"Fado läpi lepattavan sielun"

Fado on laulua, jossa on paljon tuskaista tunnetta. Melkein enemmän kuin kerralla voi ottaa vastaan. En kuitenkaan kuntele fadoa silloin, kun oma olo on surullinen. Liika on liikaa. Mutta ei fado oikein siivousmusiikistakaan käy. Siivouksen tueksi tarvitaan vähän reippaampaa ja iloisempaa menoa. Fado sopii kuunneltavaksi ehkä silloin, kun haluaa omien tunteiden pursuavan ulos sielusta. Kaikenlaisten tunteiden. Sillä fadohan on laulua, jonka sanoja ei tarvitse ymmärtää, tunne ilmaisee kaiken. Esa Helasvuo sanoi, että fado on laulaen ilmaistua puhetta.

Kun olen koko kuukauden kuunnellut jouluradiosta soivaa musiikkia, teki mieli jo vaihtaa kanavaa. Ihan ilman apua en olisi löytänyt fadoa, vaan Amalia Rodriguesin vinyylit olisivat jääneet hyllyyn pölyttymään. Radio tuli avuksi. Radio ykkösen etnoillan teemana oli fado.

Ohjelma palautti mieleen ja lisäsi ymmärrystä siihen, mitä fado on.  Ohjelma avasi hienosti sen, mistä fadon tuska syntyy: elämästä, köyhän kansan elämästä. Alistetun ja orjuutetun naisen elämästä.Niin kuin ohjelmassa sanotaan, se on synnillisten kapakoiden musiikkia, menetettyä rakkautta, ostettuja öitä. Fado on täyttä itkua, sitä on laulajan äänessä, sitä on kitaran ja viulun valituksessa.

En ole tainnut ennen kuulla tai sitten en vaan muista, suomalaisten laulajien esittävän fadoa. Tässä radio-ohjelmassa Kirsi Poutanen laulaa ja laulaakin hienosti. Laulut on Esa Helasvuo säveltänyt ja sovittanut.

Fadoa laulavat useimmiten naiset. Amalia Rodrigues on yksi kuuluisimmista. Maria de Fatima on myös tunnettu fadista. Häneltä olen saanut levyni takakanteen omistuskirjoituksen. Päivämäärä on 24.9.1981. Vietimme silloin lomaa Lissabonissa.

 Muistan, miten ensimmäinen fadoilta oli pettymys. Ammattimainen laulaja, kyllä, mutta esitys ei tavoittanut meitä.  Olimme kuvitelleet fadon olevan jotain muuta. Ja olihan se. Piti ensin vain löytää oikea paikka. Paikka oli hyvin pieni. Kai sitä voi ravintolaksi sanoa, ainakin siellä oli tarjoilua.  Ja fadoa. Useimpana iltana esiintyi pari, jossa naisen  elopaino lähenteli sataa kiloa ja pienehkö mies, painoluokka noin kuusikymmentä.  Kun tällainen pari otti mittaa toisistaan, siinä ei enää laulettukaan vain tuskan ja kaipuun täyttämää fadoa, vaan katsottiin, kuka sanoo viimeisen sanan. Se oli kilpalaulantaa, joka sai meidät istumaan paikallamme  aamukolmeen saakka yö toisensa jälkeen.

Joulu on myös lähtemistä

Vuosi sitten aaton aattona näkymä talvipuutarhasta Töölönlahdelle oli näin kaunis. 

Tänään on yllättäen ollut sellainen olo kuin olisi oltava lähdössä jonnekin, vaikka siitä on pieni ikuisuus,kun jouluksi matkustettiin muualle. Yleensä maalle vanhempien luo tai Lappiin. Ehkä tämän päiväinen tunne on tullut naapurien lähtemisestä.Talomme on lähes tyhjentynyt ja entisestään hiljentynyt. Alppila on näin aaton aattona jo hyvin hiljainen tuppukylä. Tapsuakaan ei tarvinnut iltapäivälenkillä laittaa remmiin ollenkaan. Ei ollut autoja, ei ihmisiä, ei juuri edes "koiraihmisiä". Kerrostaloissa auvat nuoret ihmiset ovat lähteneet sukuloimaan.

Ihmisen on hyvä välillä lähteä. Lähteminen on tärkeää. Ihan jo siksikin, että saa kokea paluun. Jos ei koskaan lähde, ei voi koskaan kokea paluun tunnelmaa.

On hyviä ja vapaaehtoisia lähtemisiä, on myös pakollisia.  Pentti Saarikoski kirjoitti kirjassaan Aika Prahassa: "Läksin vain, se ei ollut sen kummempaa kuin sanoa ääneen lause, joka oli ollut mielessä valmiina jo kauan. Ostaisinko tänään kotiin makkaraa, tai juustoa?"

Hyvää joulua, iloista joulumieltä, paljon kauniita ja valoisia ajatuksia.

Nälkäistä oravaa ei pelästytä koira, ei ihminen. 

Kirjojen nimistä syntyi tarina

Lukupiirini ihana vetäjä täytti vuosia.  Kirjoitin hänelle tarinan, jonka idea perustuu lukemiemme kirjojen nimiin.  Olemme  reilun viiden vuoden aikana lukeneet ehkä noin nelisenkymmentä kirjaa, ja käyneet niistä hyviä keskusteluja.

Seuraavassa tarina ja kirjojen nimet (tai osa) suurilla kirjaimilla:

LAYLAN suusta kirposi huuto, se oli kova ja terävä KUIN LINNUN KIRKAISU. Missä minun kyyhkyseni ovat, minne pihan KYYHKYSET OVAT KADONNEET?  Missä ovat minun ihanat KULTARINTANI?

Maailma on paha. Joku on tappanut upean valkoisen joutsenenkin. Joutuvatko kohta KAIKKI TAIVAAN LINNUT Suomessakin pelkäämään saalistajia?  Se on aivan sama, joutuuko surman suuhun joutsen vai varpunen, se tuntuu samalta KUIN SURMAISIT SATAKIELEN.

Kuka sen tietää, ketkä lintuja pyydystävät.Täällä käy kaikenlaisia KVANTTIVARKAITA. Tai ehkä kyyhkysten katoamiselle  on aivan yksinkertainen selitys: KISSANI JUGOSLAVIA. Se pahus on kyllä sellainen, että tekee mitä kummallisempia temppuja.

Naisia verrataan usein kissoihin. Joskus vain kehräämme, odotamme silityksiä ja olemme PUCCININ ENKELIT, niin HERKKIÄ, HELLIÄ JA HEHKUVAISIA, ettei meitä voi kuin rakastaa. Mutta meissä on myös se toinen puolemme, itsenäisempi ja itsepäisempi. Haluamme olla HULLUN ROHKEITA. Oi miehet, tässä tukekaa naisianne,sillä nämä molemmat puolemme ovat aivan yhtä TOTTA.

Sitä paitsi,  joskus on ihanaa olla TUHMA TYTTÖ  ja onko mikään tylsempää kuin rutiineja täynnä oleva jokapäiväinen JOKAPÄIVÄINEN ELÄMÄMME? Sallikaamme itsellemme vapautta ja  antakaamme läheistemme toteuttaa itseään.  Vaikka, jos nyt olen rehellinen, en tiedä, miten se onnistuu HYTTI NUMERO KUUDEN kokoisessa asunnossa? Ihmettelen vaan.

Ihmiselle on tärkeää, että hän voi tuntea kuuluvansa joukkoon. Saada olla samaa heimoa.  Tämän syksyn aikana monen TUNTEMATTOMAN MIEHEN ELÄMÄÄN on tullut aivan erilainen heimo. Oleme saaneet meidän kaikkien maantieväristen ja harmaitten suomalaisten iloksi tummia LEO AFRIKKALAISIA. Nyt heitä yritetään heimouttaa kansssamme.  Kaikki eivät sitä halua. Outoa väkivaltaakin on nähty. Se on surullista, sillä HE EIVÄT TIEDÄ MITÄ TEKEVÄT.

Ehkä me suomalaiset olemme eläneet eräänlaisessa VIATTOMUUDEN MUSEOSSA. Halusimmepa tai emme, nyt meidän on tultava sieltä pois, koska nyt SE TAPAHTUU TÄÄLLÄ mikä Ruotsissa tapahtui monta vuotta sitten. Muutos ei merkitse suomalaisuuden KATOAMISPISTETTÄ. Eikä se  todellakaan ole mikään JUOKSUHIEKKA joka imaisisi meidät.

Emme voi enää sanoa, maailma seis. Meidän on käytävä oma TAISTELUMME. Ehkä se ei ole helppoa ja tietysti -  kun seisot NELJÄN TIEN RISTEYKSESSÄ, suunnan valinta saattaa olla vaikeaa.   En usko, että ratkaisu löytyy lukemalla SINISYTÄ KIRJAA eikä se löydy pakenemalla MAANALAISEEN MOSKEIJJAAN.  Haluan uskoa, että JÄÄ sulaa vähitellen kovemmankin sydämessä.

Elämä on vaihtuvia tunteita, harvoin on sellaista aikaa että voisimme sanoa: EI KAIPUUTA, EI SURUA. Tulee aika, jolloin kaipaamme lukupiiriäme, mutta se aika ei ole vielä.

Jouluseimet -vaellus Kalliossa

Helsingissä on ollut koko syksyn ja on edelleen niin paljon erilaista tapahtumaa,ettei niistä ennätä katsastaa kuin murto-osan. Paitsi jos haluaa koko ajan olla meno päällä.  Kallion kävelyfestivaalin liittyen - tosin en tiedä, mitä muuta siihen kuuluu, on järjestetty Jouluseimi -vaellus. Eikä sana vaellus ole ihan turha. Sen huomaat, kun pistät monoa toisen eteen ja kävelet katua ylös, toista alas, lämmin siinä tulee.  Itseltäni meni lyhyen kahvitauon kanssa parisen tuntia. Mutta  kannatti. Erilaisia jouluseimejä on 16. Ja ne tosiaan ovat erilaisia.
Tässä pieni kooste seimi -vaellukselta.

Tämä oli yksi ihanimmista. Tekijä on Goa von Zweybergt, vaatesuunnittelija ja kuvanveistäjä.  Löytyy osoitteesta Kolmas linja 12.

 

Eräs yksinkertaisimmista töistä. Tekijä on kuvataitelija Kaarina Ornio. Löytyy Kelloseppien työhuoneen ikkunasta osoitteesta Hämeentie 20 A. 

Kallion musiikkikoulun ikkunassa oli yksi kantaaottavimmista töistä. Tekijänä nuoriso-ohjaaja Anu Horttanainen. Osoite Agricolankatu 4. Tässä vain osa suuremmasta kokonaisuudesta.

Vantaalainen Vaaralan päiväkodin esikouluryhmä Heinähatut oli tehnyt hauskan työn. En onnistunut lasin takaa saamaan kunnollista kuvaa, mutta tässä kaksi kivaa yksityiskohtaa. 

Jouluseimet -vaellus on nähtävissä loppiaiseen saakka. En nyt ole ihan varma, mutta ensi sunnuntaina taisi olla myös ohjattu vaelluskierros. 

"Olipa kerran minä"

on näytelmä narsismista. On varmaan useita tapoja tuoda esille, millainen on ihminen, jolle oma minä on tärkein kaikista.  Joka kiertää omaa kehäänsä. Kansallisen  pienelle näyttämöllä se tuodaan esille varsin raadollisesti. Ensin parisuhteen, sitten julkisuuden henkilöiden kautta.  Toisessa parissa mies käyttäytyy vaimoaan kohtaan täysin sairaasti ja tämä alistuu - koska rakkaus on suurinta, se kestää, se kärsii.  Varmaan noin itsekeskeisiä ihmisiä on olemassa, mutta onneksi ei ole tielleni sattunut.  Ajatuskin siitä että parisuhteessa vain minun haluni,himoni ja tahtoni ovat tärkeämmät kuin muiden, tuntuu jo ajatuksena pahalta.

Toisessa näytelmän pareista nuori nainen saa hurjia raivo/loukkaantumiskohtauksia, joita vanhempi aviomies sietää.  Ihmistä voi nöyryyttää monella tavalla, mutta suhde vain jatkuu. Jatkuisiko oikeassa elämässä? Voi olla, meillä ihmisillä on kummallisia tarpeita, masokistisiakin.

 Joka tapauksessa  käsikirjoituksen laatineen Heidi Junkkaalan teksti on tiukkaa, paljastavaa. Parasta näytelmässä on itse kirjailijaa esittävä Minna Haapkylä. Hän on aivan loistava. Oman narsisminsa kanssa ihan hukassa. Kärjistettyjen (?)parisuhteiden rinnalla kirjailijan ja hänen luottoystävänsä  keskustelut avaavat vähitellen kirjailijan omia ongelmia lisää. Väliaikaan saakka näytelmä oli kutakuinkin järjissään.

