelle myös aivoissa, ei vain lihaksissa.On sanottu, että jo seitsemän minuutin kävely auttaa avaamaan ajatuksien tukokset.

Kävellenkin voi kohentaa kuntoaan varsinkin jos sauvat ovat mukana. Sauvakävelyn suurin buumi näyttää kuitenkin olevan ohi. Näin ainakin luulen, koska sen verran harvakseen sauvojen kanssa kulkevia näkyy. Sen sijaan juoksijoita ja hölkkääjiä riittää. Aika monella on ranteessaan sykettä mittaava "kello", joka kerrtoo kunnollesi sopivan vauhdin. Ehkä se kertoo monta muutakin asiaa. Silloin ennen riitti kunhan puuskutit ja sait pääsi ja paitasi märiksi.

En kuuna konsanaan ole ajatellut itse tarvitsevani tällaista itseäni ja omia tekemisiäni mittaavaa välinettä. Vaan kuinkas kävikään. En "kelloa" oikeasti olisi tarvinnut, mutta joku - kuka lie - luo meille näitä tarpeita. Yhtäkkiä vain tuntui siltä, että olisihan se mukava lelu. Koko ajatus lähti liikkeelle ystäväni (terveisiä vaan Pertunmaalle) viestistä, jossa hän kehui mitä kaikkea ranneke kertoi hänen aktiivisuustasostaan - Kuhmon musiikkipäivillä!

Jos kerran Kuhmossa, niin kai se nyt on jos ei välttämätön, niin ainakin tarpeellinen golfkentällä. Eipä tarvi enää selitellä liian lyhyitä/pitkiä lyöntejään sillä, etten osannut arvioida matkaa. Nyt alan ymmärtää myös, miksi jatkuvasti ostan uusia kävelykenkiä. Yhtenä päivänä, (johon sisältyi myös golf) tuli askelia lähemmäs 19000. Uskoako vai ei. Pelkkä askelien määrä tuskin nostaa kuntoani, mutta kuluttaa ainakin kenkiä.

Vielä yksi puolustus (!?) rannekkeen ostamiselle: sitten kun laiskistun, vanhenen ja väsyn, ehkä väline motivoi minut liikkeelle. Mistähän saisi aivoilleen samanlaisen?

Joskus aurinko on liian polttava, Suomessakin.

Kesänipottelua

Lauantaiaamuna  uimastadionilla on tilaa uida. Kävelijöitä ja uimareita on, mutta ei ruuhkaksi asti. Mukava tunne, kun ei tarvitse hosua, voi tehdä aivan rauhassa omia vetojaan. Selkäuintiakin. Kunnes sitten tuttu juttu. Ensin kaksi naista ui rinnakkain, pitää saada keskustella. Sitten seuraan ilmaantuu kolmaskin. Juttua riittää eikä kiire ole minnekään. Miksi olisikaan, on kesä ja lämmintä. Minua vain nipottaa, kun pitää kiertää kaukaa keskeltä, jolloin saan eteeni vastaan tulevat uimarit. Oma rytmi sekoaa. Eikö niitä juttuja voi keskustella kahvipöydässä uimisen jälkeen? Nipottelua, tiedän. Silti.

Saimme golflähtöön seuraksemme vieraan miehen.  Se on sinällään ihan ok, mutta mutta. Sattui puhelias kaveri. Ehkä vaimon kanssa ei enää ole mistä keskustella, nyt sitten riittää halua ja aihetta jutella. Niin oli joskus töissäkin. Aviomiehiltä ei maanantaisin meinannut puheenvuoroa saada. Olivat yhtä puhekuplaa.

Golf on seurapeli,kyllä. Mutta se on myös laji, joka vaatii ehdotonta keskittymistä. Oma pelini ei ole tänä kesänä ollut oikein varmoissa uomissa, mutta olen saanut lyönteihini ohjausta. Siksi itselläni on suuri tarve ja halu keskittyä golfiin, ei seurusteluun. Se vain on vaikeaa, jos pelikaveri puhua paahtaa koko ajan ja myös silloin kun olen lyömässä. En sanonut mitään, kun ajattelin kokeneen golfarin lopulta ymmärtävän. Näin hetkittäin kävikin.

