Elämää ei kannata jättää elämättä

Toimittajan kysymykset saivat pohtimaan vanhuutta. Enpä ole sitä juuri tullut miettineeksi, varmaan siksi, että siitä on tullut toinen luontoni.  Sitä on kestänyt jo niin kauan.  Mitä vanhuus sitten on? Ikä määrittelee sen, mutta mitä ikä kertoo vanhuudesta?  Ei paljon tai ei ainakaan kaikkea. Se on selvä, että ikä tuo tullessaan kaikenlaista kremppaa, kun elimistö pettää.  Suurin ongelma ei aina ole liikkumisen vaikeutuminen tai tasapainon horjuminen. Ne ovat kyllä asioita, jotka voivat vaikeuttaa aivan ratkaisevasti arkipäivän sujumista, mutta vielä olennaisempaa on mielentilan ja ajattelun kehittyminen.  Jos annamme tilaa näköalan kapeutumiselle, se kapeutuu.  Silloin ennen oli taisteltava lisääntyviä kiloja vastaan, vanhenevan ihmisen on taisteltava sitä vastaan, ettei luovu elämästä. Enkä nyt tarkoita hengittämisen lopettamista. 

Laiskuus on lisääntyvä vaiva. Lihaksista häviää voima, kun ei niitä harjoita. Aivot laiskistuvat, kun niitä ei käytä.  On niin helppoa ajatella, että miksi enää viitsisi mitään, kun ei minua enää kukaan tarvitse.  Kun elämä on järjestyksessä, ja arki sujuu ponnistelematta, jää aivojen käyttö vähäiseksi.  Rutiinit tuovat turvallisuutta, mutta ei hyvä, jos ne hallitsevat elämää. 

Ikään liittyvä olennainen kysymys on, voivatko aivosi hyvin.  Ajatteletko, pohditko, mietitkö? 

Aivot tarvitsevat herätäkseen impulsseja.  Niitä voi saada hyvästä kirjasta, teatteriesityksestä, ylipäätään kulttuurista.  Niitä voi myös saada keskusteluista, mutta siihen tarvitaan ajattelevia ihmisiä. Siinä saattaakin olla se kompastuskivi, koska niin usein vanhemmat ihmiset jäävät paitsi eri-ikäistä seuraa.  Ja vaikka sitä seuraa olisi, yhteinen kieli saattaa puuttua.  Ja kyllä, tähän liittyy myös sellainen asia, että vanhat ihmiset ovat joskus aika itsekkäitä eikä heitä (meitä) oikeasti aina niin kiinnosta toisten tekemiset ja ajattelut.  Emme keskity siihen, mitä toinen sanoo, vaan siihen mitä mieltä itse on. 

 Olen ollut reilun vuoden kirjoittamatta blogia, päiväkirjaa olen pienesti kirjoitellut.  Aiheita olisi, mutta on niin vaikeaa keskittyä, sanon.  Olisikohan totuus kuitenkin siinä, että olen antanut aivoilleni luvan laiskistua. Mikä pakko tässä enää on kirjoitella ja nähdä vaivaa, kun näitä räpellyksiä tuskin kukaan jaksaa edes lukea.

Siis niin väärin ajateltu.  Mitä väliä on vaikkei kukaan lukisikaan?  Itselleni on väliä juuri sillä mitä saan aikaan.  Blogin saaminen valmiiksi on aina saavutus.  Tällä kertaa impulssin antajana toimi Me Naiset -lehden toimittaja.   

Kaikilla ihmisillä pitäisi olla lähellään ihmisiä, jotka rohkaisevat ja kannustavat, ja jotka sanovat, kyllä sinusta on siihen. Tätä myös me vanhat tarvitsemme.