Tsernobylista ihmisten omin sanoin

Sen piti olla vain tavallinen tulipalo. Tai palohälytyksessä ei ainakaan muuta kerrottu. Siksi palomiehet menivät palopaikalle omissa tavallisissa vaatteissaan ilman mitään suojavaatteita. Seitsemän tuntia myöhemmin yksi nuorista palomiehistä oli sairaalassa   ruumis pöhöttyneenä ja turvonneena.

He olivat hyvin rakastuneita, vasta menneet naimisiin, kulkivat kaupassakin käsi kädessä. Me istutimme perunat ja kaalit kasvimaahan. Viikkoa myöhemmin kylä evakuoitiin.  Minä rakastin häntä. Silloin en vielä tiennyt kuinka paljon rakastin.  Olimme  Akuuttien säteilysaairauksien klinikalla. En saanut suudella häntä. Neljätoista päivää ja ihminen on kuollut...

Svetlana Aleksijevitsin kirja "Tsernobylista nousee rukous" on vavahduttavaa luettavaa. Se kertoo ihmisten kertomuksien kautta, mitä tapahtui  sen jälkeen, kun huhtikuun 26.päivänä vuonna 1986 kello 01.23 sarja räjähdyksiä  tuhosi Tsernobylin ydinvoimalan neljännen  reaktorin ja sen suojarakennuksen.

Kirjailija kertoo ensimmäisestä matkastaan onnettomuusalueelle, jossa puutarhat kukkivat, nuori ruoho viheriöi iloisesti auringossa, kaikki näyttää olevan kohdallaan. Maa ja väri ja tuoksut.  Mutta kukkia ei pidä poimia, maassa ei ole suotavaa istua, lähteen vettä ei saa juoda.  Hän seuraa, miten paimenet ajavat väsyneen karjan joelle, josta nämä eivät kuitenkaan halua juoda. Eläin vaistoaa vaaran.

Minä olen nähnyt sen omin silmin, sitä cesiumia lojui omalla kasvimaallani...sitä oli maassa palasina ja siinä se hohti. Tulin kolhoosin pellolta kotiin ja menin omalle kasvimaalleni..siinä se oli tummansininen palanen. Ja parinsadan metrin päässä toinen. Ne olivat tällaisia päähuivin kokoisia, kertoo nainen. Emme me säteilyä pelänneet..jos emme olisi nähneet emmekä tienneet, olisimme ehkä pelänneetkin mutta kun oli nähty omin silmin, se ei tuntunut niin kauhealta.
Iät kaiket ollaan eletty omasta perunasta, nyt ne sanoivat ettei saa. Eikä sipuliakaan ollut lupa nostaa eikä porkkanaa. Siinä ei tiennyt, itkeäkö vai nauraa. Kasvimaallekin piti menn sideharso kasvoilla ja kumihanskat kädessä.

Tärkeilevä tiedemies tuli taloon ja käski pestä halot.  Päästään vialla se oli. Lakanat ja verhot olisi pitänyt pestä moneen kertaan. Nehän olivat sisällä, kaapeissa ja kirstuissa..mitä säteilyä sisällä tuvassa voi olla, ikkunalasien ja ovien takana.  Hullun houretta. Metsässä sitä oli ja pelloilla. Kaivot lukittiin ja peitettiin, vesi muka saastunutta kun se oli ihan puhdasta.

Venäläinen huumori on ihan omanlaistaan. Kaikesta  tehdään vitsejä.  Kuten tällaisia: Ukrainalaiseukko myy torilla isoja punaisia omenoita ja houkuttelee ostajia: ostakaa omenoita. Tsernobylin omenoita.  Toinen ojentaa, älä kerro että ne ovat Tsernobylistä, kukaan ei osta. Äläpäs sano, kyllä ottavat, yksi ottaa anopille, toinen päällikölle.

