Ella Pyhältö loistaa Katri Valana

Katri Vala syntyi vuonna 1901 ja kuoli 43 vuotta myöhemmin tuberkuloosiin.  Hänen ensimmäinen runokokoelmansa Kaukainen puutarha julkaistiin, kun Katri oli 23vuotias. Elämä oli yhtä taistelua, köyhyyttä, kurjia asunto-oloja, rakastumisia, avioliitto ja lapsi. Näytelmän kirjoittaja ja ohjaaja Virpi Haatainen kirjoittaa näytelmän esitteessä:  "Katri on taiteilijanvapauden ja vapaan mitan kiihkeä puolustaja. 1930 -luvulla hänestä kehkeytyy sananvapauden puolustaja."

Tästä kaikesta kertoo teatteri Avoimien Ovien näytelmä Vala. Se on ennen kaikkea Ella Pyhällön näytelmä. Miehiäkin siinä on - kuten veli Erkki Vala ja Olavi Paavolainen - mutta näytelmä rakentuu Ellan ympärille. Ja millä tavoin! Kertakaikkisen hienosti.

Ella on koko näytelmän ajan näyttämöllä. Se jo sinällään on aikamoinen suoritus.  Enpä tiedä, pystyisikö kukaan muu tämän hetken näyttelijöistämme vastaavaan. Sen lisäksi, että Ellan vahvuuksia ovat hänen selkeä ilmaisunsa ja hyvin ilmeikkäät kasvonsa, niin tällä kerralla vaikutuin erityisesti siitä miten hyvin hän eläytyi koko kropallaan. Niin surun ja paineen hetket kuin ilon ja lämmön tunteet näkyivät selän asennoissa, käsissä, liikunnan keveydessä.  Hienoa näyttelijäntyötä.

Ja niin ihanan läsnäolevaa, että siihen ei voi olla tempautumatta mukaan. Seurasin esitystä niin intensiivisesti, että kun se oli ohi, tuntui kuin olisin ollut hetken toisessa maailmassa. Olin viettänyt hetken herkästi, mutta vahvasti elävän ja tahtovan runoilijan kanssa.

Syyrian pakolaisista

Monia vuosia sitten vietin viikon Beirutissa, josta teimme päivän matkan Syyrian pääkaupunkiin Damaskokseen. En paljon ennättänyt yhdessä päivässä kaupungista nähdä, mutta jotain sentään. Ehkä hienoin näkemäni rakennus oli noin vuonna 700 valmistunut suuri moskeija. Sen värikkäät mosaiikit olivat hyvin kauniit. Me naisetkin pääsimme moskeijaan sisälle, kun jätimme kengät ulkopuolelle ja pukeuduimme mustaan takkiin ja pään peittävään huiviin.

Nelisen vuotta sitten kirjoitettiin, että Damaskos on seuraava nouseva matkakohde. Silloin ajateltiin, että tämä maailman vanhimpana pysyvästi asuttuna kaupunkina pidetty Damaskos kiehtoisi erityisesti maailmalla reissaavaa nuorisoa. Vaan toisin kävi.

Viimeiset kaksi vuotta Syyriassa on sodittu ja tapettu kymmeniätuhansia ihmisiä.  Maasta on väkivaltaa paennut noin pari miljoonaa ihmistä, joista noin puolet on lapsia. Ihmiset pakenevat veristä sotaa naapurimaihin, esimerkiksi Turkkiin, jossa täysinäisten leirien olosuhteet alkavat olla epäinhimilliset.

Monet maat ovat ottaneet lisää pakolaisia. Suomeen on tänä vuonna tullut Syyriasta pakolaisia noin 70, kun Ruotsi on ottanut vastaan 15 000 ja Norja 3500. Nyt hallituksemme on päättänyt, että ensi vuonna Suomi ottaa vastaan 500 syyrialaispakolaista.

Minusta päätös on oikea. Meillä on työttömiä, meillä on ihmisiä, joiden asiat eivät ole hyvin, mutta Suomessa on myös vaurautta ja hyvinvointia.  Meidän on jaksettava kantaa osamme myös tästä taakasta, me olemme sittenkin moneen muuhun maahan verrattuna hyvinvoiva maa ja kansa.