Väliajan jälkein osuus olikin sitten itselleni pelkkää kärsimystä. En tiedä, oliko tarkoitus olla komediaa vai tragediaa, mutta en kerta kaikkiaan kestä sitä, että näyttämölle  tuodaan kymmeniä ihmisiä tappanut Breivik. Jos edes olisi tuotu  vain näyttelijän hahmossa, mutta kun piti olla vielä kuvia teflonmaisesti hymyilevästä kiiltokuvabreivikistä. En myöskään jaksa enää tipan tippaa Mika Myllylän surkeaa hahmoa, en Sarasvuota enkä sitäkään vähää Jussi Parviaista, en sanatonta Jeesusta enkä häntä haastattelevaa pähkähullua homoa.

Nämä kaikki hahmot menivät niin yli lipan ja tuntuivat sieluni sisimmässä niin pahoilta, että oli siinä ja siinä etten kävellyt kesken kaiken ulos. Istuin keskellä riviä, joten jäi kävelemättä. Jotenkin siedin loppuun saakka tämän oman kauhugalleriani.

"Buto -tanssi on oman mielen juhlaa"

Mielenterveysalan ammattilainen Pirkko Lahti on sanonut, ettei ikääntyvien ihmisten ole hyvä jäädä neljän seinän sisälle oleilemaan, vaan olisi hyvä jos ihmisellä olisi sellainen sitouttava harrastus joka veisi kotoa pois. Tähän ei ole oikein muuta lisättävää kuin se, että joskus pitää mennä mukaan outoon ja uuteen, sellaiseenkin, josta et etukäteen tiedä, pidätkö vai et.

Eeva-Liisa Manner -seura järjesti matinean, jonka  ohjelma oli otsikoitu: Tanssi, runo, kuva - silmiin nousevat äänet. Eeva-Liisa Mannerin kosketuksia Japaniin. Luvassa olisi siis erilainen runo- ja tanssikokonaisuus.

.Japanilaista henkeä haettiin Henna Asikaisen rauhoittavalla videoteoksella - pehmeä vesimaisema ja sadepisaroitaja  sekä Ellan kauniilla kimonolla. Lausujat Ella Pyhältö ja Iiro Kajas esittivät runot ammattilaisten otteella,mutta jostain syystä en syttynyt Kawabatan viipyileviin runoihin. Ne eivät jääneet päähäni soimaan. Ehkä pitäisi lukea hänen kirjansa uudestaan. Ainakin Lumen maa ja Kioto.

Matinean toinen puolikas oli tanssia. Ensin saimme sanallisen johdatuksen siihen, mitä  buto on. Maria Matinmikko sanoi sen olevan mielen avaamista uudelle, buto on tIetoisen mielen ja alitajunnan välimuoto, jossa voidaan käyttää sanoja ja mielikuvia. Nyt meille annettiin pohjaksi Eeva-Liisa Mannerin runoja kuten tällainen:

Sieluja on kaikkialla/Kaada puu ja teet sen hengen kodittomaksi./
Tai se muuttaa taloosi ja tuo sinne surun./Humina täyttää pääsi.

Tanssija Ken Mai oli vähintäänkin dramaattisen näköinen tullessaan näyttämölle:  pitkä musta yläosan paljastava iltapuku, lierihattu, valkoiset kasvot. Hän oli samanaikaisesti siro ja groteski. Liikkeet  olivat miehisen voimakkaita erityisesti selkälihaksien kautta, mutta seuraavassa hetkessä jo yllättävän pehmeitä. Siinä tätä erikoista ja moneksi muuttuvaa vartaloa seuratessani, päätin antautua. Tarvitseeko kaikkea analysoida, miksen vain nauttisi, kun ihminen käyttää itseään taiten ja ilmaisee liikkeillä tunteitaan.

Kotona sitten googlasin ja hain tanssista lisätietoa.  Näyttää olevan kovin vaikeaa yksiselitteisesti kertoa mitä buto on. Esitys  ei näyttänyt tanssilta ainakaan perinteisessä mielessä. Se voisi olla siis teatteria, lähes ilman sanoja. Ei kun kuitenkin enemmän tanssia. Olkoon mitä tahansa, mutta Ken Mai oli vahva esittäessään verenpunaisin huulin Mannerin runoa :

"punainen kuu nousee/Ja tutkii kaikki kaivot/Rikos on tapahtunut/Kaivossa on verta.

Palaan vielä Pirkko Lahden tarinoihin. Se meni jotenkin näin: vanha mies kertoi, että hän tuntee kuin hänen sisällään olisi kaksi koiraa. Toinen koirista sanoo, en selviä. Toinen sanoo, selviän. Kysyin, kumpi voittaa? Se jota ruokin, vastasi vanhus.
Tällaisin ajatuksin itsenäisyyspäivänä vuonna 2015.

Vahva näytelmä muistisairaudesta

Kyyneleet silmissä lähdin pois teatteri Avoimien Ovien Pala palalta esityksestä. Jo etukäteen ajattelin, ettei ehkä pitäisi mennä katsomaan koko näytelmää, koska se käsittelee jo muutenkin liian lähellä olevia asioita.  Eihän se uni illalla sitten heti tullutkaan, kun silmieni edessä pyöri Sinikka Sokan ulkokuori, tyhjyyteen katsovat, mitään näkemättömät silmät.

Muistisairaus on väestön vanhetessa kasvava sairaus.  Kun mummoni joskus  kahdeksankymppisenä syytti, että häneltä varastetaan, ei sairaudelle osattu silloin antaa nimeä. Se oli vain  tyypillistä vanhan ihmisen käytöstä, kunhan höperehtii.  Kun äidilläni  noin 86 vuotiaana todettiin Alzheimer, silloin oli jo edistytty niin paljon, että taudilla oli nimi ja oli mahdollisuus  kokeilla myös lääkitystä.

Ken kerran on kohdannut muistisairaan tyhjän katseen tai on katsonut kasvoihin, jotka eivät ilmaise mitään tai kun illan raivoaminen on aamulla unohtunut niin kuin sitä ei koskaan olisi ollutkaan, niitä ei  hevillä unohda. Kaikista näistä kohtaamisista on jäänyt mieleeni suuri suru siitä miten  epäreilu loppu se on elämälle.  Sillä loppumisestahan on  kyse, kun aivot eivät enää anna ohjeita, kun tunteet lakkaavat olemasta, kun ihminen pelkistyy kuin ontoksi kuoreksi.

Anneli Kanto on tehnyt tekstin ja Heidi Tola ohjannut rehellisen ja monelta puolelta muistisairautta tarkastelevan esityksen.  Avoimien Ovien tapaan näyttämö oli hyvin pelkistetty, turhia tavaroita ei ollut.  Rooleissa olevat Sinikka Sokka, Jukka Pitkänen ja Hanna Seppä tekivät tarkkaa työtä, mutta erityisesti Sinikka Sokka muistisairaana äitinä oli niin hyvä, että sitä oli suorastaan vaikea kohdata. Hänen kävelynsä, koko ilmaisunsa oli pysäyttävää. Se kosketti ja sai minut kyyneliin.

Toinen puoli muistisairauspotilaitten kohdalla ovat omaishoitajat. Puoliso tai tytär, harvemmin poika. Molemmista pitää puhua samassa hengenvedossa. Eli siitä, millaista on olla lapseksi taantuneen ihmisen kanssa. Tai oikeastaan tilanne on vielä pahempi kuin olla pienen lapsen kanssa. Kyseessä on kuitenkin ihminen jolla ainakin sairauden alkuvaiheessa voi olla tosi kova oma tahto ja myös aggressio on yleistä.  Miten työssä käyvä ihminen, jonka on hoidettava  myös työnsä, selviää hoitovastuusta itse sairastumatta? Miten kukaan voi päivästä toiseen olla vastuussa täysin avuttomaksi muuttuneesta aikuisesta? Tiedän, niin moni tänään voi kun ei ole vaihtoehtoja. Mutta sen hinta on kova.

Pala palalta -näytelmän käsiohjelmassa kerrotaan, miten Helsinki, Espoo ja Vantaa ovat järjestäneet ja miten laskuttavat kotihoidosta. Näytelmässä tämä osuus olisi naurattanut, ellei kaikki olisi niin totta. Paloiteltua kotihoitoa, jossa sekä koti että hoito kuulostavat liian sympaattisilta.

The Cock on ihan jees

Vanhan ja tutun Kellarikrouvin tilalla on muutaman kuukauden ollut The Cock, jota on kuvailtu rennoksi ruokapaikaksi jossa voi helposti vain pistäytyä. Tihkusateisena marraskuun perjantaina ainakin yläkerrassa pöydät täyttyivät "pistäytyjistä". Puheensorina oli kovaa ja musiikissakin riittävästi volyymia, mutta se ei häirinnyt.  Hiljaista ravintolaa kaipaavien pitää sitten mennä sellaiseen.

Ruokalista oli englanninkielinen, myös netissä, samoin meitä palveltiin englanniksi. Sellaista se on nykyään. Finnairin lennolla Madridiin lentoemännät olivat espanjalaisia, kieli englanti.

Saimme hyvää palvelua. Kun ajattelimme saavamme pieniä piiperryksiä, päätimme syödä sekä alku- että pääruoan. Tarjoilijamme kuitenkin suositteli, että ladyt ottaisivat ja jakaisivat alkuruoan, koska pääruoaksi valitsemamme vongolipasta olisi aika iso. Niin teimme.

Friiteeratut parsakaalin nuput avokadososeen kanssa olivat erinomaiset. Saimme ne myös tosi kuumina eteemme. Vongolipastassa oli  reilusti pienen pieniä, makeahkoja simpukoita.  Hyvällä tavalla tulinen annos oli pakko syödä viimeistä piirtoa myöten, vaikka se todella olikin iso.

Tarjoilijamme otti ohjat käsiinsä myös viinitilauksessa. Me ajattelimme, että varttuneet ladyt tyytyvät vain lasilliseen viiniä, mutta hän suositteli koko pullo ottamista, kun se pastakin on niin iso. Ja niinhän siinä kävi, otimme pullon hyvä alcasilaista viiniä. Hyvä että riitti. Kun se pasta oli niin iso.

Ystävä vai toveri

Herra Putinia, neuvostososialismia ja uskollisuutta puolueelle on tänä vuonna tarkasteltu taiteessa erilaisilla tavoilla.  Syksyn alussa näkemäni Pirkko Saision tarkka  Slava oli huikean hienoa musiikkiteatteria,  tällä viikolla seurasin pienessä Kapsäkki -teatterissa Markus Leikolan käsikirjoittamaa Suuri ja mahtava -musiikkisatiiria. Riemukasta sellaista.

Kun luin Suuresta ja mahtavasta kertovan käsiohjelman, hiipi  hetken kauhistus mieleeni, miten ihmeessä pariin tuntiin saadaan sopimaan koko suuren Venäjän maan poliittinen historia.  Ei sitä saatukaan, mutta Leikola tutkailikin maailman menoa enimmäkseen vallanpitäjien kautta. Mitä he tekivät ja mitä jättivät tekemättä. Eivätkä ne kasvot olleet ollenkaan kauniit ja hyvät.

Esityksen alku oli vähän hapuileva, mutta loppua kohden meno oli jo verratonta.  Leikola osaa olla pureva.  Mainioita raapaisuja oli useita.  Tarina lähti liikkeelle Leninistä joka kuoli ennen aikojaan. Stalinille ihmisen  henki ei merkinnyt mitään eikä siitä  terrorismista ollut pakotietä. Johtajat seurasivat toisiaan, Neuvostoliitto lakkautettiin, tulivat oligarkit ja Putin. Murhat jatkuivat.

Lauluja oli kaikkiaan parisenkymmentä, reippaita ja tunteellisia venäläisiä lauluja.  Oli Nataliaa, Moskovan valoja, oli Vysotskin Ystävän laulu ja tietysti Kalinka. Sävelmät olivat tutut, mutta sanat eivät.  Kun Breznev hallitsi, hänen aikaansa kuvattiin soittamalla "Unohtumaton ilta"  eli kun "Kremlissä ei liikahda lehtikään".  Ylipäätään hauskoja sanotuksia.

 Myös kirjallisuudessa käsitellään kommunismia. Heidi Köngäs kertoi  radiossa kirjastaan suomalaisesta kommunistista Hertta Kuusisesta. Itseäni on Hertta Kuusinen aina kiehtonut.  joten onpa jännittävää lukea millaisen fakta-fiktion Köngäs on onnistunut rakentamaan. Ainekset ainakin ovat huikeat, sillä Hertta Kuusinen oli puolueen nainen, joka tarkoitti koko hänen elämänsä alistamista puolueelle.  Kirjasta on tulossa  myös TV -sarja. Tosi mielenkiintoinen pala historiaa ihmisistä, jotka uhrasivat elämänsä aatteelle. Vai oliko se uhraus?