Ehkä myös ajattelin,että mitä väliä, mehän olemme vain klubipelaajia.Tarvitseeko siitä nyt hermostua, jos toinen haluaa puhua. Itsestäni en antanut kaksista kuvaa, sillä en osallistunut keskusteluun vaan golfiin. Nipottelin.

Naapuritalon nuoret miehet ovat useampana yönä kahden nurkilla lähteneet yökävelylle. Eivät ole olleet ihan niitä hiljaisempia. Hoksasivat myös pihastamme jalkapallon. - Hei, potkitaan palloa! Arvatkaa millaiselta yön hiljaisuudessa kuuluu pallon pompottelu asfaltilla.  Kolmantena yönä avasin ikkunan ja huusin, lopettakaa tuo yöpalloilu ja antakaa ihmisten nukkua. Nipottelua.

Tällaisista kokemuksistako ne suuret naapurien väliset riidat lähtevät liikkeelle? Ensin pientä harmitusta, sitten suurempaa kiukkua ja lopulta ilmiriita.

Ehkä minäkin voin ajatella asiat uusiksi. Jospa vain uisin vähän rauhallisemmin. Kun en kerran omista omaa uima-allasta, on sopeuduttava.
Ehkä minäkin voin ottaa golfin seurustelupelinä,ainakin osittain. Ja pyytää kauniisti hiljaisuutta jos pulina on oikein mahdotonta.

Mutta ne nuoret kesäyössä. Huutakoot. Kohta on kylmää ja pimeää.  Mutta pallon olen piilottanut.




Lenininpuisto on nyt kauneimmillaan.

Lapualaisooppera Mustikkamaalla

Ylioppilasteatterin Lapualaisooppera 2016 esitys alkaa vahvasti: toinen puoli laulaa kansalaissodasta, toinen puoli pakolaisista, heistä Välimereen hukkuneista. Kylmät väreet kulkevat selkäpiitäni pitkin. Kertaheitolla esityksen ohjaaja Sirpa Riuttala limittää menneisyyden ja tämän päivän pahat teot.

Esitys ei siis ole puhdas toisinto Arvo Salon käsikirjoittamasta ja Kalle Holmbergin ohjaamasta Lapualaisoopperasta vuodelta 1966.  Mutta sen henkilöt ovat samat, sen aihe on osin sama.  Ei varmaan ole ollut kovin helppoa yhdistää lapualaisajan  kyydityksiä ja väkivaltaa siihen mitä tänään tapahtuu. Siihen, millainen vihapuhe kohdistuu  maahanmuuttajiin ja heitä ymmärtäviin ihmisiin. Väkivaltaa sekin eikä yhtään sen vähäisempää kuin muurhahaispesään istuttaminen.

Salon teksti kantaa hämmästyttävällä tavalla edelleen:
Miksi on harvat vallassa maan?
Miksi ne riistää mannut ja maan?
Miksi ei köyhät joukolla käy jo vastustamaan?

Näytelmän vahva nainen on Hurja Hilja, jonka  esikuva on kansanedustaja Hilja Riipinen,  Lapuanliikkeen voimahahmo. Hämmentävää, että näitä hiljariipisiä, kovaa kieltä käyttäviä naisia löytyy tämänkin päivän eduskunnasta.  Sitä mietin, että  jos 30 -luvun tapahtumat Suomessa eivät ole katsojalle ollenkaan tuttuja, miten esityksestä saa kiinni. No, ainakin tämän päivän tavoittaa jokainen.  Näytelmä on poliittista teatteria, kyllä. Ehkä hetkittäin vähän naiviakin, mutta mitä sitten. Minusta naivius on enemmän hyve kuin pahe.

