Viisaudenhampaan käyttöajan pitäisi olla lyhyt

Hammaslääkäri luettelee numeroita: 14 paikattu, 24 implantti, 31 … käyttää sanoja, jotka eivät jää mieleen. Lopulta kysyn, onko siellä yhtään oikeaa hammasta jäljellä. Kuulemma on. Hampaiden tarkistus kertoo mitä pitää seuraavaksi tehdä. Ja löytyyhän se sieltä, viisaudenhammas.

Kuulun siihen viiteen prosenttiin yli 65 vuotiaita, joilla vielä on jäljellä viisaudenhampaat. Pari vuotta sitten poistettiin alhaalta yksi, nyt on otettava ylhäältä.

En oikeasti ole kauhean hermostunut hammaslääkärin tuolissa, koska tiedän puudutusaineen puuduttavan puoli päätä loppupäiväksi.  Suljen kuitenkin silmäni, kun tohtori sanoo, että otan sen hampaan pois tällaisella vähän isommalla hammastikulla. Näyttää suurelta jakoavaimelta, jossa on pitkä varsi. Hetki vääntämistä ja sitten kuuluu inha rutina, hammas irtoaa. Se oli siinä.

Hampaan poistopäivänä ei voi paljon syödä. Jo ajatuskin sattuu. Toinen poski on kuin pallo. Olisipa toinenkin noin rypytön ja juonteista vapaa.  Painelen kylmää pyyhettä poskea vasten, se rauhoittaa.  Illalla otan buranan ja nukun kymmenen tuntia.  Aamulla olen kuin uusi ihminen.  Hetken.  Poski on edelleen komea pallukka eikä hammas tai siis sen kolo, ole kipeä.  Mutta olen mielettömän väsynyt.  Päivä menee kun lojun sohvalla ja torkahtelen.  En jaksa lukea, en katsella kuvia, olen vaan.  Tapsu on tyytyväinen seurasta.

Väsymys kertoo siitä, ettei hammas ole irrallinen osa ihmisestä, se ei vain ole suussani.  Hampaat ovat yhteydessä kaikkeen muuhun minussa, verenkiertooni ja hermoihini.  Eli se ei mene niin, että vain suu on hampaiden hoidon jälkeen väsynyt. Koko ihminen on. Ainakin tämänikäinen.

Pari päivää on lupa syödä vain haaleaa ja kylmää ruokaa.  Siis jäätelölläkö tässä pitäisi elää, niin varmaan.  Jäätelöä ja haaleaa sosesoppaa. Ja totta kai, silloin kun ei saa juoda kuumaa kahvia, sitä tekee mieli niin että heikottaa.  Kun on nälkä ja väsynyt, alkaa tehdä mieli myös makeaa.  Keksin ikivanhan herkkuni. Vaahdotin kaksi munaa parilla kolmella ruokalusikallisella sokeria. Sellainen sokerikakun pohja ilman jauhoja.   Oli muuten hyvää. Ja makeaa.  Vaan ei ole tehnyt mieli tehdä tätä heti uudelleen.

Niin se on, että nuorena ihmisen pitää matkustella ja kokea uusia asioita, koska nuorena aistii vahvemmin.  Myös viisaudenhampaat pitäisi poistaa nuorempana, koska silloin selviäisi helpommin seuraavista päivistä.

Kun hampaan käsittelystä oli kulunut kolme päivää, alkoi olla koko kropan kanssa vaikeaa.  Koska fyysinen rasitus oli kielletty, olin tehnyt vain hyvin laiskat lenkit koirieni kanssa. Ihmettelen vaan, miten reidet voivat tulla kipeiksi tekemättömyydestä? Olen luullut lihaksien kipeytyvän vain liiallisesta liikkumisesta.

 Tai ehkä se on hammaspeikko, joka lähettää jalkojeni hermostolle viestejä huonosta kohtelusta.

Etäällä kirkosta

Keskustelimme kerran kuolinilmoituksista. Luemmeko niitä vai ohitammeko katsomatta.  Minä luen.  En kovin tarkoin, mutta silmäilen. Kun on tähän ikään tullut, ilmoituksista voi löytää tuttuja nimiä. Tänään sellainen löytyi: Altti Äimälä, syntynyt siellä missä minäkin ja miltei tasan kymmenen vuotta minua aiemmin.  Kuollut lokakuussa Kauniaisissa.

Nyt ei ole kyse hyvin läheisestä ihmisestä, mutta ihmisestä, joka on jäänyt mieleeni. Pääsin ripille vuonna 1954. Äimälä toimi silloin ainakin sen kesän Keikyän seurakunnan kanttorina, jota tehtävää hänen isänsä oli hoitanut kauan.  Hän oli meistä viisitoistakesäisistä hauska mies.  Olimme suuri ryhmä ja ihan vähän levottomia. Katekismuksen opit eivät oikein houkuttaneet. Varsinaisena ripille pääsyn päivänä Äimälän peukalo näytti, koska  piti ponkaista seisomaan, koska istua.

 Altti Äimälässä oli hyvää huumoria ja jotain sellaista, jonka muistan elävästi vieläkin.  Ehkä hän vähän rikkoi kirkkomaista juhlavuutta, koska oli nuori mies, vain kymmenen vuotta meitä likkoja vanhempi.