Onko tämä vasta alkusoittoa?

Vietin tänään hiljaisen hetken ajattelemalla sen pahuuden sisintä, joka käskee tulittamaan rauhassa perjantai-iltaansa viettäviä ihmisiä.  Vaikka terrorismi on viime vuosina useamman kerran näyttänyt sairaat kasvonsa, en silti ymmärrä, mistä viime kädessä on kyse.  Siitäkö, kun ei enää ole mitään menetettävää, on sama mitä omalla elämällään tekee?

Kun kuulin ensimmäiset uutiset Pariisista, en ajatellut, ei voi olla totta. Enemmänkin oli sellainen olo, että nyt se mitä on "odotettu", tapahtui. Että tämä oli tavallaan vääjäämätöntä. Sen sijaan iskun voima ja laajuus typerrytti. Kaikkein pelottavimmalta tuntui se, miten hyvin organisoidusti murhaaminen tapahtui. Mieli ahdistuu ja sydämessä tuntuu pahalta, kun ajattelen tekojen takana olevaa kylmyyttä ja välinpitämättömyyttä ihmishengestä.

Tämä oli isku Ranskaa vastaan, sanoi Ranskan presidentti Hollande.  Vaikka isku nyt kohdistuikin Ranskaan, on aivan selvää että se koskee meitä kaikkia. Siitä pitäisi myös jokaisen sivistyneen eurooppalaisen valtion ottaa vastuuta. En suostu ollenkaan ymmärtämään entisiä sosialistimaita Unkaria, Puolaa ja Slovakiaa, jotka ottavat EU:lta kaiken mahdollisen rahallisen tuen, mutta muuten eivät halua olla kantamassa vastuuta. Mikään maa ei tästä taistelusta selviä yksinään.

Samanaikaisestä tämän uhan kanssa meillä on valtava määrä ihmisiä, jotka hakevat turvaa ja pakenevat juuri tällaista terrorismia. Siksi tuntuukin pahalta, että suomalaisista löytyy ihmisiä, jotka heittävät polttopulloja ja tiiliskiviä vastaanottokeskuksien ikkunoihin. Mitä ihmeen kunniakasta on uhkailla jo valmiiksi pelon vallassa olevia ihmisiä? Tällaiselle toiminnalle en anna muuta nimeä kuin terrorismi.

En tiedä, mitä kauhavalaiset tällä hetkellä ajattelevat vastaanottokeskuksensa asukkaista, mutta keskuksen johtaja Ilkka Peura ei ole jäänyt odottelemaan, koska lapset pääsevät kouluun. Hän on ymmärtääkseni vapaaehtoisen toiminnan kautta käynnistänyt koulun lapsille ja myös leikkikoulun pienimmille.  Ja jostain luin, että hän on jakanut vastuuta kaikille turvapaikan hakijoille arkipäivän pyörittämisestä. Tässä on erityisen hyvää se, että jokainen meistä haluaa tuntea itsensä tarpeelliseksi. On hyvä kuvitella tovi, miltä itsestä tuntuisi jos joutuisi vain odottamaan ja odottamaan...

Olisinpa jo 80v.

Luottamus on päivän sana. Maamme hallitus oli viime viikolla sisäisessä kriisissä. Syyksi sanottiin luottamuksen puute.  Kun markkinat heilahtelevat, sanotaan,  ettei ole luottamusta. Tässä ajassa liikkuu niin paljon sellaista, johon emme ole tottuneet. Epävarmuus  ja omat pelot lisäävät epäilyä ja epäluottamusta. Luottamus on kova sana.

Olemme usein tilanteissa, joissa emme tunne ihmistä, mutta silti meidän on luotettava häneen. Suomalaisen on helppo luottaa poliisiin, mutta poliitikkoihin luottamuksemme on rapistunut.  Luotamme enemmän heihin, joiden ajatukset ja ideologia ovat lähempänä omaamme ja jotka ovat osoittautuneet sanansa mittaisiksi.  Luottamus mitataan vaaleissa, mutta nykyisenä someaikana siitä joutuu tilille päivittäin.

Joudumme myös joskus tilanteisiin, jossa meidän on samantien päätettävä, luotammeko vai emme. Sain  puhelinsoiton. Soittaja  esitteli itsensä, mutta en saanut selvää kuka hän  oli ja mistä tuli.  Enkä ennättänyt edes kysyä, kun mies jo paahtoi asiaansa hyvällä vauhdilla. Ymmärsin, että kyse oli sähkölaskuni pienentämisestä. Mies sanoi, ettei mikään muutu, että Helsingin Energia edelleen toimittaa sähköni, mutta nyt alkaisin saada sähköä paljon halvemmalla ja että sopimus on vuoden voimassa. Eikä minun tarvitse tehdä mitään, firmat hoitavat käytännön asiat.

Kun mies veti henkeä ja hiljeni hetkeksi, sain minäkin sanotuksi, että hei, olen täällä kuin kysymysmerkki, mitä oikein tarkoitat. Eli  jos kaikki siis jatkuu entisellään, miksi sitten soitat. Melkein kuulin miehen ajatuksen - mikähän taukki tuolla langan päässä on, juurihan sen kerroin.  No hän vastasi asiallisesti: kun tehdään sopimus, niin siihen on saatava suostumus.

En minä nyt tässä puhelimessa ala  tekemään mitään sopimuksia. Johon mies: puhelimessahan niitä nykyään tehdään, se on yhtä hyvä tapa kuin muukin. Epäilemättä. Pari kertaa puhelinfiman hyvin sympaattiset nuoret miehet ovat saaneet minut tekemään puhelimessa kaupat, joista seuraavana päivänä olen joutunut osan perumaan.

Ärsyynnyin. Sähkön myyjä sai minut tuntemaan itseni typeräksi kun en myönny ottamaan vastaan halvempaa tarjousta.  Mutta en voi tehdä sopimusta, kun en luota, onko kaikki niin kuin mies puhelimessa kertoo. Mies eikä hänen firmansa varmaankaan ansaitse epäluottamustani, vaan se, etten luota puhelinmyyntiin.

Tosin tämän sähkömiehen myyntitaktiikka minulle oli myös  ihan väärä.  Sen lisäksi, että hän konetulitti asiansa, hän piti itsestään selvänä, että totta kai vastaan heti myöntävästi.

80 vuotta täyttäneelle ei saa enää puhelimessa tehdä mitään sopimuksia.

Musiikki vie muistoihin

"Hiljaa mummon vanha  kaappikello raksuttaa mummon pienen pirtin lämpimässä.Mummo kutoo sukkaa hämärässä, sukkaa jonka lapsenlapsi saa. Kerran oli kello nuori niin kuin mummokin, mutta siitä kauan on jo - kauan tietenkin - kello raksuttaa muistojen tiellä."

Esittäjinä Matti Louhivuori ja Metro -tytöt.  Luulen, että tämä kappale oli yksi soitetuimmista lauantain toivottujen levyistä, siis silloin 50- ja 60-luvuilla.

Tänään tämä radion kaikkien aikojen pitkäikäisin  musiikkohjelma juhlii  80 vuottaan.  Silloin ennen,  mummon kaappikellon aikaan, mikään ei estänyt ohjelman kuuntelua.  Aivan  alkua ei tarvinnut kuunnella, koska silloin tuli sitä parempaa musiikkia, oopperaa ja sen sellaista.  Se musiikkilaatu ei vielä silloin sanonut minulle mitään. Tärkeintä olivat Iskelmät.  Kotona  oli pieni levysoitin, mutta levyjä ei juurikaan ollut. Hyvin pitkään ainoa  vinyyli oli Tuula Anneli Rantasen vähän koleahkolla äänellä laulama Keltaruusu ja toisen puoliskon Kaunis pesijätär. Rahaa ei ollut levyjen ostoon, mutta iskelmien sanoja kirjoitettiin muistiin. Emme osanneet edes unelmoida mistään spotyfaista.

Nuoruuteni idoleja olivat Olavi Virta, VeikkoTuomi, Seija Lampila, Henry Theel, Helena Siltala ja Annikki Tähti. Ja tietysti Catarina Valente ja Paul Ankan "You are my destiny".

Maaseudulla kesälauantaisin tärkeitä olivat lauantain toivotut, sauna ja tanssit. Saunan jälkeen papiljotit päähän, mekko ylle ja  pyörällä kahdeksan kilometrin päässä olevalle tanssilavalle, jonka puskissa hätäinen kampaus  ja sitten vain tyttöjen riviin odottamaan, huomaisiko joku poika minutkin.

Vieläkin kun kuulen "ah, Egon, Egon, Egon, vain suuri rakkaus tää toivoton..." olen hetkessä Ripovuoren tanssilavalla.

Lauantain toivotut  on meille 1950- ja 1960 -lukujen nuorille muutakin kuin vain musiikkohjelma. Se on osa nuoruuttamme, sitä kaikkein herkintä, ihaninta ja tuskallisinta aikaa.  Niin kuin Metro -tytöt lauloivat:
"On kesä mennyt, tunne lämpöä en nyt. Lohduton syksy on lehdet peittävät maan. Pois armas lähti, sammui taivaalla tähti. Myötä sen, rakkauden miksi kadotinkaan.."

Eikä tässä kuulkaa ole yhtään mitään naurettavaa.

Vahvojen kuvien Tabu

Jos en olisi etukäteen lukenut arvosteluja, olisin varmasti kuvitellut tulleeni väärään teatteriesitykseen.  Vaan kun olin lukenut, tiesin Smedsin Tabun olevan puheesta vapaa näytelmä. Smedsin tulkinta vain 29 vuotiaana kuolleen Timo K.Mukan tekstistä.  Valmistauduin teatteriesitykseen lukemalla Tabun etukäteen. Ei se minua paljon auttanut, sillä musiikin ja valonäytelmän avulla Smeds tarjosi toisia vaihtoehtoja ajattelulle, mutta kyllä hänen näytelmästään löysi myös Mukan.


Tiesin näytelmän alkavan pimeydessä, silti en osannut ollenkaan varautua useita minuutteja kestävään syvään pimeyteen, niin syvään, etten erottanut edes omia käsiäni. Samalla oli häkellyttävää kuvitella itsensä istumassa Kansallisteatterin permannolle. Miten pieneksi sitä voikaan itsensä tuntea. Toinen asia oli hiljaisuus. Annettiin tilaisuus kuunnella itseään ja hiljaisuutta, olla puhumatta. Näyttää olevan vaikea taitolaji. Tyhjä tila on heti täytettävä. Takanani istuvat naiset lopettivat pulinansa vasta kun heille siitä huomautettiin.

Timo K. Mukan Tabu on lempeästi seksuaalisuudesta, ihmistä riipivistä tunteista ja halusta  ja kuolemasta kertova tarina. Näytelmä tavoitti saman hengen, mutta paljon rujompana ja kovempana. Ainoa puheenvuoro (ja sekin nauhalta) liittyi Jumalaan. Jos oikein osasin tulkita, Mukan ja Smedsin käsitykset eivät siinä asiassa eroa.

En yritäkään arvioida näytelmää. Eihän siinä ollut ihmisiäkään kuin Seela Sella hämmentävän vahvana ilman sanojakin sekä Tero Jartti.  Musiikin pauhu, tanssivat valot ja valojen kolmiulotteiset kuviot puhuivat riittävästi. En silti ollenkaan ymmärtänyt kaikkea. En myöskään herkistynyt itkemään, mutta useamman kerran huomasin pidätteleväni hengitystä. Vaikka tällainen teatteri ei ole minun teatteriani, se ei kuitenkaan heti päästä vapaaksi, vaan jää, siis jäi, pyörimään mieleeni.

Miksi oikeastaan kaikelle pitäisi ollakaan sanoja?

Sitä saa mitä tilaa

Persujen puoluetoiminta ei nyt sinällään innosta, mutta kun tarjottimella tarjotaan, pakkohan siitä on jotain sanoa. Politiikka on välillä hyvin jännittävää varsinkin kun ei itse ole liemessä mukana. Tätä syksyä odotettiin kuumana polittisena syksynä. Sellainen se tosiaan on ollut, vaikka tuskin kukaan oletti persujen  tilanteen räjähtävän näin käsiin  jo nyt.

Ehkä Sebastian Tynkkynen on vain omaa kilpeään kiillottava nuori mies, jonka maailmankuva tuskin poikkeaa ollenkaan halla-aholaisesta ajattelusta. Eli rajat on pistettävä kiinni, suomalainen yhteiskunta ei teitä erivärisiä kaipaa. Tästähän ei olekaan nyt kyse, vaan persujen demokratiakäsityksestä. Eli saako puolueen johtoon valittu kyseenalaistaa hallituksessa istuvan puolueensa toimintaa. Persuissa ei saa.  Soini on kärkäs korostamaan demokratiaa ja sääntöjen noudattamista. Mikä ihme sai hänet taustajoukkoineen antamaan Tynkkyselle lähtökäskyn?  Onhan se aika hassu juttu, että tyyppi erotetaan puolueesta, mutta silti hän voi jatkaa puoluehallituksessa. Saisipa olla kärpäsenä kokoushuoneen katossa.

