Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia

Kun lapset häpeävät vanhempiaan, on vaikeaa ajatella minkäänlaisen yhteisen menneisyyden pitävän perhettä koossa. On tunnettua, että vanhemmat eivät kotiudu toisenlaisiin oloihin niin helposti kuin heidän lapsensa.  Jotkut eivät koskaan. Pajrim Statovcin kirja "Kissani Jugoslavia" kertoo siitä mitä ihmisille ja perheille tapahtuu, kun heidän on muutettava täysin toisenlaiseen kulttuuriin.

Tarina alkaa Jugoslaviasta sinä keväänä, kun maata hallinnut Tito kuoli ja jonka jälkeen hyvin pian alkoi kaikki paha. Oli joko kuoltava tai lähdettävä.  Bajram tuo perheensä Suomeen. Hänellä ei ole mitään. On vaimo ja viisi lasta, ei rahaa eikä omaisuutta, mutta varmasti mieli täynnä toisaalta pelkoa uudesta tilanteesta, toisaalta tahtoa päästä omille jaloilleen. Onhan hän kouluja käynyt mies. Toisin käy. Kun miehen valta murenee myös perheessä, siitä ei seuraa hyvää.

Kirja on osittaisesta outoudestaan huolimatta kiinnostava. Sen parasta antia on kuvaus elämästä Jugoslaviassa ja toisaalta siitä, miten kosovolainen perhe sopeutuu Suomeen. Päärooleissa ovat äiti Emine ja hänen poikansa Bekim. Kun kahden ihmisen yhteistä ja kuitenkin eri tarinaa kuljetetaan rinnakkain, on välillä tunne kuin kirja koostuisi toisistaan irrallisista paloista.

Maahanmuuttajien kokemukset Suomesta ja suomalaisista tulevat selkeästi esille. Kuva ei ole ollenkaan kaunis. Se ei myöskään ole uusia asia, ei yllätä.  Tarkkailemme mieluummin etäältä kuin menemme ystävällisesti lähelle. Epäluulo erilaisuutta kohtaan on meissä vahva. Siinä jos missään näkyy oma epävarmuutemme. Kun tähän maailmaan tulee albaanimies, joka kaikista eniten pelkää kasvojensa menetystä, ei siitä ainakaan heti voi tulla menestystarinaa. He ovat ylpeää kansaa, josta kirjassa sanotaan ”albaani on valmis kuolemaan kunniansa ja kasvojensa puolesta, koska kasvojen menettäminen on monta kertaa pahempaa kuin kuolema."

Kirjassa on hyvää kuvausta suvun vahvasta merkityksestä. Kosiomatkaan liittyvistä tavoista jäi erityisesti mieleeni se, miten tyttären on näytettävä taitonsa teen tarjoamisessa.  Siinä tarkastetaan samalla se, onko tytär saanut äidiltään hyvää opetusta miehen palvelemisessa. Se on naisen taidoista kaikkein tärkein. Vieläköhän siellä on jäljellä se perinne, että isä päättää kenelle tytär naitetaan? Äidiltä eikä tyttäreltä ainakaan tässä kirjassa kyselty, mitä he tulevasta avioliitosta ajattelivat.

"Kissani Jugoslavia" on myös naisen tarina. Se kertoo siitä, miten miehellä ja suvulla on oikeus alistaa nainen palvelijaksi, orjaksi.  Ruokarahat tulevat muttei koskaan kiitosta. Naisen elämän täyttävät lapset, mies ja puhdas koti. Tuntui pahalta lukea ja ajatella, että edelleenkin kaikki olisi kuin ennen. 

Statovcin kirjassa kissat ovat suuressa roolissa. Puhuvien ja määräilevien kissojen lisäksi lemmikkieläimenä on käärme, joka kietoutuu syleilyyn ja syleiltäväksi. Yhden lukemisen perusteella en osaa oikein arvuutella, mitä nämä symbolit tarkoittavat.

Peter von Bagh

Ensimmäinen ajatus oli, ei voi olla totta, Peter von Bagh on kuollut.  Sodankylän elokuvajuhlien kuvissa viime kesäkuulta hän näytti väsyneeltä, mutta tätä en osannut odottaa.

