Miten ymmärtää väkivaltaa?

Oli aika, jolloin naisella ei ollut minkäänlaisia oikeuksia. Me emme voineet äänestää emmekä sopia  omista asioistamme. Me olimme isiemme ja aviopuolisoidemme määrättävissä ja hallittavissa. Meillä ei ollut oikeutta omaan ruumiiseemme eikä edes lapsiimme. Mies määräsi aivan kaikesta.  Sellaisessa elämässä ei naisella ollut suuriakaan mahdollisuuksia kasvaa itsetunnoltaan vahvaksi ihmiseksi, joka pystyisi ottamaan oman tilansa, hallitsemaan omaa elämäänsä.

Monet asiat ovat muuttuneet. Tänään me naiset tiedämme oikeutemme, mutta on eri asia, käytämmekö oikeuksiamme. Olemmeko rohkeita pitämään puoliamme, uskallammeko sanoa mitä ajattelemme vai vaikenemmeko, olemme kilttejä, jotta muilla olisi hyvä olla?

Kävin katsomassa Maria Jotunin näytelmän Huojuva talo, joka  menee teatteri Avoimissa Ovissa.  Muistissani on vieläkin Sara Paavolaisen ja Kari Heiskasen toisiaan rääkkäävä aviopari. Se oli niin pahaa taistelua, että minulla oli pieni kynnys mennä katsomaan millainen tämä näytelmä on. Olihan se paha, mutta siinä oli myös valoisia hetkiä, jotka katkaisivat "kidutuksen".

Näytelmä sai taas kerran miettimään kysymystä, miksi kaikki on niin totta myös tänään eikä vain 1920 -luvulla tai vain köyhien keskuudessa? Naiset ja lapset hakeutuvat edelleen turvakoteihin turvaan väkivallalta. Mikä saa meidät ihmiset  nitistämään toisiamme? Pirkko Lahti sanoo teatterin esitteessä, että kysymys on myös ihmisten terveestä itsetunnosta. Niin varmasti onkin mitä suurimmassa määrin. Hyvän itsetunnon omaavan ihmisen ei  tarvitse toista ihmistä nöyryyttämällä osoittaa omaa paremmuuttaan. Hänen ei tarvitse ilkeillä eikä saada toista tuntemaan olevansa "ei mitään".

Suomalaisista on sanottu, että me emme osaa riidellä.  Emme osaa tai emme uskalla osoittaa vihan tunteita. Ja kun niitä sitten osoitamme, loukkaamme toisiamme ensin sanoilla, lopulta ehkä vielä lyömällä. Miten tähän voidaan koskaan saada muutosta aikaan, ainakaan sitä ei saada vaikenemalla. Kirjahyllyssäni on useita feministisiä lukukirjoja naisille ja naisista, mutta eipä niissä juuri perheväkivaltaa käsitellä.

Pahaan vastaaminen pahalla ei auta, mutta ei siihen auta  oma alistuminenkaan. Emme enää elä 1800 -luvulla, mutta silti meillä on vaikeuksia pitää puoliamme, taistella vastaan, kun meitä loukataan ja satutetaan.

Ella Pyhältö ja Jukka Pitkänen olivat rooleissaan loistavia.

Miksi meille valehdeltiin?

Kansallisteatterin näytelmä "Neuvostoliitto"  on osa projektia, jossa tutkaillaan, millä tavalla Neuvostoliitto elää suomalaisten mielissä.  Taiteilijaryhmä on käynyt palvelutaloissa jututtamassa ikäimisiä ja kysynyt heiltä, mitä Neuvostoliitto tuo mieleen.
Taiteilijaryhmän ihmiset ovat itse sen ikäisiä, ettei heillä ole ollut omaa kosketusta Neuvostoliittoon. Haastattelujen pohjalta syntyi tämä Willensaunassa nähtävä esitys, jota tällä viikolla olin katsomassa.

 Se kertoo kolmen sukupolven kautta Neuvostoliitosta. Tarina kertoo Uskosta, joka 1930 -luvulla lähti rakentamaan Neuvostoliittoa, sosialismia.  Silloin siellä oli varmaan useitakin kansainvälisiä prikaateja rakentamassa erilaisia baikalin ratoja. Moni joutui vankileirille, harva pääsi takaisin Suomeen. Ketkä pääsivät, eivät aina halunneet kertoa mitä joutuvat tekemään takaisin päästäkseen. Usko petti toverinsa.