Nähdyssä näytelmässä, joka vielä jatkuu, ei oikeasti ole ollut mitään naurettavaa, mutta irvileuat ovat ainakin somessa kunnostautuneet. Monen toimittajan ärhäköitymiseen vaikuttaa varmasti myös se, että Soini on viime vuodet vienyt heitä kuin pässiä narussa. Nyt maksetaan takaisin. Soinin omenat ja melonit ovat tarjottimella.

 Poliitikot eivät aina halua vastata esitettyyn kysymykseen. Soini on tässäkin ihan oma lukunsa. Johtaja ei vaivaudu vastaamaan jos kysymys ei miellytä. Siksi olikin tosi hauska juttu, kun hän sanoi ettei Tynkkynen ole vastannut hänelle esitettyyn kysymykseen. Ei vaikka on kysytty kahteen kertaan. Hyvin on poika oppinut Johtajansa tavat.

 Ei tämä tähän jää, vaikka nuori mies hiljenisikin, sillä en hetkeäkään usko hänen puhuvan tyhjän päältä eli ettei hän tietäisi mitä kentällä puhutaan. Tuskin tämä kaikki on  Soinillekaan tullut yllätyksenä, sillä onhan hän tiennyt, millä tavoin ajattelevilta  persut ovat vaaleissa äänet saaneet.

Näin komean talon seinustalla pakolaiset toivotettiin tervetulleeksi Madridissa.

Terveisiä Madridista

ÅOn aina jännittävää tulla uuteen miljoonakaupunkiin. Mitenkähän se ottaa vieraan ihmislapsen vastaan, sitä miettii. Madrid otti suoraan syliinsä. Tunnin sisällä tulostamme olimme jo herkkukinkkujen äärellä Museo den Jamonissa. Ei se mikään museo ollut, vaan kauppa ja baari. Ja huudon kera.Sopeudumme tuossa tuokiossa. Eihän tällaisessa paikassa voi kuin viihtyä. Kauppahallissakin myytiin enempi tapaksia,viiniä ja olutta kuin ruokaa alkutekijöissään. Kannattaisikohan Hakaniemen hallin tehdä opintomatka Madridiin? Kuva antaa aavistuksen paikasta.

Esto no es una crisis, es una estafa

Kun naisessa on aina asunut pieni vallankumouksellinen sielu, oli siinä ja siinä etten lähtenyt monen tuhannen marssijan mukaan. Eikä ollut hiljainen marssi. Iskulauseet kaikuivat ja musiikki soi. Poliisitkin olivat paikalla. Niinhän ne ovat Suomessakin, mutta enpä ole nähnyt meillä täkäläisten autoja. Eivät ne ihan tankkeja olleet. Vaalit ovat tulossa. On aika ilmaista mielipide. Täällä se tehdään kuuluvasti.

Ostin yhdeltä marssijalta kantaa ottavan, vähän äkäisesti kuvitetun kalenterin ensi vuodelle.  Jos eivät sanat aukea, kuvat kertovat riittävästi. Ehkä tätä voi soveltaa myös Suomessa, sillä uhat ja pelot ovat yhteiset, ihmisten toiveet kaikkialla samanlaiset. 

Pelkistettyä teatteria

Kansallisteatterin Omapohja -näyttämöllä Ria Kataja ja Mikko Nousiainen esittävät  pariskuntaa joka kihelmöi keskinäisessä olossaan. Näyttämö on paljaaksi riisuttu, sen muodostaa vain jonkinlainen tumma laatikkomainen lava. Muita tekijöitä ei ole, on vain kaksi näyttelijää ja heidän puheensa. Sitä puhetta sitten riittääkin. Jos tämä näytelmä olisi tullut televisiosta, olisin varmaan aika nopeasti napsauttanut ruudun kiinni.  Nyt sitä mahdollisuutta ei ollut, mutta toisaalta, kyllä tämän sieti katsoa.  Jotain kai kertoo sekin, että Ihan oikeasti jälkeenpäin mietin, mihin se lähes kaksituntinen hävisi.

En tiedä, mikä tässä näytelmässä kiehtoi. Ehkä se oli Ria Katajan tapa pyörittää tekstiä. Mikko Nousiainen oli selkeästi tasapainoisemman oloinen, ei niin kaiken aikaa tuskainen kuin naisensa. Joka tapauksessa molemmat olivat hyviä. Kun lavalla ei ole ylimääräistä rekvisiittaa, ja  jos puhuttu sana ei pidä otteessaan, alkaa helposti seurata epäolennaisia asioita. Kuten Ria Katajan hiuksia ja kuinka hän jatkuvasti siirsi niitä pois kasvoiltaan.

"Keuhkot" -näytelmää on mainostettu ekologisena näytelmänä. Ei se sinne kovin vahvasti kallistunut, vaikka metsistä ja hiilijalanjäljistä puhuttiinkin.  Esimerkiksi näin:

"Mä voisin lentää New Yorkiin ja takasin joka päivä seittemän vuoden ajan enkä silti sais aikaseks yhtä isoo hiilijalanjälkee kuin tekemällä lapsen. Kymmenen tuhatta tonnia hiilidioksidia. Painaa saman verran kuin Eiffel -torni. Mä synnyttäisi Eiffel -tornin."
.
Enemmän kuin ekologiaa näytelmä kuvasi kahden aikuisen ihmisen epävarmuutta ja vähän kaaoksenomaista elämää, jossa rakastuttiin ja erottiin ja sitten taas oltiin yhdessä.

Omapohja on pieni teatteri, jossa äänet kantavat hyvin. Myös katsojien reaktiot. Näytelmä oli minusta enemmän vakava, no, ainakin asiat olivat vakavia. Dialogi oli kuitenkin hersyvää, se hymyilytti.  Muutama naiskatsoja pyrskähti muutaman kerran nauramaan varsin kovaäänisesti näytelmän ensimmäisen tunnin aikana. Siinä jo ennätin miettiä, enkö itse ymmärrä näytelmän huumoria ollenkaan. Sellaista se on huumorinkin kanssa. Toinen nauraa kovaa, toinen hykertelee itsekseen.

Meillä on kahdet kasvot

Pidän mielelläni itseäni niin sanottuna 60 -lukulaisena. Pidän siitä huolimatta, etten ollut aktiivinen sen paremmin rauhan kuin muissakaan yhden asian liikkeissä. Jos oli altis yhteiskunnallisille vaikutteille - kuten olin - niitä varmasti sai imetyksi itseensä.  Ellei muualta niin kirjoista.

Lukupiirini viime kirjana oli Harper Leen kirja "Kuin surmaisi satakielen". Olin ostanut sen vuonna 1965 eli puolivuosisataa sitten, mutta löysin kirjahyllystäni muitakin 60-luvulla ilmestyneitä ja rotusorrosta kertovia kirjoja. Erkki Tuomiojan toimittamassa "Valkoisen vallan Afrikka" kirjassa hän kirjoittaa alkusanojensa lopussa näin:

"Kaikkien alueen asukkaiden kohtalot - niin afrikkalaisten, aasialaisten, sekarotuisten kuin valkoistenkin - liittyvät läheisesti yhteen. Tuntuu sitä kuin valkoiset politiikallaan ehdoin tahdoin kaivaisivat itselleen isoa hautaa. Se voi myös olla sama hauta, johon toiveet väkivallattomasta, vapaasta ja ihmisoikeuksia kunnioittavasta maailmasta haudataan." 
Tämä on kirjoitettu vuonna 1969.

Tänään myös me suomalaiset olemme peilin edessä: määrittelemmekö ihmisen arvon hänen ihonvärinsä perusteella.

"Kuin surmaisi satakielen" on kirjoitettu 50 -luvulla. Kirjaa lukiessa on syytä pitää mielessä millainen Amerikka ja sen etelävallat oli siihen aikaan. Mustat eivät olleet mitään, enintään palvelijoita, valkoiset hallitsivat. Kirja on kertomus elämästä pienessä alabamalaisessa kaupungissa, jonka elämänmenoa ja ihmisiä tarkastellaan lapsen silmin. Se  tekee kirjasta kiltin, mutta myös hauskan ja rehellisen. Lapsi ei ole valmiiksi ennakkoluuloinen.

Harper Lee on itse alabamalainen. Siksi varmaan hän osaa niin herkullisesti kuvata pienen paikkakunnan hiljaista elämää, jossa naiset kokoontuvat iltapäivän kahvikutsuille ja  ovat iltaan mennessä pehmeitä kuin hikikarpaloilla ja hyvänhajuisella talkilla kuorrutetut leivokset. Tarina kulminoituu oikeusjuttuun. Valkoisen naisen sana mustan miehen sanaa vastaan. Usein valhe voittaa totuuden, koska  musta väri on tuomittu häviämään. Näin on ollut aina ja näin on liian usein vieläkin.

On hämmentävää huomata, miten jotkut asiat ovat vain vähän muuttuneet. Edelleenkin meillä on kahdet kasvot: osalla ihmisiä on hädän kasvot, osalla ei.  Ja me "paremmat" ihmiset emme näe hätää,  katsomme ohi tai ylhäältä alaspäin.

Arkiston kätköistä löydetty ja tänä vuonna julkaistu Harper Leen toinen kirja "Kaikki taivaan linnut" ei minua valloittanut paitsi kirjan loppupuoli, jossa rotukysymys nousi selkeästi esille. Mutta tässä kirjassa äänessä ovatkin aikuiset.

Eduskunta III ei silittele

Poistuessani Eduskunta III näytöksestä Ryhmäteatterista, kohtasin rappukäytävässä Vesa Vierikon tuijottavat silmät Mielipuolen päiväkirjasta.  Olivatpa sopivan kysyvät: kukahan tässä maailmassa on mielipuoli tai vähintäänkin vähän hullu? Keihin voi uskoa.

Olo oli kummallisen tyhjä reilun kolmen tunnin höykytyksen jälkeen. Sillä höykytykseltä se hetkittäin tuntui, kun syylliset nostettiin tikunnokkaan. Mikä oli faktaa, mikä fiktiota, sitä en aina tiennyt, mutta valtaosa sanotusta oli otettu oikeasti poliitikkojen kirjoitetuista ja puhutuista teksteistä. Totta kai tälläkin näytelmällä luotiin mielikuvaa, välillä ihan ihmisestä, mutta useimmiten sentään politiikkona.  Virkamiesten ja eritoten valtionvarainministeriön roolista on viime kuukausina puhuttu paljon. Näytelmässä he esiintyivät kasvottomina, huputettuina, mutta vahvaa valtaa käyttävinä.

Mikä saa ministerin nöyrtymään tai ehkä antautuminen on parempi sana, virkamiehille? Sekö ettei itsellä ole riittävästi tietoa vai se, että luottamus virkamieheen on niin kova ettei voi ollenkaan ajatella, ettei uskoisi virkavastuulla puhuvaan ihmiseen. Mutta sittenkin, ihmisiä hekin ovat. Erehtyväisiä.

Muistan kun Eduskunta kakkonen sai minut raivoihini. Se oli niin epäoikeudenmukainen. Nyt tiesin etukäteen mitä odottaa, osasin jo nauraakin.  Esityksessä oli paljon hauskaa, mutta myös sellaista joka sai hyvin hiljaiseksi. Tällainen teatterimuoto on siitä katala, että se näyttää sinulle mitä oikeasti tiedät  asioista. Siis et tiedä.  Ja niistäkin joista jopa olet luullut jotain tietäväsi.

On siellä vallan huipulla kuka tahansa, aina tuntuu olevan kyse yhden vaihtoehdon politiikasta.  Jokainen menee vuorollaan EU:n selän taakse vaikkei tarvitsisi. Kyllähän se ensin naurattaa, kun näytelmässä kumotaan pääministeri Sipilän ukaasit valheina.  Mutta sitten jälkeenpäin: kuinka paljon meitä oikein huijataan.  Miksi meitä pelotellaan, että sieltä se komissio on juuri nyt tulossa sanomaan suorat sanat.

Näyelmässä oli paljon asioita, joiden pohtimista voisi jatkaa. En kuitenkaan nyt jatka. Kotiin kävellessä ajattelin, tämä on demokratiaa, että meillä voidaan esittää tällaista. Eivät tästä kaikki tykkää, mutta minusta on hyvä, kun oma ajattelu saa uusia aineksia.