Peter von Bagh on elokuvafaneille merkinnyt paljon. Itse en kuulu intohimoisempien elokuvien seuraajiin, mutta kautta koko elämäni elokuvat ovat olleet itsestään selvyys. Ne ovat osa kulttuuriamme siinä kuin kirjat ja teatteri. Peter von Bagh oli itselleni sillä tavoin tärkeä ihminen, että hän opetti katsomaan elokuvia muunakin kuin pelkkänä viihteenä. Hän opetti näkemään niiden yhteiskunnallisen sanoman, näkemään niissä vielä vähän enemmän.

Massiivisessa Elokuvan historia -kirjassaan hän lainaa Majakovskia: "Teille elokuva on spektaakkeli, minulle melkein kuin maailmankatsomus". Näin olisi voinut sanoa, ehkä sanoikin, Peter von Bagh. Hän osasi sanoa elokuvasta sen ytimen esitellessään filmin ennen esitystä. Usein hänen sanomansa oli vielä sellainen, jota en itse olisi osannut ajatella.  Bagh käytti joskus adjektiiveja hervottomasti, sanoisinko laveasti, mutta pidin hänen tavastaan "maalata" leveällä vedolla. Mitä niitä sanoja pihtaamaan, kun kyse on "elämää suuremmasta".

Peter von Bagh piti elokuvaa ainutlaatuisena ilmaisumuotona. Sitä se onkin. Elokuva on kiehtova siksi, että se on mielikuvituksen ja kaikkien tunteiden juhlaa. Katsoessani vanhoja elokuvia, tutkin  miten Bagh on arvioinut filmiä ja sen ohjaajaa. Melkein kaikista hän on sanonut jotain. Ja uskomatonta, hän on ollut vain 32v  kirjoittaessaan historian. Ja sen jälkeen kirja ja työ seurasi toistaan, määrä on valtaisa. Niin kuin hänen vaikutuksensakin aina 1960 -luvulta alkaen.

Bagh oli aina ajan hermolla. Kun Elvis vuonna 1977 kuoli, hän teki samana vuonna kirjan rock`n rollin loistavasta tähdestä. Kirjan kuvitus on mielettömän hieno.

Kunnioitan Peter von Baghin muistoa katsomalla elokuvan "Mies lännestä" (vuodelta 1958), jossa kivikasvoinen Gary Cooper on pääosassa. Bagh sanoo elokuvaa Anthony Mannin lännen elokuvien ohjauksista ehkä hienoimmaksi.

Arkisia onnen hetkiä

Onkohan se ikään (tymiseen) liittyvä asia, ettei enää odota hyvien ja onnellisten hetkien tulevan sitku tuo asia on hoidettu tai sitku tuo on saatu maksetuksi tai jotain sitku...Vaan että ne onnelliset hetket ovat tässä ja nyt. Jos ovat ollakseen.

Syyskuun säät ovat olleet upeita. Tällä viikolla pesin jopa pari mattoa. Tänään lauantaina aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, lämmittikin. Vein aamulla lakanat ulos kuivumaan, hain torilta mustia torvisieniä ja puolukoita.
 
Sää salli ulkoilun kesävaatteissa. Edes mereltä kevyesti puhaltava tuuli ei ollut kylmä. Lenkin puolivälissä nautimme päivästä  Regatan terassilla.. Meri, kahvi ja uunituore pulla - sopusointu oli täydellinen.

Kävelimme ohi Kesärannan ja presidentin asuinalueen. Ei vilaustakaan kummastakaan pomosta. Seurasaaren edustalla usean soutajan veneitä.  Meilahden korkeilta kallioilta näkymä on komea. Vähäistä liikeenteen kohinaa jossain, muuten aivan hiljaista. Helsinki on hieno kaupunki.

Lähes kaksituntisen lenkin jälkeen kotona. Koirani ja minä. Koti on lauantaisiivottu. Meressä pesemäni matot ovat antaneet ihanan tuoksun huoneeseen.

Juon pienen pullon belgialaista kriekiä.  Nukahdan sohvalle dekkari kädessä.

Ihminen tulee onnelliseksi pienistä asioista. Niin monelle nämä kokemani hetket saattaisiva olla suuria. Tässä maailmassa ja tässä ajassa.

