Sain veljeni lapsenlapsilta, näiltä ihanilta nuorilta, joululahjaksi kirjan ”Isotäti, kerro minulle”. Oikeasti kirjan kysymykset on osoitettu isoäideille, mutta aina voi soveltaa. En vielä tiedä, mitä kirjoitan, sillä onhan kyse myös siitä, mitä muistan. Kysymyksiä on paljon. Ne ovat hyviä aktivoimaan ajattelua: millainen isä ja äiti sinulla oli, millaista teidän elämänne oli, mitä söitte, miten juhlitte? Toisaalta helppoja vastata, mutta toisaalta, ei ihan yksinkertaista.
Kaikkien ikäisteni elämään on vaikuttanut sota. Ymmärsinkö lapsena eläväni sotaa käyvässä maassa, tuskin. Ehkä jotain kuitenkin ymmärsin, koska isä oli monta vuotta pois kotoa, rintamalla. Lapsuuden muistot, vaikka vähän hämärätkin, voivat vaikuttaa pitkään. Monet muistoistani näyttävät liittyvän ruokaan. Vaikka ruoasta varmasti oli pulaa, en kuitenkaan osaa ajatella, että olisin lapsena kokenut nälkää.
Vahvimmat ruokamuistoni liittyvät mummooni, äitini äitiin. Hän piti porsaita röhkimässä piha-alueensa tuntumassa. Syksyllä siat sitten pistettiin lihoiksi, ja silloin lämmitettiin isoilla haloilla suuri leivinuuni. Se taas tiesi kaikenlaisia herkkuja, koska suuritöisestä lämmitysurakasta oli otettava kaikki irti. Voin kuvitella, että näinä sian teurastuspäivinä minua ei saanut mummon luota minnekään. Olihan se lapselle varmasti myös jännä tapahtuma, vaikka aika verinen.
Kun tänään tykkään tamperelaisten herkusta mustasta makkarasta, saattaa tykkäämiseni perustua mummon ryynimakkaroihin. Vereen valmistetut letut, maksa- ja ja munuaisruoat kuuluivat myös lapsuuteni ruokiin. 60- ja 70-luvuilla Helsingin kaupoista sai ostaa veripalttua, enää en ole sitä nähnyt missään. Helppo ja hyvä ruoka puolukkahillon kera. Ehkä terveellistäkin.
Olen myös itse osannut ja tehnyt ruokaa sisäelimistä, mutta kävi niin, että sain kihdin. Sisäelimillä herkuttelu loppui siihen. Tänään voisin niitä taas syödä, mutta nyt on kynnys tosi korkea. Olen tottunut toisenlaisiin ruokiin. Isälläni kihti oli joskus tosi paha, mutta en muista, että koskaan olisi puhuttu sen liittyneen ruokaan. Ehkei silloin ollut tietoa niiden kytkeytymisestä toisiinsa.
Veljeni kanssa me edelleen muistelemme, miten käristimme leipäpaloja tirisevän kuumassa rasvassa. Se on varmasti ollut hyvää, koska on niin vahvasti säilynyt mielissämme. Kaikki ruoat eivät kelvanneet kaikille. Niin pitkälle kuin muistan, joulupäivänä pöydässä oli aina lipeäkalaa, mutta vain isä ja minä söimme sitä. Tämä ruoka säilyi myös oman elämäni jouluissa.
Ruoka on merkillinen, myös tunteisiin menevä asia. Lapsena jouduin kylässä syömään läskistä lammaskaalia. Se ruoka sai sitten minun puolestani olla siinä. Oikeastaan harmi. Monia vuosia sitten mieheni valmisti borssia. Kun oli aika syödä keittoa, hän sai vakavan sairaskohtauksen eikä syömisestä tullut mitään. Sen jälkeen en ole edes ajatellut tekeväni punajuurista keittoa.
Ennen syötiin sitä ruokaa mitä oli. Tänään on valinnanvaraa valtavasti. Saamme myös paljon ohjeita suolan, rasvan ja sokerin määrästä. Vaan minkäs teet, kun mieli tekee makeaa. Muistan,etten heti eka kerralla ymmärtänyt, mitä tarkoittaa lohturuoka. Ruoka on tunne. Siksiköhän minullakin karkkipussi tyhjenee melkein samantien. Oikeastaan aika surullista hakea lohtua karkeista. Vai onko?