On helppoa sanoa, autetaan heitä siellä paikan päällä. Sinällään hyvä ajatus, mutta eihän se ole mitenkään mahdollista kesken kaiken sotimisen. Olkoon vaan tämäkin apu kuin pisara meressä, mutta jokainen pisara on silti yksi autettu ihminen.

Kiinan keisarit ne vasta tuhlasivat, vähät välittivät ihmisistä

Poltetusta savesta valmistetut vartalot, jalat, haarniskat ja saappaat tehtiin sarjatyönä, mutta kasvot rakennettiin käsin.  Niinpä hahmoilla onkin sitten erilaisia viiksiä, partoja ja kulmakarvoja.

Kautta aikain on ihminen halunut elää ikuisesti. Elää ja hallita, käyttää valtaa. Tällaisesta suuruudenhullusta keisarista kertoo Tampereen Vapriikissa oleva hieno  näytttely kiinalaisesta terrakotta -armeijasta.

Kiinan ensimmäinen keisari eli yli 2000 vuotta sitten.  Hän rakennutti itselleen valtaisan maanalaisen haudan, jota vartioimaan asetettiin 8000-9000  terrakottasotilasta ja hevosta. Siellä oli kaikkea sitä, mitä keisari ajatteli tarvitsevansa tuonpuoleisessa elämässä. Tämän maanalaisen valtakunnan rakentamiseen tarvittiin satoja tuhansia ihmisiä.

Vapriikin näyttelyssä on esillä normaalikokoisia sotilaita, heidän pukujaan ja aseitaan, eläimiä.  Ehkä hätkähdyttävintä näyttelyssä on suurien seinäpintojen täyttämät massiiviset sotilasrivistöt, niistä oli vaikeaa saada katsettaan pois. On ollut varmaan aikamoinen haaste rakentaa koko näyttely. Hienoa työtä.

Parhaimman kuvan koko maanalaisen hautakompleksin kokonaisuudesta sai videon kuvista. Suurelle seinäpinnalle heijastetut kuvat kertoivat kuinka uskomattomasta löydöstä tässä on kyse.  Kaikkea ei kuitenkaan ole vielä kaivettu esiin. Koko alue on löydetty vasta  vuonna 1974 eikä vieläkään ole avattu esimerkiksi keisarin hautakumpua, joten emme tiedä, mitä se pitää sisällään. Olisipa kiinnostavaa tietää ja nähdä sekin.

Meitä raivostuttavat tänään 19 miljoonan bonukset. Mistä muinoin suututtiin:

Palatsissa
kattopalkkeja kannatteli suurempi määrä pylväitä
kuin pelloilla oli maanviljelijöitä.
Kurkihirsiin oli kiinnitetty enemmän kattoparruja
kuin kangaspuiden äärellä oli naisia.
Naulanpäitä oli enemmän kuin viljanjyviä aitassa.
Kattotiiilien välissä oli enemmän lomittaisia liitoksia
kuin ihmisen vaatekerrassa on silkkilankoja.
Pystysuoria kaiteita ja
vaakasuoria kynnyksiä oli enemmän
kuin yhdeksässä valtiossa oli kaupunginmuureja.
Kuninkaallinen orkesteri tuotti enemmän sointuja
kuin torilta kuuluu puheen papatusta.
Kaikkia raivostutti keisarin tuhlaavaisuus.

Heinäveden pastorin kanssa retkellä

Radio ykkönen lähettää ennen aamukahdeksan uutisia aamuhartauden.  Yleensä avaan radion vasta uutisten alkaessa. Joskus napsautan sen päälle ennen aikojaan, ettei tarvitse nousta lattialta ja keskeyttää aamuvenyttelyä.  Syvän paatoksellisen hartauden annan mennä ohi korvieni, sillä harvoin kuulen siinä mitään itseäni koskettavaa. Paitsi tänä aamuna.  Äänessä oli Heinäveden seurakuntapastori Helge Itkonen.  Ehkä tämä sama mies on aiemminkin saanut minut kuuntelemaan, sillä hän ei saarnaa, hän tarinoi.