Yritin kesällä lukea Solzhenitsyn Vankileirien saariston. En kovin pitkälle päässyt, niin vaikeaa siihen maailmaan sukeltaminen oli ja on. Stalinin tekoja  ja vankileirien saaristoja en voinut ymmärtää enkä hyväksyä. Eikä asiaa helpota yhtään se, että onhan niitä tappajia lännessäkin. Itselläni on aina ollut kahtiajakoinen suhtautuminen koko maahan.  Siis kyllä sille, että ollaan pienen ihmisen puolella, mutta ei hirmuvallalle.

Kotimatkalla teatterista mietin, mitä minulle tulee mieleen Neuvostoliitosta nyt kun sen loppumisesta on kulunut jo yli kaksi kymmentä vuotta. Kävin nuorena naisena Moskovassa jo  vuonna 1963:  kaikki oli valtavan suurta, pilvenpiirtäjähotellit, mahtava Kremlin kongressipalatsi, Punainen tori ja leveät autoväylät, vähäinen liikenne.  Aamiaispöydässä punaista kaviaaria ja lahjaksi saatuja kukkakimppuja melkein kylpyammeellinen. Leningradissa en käynyt koskaan, nyt olen käynyt Pietarissa. Tekivätkö perheelliset matkoja Leningradiin niin kuin Ruotsiin vai olivatko ne kaikki erilaisten työtoveri - tai järjestöporukoiden matkoja halvan viinan maahan kuten myöhemmin Tallinnaan.  En tiedä.

1970 -luvulta muistan rajatarkastajien hämmennyksen nähdessään voimisteluryhmämme tanssiesitykseen villalangoista valmistetut peruukit.  Olimmeko salakuljettamassa villalankoja? Emme olleet. Muistan ihanan Mairen, joka toimi tulkkina ja jolle toimitin villalankoja. Sain lahjaksi hienot teelasit.  Tai rytmisen voimistelun taitavan valmentajan Marian, joka nähtyään hänelle laaditun työohjelman sanoi, että tämä on hänen työvoimansa riistoa, en suostu.

On selvää, että sota ja Neuvostoliitto liitetään yhteen, mutta monille maa merkitsi myös turvaa ja nimenomaan turvaa arkipäivässä. Se merkitsi työtä ja toimeentuloa, huolenpitoa tavallisesta ihmisestä. Neuvostoliitto oli utopia ja siksi se jäi.  Ajatus oli hyvä, toteutus kurja.
Meille ei kerrottu kaikkea ja kun ihminen haluaa uskoa hyvään, hän helposti sulkee silmänsä ja korvansa eikä edes halua tietää kaikkea . Niinhän kävi Hitlerin Saksassakin.

Teatteriesitys oli koskettava.  Lopussa vanha ihminen kysyy: Miksi meille valehdeltiin? Se jäi soimaan päähäni.  Tuli hiljainen olo.

Hengästyttävä nainen

Vanheneminen on kummallinen asia. Vuosi vuoden jälkeen kaikki vain löystyy ja valuu eikä sitä kehitystä pysäytä mikään. Mutta mieli ei tunnu ruumiin myötä vanhenevan ollenkaan tasatahtia. Onko siis niin, että ellei tunne olevansa vanha, silloin ei ole? Näin vähän ajattelen. Se on sikäli tärkeä asia - siis tämä mieli - että se antaa tilaa uusille asioille ja kokemuksille. Eli et pistä  elämässäsi jarruvaihdetta  päälle, vaan pikemminkin annat mennä vapaalla. Ei se tietenkään kovin ohjattua menoa ole, mutta tarviiko sen nyt enää sitä ollankaan. Onhan tässä elämässä ennättänyut saada ohjausta ja määräyksiä aivan riittävästi.

Monille ikääntyminen on merkinnyt  suoranaista vapautumista.  Mahdollisuutta tehdä mitä on aina halunnut, kun esteenä ei esimerkiksi ole oman ajan puute. Voi myös käydä toisinkin eli laiskuus valtaa mielen ja täyttää ruumiin. Kun elämisen vaihtoehdoksi jää erakoituminen television ääreen, voi olla, ettei  pian osaakaan lähteä minnekään. Mikään ei estä, mutta kun ei haluta. Mieli ei käske eikä ruumis kehota.

Eläkeläisen päiväthän sujuvat joutuun.  Joko se johtuu siitä, että teemme kaiken vähän kuin hidastetusti tai sitten siitä, että mikäs kiire minulla on, mitä tässä hosumaan. Kesken siivoamisen voi lukea vaikka dekkaria tai katsoa filmin. Onnistuu muuten minulta. Enkä tunne ollenkaan huonoa omaatuntoa ja eipä ole äiti enää huomauttelemassa. Olen varmaan enemmän koti-ihminen kuin kaiken aikaa menossa oleva. Ainakin valitsen hyvin tarkoin, mitä haluan tehdä ja mihin mennä.