"Hyvästi Afrikka"

Sanotaan, että matkailu avartaa. En taida uskoa tuota väitettä enää todeksi. Suomalaiset ovat viime vuosikymmeninä lomamatkailleet vähän kaikkialla maailmassa. Olisi sen uskonut - ainakin olisi voinut toivoa - avaavan ihmisten silmät sille, että me kaikki olemme ihmisiä. Teemme töitä, kasvatamme lapsiamme, itkemme ja iloitsemme. Niin ei näytä käyneen.

Olosuhteet vain voivat olla kovin erilaiset. Toiset elävät lämpimissä maissa, osa elää sodan ja väkivallan keskellä, osa asuu hökkeleissä, osa pakolaisleirien teltoissa. Kaikki kuitenkin ihmisiä unelmineen. Saattaa olla, ettei kaikilla ole enää voimia edes unelmoida paremmasta. Vuonna 1974 olin lomamatkalla Libanonissa, Beirutissa. Bussin ikkunasta näin ensimmäiset pakolaisleirit, jotka ovat siellä edelleen. En ihmettele, mistä väkivalta sikiää.

Mistä lienee Klu Klux Klanin naamioasuun pukeutunut ihminen hakenut ymmärryksensä ihmisistä ja maailmasta, lieneekö edes tiennyt kuinka väkivaltaista ja pimeässä toimivaa maailmaa hän edusti. Suomalainen! Pysähtyisipä edes hetkeksi miettimään, miltä itsestä tuntuisi, jos omalla ovella seisoisi ihmisiä naamarit päässä, näkyvissä vain vihaa uhkuvat silmät.


Katsoin Iiris Härmän dokumentin "Hyvästi Afikka", joka kertoo vahvasta ja suorapuheisesta suomalaisesta lääkäristä Riitta Kujalasta ja ugandalaisesta Catherine Othienosta. Elokuva on tarina ystävyydestä ja voimaantumisesta. Uganda on maa, jossa miehet päättävät kaikesta. Tietysti myös miehet kuvittelevat tietävänsä kaiken. Niinpä sitten  lapsia syntyy perheisiin lukuisasti, kun minkäänlaista sukupuolikasvatusta ei ole. Perhesuunnittelu ei voi onnistua vain naisten kautta, vaan siihen tarvitaan myös miehiä. Se on myös tie, jolla naisia autetaan nousemaan köyhyydestä.

Riitta ja hänen ystävänsä Kata (Catherine) COFCAWE -järjestön kautta kouluttivat naisia ja miehiä perhesuunnittelussa. Koska, niin kuin 27 vuotta Ugandansa asunut Riitta Kujala sanoi, epätasa-arvo aiheuttaa köyhyyttä.  Uganda on yksi kohdemaa Kansainvälisen Solidaarisuussäätiön toiminnassa. Nyt tämä näyttää loppuvan, kun hallitus leikkaa  rajusti kehitysapua.

Ugandan suhtautuminen homoseksuaalisuuteen on voimakkaan kielteinen.  Dokumentti kertoo hienosti myös tästä ja siitä, miten korruptoituneessa maassa pyritään kaikin tavoin estämään muutos. Mutta naisissa asuu viisaus. He oivaltavat sen tärkeimmän - tyttärille on äitien puhuttava. Hyvästi Afrikka -dokumentin voi vielä katsoa YleAreenasta.

Riitta ja Kata asuivat useita vuosia yhteistaloudessa. He olivat hyviä ystäviä. Vahvoja tunteita herättäneestä dokumentista piirtyy mieleeni ihanasti rauhoittava kuva: Riitta istuu kuistilla lukeamassa, ilta on valokehän ulkopuolella syvän pimeä, Kata tanssii rytmisesti musiikin tahdissa.

Ystävyys ei katso ihonväriä.

Onko nyt huudettu riittävän kovaa?

Satoi kaatamalla, salamoi ja ukkosti kun perjantaina kävelin muun joukon jatkona kohti Rautatientoria. Enhän ole sokerista tehty niin kuin eivät olleet ne tuhannet muutkaan torille mielenilmaisuun kokoontuneet. En yleensä ole ensimmäisenä nousemassa barrikadeille, mutta nyt tämä nykyhallituksen suunnitelma pakottavasta lainsäädännöstä sai minut liikkeelle.

Oikeastaan en ihmettele, että  juuri tämä hallitus esittää tällaista. Sanoihan Stubb jo enne vaaleja, että kaiken pahan alku on konsensus. Sitä tehdään kabineteissa. No ainakaan nyt perjantaina ei oltu kabineteissa. Joku narisi, että niillähän oli hauskaa siellä sateessa, ihan karnevaalitunnelma, ilmapallot ja kaikki. Jos olisimme kaikki heittäytyneet itkijänaisiksi, tuskin mielenilmaisusta olisi tullut sen selkeämpi ja vakuuttavampi. Niin ja nimenomaan naisiksi. Varmasti mukana oli metalli- ja paperimiehiä, mutta enemmistö torilla oli naisia. Heiltä ollaan nyt ottamassa eniten.   Naiset sanoivat selkeästi, pois Sipilä meidän pussiltamme.

Perjantai -illan Pressiklubissa käytiin asiasta räväkkää keskustelua.  PAMin puheenjohtaja Ann Selin sanoi sen suomeksi: näillä hallituksen toimilla halutaan ammattiyhdistysliike polvilleen, halutaan pois kollektiivinen sopiminen ihan kuin työpaikoilla olisi joku tasa-arvoinen tilanne. Tämä hallitus ei tee tätä kaikkea siksi, että taloudellinen tilanne sitä vaatisi. Sipilä ja kumppanit voittivat vaalit, nyt tehdään sitä politiikaa mitä ne on halunneetkin tehdä. Kyse on ideologiasta.

Neuvottelupöytiin palataan, ja ratkaisu löydetään. Mutta siihen tarvitaan pakottavasta lainsäädännöstä luopuminen. Näin uskon.

Slava! pitäisi ihan jokaisen käydä kokemassa

Slavaa ei olisi koskaan voitu esittää moskovalaisessa Taganka -teatterissa.

Tämä oli ensimmäinen ajatus näytelmän nähtyäni. Ensi-ilta oli viime helmikuussa, juuri silloin kun Ukraina, Krim ja Venäjä hallitsivat uutisotsikoita. Silloin en halunnut nähdä koko Slavaa, en halunnut lisää Venäjän aiheuttamaa tuskaa ja epätoivoa. Sitä paitsi näytelmän käsikirjoittaja on Pirkko Saisio. Se sai vielä lisää kielteisiä ajatuksia. Kyllä sen arvaa millä otteella vanha kommunisti maata käsittelee. En jaksa.

Onneksi nyt sain heti syksyn alussa karistettua osan ennakkoluuloistani ja kävin nauttimassa Slavan esityksen. Sillä totta, joka hetki oli pelkkää nautintoa. Komeaa musiikkiteatteria. Uskaltaisinko sanoa, meillä aivan ainutlaatuista. Näytelmässä stemmaa kaikki: teksti, ohjaus, näyttelijät. Ja tietysti itse musiikki ja laulut. Kokonaisuus oli ihanaa, vapauttavaa tunteiden myrskyä laidasta laitaan.

Eikä ehkä kukaan muu kuin juuri Pirkko Saisio olisi pystynyt luomaan Slavan tekstiä, koko sen ideaa. Hän on sekä lukenut historiansa että elänyt sen. Mutta tarvitaann hurjaa nyanssien tajua, että osaa kaiken limittää tähän päivään. Rohkeasti ja paljastavasti. Komediaahan kaikki tietysti oli, mutta silti: pitääkö pelätä Venäjää, tulevatko ne tankit rajallemme, palavatko kirjaroviot taas.

Kansallisteatterin näyttämöllä onnistuvat kaikki. Obeda ja Popeda, nuo hyvässä lihassa olevat Puntti Valtonen ja Juhani Muje ovat kuin tehdyt rooliinsa. Suurimmat herkut näyttämöllä tarjosi Timo Tuomisen esittämä Volodja, jo ulkoisesti niin Putinia kuin olla voi.  Se oli monella tapaa aivan uskomaton suoritus ihan fyysisestikin. Volodjan Putinissa ei ollut yhtään sympaattista hetkeä. Raakaa johtajuutta, uhoamista, ihmisten hyväksikäyttöä.

Tiina Weckströmin Julija Tee oli toinen vaikuttava suoritus. Vaikka kaikki onkin vain mielikuvaa, siitä huolimatta, tottahan tämäkin "näköispatsas" oli. Siitä on monta vuotta kun olen viimeksi kuullut Weckströmin laulavan. Eipä ole vuodet tehoa naiselta vieneet ja tanssinumerotkin sujuivat hienosti.

Näytelmän musiikki on Jussi Tuurnan. Hän sanoo käsikirjoituksessa näytelmästä:
"Minulle Slava! on pasifistinen teos, rauhan puolesta, järjettömyyttä vastaan."
Tässä ajassa tällaista on liian vähän.

Ian McEwan: Lapsen oikeus

Kuusikymppinen mies sanoo vaimolleen,että vaikka kotona onkin ihan herttaista, se ei riitä. Hän haluaa kokea vielä yhden ison ja pyörryttävän, intohimoisen suhteen. Ei hän avioeroa halua, vaan nauttia vielä ennen kuukahtamistaan pökerryttävästä hurmiosta nuoremman naisen kanssa. Mitä vaimo tähän voi muuta kuin huutaa, idiootti.

Näinhän avioliitolle voi käydä, kun ollaan pitkään yhdessä. Totutaan toiseen kuin kaapin oveen, ja lopulta aivan huomaamatta, suhtautuminenkin muuttuu. Elämä häviää työhön ja lapsiin, sukupuolielämäkin melkein katoaa.

Ian McEwanin kirja "Lapsen oikeus" on kirja kauan yhdessä olleesta pariskunnasta, mutta tarinassa ei kuitenkaan mässäillä petetyllä ja yksinjätetyllä vaimolla. Tunteita puretaan, mutta aika viileästi ja vähän etäisesti.  Ei huudeta eikä heitellä tuoleja.  Yhtä paljon kuin kirja kertoo parisuhteesta, se on myös kuvausta oikeusistunnoista ja oikeuden ratkaisuista. Kirjan nainen on perheoikeuden tuomari. Tarina etenee hänen mielentilojensa ja valintojensa kautta.

Fionan työn kautta nousevat esiin erityisesti lapsiin liittyvät oikeusjutut. Kun alaikäinen lapsi sairastuu leukemiaan, hän tarvitsee selviytyäkseen verensiirron, mutta se ei Jehovan todistajalle ole sallittua. Asia menee tuomarin, Fionan, ratkaistavaksi.

Onko potilaalla ja hänen vanhemmillaan perustavanlaatuinen oikeus päättää asiasta, voiko tuomari siihen puuttua ja sallia nuoren kuoleman? Saako lapsi oikeutta?

Hienosti ja koskettavasti kerrottuja kohtaamisia.

Ian McEwanin kirjat ovat ennenkin ottaneet minut mukaansa. Jotkut niistä ovat olleet sielun pimeimpiin syövereihin vieviä, mutta tässä kirjassa ei sellaista tunnelmaa ole, vaikka särmää onkin aivan riittävästi.

Sanasta ja sen vapaudesta

Enää ei tarvitse kehua vain Angela Merkeriä, koska presidentti Niinistökin tuli lopulta esille. Hän kehotti hillitsemään asenteita ja tunteita. Niinpä. Tunteitaan ihminen voi todella hallita. Jos haluaa eikä ole sattumalta pudonnut lapsena päälleen.  Keitä  lienevät ne, jotka näyttävät suorastaan hillittömästi levittävän painetunnäköisiä ja hyvällä suomen kielellä kirjoitettuja ilmoituksia kaikesta siitä pahasta mitä maahamme muuttaneet ovat tehneet ja tulevat tekemään. Näyttää olevan hyvin ohjattua toimintaa. Vai miten ilmoituksia yhtäkkiä ilmaantuu roskiksien kylkeen niin kaupungeissa kuin maaseudullakin? Tarkoituksenmukaista vastakkainasettelua.

Hesarin Nyt -liite sulki pariksi viikoksi keskustelu- ja kommentointipalstansa. Kauan ovat antaneetkin älämölön jatkua. Olen jonkun kerran kurkannut kolumnien kommentointeja, mutta enpä niitä enää edes vilkaise. Onkohan niillä paljon lukijoita?  Mitä ihmeen mielihyvää ihminen voi saada toisen mollauksesta? Jos möläyttelijöitä jotenkin haluaisi edes yrittää ymmärtää, niin onko kyseessä lapsenomainen uhittelu: kun kerrankin saan sanoa julkisesti mitä ajattelen. Somesta emme enää pääse eroon eikä tarvitse päästäkään, mutta kaikkea ei tarvitse sietää. Hyvä kun tänään puhutaan ja kirjoitetaan siitä, mitä sananvapaus tarkoittaaa. Vapaus ja vastuu limittyvät toisiinsa. Aina.