Nyt pastori oli ollut kaverinsa kanssa metsällä lintujahdissa. Heräilivät siinä pikkuhiljaa aamuun jossakin pienen järven rannalla, usvaisessa maisemassa, lähellä nukkuva koira ja ennen kaikkea hiljaisuus. Olin hetkessä läsnä, vaikka naapuritalon rakennustyömaalta kuului poikkeuksellisen varhain kovaa meteliä, ovat koko kesän rakentaneet pihaansa jätekatosta. Ei ollut järveä eikä hiljaista, mutta on minulla sentään koira, joka nukkui tuolissaan pieneen mykkyrään kiertyneenä.

Pastori toteaa, että olisi ehkä häävimmänkin aamurukouksen paikka, mutta kysyy, eikö se ensimmäinen ajatus ole yleensä se oikea ajatus. Mitäpä jos kirjoittaisin blogini pastorin puheista, ajattelin.  Vaan että minä pakanako ottaisin aiheen kirkon mieheltä? Kun se nyt kerran oli ensimmäinen ajatukseni, uskotaanpa sitten pastoria ensimmäisen ajatuksen paremmuudesta.

Miehet keittivät kahvia ja juttelivat eilisestä ja siitä, jos olisivat tienneet saavansa saaliin tältä paikalta, olisivat kävelleet suoraan tähän eikä olisi tarvinnut kävellä 15 kilometriä. Niinpä – jos olisivat tienneet.  Kuinka usein olenkaan ajatellut samoin sanoin. Jos olisin tiennyt, olisin tehnyt toisin, olisin tehnyt enemmän, olisin ottanut yhteyttä aiemmin, olisin kuunnellut paremmin. Jos olisin tiennyt.

Pastorin metsästyskaveri kertoo äitinsä yhtäkkisestä kuolemasta. Vuosia sitten soitin kotiini. Äiti vastasi ja sanoi hätääntyneenä, en voi puhua, isällä on kohtaus. Siitä kohtauksesta isä ei selvinnyt. Jos olisin tiennyt, olisin soittanut aiemmin, olisin soittanut useammin. Sillä eihän näin pitänyt käydä, ei vielä.

Kuuntelen pastorin tarinointia – siltä se koko ajan kuulostaa – ja mieleen putkahtelee monia erilaisia asioita omasta elämästä. Niin kuin sekin hetki, joka koitti: ei enää äitiä eikä isää. Jotain on peruuttamattomasti toisin. Tämän tyhjyyden tunteen ymmärtää vasta sitten kun se on tapahtunut, ei yhtään aiemmin.

Olen pastori Helgen kanssa samaa mieltä siitä, että pitää elää – pitää ainakin yrittää elää – päivä kerrallaan.  Ei ollut näiden miesten mettäreissu tyhjä, saalista saatiin, mutta  näinhän voimme ajatella myös elämämme reissusta. Jos onkin monia asioita joita olisi pitänyt ja voinut tehdä toisin, niin mukavaa tämä eläminen on.

Kirjoitukseni ei varmasti teitä Heinäveden miehiä tavoita, mutta mitäpä siitä.  Oli mukavaa olla hetki kanssanne siellä järven rannalla nuotion äärellä.

Draiverilla holari - golfissa kaikki on mahdollista

Vuosaaren kentän väylältä 9 avautuu komea merimaisema.

Kesä ja golf alkavat olla pian taakse jäänyttä elämää. On sitä tässä annos saatukin, kumpaistakin. Säästä olen nauttinut ja golfistakin hetkittäin. On se kumma, että tällainen masokistinen laji kiehtoo. Juuri kun luulet jotain osaavasi, koittaa totuuden hetki - enhän minä edes ajatellut lyöväni palloa tuonne.