Mutta kaikki jutut eivät naurata. Vapaaehtoinen kertoo, miten hän palasi kotiin,  riisui vaatteet joita oli siellä käyttänyt ja heitti  ne  roskakuiluun. Vain suikan hän antoi pikkupojalleen, joka oli sitä kinunnut.  Poika piti  suikkaa päässään päivät ja yöt. Kahden vuoden kuluttua tehtiin diagnoosi: aivokasvain.

Ensimmäisinä vuosina ei saanut ottaa mitään omasta kasvitarhasta, mutta silti kaikkea syötiin ja säilöttiin. Satokin oli valtava. Yritäpä sanoa,  ettei kurkkuja ja tomaatteja saa syödä..miksi muka ei kun ne kerran näyttävät hyviltä, syötyä ei vatsakaan tule kipeäksi eikä kukaan ala loistaa pimeässä.  Naapurit laittoivat uuden puulattian, puut olivat kotimetsästä ja kun he mittasivat taustasäteilyn, se oli sata kertaa sallittua suurempi. Ei sitä lattiiaa purettu. Sanoisin sitä fatalismiksi. Oman kasvimaan kurkuista luopuminen oli pahempi juttu kuin Tsernobyl.


Tänään, 30 vuotta myöhemmin, alueella tehdään turistikierroksia. Säteilymittari nakuttaa edelleen, mutta ihmisten on päästävä tuhon lähteelle. Tuntuu irvokkaalta.

Kun melkein masentaa

Joskus on päiviä heti aamusta alkaen, jolloin ei saa mitään aikaan. Heti herätessä olo on tukkoinen, vaikka yö on unien kanssa sujunut hyvin.  Mitään ei tee mieli tehdä. Lenkki koiran kanssa on pakollinen, siinä ei minulta kysytä, haluanko vai en. Mutta sitten alkaa tyhjäkäynti.
Olisi kaikenlaista tekemistä, mutta en saa otetta mihinkään. Blogin kirjoitus vaihtuu hetkessä pasianssin peluuseen, kuvakirjan teossa väännän ja käännän kuvia suuremmiksi ja pienemmiksi, mikään ei kelpaa. Siivoaminenkaan ei innosta. Someen voi paeta. Sieltä löytyy aina jotain, mutta mitä sekin lohduttaa, että muilla on niin kivaa ja kaikki ovat niin osaavia ja tekeviä.

Inhoan näitä päiviä, kun joku suurempi voima jyllää minussa eikä päästä irti, ei anna vapautta. Kroppakin valittaa. Kireät lihakset huutavat venyttelyä. Olen taas kohdellut itseäni huonosti.
Tässä tilanteessa saattaisi auttaa, jos voisi toiselle vähän urputtaa. Ihan sama mistä, kunhan vain saisi vähän kitistä. Ystäviä en kuitenkaan halua häiritä ja naapureista on paras pysyä kaukana. Tutulle "koiraihmiselle" voisin puhua, mutta hän ei kuuntele. Hänellä on aina suurempi syy valittaa, hänelle on aina sattunut pahempaa kuin minulle.

Jotenkin nämäkin päivät alkavat sujua. Useimmiten sohvan nurkassa tosi vanhan dekkarin seurassa.

Pienen ihmisen tuska on maailman mittakaavassa kuin hyttysen henkäys. Mutta ei se ole sen vähäpätöisempi koska se koskee ihmistä, vaikkakin vain yhtä.
Miten ponnistaa pois tekemättömyyden ja tylsyyden syöveristä? Olisiko tämä sitä vanhuuden ja yksinelämisen tuomaa masennusta? En tunnista. Sittenkään. Itseasiassa ei kulu montaakaan tuntia kun olen entiselläni.  Aika usein toimii se, että teen jotain toisin. Poikkean riittävästi päivän normaalilrytmistä. Jos se ei auta, sitten on jatkettava dekkarin lukemista tai katsottava VHS -nauhalta "Hyvät, pahat ja rumat". Se toimii aina.

