Nyt ne on ostettu, maskit. Tai siis hengityssuojaimet.
Toistaiseksi ovat vielä pysyneet pakkauksessa. Käytän tarvittaessa. Ajatus kasvot peittävästä suojasta on vastenmielinen,
vaikka en ihan ymmärrä, miksi. Ehkä se on vaan sitä normaalia jästipäisyyttä.
Kun en ennenkään ole tuollaisia pitänyt. Itse asiassa tämän ikäisen kohdalla niihin
pukeutuminen voisi olla suorastaan ympäristöä kaunistava tekijä.
Miten jaksamme elää karanteenissa? Elämmekö vai annammeko yksitoikkoisuudelle
periksi? Vastauksia on varmasti monenlaisia. Jos ihmisellä on liikuntakyky
tallella, ei ulkoilua salliva karanteeni ole kovin musertava. Tilanne on kokonaan
toinen heillä, joilla liikkumisen vaikeus tuo haluttomuutta lähteä ulos. Puhumattakaan heistä, jotka eivät voi
ollenkaan lähteä yksin ulos. Lyhytkin kävelylenkki on nyt todella palkitseva. Nyt juuri luonto lumoaa herkällä vihreydellään.
Kunhan sää lämpiää, voisi ohjelmaan ottaa ystävien kanssa
istuskelun kallioilla tai meren äärellä. Vaikka sitten maskit naamalla. Sittenhän näyttäisimme kaikki yhtä
viehättäviltä.
Jos kesästä tulee samanlainen kuin menneestä talvesta, jota
ei siis tullut ollenkaan, se on tosi tosi paha juttu. Siitä on jo monta vuotta, kun oli kesä joka
ei tullut. Olen unohtanut miltä se tuntui. Jotain hyvää räntäsateessa on - tartuntariski
pysyy pienempänä kuin lämpimillä keleillä.
Ostoksilla käynnin koen edelleen pahimmaksi paikaksi. Kaupassa tulee ylivirittynyt olo, mutta ehkä
se on vain viisasta pelkoa. Aina on törmäilijöitä, jotka vähät välittävät
muista. Tosin tuntuu siltä, että vähän
enemmän otetaan huomioon muita ihmisiä. Noin kuukausi sitten tilanne oli paljon
pahempi. Golfkentällä sen sijaan on tilaa ja väljyyttä. Vain pelikaverit ovat lähituntumassa.
Onko se tämä aika vai onko se tämä ikä, joka on tehnyt
keskittymisen entistä vaikeammaksi. Ihminen
on onneksi luova otus . Aina voilöytää jotain johon jaksaa keskittyä. Niin kuin omaan itseensä. Järkkäsin oman elokuvateatterin, jossa saatoin
ihastella diaprojektin heijastamien kuvin kautta mitä kaikkea silloin joskus
teimmekään. Siis silloin kuin ei ollut
nykyisenlaisia puhelinkameroita. Diakuvia on muutamia satoja. Osa skannattuna tietokoneelle.
Sitten on vielä yksi laatikollinen vhs –nauhoja. Ihania vanhoja filmejä. Ja toinen laatikollinen C-kasetteja. Ihanaa vanhaa musiikkia. Mitähän näille kaikille ihanuuksille pitäisi
tehdä? Ehkä on luopumisen aika.
Tällaisina aikoina näemme ja aistimme normaalia herkemmin
asioita, jotka ehkä muulloin eivät olisi niin tärkeitä.
Ystäväni antoi minulle tomaatin taimenen, hyvin pienen alun.
Yllättävän nopeasti tomaatti kasvoi korkeutta. Mikä riemu olikaan löytää siitä eräänä
päivänä keltaiset kukat. Kun vähän leyhettelen vartta, saan huoneeseen
terttutomaatin tuoksun. Se on hyvä tuoksu. Nyt vain odottelen tomaatteja. Ne tulevat varmasti ennemmin kuin karanteeni loppuu.