Vanhempani olivat samanlaisia niin kuin niin monet muut suomalaiset. Olimme tapauskovaisia.  Kirkossa ei juuri käyty paitsi joulukirkossa.  Lapset kastettiin, pyhäkoulussakin kävin (naapuri piti), rippikoulu oli hoidettava, jotta pääsee naimisiin.  

60-luvun puolella erosin kirkosta. Silloin se ei käynytkään noin vain ilmoitusasiana. Joku Tapiolan seurakunnasta halusi keskustella kanssani ja tietää syyt eroamiseeni.  Muistaisinpa, mitä vastasin.  Varmaan jotain sen suuntaista, ettei minun uskoni tarvitse kirkkoa. Ihan varmasti kirkosta eroamiseeni vaikutti sen ajan henki, vaikkei silloin ollutkaan päiviräsäsiä.

Mutta silloin, 60-luvun puolivälissä oli kyllä Hannu Salama ja Juhannustanssit.  Piispa Simojoen kirjaa arvosteleva puheenvuoro käynnisti poliittisen keskustelun, joka johti oikeusjuttuihin ja keskusteluun kirjallisuussensuurista. Kaikki ne ovat varmasti vaikuttaneet omaan ajatteluuni. Siihen aikaan kirkkoa ei ollenkaan koettu kaikkien kansanryhmien kirkkona. Salama sai tuomionsa, ehdollisen vankeusrangaistuksen ja sakot, mutta Kekkonen armahti hänet.  Joten se siitä.

On toinenkin kirkollinen "sensuuri". Kanttorin jenkka” on Kari Rydmanin sanoittama parodia Bachin 3.brandenburgilaisen teemasta. Sitä ei kuitenkaan uskallettu 60 –luvulla julkaista, koska juuri silloin oli meneillään oli Salama –jupakka. Sen viimeinen säkeistö menee näin:

                             "Mutta kas, mikä häntäniekka juokseekaan

                             tuonne alttarille enkeliä tanssittamaan?

                             Piru itse se on, ja se parvelle päin

                             huutaa päätänsä puistellen kanttorille näin:

                             ”Minkä piruparka muutakaan tehdä voi,

                             kun kanttorin jenkka täällä ylhäällä soi!”

Joko pitäisi antaa periksi vai uskoako, että ikä on vain numero?

 Päätin tehdä joulusiivouksen (!) kerrankin ajoissa ja aloittaa sen ikävimmästä päästä. Kuurasin kylpyhuoneen. Tarkoittaa, että pesin seinät ja kiillotin laatat.  Siinä meni pari tuntia. Sainpa kurotella ja ojennella kroppaani ihan riittämiin.  Tekee vanhalle hyvää. Tuloksena pesuainetuoksuinen loistelias kylpyhuone (vaikka eihän siellä kylvetä).

Siivouksen jälkeen oli vuorossa tunnin lenkki Einon kanssa. On suurta herkkua kävellä ripeävauhtisen nuoren koiran kanssa. Olen viimeiset 12 vuotta tottunut tekemään päivälenkit koiran kanssa. Siksi kävely ihan vain itsekseen ei tunnu miltään. Eino käskyttää minunkin vauhtini, ja saa pulssini nousemaan.  Tosin on myönnettävä, etten yhtään vastusta Einon haistelutuokioitakaan. 

Lenkin jälkeen maistui kulhollinen edellispäivän sosesoppaa, jonka olin tehnyt niistä aineksista mitä kaapista löytyi. Uskomattoman hyvä yhdistelmä varsiselleri, porkkana ja parsakaalin runko onkin.

En jatkanut siivoamista, vaan istahdin tietokoneelle. Josko saisin kuvakirjaa tehtyä muutaman sivun. Vaan eipä aikaakaan, kun selkäni reagoi. Tuolista nouseminen onnistui vain kivun kautta. Olen niitä ihmisiä, jotka vannovat säännöllisen venyttelyn olevan avain kaikkeen hyvään. Siispä lattialle ja ojentelut käyntiin.  Kyllä se auttoi, taas.  Sen siitä kylppärin kiillottamisesta sai.

Mutta minkäs teet.  Toiset päivät vain ovat sellaisia, että on saatava tehdä jotain käsillään. Siihen tuskaan ei kirjan lukeminen auta. Eikä riittänyt minulle siivous, ei lenkki.  Jotkut poliittiset toimittajat tempaisevat viiltävää analyysia politiikasta tuosta vain, no minä tempaisin työpäivän kunniaksi mustikkapiirakan. Oli juuri sen verran voita kaapissa, että sain pohjan tehtyä. Lopputulos oli aika muheva ja maukas.

Siivouspäivän päätteeksi jäin vielä katsomaan vanhaa Anthony Perkinsin Hopeatähteä. Kesken jäi, kun yhtäkkiä sain myrskyisiä aivastuskohtauksia. Niitä tuli muutamia kymmeniä yhtenäisenä sarjana. Se kertoi minulle, että olen ylirasittanut itseäni. 

Jaksan tehdä paljon kaikkea, mutta kun raja tulee vastaan, putoan jyrkästi hurjaan väsymykseen. Tosin toistaiseksi se on mennyt ohi hyvällä yöunella ja panadolilla. Niin nytkin.

 Vähän mietityttää, pitäisikö tekemisissään ottaa enemmän  huomioon ikänsä.

Mutta kun Siiri Rantanenkin aina vaan jaksaa.