Olen kateellinen ihmisille, jotka saavat työssään toteuttaa
itseään ja osaamistaan. Olen siis kateellinen niistä mahdollisuuksista, jota
tämä aika tarjoaa. Pomoni sanoi minulle aikoinaan, älä hukkaa
kymmensormijärjestelmää, se takaa sinulle aina töitä. Se oli siis silloin, kun
oli Remington ja vähän myöhemmin sähköinen kirjoituskone. No onhan sokealla
kirjoittamisella edelleen hyötynsä, mutta ehkei siinä mitassa kuin pomoni
ajatteli.
Mutta siis tästä mahdollisuuksien maailmasta. Osin olen mukana,
osin ulkona kuin lumiukko. En ole koskaan ollut tinderissä, en ole seurannut
tubettajia enkä ole katsellut maajussille morsian –ohjelmaa. Varmaan on muitakin juttuja, joiden ulkopuolelle
olen jäänyt. Podcastitkin meinasivat mennä ohi. Niitä on varmaan ollut jo
kauan, mutta vasta tänä vuonna olen ne oivaltanut. Oivaltanut, kuinka paljon niitä on ja että on
paljon niin mielenkiintoista.
Viikonloppuna parin
sadan kilometrin ajomatka hurahti hetkessä, kun kuuntelin tarinaa hurmaavasta
Olavi Paavolaisesta. Mies oli vaikka mitä: tavattoman tuottelias kirjoittaja, kovasanainen
kulttuurikriitikko, mies, joka vuonna 1936 oli kunniavieraana natsi-Saksan
juhlissa ja mitä vielä, naisten hellimä komean kaunis mies. Hän on sarjan ansainnut. Paavolaisen viimeiseksi kirjaksi jäi Synkkä yksinpuhelu. Kirja sotavuosiltamme.
Ehkä kannattaisi lukea.
Innostukseni podcasteihin heräsi ”politbyroon” ja ”Jaa, ei,
tyhjiä, poissa” –podcastien kautta. Niin kuin nimikin sanoo, molemmat ovat
aiheiltaan poliittisia. Ne eivät kuitenkaan ole tiukkapipoisia ja poliittisella
jargonilla täytettyjä, vaan raikasta ja railakastakin keskustelua. Tykkään
kuunnella erilaisia näkökulmia. Eritoten kun hyviä poliittisia pakinoitsijoita
ei enää lehdissä ole. Hyvä poliittinen
pakina kun sisältää muutakin kuin pelkää ilkeilyä iltalehtien tapaan.
Podcast ohjelmamuotona on oikeasti aika jännittävä. Kuvien
aikakaudella uppoudutaankin puheeseen. On sellainen olotila kuin olisi
palautunut siihen aikaan, kun oli vain radio.
Siihen aikaan, jolloin ääni vei mielikuvien maailmaan.
On helppoa eläytyä Seija Paasosen
podcasteissa hänen ”kuvittamiinsa” tauluihin.
Paasonen kuvittelee katsomiensa taulujen sään. Hän, koulutettu
meteorologi, on tottunut tulkitsemaan pilviä ja taivaan värejä. Podcasteissa
yhdistyy hienosti ammatti ja harrastus. Paasonen katsoo taiteilijoiden tauluja,
ja pohtii, oliko tuohon aikaan todella tuollainen sää. Hän jäljittää taulujen säätä,
etsii ja tutkii eikä vain luota omaan havainnointiinsa. Mielenkiintoista.
YLEn Olli Seurin Avoin kysymys –podcast
on sarja, jossa haastattelija haastattelee haastattelijaa. Koukutuin tähän heti
ja kuuntelin kaikki jaksot melkein saman tien.
Tämä on ihan parasta tänä kesänä. Samalla kun ihmiset puhuvat työstään, tavastaan
tehdä haastatteluja, he tietysti puhuvat vahvasti myös itsestään. Kuvittelen,
että tätä puolta on tullut enemmän kuin Seuri alun perin on ajatellut. Hyvä, että on tullut.
Löytäisivätpä
meidän poliitikkomme tämän sarjan, oppisivat ehkä jotain itsestään ja aivan
varmasti saisivat ajateltavaa. Kuuntelisivat edes mitä Seija Vaaherkumpu puhuu.