Chydeniuksen musiikki soi uudelleen sovitettuna hienosti, ja niin soivat laulutkin. Milloin vaativasti ja voimakkaasti, mutta myös herkästi. Nuorten näyttelijöiden esitys on innostavan energinen ja vauhdikas. Intohimolla tehty.  

Ja mistä erityisesti pidin: näyttämön taustasta. Siitä miten näyttämön taustaa, siis metsikköä ja pusikkoja käytettiin hyväksi.  Näyttämö jatkui luontoon.  Hyvää huumoria.
On sanottu, että Lapualaisooppera on voimakkaasti yksilön vapautta ja demokratiaa puolustava näytelmä.

Se kuuluu myös Lyylin laulussa:
Ei ihmistä saa kovin kourin komentaa
ei aina ahdistella käskyin ankarin
ei ihmiseltä pidä paljon kieltää
vaan pitää myöntää, suvaita ja sietää.
Jos mietii ihmistä ja tutkii tietää
niin sietämisen myönteisyyden mieltää:
myös hellyys, myöntyvyys on piirre sankarin
ja ihmistä saa paljon rakastaa -
EI VÄKIVALTAA.

Käsiohjelman kuvitusta.

Sanat 50 vuotta sitten kirjoitetut edelleen totta.

Uskoako vai epäillä?

Erno Paaslilinna sanoi jo kauan sitten, että "päämääränä ei ole tiedon antaminen vaan ihmisiin vaikuttaminen".  Kieli on alistamisen väline. Vallanpitäjät ovat aina osanneet käyttää kieltä hyväkseen.  Niin kuin Pentti Haanpää  on sanonut: "Sana tuntuu hauraalta aseelta, mutta kuitenkin sillä hakataan ihminen pökerryksiin, hallitaan häntä." Mitähän nämä herrat sanoisivat tämän päivän somesta ja vihapuheesta?

Britanniassa ihmiset ainakin saatiin pökertävään tilaan. Kauanko tässä on globalisaatiosta puhuttu, tai siis kauanko se on ollut olemassa? Olisiko kaksikymmentä vuotta. Ainakin. Silti ihmisillä näyttäisi edelleen olevan sellainen olo, että pitäisi päästä takaisin entisiin hyviin aikoihin. Kun EU häviää, se on kuin hokkuspokkus, kaikki palaa entiselleen. Näin ei tietenkään tapahdu. Ihan vähän hirvittää tämä populistien juhlinta niin Britanniassa kuin Amerikassa.

Meilläkin 27 000 ihmistä on antanut nimensä erolle EU:sta paperiin. Ja kun seuraaviin eduskuntavaaleihin päästään, alkaa sen päiväinen hurlumhei. Silloin ei millään tosiasioilla tule olemaan väliä. Väliä on vain sillä, että joku pääsee hillopurkilleen.

Tosiasioilla ei ihmisiä ole koskaan valloitettu eikä sitoutettu. Siksi tunnemaalarit tulevat roiskimaan värejä seinille. Siinä maalaamisessa ei varmaan tosiasioista  kovin tarkasti välitetä. Myös tässä EU - keskustelussa kuin kaikessa muussakin, sanat ovat hyvin tärkeitä. Ja niiden merkityksen samanlainen ymmärtäminen.

Margaret Atwoodin kirjassa Uusi maa, on geenitekniikalla kehitettyjä uuden ajan ihmisiä, crakelaisia, jotka ovat lempeitä eivätkä tiedä mitä viha on. Heillä ei myöskään ole sanoja kaikelle, he osaavat ilmaista itseään, mutta eivät osaa kirjoittaa.  Siksi he ihmettelevät, mitä mies tarkoittaa, kun hän huutaa  kovaa voi v...ttu, v--ttu. Ketä hän oikein pyytää avukseen?  Miten siis selität tämän manauksen kielitaidottomalle?