Golfissa on monia hyviä asioita miksi sitä on kiva harrastaa: saa olla ulkona ja nauttia hyvinhoidetuista kentistä, kauniista maisemasta, saa seuraa ja kunnollekin se tekee hyvää. Lisäksi se on laji, jossa on lupa ja suorastaan toivottavaa käyttää myös aivojaan. Golfasin kesän enimmäkseen Vuosaaren kentällä, joten takaraivossa alkaa olla aika hyvin väylien kallistukset ja etäisyydet. Olennaista väylälyönneissä on oikean mailan ja oikean lähestymissuunnan valinta.

Tässä lajissa jos missä, ahneella ihmisellä on se tunnettu loppu. Siis puhun meistä noin tasoituksella 25-35 pelaajista. En heistä, joiden avaukset kantavat melkein griinille.  Kun pitäisi pelata viisaasti, ottaa käteen varma (?) maila ja tyytyä esimerkiksi omaan paariin, onkin pakko yrittää vielä enemmän. Hyvän avauksen jälkeen tuntuu siltä, että jospa sittenkin kokeilisin pitkää väylälyöntiä, vaikkei se  ole viime aikoina onnistunut. Siinä sitä sitten ollaan, raffissa ainakin tai kukkuloilla. Etkä lähelläkään sitä paikkaa, josta olisi helppo lyödä jatkolyönti. Kuinkahan monasti tänäkin kesänä näin, että hyväkin avauslyönti on sittenkin vain yksi lyönti eikä takaa lopputulosta.

Golfin syvintä olemusta on pohdittu paljon.Golf on korvienvälipeli. Par kolmonen ja matkaa lipulle alle sata metriä. Ei mikään ongelma lyödä pallo sinne. Paitsi jos on vesi välissä.  Eikä aina tarvi olla kuin pahanen oja. Jotain merkillistä tapahtuu, kun pallon lento niin usein loppuu polskahdukseen. Myös minua paremmilla pelaajilla.

Olen aloittanut golfin aika vanhana, joten laitan sen syyksi sen, ettei tekniikka ole kohdallaan. Eikä kroppakaan taivu enää niin kuin ennen. Epäonnistumiset kuitenkin kuittaantuvat onnistumisen kokemuksilla, joita niitäkin, onneksi,  tulee riittävästi. Golfryhmästäni Veli teki tänä kesänä ensimmäisen holarinsa, meillä muilla se antaa vielä odottaa.  Väylä oli par 3, matkaa 90m., maila draiveri!

Pentti Holappa "Vuokralla täällä"

"Nuoriso kaipaa jälleen puhdasta kapitalismia", ei, tätä ei ole sanonut kukaan poliitikko eikä sosiologi, tämän on sanonut runoilija, kirjailija Pentti Holappa. Kauan sitten.

Runojen lukeminen ja kuunteleminen on jäänyt elämässäni aika vähäiseksi paitsi jos laululyriikka lasketaan mukaan. Kun tuli tilaisuus, päätin sivistää itseäni Pentti Holapan runoilla. Hän on julkaissut ensimmäisen runokirjansa vuonna 1950. Sen jälkeen häneltä on tullut lukuisia runokirjoja, novelleja ja romaaneja. Lisäksi Holappa on kääntänyt ranskalaista kirjallisuutta suomeksi. Myös hänen oma runokirjansa on käännetty ranskaksi. Monipuolinen, sivistynyt mies.

Runomatineassa, jonka nimeksi oli annettu "Vuokralla täällä", ( yksi Holapan runokirjoista), kuultiin vahvoja ja herkkiä runoja hänen laajasta tuotannostaan.  En ole juuri ollenkaan perehtynyt Holapan runoihin, mutta nyt sain komean annoksen, kun Jarmo Heikkinen, Tuukka Vasama, Leevi Lehto ja Arvo Ahlroos elävöittivät runoilijan sanoman.  Matineassa myös Harri Saksala lauloi säveltämänsä Holapan  runon Syyskuu alkaa.

Pentti Holappa, 86v. oli runoillassa itse paikalla ja hän myös esitti yhden runonsa. Holapan runot kuulostivat omiin korviini aika maskuliinisilta, mutta ne olivat myös vahvasti tunteikkaita, suorapuheisia ja yhteiskuntatietoisia.  Hieno kooste.