Kun Immonen -kohu oli kuumimmillaan, päivittivät jotkut verkossa seuraamani ihmiset, miten he ovat poistaneet seuraajistaan rasistiksi osoittautuneet. Saman teen minä - siis olen tehnyt - sillä en halua kauttani levitettävän yhtäkään rasistista kirjoitusta.

En itse ole somessa kovin aktiivinen. Facebook -päivityksiä teen aika harvoin ja twitterissäkin seuraan enemmän muiden kommentteja kuin itse kommentoin. Mutta  enää en luopuisi verkkokeskusteluista. En luopuisi löytämistäni ryhmistä, joissa käydään hetkittäin hyvääkin yhteiskunnallista keskustelua.
Ei ole aivan yksinkertaista pysyä tämän päivän menossa mukana. Siihen ei riitä, että seuraat lehteä tai kahta. Jotta asiat avautuisivat vähän laajemmin, tarvitsen erilaisia näkökulmia. Kun keskustelukavereita ei minua kiinnostavista aiheista ole aina saatavilla, antavat ryhmissä esille tulevat kommentit lisävalaistusta. Pitäisi ehkä vielä hakea muutama "opettavainen" ryhmä lisää, mutta huoleni on se, että pelkään somen vievän liikaa aikaa kirjojen lukemiselta. Ja sitä taas en halua.

Johdetaanko meitä pelolla?

Äitini oli 4 vuotta, kun hänen isänsä lähti Kanadaan etsimään perheelleen parempaa elämää. Silloin 1920 -luvulla erityisesti Pohjanmaalta lähdettiin runsain joukoin suureen länteen. Iivari jätti Kauhajoelle vaimonsa, kolme pientä lastaan ja velat. Pieni ja hentoinen, mutta yritteliäs mummoni selvisi arjesta.  Kun Veikko -poika täytti 16 vuotta, hän lähti etsimään isäänsä, josta ei pitkään aikaan ollut kuulunut mitään. Löytyi vain hauta. Iivarille oli käynyt niin kuin niin monelle ennen häntä, luultavasti menehtyi tappelun seurauksena.

Nyt elämme aikaa, jossa muutetaan pakosta enemmän kuin koskaan ennen. On sellainen tunne kuin maailma olisi hukkumassa vaeltaviin, maasta toiseen kulkeviin ihmisiin. He pakenevat sotaa, väkivaltaa, kidutusta, diktaattorien mielivaltaa. He hakevat itselleen paikkaa voidakseen elää ihmisarvoista elämää. Sen saaminen ei ole helppoa.

 Joka päivä tapahtuu ja joka päivä kuulen jotain sellaista, jota en haluaisi kuulla ja jota en uskoisi kuulevani Suomesta enkä suomalaisista. Emmekö me todellakaan näe ihmisten hätää vai emmekö halua nähdä sitä? Onko meistä tyystin hävinnyt toisen auttamisen halu, onko empatiasta jäljellä enää mitään?

Jotkut luovat maassamme pelon ilmapiiriä. Jotkut maalaavat kauhukuvia kuinka vastaanottokeskusten tuntumassa pitää olla varovainen, ei kulkea yöllä eikä ainakaan yksin.  Aivan kuin jokainen tumma vierasmaalainen mies olisi ilman muuta raiskaaja ja pahoinpitelijä. On pöyristyttävää, että pikkukaupungeissamme järjestetään "ei meille pakolaisten vastaanottokeskuksia" - mielenosoituksia.
Autamme ihmisiä mielellämme kunhan voimme sen tehdä lähettämällä rahaa ja tavaraa SPR:n kautta. Toinen asia näyttää olevan se, että sallisimme pakolaisten muuttavan lähellemme asumaan, emme edes vuodeksi tai pariksi. Tulevat ja vievät työmme, asuntomme, naisemme - ja kun niillä on vielä puhelimetkin.

Kun perussuomalaisten puoluesihteeri puhuu elintasosurffareista, hän vähät välittää näiden ihmisten oikeasta, todellisesta hädästä. Totta kai kyse on myös rahasta, mutta vain rahan kautta tätä asiaa ei voi ajatella. Suomi on edelleen varakas maa. Me emme voi väistää vastuutamme, vaan meidän on hoidettava osuutemme tässä globalisoituneessa maailmassa.

Tänään torstaina Marjatta Mattilan kolumni radio ykkösen aamussa oli koskettava ja kaikessa kauheudessaan todella paljon tästä ajasta ja ihmisistä kertova. Suosittelen kuuntelemista. Ohjelman löytää Ylen Areenasta.

Ragtime on musiikkia ja kirja

Ja se on myös elokuva. Yhdysvaltalainen kirjailija E.L.Doctorow kuoli heinäkuussa. Päätin kunnioittaa kuulun kirjailijan muistoa lukemalla hänen vuonna 1975 ilmestyneen kirjansa Ragtime. Kirja kertoo viime vuosisadan alkupuolesta, sen ajan julkkiksista kuten kahlekuningas Houdinista, naisanarkisti Emma Goldmanista ja ennenkaikkea pianisti Coalhouse Walkerista.

Ragtime on kirjoitettu kuin rag, musiikki, jossa edetään kevyellä marssiotteella, mutta hauskasti ja ironisoiden. Piti välillä hakea oikeaa tunnelmaa musiikista ja soittaa Scott Joplinin säveltämä "Maple Leaf Rag", joka on "tavattoman vankka sävellys, väkevää, aisteihin käyvää musiikkia ja joka ei pysähtynyt hetkeksikään paikalleen", kuten Doctorow kuvailee.  Coalhouse Walkerin soittaessa "ilmassa riippui pieniä kirkkaita sointuja kuin kukkasia."

Vuosisadan alussa elämä New Yorkin valtiossa oli mukavaa. Huvittelua, yleisötilaisuuksia, tanssisaleja.  Enimmäkseen kuljettiin junilla ja höyrylaivoilla.  "Seksuaaliperäinen pyörtyily oli hyvin yleistä." Neekereitä ei ollut. Ei myöskään siirtolaisia."

Oli kuitenkin, molempia.  Italiasta muutettiin Amerikkaan, mutta helppoa se ei ollut, silloinkaan: "Newyorkilaiset halveksivat heitä. He olivat likaisia ja lukutaidottomia. He haisivat kalalta ja valkosipulilta. Heillä ei ollut kunniantuntoa ja he tekivät työtä melkein ilmaiseksi."

Samaan aikaan Amerikka oli sekä rikas että köyhä. Työtä vailla olevia ihmisia oli paljon. Ammattiyhdistysliikkeestä sanottiin, että se on loukkaus Jumalaa kohtaan. Elämän oli kovaa. Lapset tekivät pitkää työpäivää siinä kuin aikuisetkin.

Emma Goldman oli sata vuotta sitten anarkisti ja feministi.  Hän julisti:  "Kaikki uudistajat puhuvat nykyään valkoisen orjakaupan ongelmasta. Mutta jos valkoinen orjakauppa on ongelma, niin miksei sitten avioliitto ole ongelma? Eikö   avioliittoinstituution ja bordelli-instituution välillä ole mitään yhteyttä?"

Missä ovatkaan tämän ajan emmagoldmannit, vieläkin heitä tarvittaisiin.

Varsinainen tarina kirjassa on Coalhouse Walkerin kokema epäoikeudenmukaisuus ja sen seuraukset. Yksilöä (ja vielä mustaa) vastassa on kaupungin laki ja oikeus. Eihän siinä hyvin voi käydä. Oikeastaan kenellekään.

Hauska(kin) ja kiehtova kirja, ja vaikka en aina tiennyt, mikä oli totta, mikä valhetta, oli helppo uskoa ihan kaiken tapahtuneen niin kuin Doctorow kertoo. Kutkuttava tarina elämästä Amerikassa reilu sata vuotta sitten.

Helsinki elämää täynnä

Eipä ollut viikonloppu ainakaan Helsingissä mollivoittoinen, sillä niin paljon iloa ja meininkiä oli kaupungissamme. Aurinkoinen, lämmin sää antoi siihen oman lisänsä.

Sunnuntain ravintolapäivä toi kaduille oman kuhinansa. Karhupuistossa oli sellainen meno päällä, että olisin voinut kuvitella olevani italialaisella piazzalla (paitsi ettei siellä ole näin hienoa ravintolapäivää). Oli mukava kulkea kaiken keskellä ja herkutella tuoksuilla. Etnistä ruokaa oli tarjolla paljon, mutta grillimakkaran hajua en nenääni saanut vaan enpä sitä kaivannutkaan.

Naapuritalossa asuva ja vähitellen hyvänpäivän tutuksi tullut intialaisperhe osallistui myös ravintolapäivään valmistamalla intialaisia ruokia. He olivat laittaneet talonsa oveen ilmoituksen, jossa luki näin: emme pyydä teitä syömään kasvisruokia mutta pyydämme teitä rakastamaan elämää.

Ja he pyysivät jakamaan tietoa, että ruokaa tarvitsevien köyhien ei tarvitse maksaa mitään. En tiedä, kiersikö sana, kävikö heillä syömässä myös ei maksavia ihmisiä. Tarjolla ollut jogurtti, jännittävä "maito", maustettu riisi ja mitähän se yksi ruoka olikaan, olivat hyviä. Jäi hyvä maku, hyvä mieli.

Kun asuu tällaisessa "naapurilta saa aina apua" -kerrostalossa, päättyi ravintolapäivä takapihallamme siihen, että saimme pihallaolijat kaikki mustikkakukkoa jäätelöllä.  Helppoako tässä on rakastaa elämä, kun naapurin leipomisinnostus saa suun makeaksi.

Millaisen aurinkopistoksen lienevät saaneen ne anarkistit ja muut jotka valtasivat lauantaina pätkän Lönnrotinkatua.  Valinta oli sikäli oivallinen, ettei se tainnut häiritä ketään, koska erityisesti Helsinki Marathonin takia tapahtui niin paljon kaikkialla muualla.  Ihan rauhallisesti ihmiset kadunpätkällä istuivat, aurinko paistoi, musiikki soi ja polisiit takasivat turvallisuuden. En silti jäänyt joukon jatkoksi. Vähän ihmettelin, pitikö myös jalkakäytävät valloittaa, jos oli tarkoitus protestoida autoilua vastaan.

Kesää ja museokulttuuria Alppilassa

Nyt jos koskaan kannattaa tehdä kierros Alppilassa. Sateinen ja mukavan lämmin kesä on tehnyt luonnolle hyvää. En varmaan koskaan ole nähnyt Alppipuiston "rehoittavan" niin komeasti kuin tällä hetkellä. Suurilehtiset kasvit muodostavat valtaisia mattoja eri puolilla puistoa.

Pienen matkan päässä Alppipuistosta sijaitsee Lenininpuisto. Viime vuonna valmiiksi saatu peruskorjaus uudisti puiston hienosti. Pieni puisto on tällä hetkellä upeassa kukkaloistossaan todella kaunis. Puiston yläosasta Linnanmäen portin läheltä aukeaa ihastuttava näkymä yli kattojen.  Erityisen hieno se on syysiltoina, kun valot syttyvät.

Kirstinkadulla Alppilassa on työväenasuntomuseo. Se on näkemisen arvoinen paikka: yhdeksän hellahuonetta on sisustettu eri aikakausien kodeiksi. Kaupungin museosivu kertoo, että kaikki Kirstinkadun puutalot oli tarkoitus purkaa 1960 -luvun puolivälissä. Niihin aikoihin Helsingistä katosi paljon vanhaa ja kaunista. Rakennukset kuitenkin kunnostettiin. Kolme taloa korjattiin asuintaloiksi, yhdestä talosta tehtiin kiinnostava museo.
 
 Kaikki nämä herkut ovat kolmosen/ kakkosen ratikan tuntumassa.

Runo päivän politiikasta

Olen viime päivinä tutustunut Kirsi Kunnakseen, runoilijaan, kirjailijaan, kääntäjään - mitä kaikkea hän onkaan ollut ja on edelleen. Hän on tullut monille tutuksi lastenkirjailijana, mutta hän on ollut myös kantaaottava ihminen.  Ei vielä tämän enempää Kirsi Kunnaksesta, mutta eräs hänen runonsa sai minut huomaamaan tutun jutun. On asioita, jotka eivät muutu.  Seuraava runo on esimerkkio 70 -luvun keskusteluilmapiiristä, mutta voi miten hyvin se sopii tähänkin päivään.