Ydin -lehti täynnä asiaa

YDIN -lehti tipahti postiluukusta. Sata sivua "ihmiselle, jolle väkivallattomuus ja vastuu maailmasta ovat intohimo", sanotaan lehden kannessa. Jos en nyt aivan intohimoa tunne, on lehden aihepiiri minua lähellä, on aina ollut. Ydin -lehden syyskuun numerossa on paljon monipuolista pohdintaa, mielenkiintoisia aiheita.
 
Erityisen kiinnostava oli Andreas Fagerholmin "Euroopan uudet puoluekuviot", jossa hän tarkastelee, miten vihreät ja populistinen radikaalioikeisto ovat ottaneet perinteisiltä puolueilta tilaa itselleen. Hän esittää tärkeän kysymyksen myös meille suomalaisille: "voiko vasemmistoa kannattavien uusien sukupolvien joukossa niiden arvostama vihreä ja kasvukriittinen politiikka olla esillä ilman, että sosialidemokraateille tärkeät ydinkannattajat, usein työväenluokkaan kuuluvat, pakenevat populistisiin liikkeisiin?"

 
Thomas Wallgren kirjoittaa Ydin -ledessä otsikolla "Kestävään hyvinvointiin". Wallgren kirjoittaa joskus niin filosofisen vaikeasti, että pitää aina varata aikaa, jotta edes jotain hänen ajattelustaan ymmärtäisi. Wallgren hakee kirjoituksessaan vasemmiston uskottavuutta ja pohtii kannattajien ja erityisesti aktiivien katoamista.

Wallgren määrittelee ihmisen innoituksen lähteiksi kolme asiaa. Ensiksi idealismin, halun toteuttaa epäitsekkäitä tavoitteita. Toiseksi oman ja läheisten edun tavoittelun ja kolmanneksi kaunan, kateuden ja vihan. Wallgren kirjoittaa:"Kauna vie ihmisiä uusoikeiston populismiin, itsekkyys perinteisen oikeiston omaksumaan markkinaliberalismiin, aate punavihreiden ekosolidaarisuuteen."
Itsekin järjestötoiminnassa vuosikymmeniä mukana olleena, olen monasti ollut pohtimassa, miten saada ihmiset innostumaan, toimimaan aktiivisesti omassa järjestössään tai puolueessaan. Se on ikiaikainen, kaikkia järjestöjä koskeva ongelma. Aina on liian vähän ihmisiä tekemässä. Ensi kevään eduskuntavaalit nostavat taas tämän kysymyksen ajankohtaiseksi.

Kysymykset on hyvä joskus kääntää henkilökohtaiseksi. Mikä minut saisi innostumaan? Viimeksi olen ollut täysillä mukana silloin, kun Tarja Halonen ensimmäisen kerran valittiin presidentiksi.  Silloin meitä oli niin paljon ja ennen kaikkea, silloin meillä oli intohimoa.  Ajatus, että nainenkin voidaan valita presidentiksi, sytytti.  Nyt juuri ajassamme liikkuu niin paljon sellaista, että onpa ihme ellei tässä taas kerran syttyisi tekemään edes jotain pientä.

Kuulen jo kysymyksen, mikä ihmeen Ydin. Puoluepoliittisesti sitoutumaton lehti on ilmestynyt melkein puolivuosisataa. Voit tutustua lehteen osoitteessa www.ydinlehti.fi tai osta se AppStoresta.

Hiljainen seinäkello

Mummollani oli seinäkello, joka oli hänelle hyvin tärkeä.  Kun mummo joutui vanhainkotiin, hän halusi sinne kellonsa. Kello oli hänen ystävänsä. Kun kello sängyn yläpuolella puolen tunnin välein kumautti pehmeästi lyöntinsä, kaikki oli hyvin.

Perin kellon mummoltani.  Mutta se lakkasi käymästä, ei sopeutunut seinälleni. Ehkä en osannut sille jutella. Pidin kuitenkin kellon, mutta halusin kuulla myös sen tikityksen ja lyönnit. Täällä en saanut sitä korjatuksi, mutta sitten vein kellon kotipaikkakunnalleni Keikyään. Muusikko ja käsistään taitava Ahon Aake otti kellon haltuunsa. Eikä turhaa ottanutkaan, vaan myös korjasi sen.