Runot ovat kiehtovia, mutta joskus vaikeita. Niissä sanotaan  lyhyesti suuria asioita, suuria tunteita. Jotkut runot avautuvat heti, mutta joskus on vain tulkittava - näin minä tämän koen. Mitä sitten, vaikka oma tuntemukseni olisi kaukana runoilijan omasta ajattelusta.

Tässä pieni annos Holappaa:

Valkoinen paperiarkki ja ihosi tuoksu
riittävät kuolemattoman runon aiheeksi.
Valkoinen paperiarkki, ihosi tuoksu
haihtuvat äkkiarvaamatta taivaalle.

Nuorille, NYT.

Ensimmäinen tosiasia on se, että 52 000 iältään 15-29 v. nuorta ihmistä on tällä hetkellä työttömänä.  Heistä noin 30 000 ei ole edes ilmoittautunut työnhakijaksi. Toinen tosiasia on se, ettei työelämässä pärjää enää pelkän peruskoulun varassa. Niiden työpaikkojen määrä, joihin peruskoulu riittää, on laskenut huimasti ja laskee edelleen. Jos niitä muutamia vuosia sitten oli 900 000, nyt enää kolmannes tästä määrästä.

Miksi on näin ja mikä tämän kaiken on saanut aikaan, siitä keskusteltiin menneellä viikolla A-talkissa. Lähetys on edelleen kuunneltavissa Yle - Areenassa. Se oli siitä mielenkiintoinen keskustelu, että myös syrjäytyneet/osattomat nuoret saivat sanoa sanansa. Eivätkä huonosti sanoneetkaan.

Nuorten syrjäytymiselle löytyi useita selittäviä tekijöitä.  Kouluissa ei ole riittävästi opinto-ohjaajia ja kouluissa eletään kuin elopellossa, äidit paapovat nuoriaan liikaa, nuoret ovat laiskoja,  turvaverkot eivät ole kunnossa, esimerkiksi. Varmaan osalle nuorista nämä ovat todellisia syitä siihen, miksi koulunkäynti pysähtyy tai miksi ei hakeuduta työelämään.

Tuntuu tosi kurjalta ajatukselta, että nuori mieluummin tyytyy toimentulotukeen kuin aktiivisesti hakee töitä. Mutta on tosi vaikeaa nähdä näiden työttömyysnumeroiden taakse, nähdä se ihminen, joka siellä on. Me olemme saaneet niin kovin erilaiset kortit elämämme rakentamiseen. On helppoa sanoa, että myös nuoren on osattava ottaa vastuu omasta elämästään. Näin on, mutta se vaan yksinkertaisesti ei ole kaikille mahdollista.

Kovinta linjaa keskustelussa edusti kokoomusnuori. Hän sanoi asioiden hoituvan, kun työehtosopimusten yleissitovuus puretaan. Eli kaikki palkkoja ja muita työehtoja koskevat neuvottelut pitäisi käydä vain työntekijän ja työnantajan välillä. Hävittämällä ay -liike, hoituvat myös nuorten työasiat. Liberta on taas puhunut.

Valtava Venäjä

Venäjä on suuri maa. Kaikki Venäjää koskevat asiat ovat useimmiten suuria, suorastaan valtavia. Maa on pinta-alaltaan maailman suurin ja yksistään Pietarissa on asukkaita melkein yhtä paljon kuin Suomessa.

Olin kuuntelemassa, kun Aleksanteri -instituutin johtaja Markku Kivinen puhui Venäjästä mielenkiintoisesti ja omaa mieltäni suuresti avartaneella tavalla. Hänkin aloitti esityksensä kertomalla Venäjän suuruudesta: maa on maailman viidenneksi suurin talous, ohittaa pian jo Saksan. Tämä ei kuitenkaa tarkoita, etteikö ongelmia olisi myös taloudessa.