Somessa on huudettu kurkku suorana, miksi Soini ei sano mitään, miksi hän vaikenee, miksi se ja se persujen johtohahmoista on niin hiljaa, niin hiljaa.  Kunnas sanoo sen näin:

Jos puhuu suoraan.
        voi joutua suoraan nuoraan
Jos väärin sanaa lainaa,
        voi olla väärä vainaa.
Siis oikein opetettu,
        tekee niin kuin neuvoo Kettu:
         Ei puhu, ei pukahda,
                ei valvo, ei nukahda,
        ei kuule, luule, hengitä
                ei ajatustaan kengitä,
       ei tee mitään ilman Ketun lupaa.
Kas, siten rakennetaan ONNEN TUPAA.

Sunnuntaiaamuna

Harvinainen kesäaamu. Lämmin, tyyni ja hiljainen. Kallion Block Party taisi uuvuttaa nuorison lisäksi myös kaikki koiraihmiset. Mekin nukuimme pitkään. Itseäni painoi rankka golfkierros. Rankaksi sen teki ennen kaikkea kadoksissa olevan avauslyönnin haku. Koirani taas sai olla tutussa kyläpaikassa puoli päivää. Se oli rankkaa, kun piti vartioida aivan uusia ihmisiä etteivät vaan tule turhanpäiten pihaan.

Vuosia sitten halusin yllättää mieheni itsetehdyillä uunituoreilla karjalanpiirakoilla. Se oli silloin suhteen alkuvaiheessa. Tein riisin valmiiksi ennen kuin lähdimme ulos viettämään lauantai-iltaa. Sitä tuli aika iso kattilallinen. Ehkä ajattelin, että me kaksi olemme suurperhe. Illan juhlinta hurahti pitkäksi. Sunnuntaiaamuna ei tuntunut ollenkaan hyvältä ajatukselta leipoa karjalanpiirakoita. Miten ihmeessä olin moisen ajatuksen edes keksinyt? Kai ne piirakat lopulta tein.

Pari päivää sitten golfkentältä palatessa poikkesin kauppaan: kaalia kilohintaan 0,99. Noin halpaa syyskaalia, pakko tehdä kaalilaatikko. Ostin tarvikkeet ja ajattelin, teenpä laatikon lauantaiaamuna ennen golfia. Jäi tekemättä. Se oli edessä tänään, sunnuntaiaamuna. En kysellyt, huvittaako vai ei. Mutta nyt: ihanat hajut täyttävät varmaan rappukäytävänkin. Toivottavasti naapurit tykkäävät. Eikä tämä ruoanlaitto tähän lopu. Kilosta pinaattia on tehty vasta pinaattikeitto (oli muuten hyvää), nyt pitää vielä käsitellä loppu pinaatista ja pakastaa.

Tällaista on elämä suurperheessä tähän aikaan vuodesta. Aikomukseni on ollut siirtyä vähitellen kaupan valmistuotteisiin. Ehkä joskus jonain vuonna sen teen, muttei ihan vielä. Aina vaan syksyn lähestyessä iskee säilömisen vimma. Onneksi se on hitusen menneistä vuosista laantunut.

Tapsu tykkää ylikaiken puskista.

Äitini opetti: olkaa ihmisiksi

Siitä on pitkä aika - aivan liian pitkä - kun olen saanut tuntea kylmien väreiden hiipivän selkäpiissäni.  Se on vähän sama asia kuin kyyneleet silmissä.  Eilen oli sellainen hetki Kansalaistorilla. Olin siellä tuhansien ihmisten keskellä, kun Suomen koripallojoukkue, tämä susijengi, käveli lavalle ja joukkueen kapteeni puhui lyhyesti,mutta koskettavasti, siitä miksi he ovat täällä tänään vaikka oikeasti heidän pitäisi olla harjoituksissa. Rakastan urheilijoita, jotka näkevät maailman ympärillään eivätkä pyöri vain oman lajinsa tuomassa hurmiossa.

Toinen koskettava hetki oli piispa Irja Askolan puheenvuoro. Hän osaa sanoa viisaat ajatuksensa suoraan ja selkeästi ilman turhaa polveilua. Ja niin kuin usein aiemminkin, hänellä oli tarjota myös "vitsi" - eihän jeesuskaan puhunu suomea eikä Luther tiennyt Suomesta yhtään mitään.

 Muistan viime kevään vaalikampanjan ajalta Nasima Razmyarin puheen Suomessa tapahtuneesta muutoksesta. Me suhtaudumme kovemmin maahamme muuttaneisiin. Suomeksi sanottuna tämä muutos tarkoittaa ennen kaikkea tapaamme kohdata somalit ja muut hyvin tummat ihmiset. Tässä tilaisuudessa saimme kuulla, että nimittelyt ja loukkaukset aivan pieniä lapsiakin kohtaan ovat lisääntyneet. En pysty tähän edes kirjoittamaan niitä sanoja, joilla me herrakansa nimittelemme ihmisiä, joiden katsomme olevan meitä alempana.

Eilen sanottiin, että suuri muutos tapahtui sen jälkeen, kun Perussuomalaiset vahvistivat asemaansa suomalaisessa politiikassa. Ehkä se hyökyaalto minkä persujen kansanedustaja Immonen fb -päivityksellään nostatti, sai nyt aikaan sen, ettei näistä asioista enää vaieta, etei niitä vähätellä,vaan niistä on oikeus puhua ja niistä puhutaan.

Tuomiojan Erkki sai tilaisuudessa viisaan puheensa päätökseksi valtaisat aplodit. Hänen puheensa ydin oli tämä: "Elämme monikulttuurisessa,moniuskonnollisessa ja monietnisessä maailmassa, josta kukaan ei voi enää eristäytyä."

Äitini sanoi aina meille lapsille, kun olimme jonnekin lähdössä: olkaa ihmisiksi.  Niin sanoi Tuomiojakin:  "oikea vaatimus on, että kaikkialla on elettävä ihmisiksi. " Meidän pitää kohdata toisemme aina ihmisinä, siihen uskon minäkin. Meillä on unelma, joka muuttuu todeksi vain teoilla. Sinun ja minun.

Adichie: Rakkautta ja rotua terävästi ja paljastavasti

"Kotiinpalaajat" on rakkauskirja. Vieläpä kaunis sellainen. Mutta se on paljon enemmän. Chimamanda Ngozi Adichien uusin, viime vuonna ilmestynyt kirja käsitelee aiempaa enemmän ja suoremmin rotua. Hänen romaaninsa ihmiset elävät Nigeriassa,  amerikkalaisissa kaupungeissa ja Lontoossa, joissa on jo totuttu mustaan ihonväriin, mustiin afrikkalaisiin. Vai onko sittenkään? Viime kuukausina tapahtuneet ampumatapaukset kertovat muusta.  Ja niin kertoo myös Adichien kirja.

Tuleeko koskaan sellaista aikaa, jossa ihonväri tai rotu ei näyttelisi mitään roolia? Meillä on ollut vuosisatoja aikaa tottua juutalaisiin tai romaaneihin, mutta edelleen me kyseenalaistamme heidän olemassaolon oikeutuksensa  ihmisenä. Tietysti tällaisen valkoisen, Suomessa elävän naisen, on helppo sanoa hyväksyvänsä kaikki ihmiset ihonväriin katsomatta. Silti luulen, ettei asia ole aivan näin yksinkertainen.

Adichie tuo kirjassaan useita esimerkkejä siitä, miten nekin valkoiset ihmiset, jotka hyväksyvät mustat, kuitenkin huomaamattaan tuovat esille ajatuksensa ihmisten erilaisuudesta.
Adichie kitetyttää amerikkalaisen heimokulttuurin neljään osaan:
* luokka eli rikas ja köyhä väki;
* ideologia eli liberaalit ja konservatiivit, jotka molemmat uskovat että toinen ryhmä on paha;
* alue eli pohjoisen ja etelän välisestä sisällisodasta on vieläkin tahroja;
* rotu: Amerikassa on rodulliset hierarkian tikkaat: ylimmällä puolalla ovat valkoiset ja Amerikan mustat aina alimmalla.

 Adichien tapaan riimitellen: "Jos olet valkoinen, olet melkoinen; jos olet ruskea, voit joukkoon puskea; jos olet musta aiheutat vain pahennusta!

Me ihastuimme Barak Obamaan täältä etäisyyksienkin päästä.  Kirjasta välittyy  hienosti tunne mustan presidentin valinnan todella suuresta merkityksestä. Esille nousee myös Obaman vaimo. Adichie kirjoittaa, että monilla menestyvillä mustilla miehillä on valkoinen vaimo, mutta tummat naiset rakastavat Obamaa myös siksi, että hän valitsi vaimon tummien joukosta.

Kirjassa käydään usein kampaajalla milloin letittämässä hiuksia, milloin suoristamassa käkkäröitä. Kirjailija heittää epäilyn, ettei Obamaa olisi ikinä valittu presidentiksi, jos Michelle olisi antanut hiustensa olla sellaiset kuin ne luonnostaan ovat eikä olisi vetänyt niitä kuumarautakäsittelyllä suoriksi. Michelle saattaisi olla uljaan näköinen afrokampauksessa, mutta siihen siis amerikkalaiset äänestäjät eivät vielä olisi olleet valmiita.

Adichie kirjoittaa hyvin ja terävästi, paljastavasti. Hän tarkastelee mustaa rotua lempeiden ja kuumien rakkauksien kautta. Ehkä juuri tämä ymmärtävä rakkauden kieli tekee kirjasta herkullisen luettavan.  "Kotiipalaajan" tunnelmaan pääsee hyvin Nina Simonen laulun Don`t Let Me Be Misunderstood kautta.

Voimistelun juhlaviikko

Naisvoimistelun koko kirjo esiintyi tällä viikolla Helsingissä. (Lue: myös miehiä oli mukana). Gymnaestradassa ei kilpailtu, vaan liikunnallisia taitoja näytettiin pienissä ryhmissä ja suurissa kenttäesityksissä. Näitä viime mainittuja meillä ei ole nähtykään pitkään aikaan. Ennen niitä oli usein. Se oli silloin, kun Suomessa oli kaksi vahvaa urheilujärjestöä: TUL ja SVUL.  Molemmmilla järjestöillä oli Liittojuhlansa ja Suurkisansa. Ne olivat suuria kilpailutapahtumia, mutta näyttävintä juhlissa olivat kenttäohjelmat. Tuhansien tyttöjen ja naisten ja silloin kauan sitten, myös poikien ja miesten kenttäohjelmat.

Aikoinaan sosialistisen maailman tavallaan vastine gymnaestradalle olivat spartakiadit, joihin myös TUL:n voimistelijat kutsuttiin. Useita kenttäohjelmia laatinut Eevi Kaasinen kertoo kirjassaan "Liikkeen harmonia" Tshekkoslovakiassa vuonna 1960 järjestetyistä spartakiadeista. Ne olivat valtavat: naisten esityksessä oli mukana 12 000 voimistelijaa, miesten esityksessä 13 000.  LIsäksi 2000 äitiä ja isää valloitti katsojat esityksellään pienten lasten kanssa. Mutta siellä olivatkin armeija ja koululaitos mukana. Meillä ohjelmat opeteltiin urheiluseurojen jumppatunneilla.

Suurissa esityksissä pelataan kuvioilla ja ryhmityksien nopeilla ja yllättävillä vaihteluilla. Voimistelijan suorittamat liikkeet ovat yksinkertaiset, tärkeintä on suorituksen yhtäaikaisuus ja tietysti se, että olet oikealla paikalla oikeaan aikaan, että rivit pysyvät suorina ja kuviot muodostuvat selkeiksi. Vaikka aikanaan työssäni seurasin hyvin läheltä harjoituksia, en vieläkään voi olla hämmästelemättä sitä, miten kuviot saadaan toimimaan.  Voimistelijat harjoittelevat ohjelman pienissä ryhmissä, sitten heidän on muutamassa harjoituksessa löydettävä paikkansa suuresta kokonaisuudesta. Ohjaajalta ja ohjelman laatijalta vaaditaan paljon.  Jos ohjelmalla on idea, hyvällä ohjelmalla se on aina, se auttaa voimistelijaa hahmottamaan paremmin millaisen ohjelman osa hän on.

Kuva on TUL:n vuoden 1963 Liittojuhlasta. Pikkutytöt esittämässä satuaiheista ohjelmaa.

Voimistelijalle on ihana kokemus olla kentällä, olla yksi osa suuresta kokonaisuudesta. Olen itsekin saanut pari kertaa sen kokea. Ensimmäisellä kerralla TUL:n liittojuhlan naisten kenttäesityksessä Helsingin Pallokentällä naisia oli koko kentällinen, laidasta laitaan koko kenttä täynnä tuhansia sinipukuisia.  Myös katsomossa voi kokea sykähdyttäviä hetkiä. Niitä varmasti myös tällä viikolla koettiin.  Sillä onhan se niin, että on laji mikä tahansa, on tunteita koskettava suoritus tai teos aina nautittava.