Kello raksutti jälleen. Ja kumautti lyöntinsä. On se kumma, miten ihminen tottuu niihin ääniin, jotka ovat kotona tavanomaisia. Niin kuin kellon lyönteihin. Niitä ei aina edes kuullut eivätkä ne koskaan yöllä herättäneet. Kun joskus yöllä valvoin, oli mukava (aina ei) kuunnella, joko se nyt noin monta lyöntiä löi.

Tällä hetkellä kello on taas hiljainen. 20 vuotta se kesti, mutta päivänä muutamana kello tuli rysähtäen seinältä alas.  Ei hajonnut sirpaleiksi, mutta hiljaiseksi meni. Nyt pitää löytää kelloseppä, joka osaisi sen  kunnostaa. Ahon Aakea ei enää ole.

Hilma af Klintin näyttelyssä

Onko komeampaa taideteosta kuin satojen ja taas satojen muuttamassa olevien lintujen muodostamat, elävät ja liikkuvat aurat.  Siinä jäi golf täysin sivuseikaksi, kun Vuosaaren kentällä ihastelimme taivaalla tapahtuvaa näytelmää.

Aivan toisenlaisen maailman kohtasin Taidehallissa, jossa vielä tässä kuussa on esillä Hilma af Klintin luomaa taidetta. af Klint on ruotsalainen taitelija, jo 70 vuotta sitten kuollut. Hänen erikoisuutensa on se, ettei hän halunnut taidettaan julki elinaikanaan.  Hän ei uskonut, että hänen oma sukupolvensa olisi hänen taidettaan ymmärtänyt, ja niinpä hänen teoksensa tulivat esille vasta yli 40 vuotta hänen kuolemansa jälkeen.

Myönnän suoraan, että kuvataide ei minulle aina aukea. Toisaalta en tiedä, tarvitseeko sen auetakaan.  Kunhan vaikuttaa, saa pysähtymään. En ole suuremmin abstraktin taiteen ystävä. Viivojen erilainen muotoilu ei oikein puhuttele. Ei herätä värähdyksiä, mutta aina voi tulla poikkeuksia. Nyt sellaisen kohtasin.

Näyttelyn esittelyssä kerrotaan, että af Klint on ammentanut töihinsä aineksia 1800 -luvun lopun teosofiasta ja antroposofiasta. Lisäksi hän harrasti spiritismiä. Kun tämä tieto on taustana, on helppo nähdä hänen töissään paljon pyörivää liikettä, spiraaleja, kuvioita kohti korkeampia voimia.  Suurimmat työt ovat  huikeita.

Hilma af Klintin työt herättivät minussa muistoja. Koska en ollut aiemmin nähnyt hänen töitään, ihmettelin, miten ne vaikuttavat jotenkin aivan tutuilta. Kotimatkalla näyttelystä mieleeni palautuivat mieheni piirustukset. Parikymmentä vuotta sitten hän kävi etsimässä itseään ns. valaistumiskursseilla, joissa myös piirrettiin. Eivät  ne työt af Klintin töille olisi pärjänneet, mutta samasta oli kysymys: piirtämällä/maalamalla haettiin vastausta kysymykseen: kuka minä olen. Niin teki mieheni ja siitä kertovat myös af Klintin työt.

Vahvat naiset "Melkein kuin Emmerdalessä"

Teatterisyksyni alkoi räjähtävän hienosti: Ella Pyhältö, Susa Saukko ja "Melkein kuin Emmerdalessä" näytelmä. Se nauratti, se veti vakavaksi, lopulta se sai kyyneleet silmiini. Voi miten hienon ja koskettavan työn te tytöt,  mukaan lukien käsikirjoittaja ja ohjaaja Minna Koskela, olittekaan tehneet.

Kaiken - minkä tahansa esityksen -  alku on tärkeä. Jo siinä otetaan yleisö, tai sitten ei. Tässä näytelmässä otettiin. Kaksi naista lavalla, siskot. Sairaalan odotushuone, äiti potilaana. Sanoja ei juuri tarvittu, kun kävi selville, että me emme halua keskustella keskenämme. Liian paljon pahaa yhteisessä historiassa.  Puhumattomiksi jääneet asiat jäytävät mieltä. Teksti nostaa hienosti, monin pienin sävyin esille sen, mistä pahanolon tunteet tulevat.