Atwoodin kirjassa v -sanan selitys menee jotenkin niin, että se on sellainen, joka ei ole näkyvissä, se on kyllä tässä lähellä ja aina saatavilla, mutta siihen ei voi koskea. Vähän kuin EU.

Kuivaneulapiirros on Anne-Mari Meltauksen.

Galveston

"Olin tiennyt, että jotain oli vialla. Muutamia päiviä aiemmin, kun olin juossut ylös portaita ajaessani erästä tyyppiä takaa,minulla oli ollut hengitysvaikeuksia. Rintaani puristi, tuntui siltä kuin sen päällä olisi levytanko. Olin ryypännyt varsin rankasti pari viikkoa, mutta tiesin, ettei kyse ollut pelkästään siitä. Raivoistuin niin paljon äkillisestä kivusta, että katkaisin tyypin käden."

Nic Pizzolatonin kirjassa  Galveston on paljon pahaa, paljon pimeyttä ja tuskaa. Tästä kaikesta huolimatta se oli kiehtovaa luettavaa. Siinä oli paljon läsnäoloa ja melkein hempeyttä, melkein rakkautta.

Kirja on tarina palkkamurhaajasta, jonka sydän vielä värähtelee ymmärryksestä ja toivosta. Roy on vähän rujo, ei alkujankaan mikään komea ja rumenee lisää kaikkien saamiensa kolhujen seurauksena.  Palkkamurhaajasta pahatkin teot perustellaan hyvällä tarkoituksella. Sitä ymmärtää ja sitä toivoo, että hyvä voittaisi. Niin kuin se lopulta eräällä tavalla voittaakin.

Väkivalta on yksinkertaista ja selkeää. Siinä menee joko henki tai sitten jää ainakin raajarikoksi. Pizzolate osaa taitavasti limittää väkivallan ja pelon, mutta myös mahdollisuuden - pienen, mutta kuitenkin mahdollisuuden, päästä pois tästä elämästä. Ei ole pakko olla huora. Tai tappaja.

Jännittävän psykologisia kirjoja kirjoittava Dennis Lehane sanoo kirjaa vuosikymmenen parhaaksi noir -teokseksi. En ainakaan itse ole pitkään aikaan lukenut vastaavaa pimeydessä vaeltavaa kirjaa, jonka pohjavire on näin vahvasti surullinen.

Viime sivuilla kyyneleet tulvivat silmiini. Ehkä olen tullut yliherkäksi, koska olihan tämä kirja kuitenkin "vain" dekkari. Tai sitten se oli todella hienosti kirjoitettu.

Golfia kesäyössä

Minulla on ollut unelma, no ehkä se on liian suuri sana, sanotaan toive, että jonain päivänä olisi hauskaa kokea golfia Lapin yöttömässä yössä. Olen saanut nauttia Lapissa  vaeltamisesta, hiihtämisestä ja ihaillut yöttömän yön aurinkoa. Mutta en koskaan golfata.

Kun golfystävä Pirkolta tuli ehdotus, lähde Gumböle Golfin yögolfiin, lähtöaika kello 20.30, niin ensimmäinen ajatus oli, että en minä sinne pimeään lähde pallojani hukkaamaan kun niitä hukkuu päivänvalossakin ihan riittämiin.  Onneksi on tätä ikuista uteliaisuutta vielä niin paljon jäljellä, että tulin aika nopeasti toisiin ajatuksiin. Voisihan sitä kokeilla. Mistä sitä tietää, vaikka siitä pitäisi. Tämä nyt pätee elämään yleensäkin. Aina kannattaa kokeilla.

Koska ukkosen uhka oli  kova, aikaistimme vähän lähtöämme. Ei tullut ukkosta, ei tullut sadetta, maailma Turun moottoritien varressa olevalla kentällä oli pelkkää aurinkoa.  Lintujen iltakonsertti oli parhaimmillaan, ja voi miten kaunis oli kauriin kepeä juoksu väylämme poikki. Se oli herkkä hetki, joka päilyy mielessä vielä pitkään.