Kun nainen ei ole mitään

"Valta on aina niillä, jotka onnistuvat hallitsemaan elämän alkulähdettä, hallitsemaan naisen ruumista. Vanha afganistanilainen ilmaus zan , zar, waa, zamin kiteyttää miesten henkilökohtaiseen omaisuuteen alati kohdistuvan uhkan, joka on aina ollut tärkein syy tarttua aseisiin. Naiset. Kulta. Ja maa. Siinä järjestyksessä."

Näin kirjoittaa Jenny Nordberg kirjassaan "Kabulin tyttöjen salaisuus". Kirja on hyvin kirjoitettu kurkistus afganistanilaiseen salattuun maailmaan, jossa tytöt saavat muutaman vuoden kasvaa kuin pojat - vapaana.  Tässä maassa vain poika on oikea lapsi. Jos perheeseen syntyy vain tyttöjä, silloin yhdelle tytöistä saatetaan antaa lupa olla poika lapsuusvuosiensa ajan.  Sitä ei suinkaan tehdä tytön takia, vaan perheen kunnian takia. Perhe ilman poikaa ei ole mitään.

Nordberg kuvaa sekä perinteisesti elävän afgaaninaisen elämää että todellisin esimerkein pojan elämää elävän tytön kokemuksia epätasa-arvoisessa yhteiskunnassa. Millaisia he ovat ja mitä he toivovat elämältä nämä pacha posh - tytöt.  Kirja kertoo, miten tytöt nauttivat saamastaan vapaudesta, joka sallii heille pukeutumisen pitkiin housuihin ja tavata muita nuoria.

Poikalasten elämä on afgaanikulttuurissa ihan muuta kuin kotiin sidottujen tyttöjen. Talibanin aikaan tilanne oli vielä kamalampi, silloin tytöt todella suljettiin neljän seinän sisälle. Afganistania ei voi ajatella länsimaisittain. Perinteen merkitys on maassa valtavan suuri, määräävä. Naisen asema on täysin alisteinen miehelle. Jos nainen toimii vuorovaikutuksessa vieraiden miesten kanssa, jos hänen työtovereinaan on miehiä, se jo yksistään on vaikea asia. Nainen ei saa tahriinnuttaa kaikkein tärkeintä asiaa, kunniaa. Sitä valvovat kaikki. Jopa pikkupojat on opetettu seuraamaan naisten käyttäytymistä. Kaiken aikaa naisen on otettava huomioon toiset ihmiset, suku ja kylä.

Isä on perheen pää. Onneksi kaikki isät eivät ole samanlaisia, on myös vapaamielisiä isiä, jotka haluavat antaa tyttärelleen mahdollisuuden toisenlaiseen elämään, omaan ammattiin ja omaan talouteen. Kirjassa kerrotaan Azitasta, tytöstä, jonka hänen isänsä koulutti. Hänellä oli isä joka halusi että hänestä tulee jotain. Mutta toisin kävi. Lopulta Azita ei saanut valita miestä itselleen, vaan isä valitsi lukutaidottoman, koulujakäymättömän miehen, jolla jo oli yksi vaimo. Lopulta Azitan kuitenkin eteni poliitikoksi. Oman miehensä hän sai hiljaiseksi antamalla hänelle suuren osan palkastaan.

Naisten asema voi tuskin maassa muuttua muuten kuin isien kautta.  Että isät näkevät tyttärensä ihmisinä, joita kannattaa kouluttaa. Eräs pacha posh - Zahra  sanoi ettei hän halua olla afgaaninainen, koska naiset ovat toisen luokan kansalaisia, miesten vahtimia ja hallitsemia.

Kansanedustaja Nasima Razmyar on Afganistanista. Hänen isänsä on antanut tyttärelleen samat mahdollisuudet kuin pojalleen. En tiedä, olisiko se ollut mahdollista Kabulissa. Ainakin se olisi ollut vaikeampaa. Nordbergin kuvaus Azitasta poliitikkona ja korruptoituneesta parlamentista, kertoo aivan erilaisesta kulttuurista kuin mihin me olemme tottuneet. Mutta niin Nasiman kuin Azitakin on tehtävä tekoja, oltava esillä. Nasiman ei sentään tarvitse ruokkia ja majoittaa kyläläisiä, avunpyytäjiä ja kannattajiaan niin kuin Azitan Kabulissa.

Vanha pyytää, mutta entä jos vaatisi

Suostuisinko kahlittavaksi Senaatintorille valtionvarainministeriön oven eteen? En ole aivan varma, mutta jos asia olisi minulle tosi tärkeä ja saisin mukaan hyviä kavereita, ehkä sitten.

Toistaiseksi kysymys on vielä teoreettinen. Radion Julkinen sana opetti viikolla miten tehdään menestyviä vaikutuskampanjoita. Keskustelijat olivat Tahdon -kampanjassa, Pridessa ja Greenpeacissa oppinsa hakeneet. Esimerkkinä vaikutuskampanjan suunnittelussa käytettiin tuoretta hallitusohjelmaa: vanhempia ihmisiä ja huonokuntoisia koskevan kotihoidon ja lääkkeiden maksuja odottavat kovat korotukset. Keskustelijat pohtivat kysymystä, milloin ja miten kansalainen ryhtyy  toimeen eikä odottele lakeja ja asetuksia. Siis milloin ja miten pistää itsensä likoon.

Kaikki me vanhat, kuusi ja seitsemänkymppiset ja vielä vähän vanhemmatkaan emme ole heikkoja, joten sen puolesta me voisimme hyvin olla osoittamassa mieltämme. Kokonaan toinen asia on se, kuinka helppoa olisi heittäytyä kansalaistottelemattomaksi. Helpompaa on purkaa tunteitaan sunnuntaisin Kansanradiossa. Siinä ei joudu oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Ehkä myös ajattelemme, että nyt on nuorempien vuoro hoitaa asiat. Ei ihan väärin ajateltu sekään. Mutta olisihan se tietysti komeaa, jos parisataa harmaata pantteria kokoontuisi rollaattorien kanssa eduskunnan eteen sanomaan tahtonsa.

Sinänsä hauskaa, että YLE opettaa meitä tuloksellisen mielenosoituksen järjestämisessä. Ihan tulivat vanhat ajat mieleen, kun keskustelijat sanoivat, että mielenilmaisun hengen ei pidä olla anteeksipyytävä,vaan ME EMME PYYDÄ, ME EMME VAADI, ME OTAMME.

Olin komeassa Pride -tapahtumassa vain hengessä mukana. Kun en ollut läsnä, piti jotain kumouksellista edes ajatella tekevänsä.

Juhannusherkistelyä knausgårdimaiseen tapaan

 "Heräsin aamuseitsemältä, kahdeksan tuntia hyvää nukkumista takana. Koira nukkuu pitkin pituuttaan sänkyni toisessa päässä. Juhannuspäivän aamu. Kaikkialla on aivan hiljaista, edes tuuli ei ujella nurkissa eivätkä vesijohdot kohise, naapurit ovat mökeillään. Venyttelen, tunnustelen lihaksiani, jotka ovat eilisen golfin jälkeen väsyneet, mutta eivät ollenkaan niin väsyneet kuin vielä kuukausi sitten. Jokainen kierros on lisännyt voimiani ja ihme ja kumma, jotkut pallot lentävät ihan sinne minne haluan. Meidän 60 -lukulaisten ryhmä oli golfkentällä aika outo ilmestys. Tosin vain omasta mielestämme, sillä emmehän me juhannusaattona urheile, silloin juhlitaan, syödään ja juodaan. Näin on aika muuttunut ja me ajan mukana.

Maltan lopulta nousta lämpimästä sängystä, painan hetkeksi kasvoni rauhallisesti hengittävään ja lämpimään koiraani, lähellä oleva elävä olento tuntuu mukavalta. Vaikka on kuinka juhannus, teen lattialla muutaman venyttävän ja erityisesti vatsaan selkään ja lonkkiin kohdentuvan liikkeen. Joku vuosi sitten sain lonkkani terveeksi lääkärin määräämällä jumppaohjelmalla. Pakollinen liikunta jäi vapaaehtoiseksi ohjelmaksi, jota noudatan lähes joka aamu. Liikunnan aloittamisessa jos missä pätee sanonta, koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa. Silti ei aloittamisessa kannattaisi viivytellä.

 Keitän vahvaa teetä ison mukillisen, syön ohrarieskaa ja jogurttia, ja se tuo taas mieleeni mustikat. Tulisipa nyt hyvä sato, ettei tarvitsisi maksaa niistä aivan posketonta hintaa niin kuin viime vuonna. Päivän lehteä ei ole, mutta vanhakin on vielä osin lukematta. Avaan Ipadini ja Hesarin sivut.  Antti Majanderin Juhannusessee kirjoista, kirjailijoista ja ennen kaikkea lukemisesta on kiinnostava, mutta en jaksa enempää pohtia, miten saada nuoret ottamaan kirja käteensä, kun somemaailma lumoaa ja on niin helppo. Lähdemme koiran kanssa aamulenkille. Se onkin pelkkää herkkua tällaisena juhlapyhänä.  On pilvipoutainen sää, Alppila on hiljainen, ei ihmisiä, ei autoja, Linnanmäkikin on kiinni. Pieniä oravanpoikasia leikkii useassa puussa ja sekös käy koirani hermoille. Puistoissa on hyvin kaunista, pionit ovat kohta kukassaan. Tapsu kävelee kanssani ilman hihnaa, kulkee hiljaa haistellen, kuulostelee, käyttää kaikkia aistejaan.  Pitäisi varmaan joskus tarkentaa omien aistiensa käyttö: kuulenko vain kovimmat ääneet, näenkö vain vahvimmat värit, haistanko vain voimakkaimmat tuoksut enkä enää niitä hennoimpia ja hienoimpia sävyjä, joita kuitenkin kohtaan päivittäin luonnossa, ihmisissä, koirassani ja - eritoten  itsessäni.

Tulemme lenkiltä, pesen koiran tassut, annan hänelle ruokaa ja keitän itselleni vahvan espresso-maitokahvin, laitan soimaan Jussi Björlingin laulun Sommarnatt. Muistan kiitollisena Maria ja Petteriä, jotka antoivat minulle tämän huikean hienon laulajan cd-levyjä. Soitan musiikkia aika kovaa, sillä oletan kaikkien naapureiden olevan juhannusta viettämässä. Björlingin ääni on tumma ja hehkuu kaipausta, olen sen myötä jo upota muistojen maailmaan, ikävään, mutta selaan samalla facebookia ja twitteria, on kuvia kokoista ja paljaista varpaista, hyvänoloisia yhdessäolokuvia. Ne eivät tee minua surulliseksi, vaikka ne tuovatkin mieleeni omat mukavat juhannusmuistot. Kuitenkin yksi viesti saa minut hengittämään syvään. Mies on käynyt vaimonsa haudalla, kolme vuotta sitten aivan liian aikaisin kuolleen rakkaansa luona. Hänen viestinsä ei kuitenkaan ole lohduton: rakastetaan elämää. Niinhän se menee siinä vanhassa laulussakin, että jos ei olisi tummia raitoja, ei niin kirkkaita ne vaaleatkaan olisi.

Kesädekkariksi ostamani Håkan Nesserin uusin kirja vaatii aloittamista, mutta voi sentään, se alkaa Barbarottin vaimon luonnollisella kuolemalla. Jumalansa kanssa ihania keskusteluja käyvän poliisi Barbarottin sydämessä liikahtaa, kun hänen tyttärensä soittaa ja kysyy, miten hän voi, osaako hän nukkua - osoittaa rakkautta ja kantaa huolta isänsä selviämisestä. Barbarotti huomaa "miten valo ja pimeys liikahtelivat hänen sisällään. Tai ohut valojuova yritti tunkeutua pimeyden keskelle, pikemminkin niin."  Lopetin lukemisen, sillä miten luet, kun kyynelteni virta on vuolas. En pelästy itkuani, sillä liikutunhan vahvasta välittämisestä, sen herättämästä tunteesta. Suomalaisten klassisten sävelmien levyltä soi juuri nyt Melartinin Juhlamarssi näytelmästä Prinssessa Ruusunen. Muistan, kun isä saattoi tämän musiikin tahdissa tyttärensä miehelle annettavaksi  - matka oli makuuhuoneestamme olohuoneen puolelle. Ihania tunteita ja muistoja.

Ei pitäisi lukea Karl Ove Knausgårdia. Kun nyt kerran tuli yksi kirja luetuksi (viides osa on jo ilmestynyt), pitihän sitä kokeilla knausgårdimaista kirjoittamista. Kyllä tästä kirja syntyisi, sillä tapahtuihan tämä kaikki vain reilun viiden tunnin aikana tänä juhannuspäivänä vuonna 2015.