Miten me osaammekaan satuttaa toisiamme.  Varsinkin me toisillemme läheiset.  Näytelmän tekstissä ei ollut mitään haettua, elämän ulkopuolelta otettua. Elämä nyt vain on tällaista.  Kaikilla meillä on sen suhteen odotuksia. Aina ne eivät toteudu. Vaikka näytelmässä oli hetkittäin varsin raatelevia kohtauksia, se päättyi kauniisti, vaikka kipeät ongelmat eivät saanetkaan ratkaisua. Mahdollisuus parempaan oli otettu.

Näytelmän sanoman voisi sanoa ehkä näinkin: vahvuutesi on siinä, kun uskallat olla heikko.

Molemmilla naisilla oli hetkittäin sellainen terminaattorivaihe päällä, että hengästyin pelkästä katsomisesta. Olen aina ihaillut Ella Pyhällön äänenkäytön vaihtuvuutta ja hänen ilmeidensä rikkautta, nyt se oli kuin yhtä vuoristorataa. Susa Saukon laulua olisin voinut kuunnella enemmänkin. Ja voi wautsi, millainen yhteinen lauluesityksenne olikaan.

"Melkein kuin Emmerdalessä" esitetään Kapsäkissä syyskuun aikana ja lokakuussa esitys siirtyy teatteri Jurkkaan. Suosittelen lämpimästi.

www.facebook.com/melkeinkuin

Sodassa ihminen ei ole tärkeä

Kysyn samaa, mitä niin moni muukin tänään: miten on mahdollista, että näin lähellä sivistynyttä Eurooppaa ollaan sotatilanteessa? En haluaisi tietää koko sodasta mitään, koska koko tilanne ahdistaa.  Mutta se myös suututtaa niin paljon, että  sittenkin seuraan sen outoja käänteitä. Itäisen Ukrainan tapahtumat ja Putinin Venäjä on luonut hirvittävän draaman, jossa ei ole sankareita ja joka ei voi päättyä hyvin.

Samaan aikaan, kun Venäjän ulkoministeri puhuu kauniita sanoja rauhasta, vyöryy tankkeja ja muuta sotakalustoa naapurimaahan. Ihan oikeasti olen uskonut, että se mitä Neuvostoliitto aikanaan teki, että ne ajat ovat olleet ja menneet. Eivät ole. Mitään väliä ei  näytä olevan sillä, kuinka paljon miehiä kuolee, saavatko lapset käydä koulua, nuoret opiskella, ihmiset elää normaalia elämäänsä. Kaikki kaadetaan valtapolitiikan vuoksi. Ihmisellä ei edelleenkään ole mitään väliä. Ei ollut Stalinin aikaan eikä näytä olevan nytkään.

Ilta-Sanomien kuvat olivat järkyttäviä. Palaneita ajoneuvoja enemmän koskettivat kuvat räjähteillä leikkivistä nuorista ja lapsista. Kuvia taustoitti leppoisan näköinen loppukesän keltainen pelto.
 
A-studiossa haastateltiin kahta ukranalaista miestä, jotka ovat hakeneet turvapaikkaa Suomesta.  Heistä nuoremman ahdistunut katse jäi mieleeni.  Hän ei halunnut palata sotaa käyvään maahansa. En tiedä, miten hänelle käy, onko hänen palattava sodan keskelle. En tiedä sitäkään, koska sota loppuu. Pelkään, ettei se lopu pitkään aikaan vaan pahenee. Putinin Venäjä ei luovuta. Valtakunnan johtajan vallan himo sekä ihmisten halu uskoa ja luottaa johtajaansa mahdollistavat sodan jatkumisen.

Tällä hetkellä minusta tuntuu, että me suomalaiset haluamme uskoa ihmisistä parempaa kuin he ansaitsisivat. Virolaiset tuntuvat olevan realistisempia, ehkä he omaan kokemukseensa perustuen näkevät tarkemmin kuin me.