Yhä nuoremmat ihmiset tekevät tai heistä tehdään elämänkertoja, henkilökuvia. Sellaisen on nyt saanut myös työmarkkinajohtaja Ann Selin. Hyvä, että on tehty. Ensinnäkin siksi, että Ani antaa ihanteellisen lähtökohdan kirjalle – tsupparista puheenjohtajaksi ja kansainväliseksi vaikuttajaksi. Mutta myös siksi, että kirja kuvaa ammattiyhdistysliikkeessä tehtävää työtä sellaisen ihmisen kautta, joka on liikkeessä sisällä. Hän tietää mitä puhuu. Näitä ei ole liiaksi ollut.
 |
Kirjan kirjoittaneet Pirkko Vekkeli ja Ismo Loivamaa onnistuvat hyvin avaamaan Ann Selinin persoonaa. Millainen hän on neuvottelijana, johtajana ja pomona, työtoverina ja ystävänä. Henkilökuva on vahvasti kehuva. Niinhän elämänkerrat yleensä tahtovat olla, mutta onhan tässä aihettakin.
Jos en tuntisi Ania ollenkaan, voisin yksinkertaisesti sanoa, että likka (tamperelaisittain) on mennyt elämänsä läpi nauraen. No ei kyllä ole, vaikka toisaalta, jos luon mielikuvan Anista, se on ilman muuta sydämellisesti naurava ja silmät sikkurillaan katsova Ani. Paitsi sen yhden kerran, kun edessäni seisoi todella kiukkuinen ihminen, jonka silmissä ei ollut hitustakaan ystävällisyyttä. Se oli silloin, kun olimme eri mieltä liittoon valittavasta puheenjohtajasta. Onneksi olemme isoja ihmisiä eikä se jäänyt jäytämään meitä kumpaistakaan.
Jotkut ihmiset ovat sellaisia, että he imevät itseensä kaikkea mitä ympärillä tapahtuu. Ovat uteliaita. Ja samalla oppivat. Liikeliitto, jossa minäkin 80-luvulla aloitin työt, oli kooltaan pieni niin jäsenmäärältään kuin henkilökunnaltaan. Se oli silloin myös vahvasti puheenjohtajavetoinen. Hyvässä ja pahassa. Pieni liitto mahdollisti myös monessa mukana olon, jos itsellä oli siihen halua. Anilla oli. Kolmen työvuoden jälkeen hänet valittiin toimistoväen luottamusmieheksi. Siitä se taisi alkaa. 19 vuotias nuori nainen sai jo silloin suunsa auki. Myllykertsissä oli taidettu saada hyvä oppi.
Kirjassa kuvataan Anin työuraa tehtävästä toiseen. Nuorisosihteeriksi valittu nuori nainen tiesi mitä tahtoi: ”Halusin heti maailman valmiiksi.” Tunnistan tästä niin itseni. Kun annetaan mahdollisuus, niin mitä sitä odottelemaan, vaan täysillä vaan töitä tekemään. Ja kun todella tykkäät siitä mitä teet, sitä tekee ahnehtien. ”Se oli yksi liiton makeimpia duuneja.” Mutta seinä tuli Anillekin vastaan, seurasi totaalinen uupuminen. Oppirahat oli maksettava, tekemisen rajat oli löydettävä.
Kun selaan kirjan lopulla olevaa luetteloa Anin tärkeistä vuosista, tulee vähän pakahduttava olo. Jäsenyys monissa hallituksissa on tiennyt jatkuvien kokousten sarjaa. Sellaiseksi se kai nykyään on mennyt.
Suuren ammattiliiton puheenjohtajan halutaan olevan monessa mukana. Olen itse varsin huono kokousihminen. Hermostuin siitä, kun ne veivät energiani. Ja harvoin antoivat mitään.Vähemmästäkin menosta saa vatsahaavan. No Ani sai sen ja sai paljon muutakin. Hänen sairaskertomuksensa on kuin kauhukertomus. Meidän piti yhdessä lähteä ihmettelemään Victorian putouksia ja auringonlaskuja Sambesi –joelle. Anista ei ollut lähtijäksi, kun aivojen verisuonissa todettiin vaarallinen valtimon pullistuma. Sen leikkaus onnistui. Ja sitten ne kaikki muut jutut ja lopuksi vielä rintasyöpä. Edes sairauksissaan tämä nainen ei välittänyt kohtuudesta. Onneksi nyt on kaikki hyvin.
Vekkeli ja Loivamaa ovat kirjoittaneet hyvin luettavan kirjan. Kirjassa on toisaalta paljon tietoa, mutta se on myös monipuolinen kuva rohkeasta naisesta. Ei mikään takarivin tyttö.
