Minun Helsinkini. Stadion on uusittu. On se komea. Vieressä olevalla Pallokentällä näyttävät korjaustyöt olevan aluillaan.
Vuonna 1954 meitä oli Pallokentän viheriöllä viitisen tuhatta. Oikein luit. Ei satoja, vaan tuhansia. Olin yksi sinipukuisista naisista kädessäni puna-valkoinen liina. TUL:n liittojuhlan naisten yhteisvoimisteluesitykseen osallistujia oli niin paljon, ettemme sopineet Stadionille. Täytimme Pallokentän laidasta laitaan.
Ohjelman laatinut Taimi Hirvonen ohjasi esityksen Pallokentän katsomon katolta. Sitä ei enää ole. Hänen edessään oleva näky oli varmasti juhlava. Oma huomioni keskittyi paikkamerkkiin, jonka päällä seisoin. Tuskin päässäni oli muuta ajatusta kuin se, että osaisin kääntyä oikeaan suuntaan ja palata takaisin omalle paikalle.
Olin Keikyän Yrityksen naisten kanssa harjoitellut liikkeitä koko talven kamiinalla lämmitetyn työväentalon salissa. Meitä oli pieni ryhmä. Harjoituksissa ei voinut mitenkään saada käsitystä miltä ohjelma näyttäisi valmiina, ja miltä se näyttäisi satojen voimistelijoiden esittämänä. Oli aika järisyttävä kokemus saada olla siinä mukana. Eikä yhtään vähemmän merkinnyt se, että sain olla Helsingissä. Ensimmäisen kerran elämässäni.
Tällaisen kenttäohjelman laatijalla on oltava hyvä visuaalinen silmä. Hänen on osattava kuvitella miltä yksittäinen liike näyttää monistettuna. Miltä näyttävät vaihtuvat kuviot ja ryhmitykset. Osattava ajatella miten siirtyminen kuviosta toiseen onnistuu. Taimi Hirvonen rakensi ensin ohjelman millimetripaperille, johon hän merkitsi jokaisen voimistelijan. Ei tainnut olla ihan pieni määrä paperia mitä hän tarvitsi. Sittemmin varmaan tietokoneohjelmat tulivat avuksi.
Taimi Hirvonen niin kuin melkein kaikki muutkin ohjelmien laatijat Suomessa olivat itseoppineita. Siihen ei ollut mitään koulutusta. Ensin ohjelmia tehtiin pienille ryhmille ja sitä kautta opittiin perusasiat suurempien joukkojen liikuttamisessa. Monen ohjelman taustalla oli tarina. Se auttoi voimistelijoiden eläytymistä. Ehkä myös liikesarjojen muistamista.
En tiedä, näemmekö vielä tulevaisuudessa Stadionin täydeltä voimistelijoita ja heidän esityksiään. Kyse on ainakin kahdesta asiasta. Ensinnäkin haluavatko voimistelijat osallistua ja harjoitella, mutta myös siitä, ovatko suuret joukkojuhlat tärkeitä urheilujärjestöille. Mikä on suurten joukkojuhlien arvo tänään? Silloin ennen niiden arvo oli todella suuri. Sekä voimistelijoille että järjestöille.
En silloin vuonna 1954 Pallokentällä ollessani tiennyt, että työelämäni sisältö tulisi olemaan useiden vuosien ajan naisvoimistelua, näytöksiä ja kilpailuja, ohjaajakoulutusta ja järjestötoimintaa. Stadion ja Pallokenttä olivat osa sitä maailmaa. Minun Helsinkini.