Kun ihminen kohtaa  suuren tragedian, häntä "opetetaan" kohtaamaan elämä vähitellen, kuin askel askeleelta.  Tärkeintä on tehdä jotain, vaikka kuinkakin vähän.  

Tällä kertaa tylsyystragediani hävisi kahvila Kardemumman kermakakkuun. Muut söivät terveellistä lounasta, minä mässäilin kakkupalalla.  Maailma palasi entiselleen.

Upeita ja rohkeita naisia

Viime vuosina monet elokuvat, dokumentit ja kirjat ovat kertoneet naisten elämästä ja naisten oikeuksista islamilaisen uskonnon hallitsemissa maissa. Tällä viikolla asian nosti vahvasti esille  egyptiläis-amerikkalainen kirjailija Mona Eltahawy. Hän sanoi suoraan, että naisten sortoa ruokkii kulttuurin ja uskonnon myrkyllinen seos. Luulen, että muutosta tällä alueella tuskin tapahtuu kovin nopeasti. Miksi miehet luopuisivat vallastaan? Kontrolloimalla naisia, he myös alistavat nämä itselleen kuuluviksi.

Maahamme on viime parinkymmenen vuoden aikana muuttanut  paljon islamin uskoa tunnustavia. Heitä on tullut erityisesti Somaliasta. He ovat myös tuoneet tullessaan omat perinteensä, joihin ei useinkaan sovi luontevasti meidän tasa-arvoajattelumme. Miehen on lupa mennä, naisen paikka on kotona. Pojat saavat vapauden kulkea, tytöt eivät.  Naiselle  tilanne  voi muodostua todella vaikeksi: kun jäät kotiin, et opi kieltä, kun et osaa kieltä, et uskalla lähteä kotoa. Asiat murtuvat vähitellen eritoten lasten kautta, koska he ovat käyneet täällä koulunsa, oppineet kielen ja näkevät maailman toisesta näkökulmasta kuin äitinsä. Nimenomaan juuri äitinsä.

 Sivistin itseäni tässä asiassa osallistumalla viikolla maahanmuuttajanaisten kotouttamista käsittelevään tilaisuuteen, jossa puhuivat he, joita asia koskee.  Jokainen puhuja oli hyvä esimerkki siitä, mitä voi saavuttaa, kun haluaa.  Helppoa se ei ole ollut, mutta en voi muuta kuin ihailla teitä muualta tulleita, jotka olette käyttäneet annetut mahdollisuudet hyväksenne.   Tänään nämä naiset ovat niitä ihmisiä, jotka vaikuttavat esimerkillään omassa ympäristössään. Näyttävät, että niin sukupuolen kuin etnisen taustankin luomat kahleet voidaan murtaa.

Maahanmuuttajista on tällä hetkellä puolet naisia.  Ei siis ole ollenkaan yhdentekevää miten he kotiutuvat Suomeen.  Maahanmuuttajien työttömyys on kolminkertainen ja naisten työllistymistilanne on vielä miehiä huonompi.  Ja vaikka suuri osa maahanmuuttajanaisista on korkeakoulutettuja, heidän työmarkkina-asemansa on silti miehiä heikompi. Dana, koulutettu maahanmuuttaja, kertoi vuoden aikana hakeneensa yli tuhatta työpaikkaa. Ei saanut, kun suomen kieli ei ollut riittävä.  Olisikohan aika antaa osaaville ihmisille töitä, vaikka kieli ei olisikaan aivan täydellistä?

Vielä lopuksi kirjailija Monan viesti: "Lähi-idän ja muslimimaiden naisvihasta muistuttaminen antaa aseita länsimaiden äärioikeiston ja rasistien käsiin. Silti me emme saa uhrata naisia poliittisen korrektiuden alttarille".