Ystäväni Peiposen Irma on iät ajat kuulunut niin sanottujen kultturihullujen joukkoon. Ei mikään ihme, sen verran taiteellisuutta naisessa on jo valmiiksi, joten iän myötä kulttuurin tekeminen ja kokeminen on pikemminkin lisääntynyt kuin vähentynyt. Kysyin Irmalta, mitä kaikkea hän viikon aikana tekee.  Ihan esimerkiksi meille kaikille,  haluan kertoa, mitä kaikkea voi noin seitsemänkymppinen tehdä.

Irma ottaa viikottain soittotunteja ja laulutunteja. Vimeksi hän sanoi, että tarvitsee harjoitusta myös korkeitten äänien kanssa. Eikä varmaan mene viikkoa, ettei hän kävisi kuuntelemassa konserttia tai katsomassa teatteria tai tanssiesityksiä. Joskus näitä sitten sattuu viikolle useampia, kun Helsingissä kulttuuritarjonta on laajaa ja laadukasta. Ja tietysti Irma myös jumppaa ja hiihtää. Ainakin tätä.
Hän on n aktiivi Helsingin Humanistiyhdistyksessä ja kun on poliittsen pistoksen  aikanaan saanut, hän ei ole voinut olla sekaantumatta  lähidemokratiaproojektiin. Ja vielä Irman ohjelmassa on mummoilupäivä ja kuuden viikon välein yhteisötalon, jossa asuu, soppa- ja siivousviikosta vastaaminen.  Esimerkiksi. Hengästyttävä nainen.

Murhat ja pahuus kiehtovat

Olen kohtuullisen vähän televisiota katseleva, vaikka en tosin tiedä, mitä on kohtuullisuus.  Ainakin alkoholin juomisessa sanotaan kohtuullisen määrän olevan aina liian vähän.  Katson televisiosta pääsääntöisesti noin yhdet uutiset päivässä ja A -studion tapaiset lähetykset, jos niiden aihe on kiinnostava. Ja nauhoitan filmejä.

Muutamat murhasarjat jaksavat kiinnostaa, vaikka tanskalainen Rikos saisikin jo loppua. Olen katsonut sitä syyskuusta lähtien kerran viikossa, alkaa olla jo mitta täysi.  Onneksi Midsummerin murhatutkimukset alkoivat uusillla jaksoilla, niitä voi katsoa yöuniaan menettämättä.

Sillä yöunet menevät, jos katson vähänkään jännittäviä juttuja kymmenen jälkeen illalla.  Vaikka en pelkää, että tänne tupaani kukaan tunkeutuu veitsen kanssa, niin päässäni takuuvarmasti alkaisi surfata kaikenlaista ja uni antaisi odottaa tuloaan. Psykonkin nauhoitin ja odotan vain sopivan kirkasta iltapäivää, jolloin voin sen katsoa. Olen nähnyt filmin ja muistan, miten suihkukohtaus sai minut tuolista ylös ja kirkaisemaan kovaa. Eipä ole minkäänlainen Huuliharppukostaja saanut moista käytöstä aikaan.

On niitä painajaisia nähty ennenkin. Kävin Kansallisteatterissa katsomassa Frankestainin. Se oli ihan siisti näytelmä, jäntevästi toteutettu. Mutta enpä tiennyt, että idean  näytelmään oli kehittänyt vain 18 vuotias Mary Shelley. Silloin 1800 -luvulla ei ollut televisioita, vaan silloin ihmiset viihdyttivät toisiaan kehittelemällä  kauhutarinoita.  Tällaisen varmaankin kynttilänvalossa tapahtuneen illan  jälkeen Mary näki painajaisen, josta kehittyi Frankestainin hirviö. Ihmisten oli vaikea uskoa, että naisen mielikuvitus voi tuottaa noin pahan tarinan.

Dowton Abbyn katsoin, vaikka siinä ei ketään murhattukaan. Mutta en pitänyt, en ollenkaan siitä, ettei  käsikirjoittajalla ollut mitään tajua, mitä katselijoille saa tehdä ja mitä ei.  Sarjan hurmaavin mies, jolla oli jo ollut riittävän vaikeaa, kuolee elämänsä onnellisemmalla hetkellä. Ja sarja jatkuu vasta syksyllä.  En tiedä, viitsinkö katsoa. Tuollaista lopetusta ei saisi tehdä millekään sarjalle. Oli paha olo monta päivää. Sehän on vain fiktiota, totta, mutta eihän se eläytymistä estä.