Sunnuntai-ilta oli hyvin kostea, hyvin lämmin.  Ja meillä nopeasti saunamainen olo, kun työnsimme kärryjä varsin mäkisellä ja osin pitkäruohoisella alkupuolikkaalla. Golf on laji joka muutenkin hiostaa . Silloin kun ihan oikeasti tiedät, että tämän chipin osaat, lyönti saattaa onnistuakin. Mutta menepä mailan kanssa lyöntipaikalle, kun päässäsi on ajatus, että mihinkähän se pallo tällä kertaa lentää tai lentääkö ollenkaan.  Aivoista välittyy huono viesti mailan varteen eikä lyönnistä silloin tule mitään.

 Gumböle Golfin sivuilla sanotaan "alueen läpi virtaava Gumbölen joki luo oman mielenkiintoisen haasteensa pelaamiseen".  Näitä haasteita  olisi minulle riittänyt vähempikin määrä.Niin että tämä kierros meni enempi kuntoilun puolelle.

  Mutta kokemus oli kiva. Kun me poistuimme kentältä Illan jo hämärtyessä, sinne jäi vielä kärryjään työntäviä hahmoja.

Jos tuntisit minua vähän enemmän...

Ihmisarvo kalskahtaa komealta. Se on komea. Jokaisella meistä on sellainen. Mutta milloin ja mihin se jonain päivänä katoaa? Ehkä se on se hetki, kun joudut toisen ihmisen armoille. Kun olet hoitokodissa tai palvelutalossa tai mikä ikinä sellaisen nimi sitten onkaan (tai sinua kuljetetaan kodista hoitopaikkaan ja takaisin), etkä voi itse vaikuttaa mitä sinulle tehdään.  Muut tietävät paremmin kuin sinä itse, mikä sinulle on hyväksi.

On hyvin surullinen ajatus, että vanhuus ja raihnainen ruumis tarkoittavat niin usein samaa asiaa: olet muuttunut toiseksi, sinulla ei ole omaa identiteettiä. Sinut ruokitaan, lääkitään, sinut pidetään puhtaana, mutta kenelläkään ei ole aikaa tai ehkei haluakaan nähdä sinua ihmisenä joka edelleen olet.

 Kuulostaako synkeältä? Kaiken kuulemani ja lukemani perusteella todellisuus on vähintäänkin näin paha. Kuvittelin itseni tällaiseen tilanteeseen. Kuvittelin, miltä tuntuisi olla aivan vieraitten ihmisten hoivattavana, ihmisten, jotka eivät tunne minua. Eivät tiedä taustojani, eivät mitään elämästäni, näkevät vain ihmisen kuoren. Voi olla, että vuorovaikutus jää vähäiseksi, ja kun ei paljon keskustella,  vanhan ihmisen sanavarasto hupenee vähitellen pikkulapsen tasolle. Eipä juuri naurata tällainen tulevaisuuskuva.

ELÄMÄNTARINA -lehden viime numerossa oli kirjoituksia hoitavan runon ja tarinan tärkeydestä hoitotyössä. Anna-Liisa Karjalainen kirjoittaa siitä miten kuvat ja elämäntarinat auttavat inhimillistämään hoitosuhteen. Kuvat auttavat muistisairasta muistamaan ja ne tuovat näkyville ihmisen sellaisena kuin hän on ollut. Sekä itselleen että häntä hoitaville.

Pidin tästä kirjoituksesta, koska se yhtäkkiä avasi uuden portin ja tavallaan antoi palautteen siitä "työstä", jota itse olen eläkevuosinani tehnyt. Olen monien kuvien ja tekstien kautta rakentanut tarinaa elämästäni, vanhemmistani ja isovanhemmistani. Olen ajatellut niitä tehdessäni, että jääpä joku muisto heistä ja minusta. Kirjojen tekeminen on ollut hauskaa, aivot ovat saaneet töitä ja olen tuntenut, että käytän aikaani järkevästi. Ettei se ole vain tyhjän tilan täyttöä.