Kolme kertaa Ruanda

Tällä viikolla kohtaloni on ollut kolme kertaa Ruanda, tämä kuulemma hyvin kaunis valtio keskisessä Afrikassa.  Luin Ihmisoikeusliiton seminaarissa pidettyjä puheenvuoroja. Elina Pirjatanniemi, jos nyt oikein muistan, sanoi, että Ruandan kansanmurha lähti liikkeelle siitä, että puhuttiin pahaa toisesta ihmisestä,  ei puhuttu enää korrektilla tavalla. Minulla löi hetken  tyhjää. Olisiko Ruandan esimerkki  vähän kaukaa haettu tähän suomalaiseen vihakeskusteluun?Ehkei kuitenkaan, vaikka en ajattelisikaan, että alkaisimme täällä tappaa toisiamme. Polttopullot meillä jo lentelevät, eivät vain vielä ole osuneet maaliinsa.

Ruandan toinen kohtaaminen osui kohdalleni kirjan kautta. Olen näinä päivinä  lukenut  Juha Vakkurin kirjaa "Afrikan sydämeen" . En ole ennen lukenut Vakkuria (miksiköhän?), mutta nyt aion lukea loputkin hänen Afrikka -kirjoistaan. Hän, suomalainen mies, matkustelee yksin Afrikan sydämessä. Ja selvästi nauttii siitä. Vakkuri kirjoittaa - olkoon nyt sitten vaikka kuinka klisee - suurella sydämellä.  Hän rakastaa Afrikkaa. Kirjaa lukiessani sain olla samanaikaisesti  historian oppitunnilla ja mielenkiintoisella matkalla.

 Vakkuri avaa kirjassaan miten ja miksi hutut ja tutsit alkoivat tappaa toisiaan. Miten hyvin tulenarassa tilanteessa vuoden 1994 huhtikuussa YK:n turvaneuvosto vähensi rauhanturvaajien määrää 90 prosentilla, kun olisi pitänyt toimia päinvastoin. Ruandaan jäi vain 270 sotilaan vahvuinen yksikkö.  Seuraavan kolmen kuukauden aikana tapettiin 800 000 ruandalaista, enimmäkseen tutseja.  Ruandalaiset pakenivat naapurimaihin.

Vakkuri kertoo, että saadakseen hutut vihaamaan ja halveksimaan tutseja kansanmurhan organisoijat keksivät heitä varten uuden haukkumasanan. "He ryhtyivät kutsumaan tutseja torakoiksi. Torakat piti luonnollisesti  tappaa. Olen itse tappanut torakoita, en vähiten Afrikassa. Tiedän mitä se on. Sitä ei voi verrata ihmisten tappamiseen", kirjoittaa Vakkuri.

Me suomalaiset osaamme myös nimitellä ihmisiä. Emme tyydy nimittelemään vain uusia maahanmuuttajia, vaan myös heitä, jotka ovat asuneet maassamme jo yli 20 vuotta, käyneet täällä koulunsa, puhuvat hyvää suomea, tekevät töitä ja maksavat veronsa.  Lisäksi nimittelemme  ja halveeramme ihmisiä, jotka ymmärtävät pakolaisia, auttavat ja tukevat heitä. Viimeisen parin vuoden aikana rasistinen vihapuhe on lisääntynyt, keskusteluilmasto on maassamme muuttunut todella huonoon suuntaan. Se on myös synnyttänyt turvattomuuden tunteen, josta myös ja ehkä erityisesti lapset kärsivät.

Ihmisoikeusliiton seminaarissa kysyttiin puolueitten edustajilta, miten vihapuheeseen voidaan puuttua. Poliittisten toimijoiden vastuu on suuri. Puolueet ovat allekirjoittaneet - kaikki puolueet - rasismin vastaisen julkilausuman, mutta se ei paljon näytä hetkauttavan ihmisiä. Ei edes perussuomalaisten aktiiveja. Jos puolueissa ei puututa rasistiseen vihapuheeseen, voidaanko puoluetukea leikata, kysyttiin. Näen jo sieluni silmillä millainen venkoilu siitä alkaisi. Kuka määrittelee mikä on vihapuhetta, mikä ei.  Ja sitten vedotaan siihen, että ilmaisuvapaus on kaikilla. Ei muuten ole. Sananvapauden nimissä ei ihmistä saa loukata.