Meillä on ehkä eniten puhuttanut maan demokratian tila, joka on kaukana siitä mihin me olemme Suomessa tottuneet. Venäjällä on noin 70 puoluetta, mutta silti se on yhden puolueen, yhden yksinvaltiaan autoritaarisesti johdettu maa. Venäjä ei ole Neuvostoliitto. Maasta saa lähteä ulkomaille, siellä saa olla asioista eri mieltä niin tiedotusvälineissä kuin kaduillakin, mutta päätöksentekoon eivät erihenkiset pääse vaikuttamaan. Sitä ei aina oikein tajuakaan, mitä todella tarkoittaa, kun valtiolla ei ole oikeusvaltioperinnettä.

Neuvostoliiton aikana valtio piti huolta ihmisistä.  Venäjä on täysin toisenlainen yhteiskunta. Elämän epävarmuus on suurta. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen kuolleisuusluvut kohosivat epätavallisen korkeiksi. On helppoa ajatella, että viinaa juotiin liikaa. Niin varmaan tehtiinkin, mutta monen kuoleman syynä olivat sydän- ja verisuonitaudit. Britannialainen terveyslehti on sanonut yksityistämisen olleen yksi tärkeimmistä syistä kuolleisuuden kasvuun. Eli se johti köyhyyteen ja työttömyyteen.

Venäjällä ei ole työttömyysturvaa, terveydenhuolto on maksettava itse ja omasta pussista on myös maksettava reilu puolet koulutuksen menoista. Venäjällä on tasaverojärjestelmä, veroprosentti vain 13%. Vaan mitä sillä sitten saa?  Ne joilla on varaa, maksavat itse terveydenhuoltonsa  ja koulutuksensa, muut selviävät niin kuin selviävät.

Tässä joitain hajanaisia ajatuksia erinomaisesta Kivisen esityksestä, jonka jälkeen mietin sitä, miksi tiedän niin vähän tämän päivän Venäjästä. Meillä tutkitaan naapuriamme, tietoa on paljon, mutta kerrotaanko siitä?  Pitäisikö YLEn uutisten olla paljon laajempia ja lehtien kertovan enemmän myös muulloin kuin jonkun akuutin kriisin kohdalla?

Millaisen elämän itsellemme teemme? Barnes ironisoi ja koskettaa.

Julian Barnesin kirja "Kuin jokin päättyisi" on hauskasti ja kepeästi kirjoitettu kirja, mutta en ollenkaan halua leimata kirjaa tyhjäksi. Se antoi paljon ajattelemisen aihetta esimerkiksi siitä, kuinka pitkälle vastuu nuorempana tehdyistä tyhmyyksistä kantaa. Jos niitä tyhmyyksiä enää edes muistaa. Tai haluaa muistaa.

Kuvittelen kirjan sopivan erityisesti jo vähän varttuneemmille. Aivan niin kuin kirjailija kysyy, voiko nuorena kuvitella, minkälaista ahdistusta ja ankeutta ikääntyessä on odotettavissa. Noin kolmikymppisenä on aika kaukana elämän epämukavuusasioista kuten päättyykö avioliitto, jäänkö leskeksi, kuolevatko ystäväni ja mitä sitten, kun menetän haluni ja haluttavuuden. Toisaalta, ehkä näitä asioita pitäisi ajatellakin ajoissa.

Kirjan päähenkilö Tony sanoo: "kuviteltiin kantavamme vastuuta, mutta oltiinkin vain pelkureita. Se, mitä silloin kutsuimme realismiksi, olikin asioiden välttelyä kun ne olisi voinut kohdata." Haluamme elämältä paljon, mutta jäämme keskinkertaiseksi, saamme keskinkertaisen elämän.

Kirjan on suomentanut Kersti Juva. Lukupiirimme kehui Juvan tekstiä, kirjan kieli on hienoa ja oivaltavaa.  Paikoin napakampaa kuin alkuperäinen.

Barnesilta on käännetty muitakin kirjoja, mutta ne eivät vielä ole minulle avautuneet. Tätä kirjaa voin suositella. Se on myös hyvä esimerkki siitä, miten pienikin kirja (157s.) voi olla hyvä.