Nyt siis  Anna-Liisa Karjalaisen kirjoituksen kautta avautui töilleni vielä yksi lisämerkitys.  Ja luulen, ettei se ole yhtään muita vähäisempi.

Herttaiset Tshernobylin babuskat

Kai se on vähän sama mihin  ihminen vanhana kuolee. Kuoleeko vanhuuteen vai liika-annokseen sätilyä. Tärkeintä on saada elää omassa kodissa, tutussa ympäristössä, paikassa jossa ovat kaikki muistot, haudat, joissa nukkuvat läheiset. Näin varmaan voi tiivistää Tshernobylin turva-alueella asuvien iäkkäiden naisten, babuskojen, ihanien mummojen ajattelun.

Dokumentti Tshernobylin babuskoista on surullinen, iloinen ja hetkittäin hersyvän hauska mummojen vähän irroitellessa. Pääsiäisyönä mummot istuvat saman pöydän ääreen syömään, juomaan ja laulamaan "ostettiin viinaa, nyt sitä juodaan. Ja joka meille nauraa, sen me pieksämme." Ottavat ryypyn ja sanovat: Näkemiin järki, tavataan huomenna.

Tshernobylin saastuneella turvavyöhykkeellä asuu noin sata ihmistä, melkein kaikki naisia. Miksi alueen nimi on turvavyöhyke? Eihän se anna minkäänlaista turvaa, kun säteilymittari nakuttaa kaiken aikaa kovia lukuja. Pikemminkin se on vaaravyöhyke.

Naiset eivät halunneet jäädä sinne minne heidät evakuoitiin. He kaipasivat niin paljon omaa kotia, että palasivat takaisin kielletylle alueelle.  He ovat saaneet luvan asua siellä, koska "vanhuus tappaisi heidät nopeammin kuin säteily", sanoi tutkija.

Mummot kalastavat, hoitavat kasvimaataan, juovat ja syövät saastunutta ruokaa ja vettä alueella joka on ikuisiksi ajoiksi julistettu  elinkelvottomaksi.

Kun mummot ovat kuolleet, alueella liikkuvat enää turistit  tai aitojen yli salassa tulevat uteliaat, jotka haluavat nähdä millaista alueella oli silloin ennen, 30 vuotta sitten, kun aika pysähtyi.

Tshernobylin babuskat on edelleen nähtävissä Yle Areenassa. Suosittelen.

Vetoomuksilla vaikutetaan - toivottavasti

Alkukesän lämpimänä päivänä makoilin korkean puun alla ja katselin maailmaa toisesta näkökulmasta. Pitäisi tehdä tämä useammin, sillä suuret tammet ja vaahterat näyttävät huikeilta alhaalta katsottuina. Siinä tulee helposti myös sellainen olo, että jotain on lähes pysyvää. Ikivanha puu. Se juurtuu maahan, kurottaa oksiaan kohti korkeuksia, luo katoksia, pehmentää auringon valon.

Vaikka siinä suomalaisessa kesäpäivässä makoillessa olo tuntui hyvältä,  takaraivossa kiersi kiusaantuneisuus omasta riittämättömyydestä. Tätä tautia olen potenut jo jonkin aikaa. Sosiaalinen media tarjoaa hauskoja hetkiä, naurun herättäviä kuvia ja tekstejä, mutta se tuo myös lähelle  sen toisenlaisen maailmaan, jossa ihmisillä ei ole aikaa ja mahdollisuuksia tuijotella puun latvoja.

13 vuotta vanhan Marian on mentävä naimisiin isän valitseman miehen kanssa. "Jos et suostu - tapan sinut",sanoo isä.  Amnesty toivoo minua mukaan pysäyttämään pakkoavioliitot Burkina Fasossa.