Ja se kolmas kerta Ruandaa: yksi pakenijoista on tällä viikolla Suomessa pakolaisnaiseksi valittu Rita Kostaa. Kun tappaminen vuonna 1994 alkoi, hän pakeni perheen vanhempien siskoksien kanssa kotimaastaan Ruandasta.  Ja päätyi monen mutkan kautta Suomeen. Siksi hän elää.

Kun Hertta ja Miekkailija limittyivät

Oli aika, jolloin ihmiset olivat syvästi aatteellisia. Oli aika, jolloin haluttiin olla puolueuskollisia.  Oli myös aika, jolloin ihmiset näkivät pelastuksena uudenlaisen utopian, sosialistisen unelman, neuvostotasavaltojen liiton, Neuvostoliiton. Kaikki ei kuitenkaan ollut sitä mistä unelmoitiin. Proletariaatin diktatuuri oli käytännössä toista kuin teoriassa.

Mutta monet ihmiset ovat antaneet elämänsä aatteelle, kirjaimellisesti. Heille puolueen etu saneli kaiken. Ennen sanottiin, että hän on aatteen läpitunkema ihminen. Ymmärsin sen niin, että tällainen ihminen on vähän kuin syvästi rakastunut. Hän ei näe rakkautensa kohteen virheitä tai jos näkee, kieltää ne.

Luin Heidi Köngäksen kirjan "Hertta" ja  kävin katsomassa elokuvan "Miekkailija".  Molemmat käsittelivät samaa asiaa, aatetta ja sen voimaa, vaikka näkökulma olikin erilainen. Kirjassa aate alisti alleen kaiken ihmisyyden. Vain aatteella ja puolueella oli merkitystä, ei ihmisellä ja hänen tunteillaan.  Köngäs on kirjoittanut vahvan ja tunteikkaan kirjan, jonka perusta on faktaa.

"Miekkailijan" näkökulma on toinen. Sekin on väkivaltainen, kertoo järjestelmästä ja sen toimivuudesta.  Mutta siinä kuitenkin annetaan ihmiselle mahdollisuus olla ihminen.  Hertalla vaihtoehdot olivat vähissä. Molemmat teokset ovat hyviä. Kirjana "Hertta" oli tv -sovitusta parempi, koska se syvensi elokuvaa paremmin tapahtumien kulkua, kertoi enemmän Hertasta ja Leinosta. Ehkä salaisen poliisinkin, Riekin, läsnäolo kirjassa oli tarpeellinen sen tajuamiseksi, millainen valvottu yhteiskunta Suomi 40 -luvulla oli.

Olen itsekin elänyt ne ajat, myös aatteellisesti sitoutuneena, jolloin on ollut valittava puolensa.  Nuorena se oli helppoa, jotenkin aivan itsestään selvää. Tiesit, mihin kuuluit, tiesit, mihin suuntaan haluat maailman menevän.  Etkä ollut tässä yksin. Tänään poliittista tilannetta kartoittavat gallupit kertovat, että yhä suurempi on niiden ihmisten joukko, jotka eivät osaa - tai eivät halua - sanoa, keitä kannattavat.  Tietoa ainakin on saatavilla, mutta ehkä tilannetta vaikeuttaa puolueiden suuri määrä.

Kun tulin elokuvateatterista ulos päivänvaloon vähän itkettynein silmin, ajattelin, ettei tätä enää koskaan. Silti on  pakko kysyä, ovatko  EUn arvot eli  ihmisten, tavaroiden ja pääoman vapaa liikkuvuus - ovatko ne pelkkää unelmaa?