Abortti on Argentiinassa rikos. Jos naisen epäillään vaikuttaneen keskenmenoon, hän saa syytteen murhasta. Belen on tuomittu keskenmenon (jota sanovat murhaksi) takia kahdeksaksi vuodeksi vankilaan.  Amnesty toivoo, että osallistuisin vetoomukseen Belen vapauttamiseksi, sillä keskeneno ei ole rikos.

Suomalaista naista uhataan myös, kotona. Joko nykyinen tai entinen kumppani. Jatkuva väkivalta ja pelko ovat arkipäivää sadoille tuhansille naisille,kirjoittaa Amnesty. Turvakotipaikkoja on Suomessa liian vähän, hallitukselta ei tipu rahaa, lahjoita sinä, on pyyntö.

Saan postia myös Greenpeacelta. Heidän postinsa koskee luontoa ja sen suojelua, mutta ei ole yhtään sen vähäisempää kuin Amnestyn.

Minua pyydetään lähettämään Norjan ympäristöministerille henkilökohtainen viesti,  jossa pyytäisin häntä suojelemaan Arktiksen, pyytäisin  suojelemaan Huippuvuoria ympyröivät merialueet tuhoisalta pohjatroolaukselta.  Tilanne on huolestuttava, kohoavat lämpötilat sulattavat arktista jäätä.

Pitäisi vielä auttaa pysäyttämään Talvivaara. Talvivaaran piti olla suuri menestystarina, mutta siitä tuli painajainen,joka nielee nyt joka viikko miljoonia euroja yhteiskunnan rahaa, kirjoittaa Greenpeace ja toivoo minua mukaan. Tämän ongelman on jo tainnut aika hoitaa.

Tarinat ovat inhimillisiä ja  sieltä elämän kurjimmalta puolelta.  Ei ole suuri vaiva allekirjoittaa vetoomus tai antaa pieni summa rahaa,  mutta huomaan ahdistuvani (ehkä se on ikäkysymys) tästä jatkuvasti päälle vyöryvästä  allekirjoita - lahjoita - tee edes jotain -vetoomuksista.  Kun hallitus leikkasi määrärahoja kehitysyhteistyöstä, paine suuntautuu nyt kansalaisiin.  Viestejä tulee sekä sähköpostiin että puhelimeen.

Toki näiden viestien tulon voi lopettaa.  Mutta siinäpä se.  Ei niitä voi kokonaan elämästään sulkea, koska  kuitenkin haluan tietää, millaisessa maailmassa elämme. Sitä paitsi en kuulu siihen ryhmään ihmisiä, joka sanoo, että ensin omat nurkat kuntoon, sitten vasta muualle.

Putin ja hänen sisäpiirinsä

Kaikkihan me tunnemme ja tiedämme mikä mies Putin on. Vähän ujon ja epävarman oloinen, siloposkinen, suoraa katsekontaktia väistävä suuren maan  johtaja. Ja ennen kaikkea tieysti diktaattori, Venäjän hallitsija, joka toivoisi, että Neuvostoliitto edelleen olisi olemassa. Tällaisen kuvan ainakin media on välittänyt. Eikä tämä kuva pahemmin murentunut luettuani Mihail Zygarin kirjan, jossa siis puhutaan muistakin henkilöistä kuin Putinista, mutta ennenkaikkea ihmisistä suhteessa Putiniin, sisäpiiristä.

Mitä pitemälle kirjaa luin, sitä pahempi olo itselleni tuli, suorastan synkeä.  Yhä enemmän myös ymmärrän tavallista venäläistä, joka tyytyy omaan elämäänsä eikä heittäydy barrikadeille.  Se kun ei hyödyttäisi yhtään mitään, tulisi vain kaikenlaista harmia. Sellainen demokratia siellä maassa.

Kirja sai kysymään, olisiko kaikki sittenkin voinut mennä toisin, sillä  Putinin alku oli lupaava. Hän tuli hyvin toimeen eurooppalaisten johtajien kanssa, hän ihaili Bushia, hän ystävystyi Blairin kanssa, mutta syystä tai toisesta, kaikki ei sitten mennyt ihan putkeen. Kirjasta välittyy hyvin kuva siitä, miten Putin ihannoi  voimaa ja vain voimaa. Jos joku osoittaa heikkoutta (kuten Bush), hän on menettänyt pelin ainakin Venäjän johtajan silmissä.

 Putin vaatii ehdotonta lojaalisuutta. Se tarkoittaa myös sitä, ettei hänelle sanota ei tai ei kerrota asioista niin kuin ne ovat. Kun Putin sanoo, että vuoteen 2000 mennessä maan kansantulo on kaksinkertaistettava, talousministeri sanoo että mahdotonta, ehkä vuoteen 2015 mennessä. Mutta presidentille ei sanota ei, vaan "kaikki hoituu".  "Kehnon työn takia ei eroteta, epälojaalisuudesta erotetaan." Se on niin kuin Surkov sanoo: inhimillisellä taipuisuudella ei ole mitään rajaa.

Kirjassa kerrotaan useita outoja juttuja kuten Putinin salaperäiset häviämiset. Monista asioista on hämmentävää lukea. Niin kuin siitäkin miten maanantain lento Moskovasta Bagdadiin kuljetti prostituoituja Saddam Husseinin pojille ja heidän lähipiirilleen. Suhteet arabeihin olivat läheiset.  Meno oli muutenkin kovaa. Bisneslentokoneet ja kalliitt huvipurret tekivät kauppansa. Sekä poliittinen että bisneseliitti oli löytänyt cote de azurinsa, joihin paikkoihin lennettiin yksityiskoneilla vaikka vain yhdeksi illaksi ryyppäämään. Venäjä vietti glamourin 2000 -luvun itse maa unohduksessa: ei mitään politiikkaa, ei mitään yhteiskunnallista elämää - vain pelkkää hedonismia, Zygar kirjoittaa.

Länsi ei enää yritäkään suhtautua diplomaattisesti venäläisten ministerien puheisiin esimerkiksi siitä, ettei Ukrainassa olisi venäläisjoukkoja. Avoin nauru, yksin jättäminen - ihmettelen vaan, mitä on enää jäljellä jos edes käyttäytymissäännöistä ei välitetä. Zygarin mukaan Putin ei usko mihinkään mitä lännestä tulee ja erityisesti amerikkalaiset ärsyttävät häntä suuresti. Heille Putin onkin lähettänyt erityisterveiset: opettaisivat ensin vaimonsa keittämään kaalia.

Mihail Zygar: Putinin sisäpiiri. Nyky-Venäjän lyhyt historia.

Tarinaa tavaroista -jatko-osa

Mistä on pienet pojat tehty? Ainakin tavattomasta uteliaisuudesta. Roskalava ja sinne heitetyt tavarat oli niin jännittävä juttu, että naapurin pojan Eemelin (8v.) oli mahdotonta sitä vastustaa. Kerta toisensa jälkeen löysin pojan tutkimassa tavaroita, miten ihmeellinen maailma.

Talon lapset ovat - niin kuin lapset  kautta aikojen ovat tehneet - rakentaneet noin nelisen vuotta pihaamme majaa. Pihan puista on katkennut sen verran oksia, että maja on saanut katon.  Suuri kivi ja puu muodostavat osan majan seinistä. Puitteet ovat siis kunnossa, mutta selvästikään sisustus ei ole ollut täydellinen ainakaan Eemelin mielestä.

Roskalavasta tuli pelastus. Nyt on majan lattialla matto, Amsterdamin museosta vuosia sitten ostettu Van Gogh -juliste, pieni maustehylly, vanha kukkakori. Ja erilaisista laudoista rakennettu lisäkatto.

Olisi varmaan heti pitänyt viedä tavarani Eemelille suoraan. Mutta toisaalta, silloin olisi poika jäänyt paitsi löytämisen iloa.

Tavaroiden tie voi olla välillä hauskakin. Kuvat majasta kertokoon enemmän.