lauantai 7. lokakuuta 2023

Luopuminen ei aina tarkoita hylkäämistä

Luopumisen hetket ovat käsillä.  Kirjoja on liikaa. Kotikirjastoni ensimmäiset kirjat ovat 60 – luvun alkupuolelta. Monet kirjat ovat olleet lähelläni niin kauan, että luopuminen on vähän vaikeaa.  Kirjathan ovat kavereitani.  Joskus niitä voi silittää ja nuuhkia, joskus voi katsoa ja ehkä vähän ihmetelläkin mistä kirjoista kolmekymppinen Anita on pitänyt.

1950-luvulla Netta Muskett oli suurten rakkausromaanien kirjoittaja. Äiti toi kirjastosta Muskettia ja minä luin. Näin syntyi unelma ihanasta ja elämänikäisestä rakkaudesta. Muutamia vuosia myöhemmin sain seksuaalikasvatusta ruotsalaiselta Ivar Lo-Johanssonilta.  Hänen eroottinen kirjansa Onni on kirja rakkaudesta maan päällä. Se oli varmaan pieni sensaatio, kun se vuonna 1962 julkaistiin. Kirja on ollut hyllyssäni 60 vuotta. Pitihän se ennen hylkäämistä lukea. Mitä sanoisin nyt? Ehkä sanon vain sen, että aika on tehnyt tehtävänsä. 

Kirjoista välittyy pieneltä osin oma historiani. Runohyllyssä on Helka Hiiskun Muuttolintu. Ostettu vuonna 1952. Sodan päättymisestä oli vasta muutama vuosi. Ihmisillä oli valtava halu kaikkeen hauskaan.  Työväentalot ja seuraintalot täyttyivät iltamista, joiden idea oli kaksi tuntia ohjelmaa ja puolitoista tuntia tanssia.  Ohjelmaosuus oli pakollinen, koska niin sai verovapauden.

Kaikki jotka jotain osasivat ja halusivat esittää, pääsivät näyttämölle joko näytelmään ensirakastajan rooliin (isäni), voimisteluryhmään (minä) tai soittamaan ja laulamaan.  Kun on 13 vuotta vanha, sitä ei paljon mieti mitä osaa.  Kun pyydettiin lausumaan runo, totta kai suostuin, rohkea tyttö.  Pienen kirjakaupan runokirjojen valikoima ei ollut suuri, käteen tarttui Helka Hiisku: 

”Taas kevään tuulen/soi huilu iloinen/ Sen kutsun kuulen/maan yltä murheisen/Se riemun valjaat/taas päästää valloilleen/puun oksat paljaat/se muuttaa harpukseen.” 

Lauri Pohjanpään runo ”kaksi vanhaa, vanhaa varista nuokkuu hiljaa pellon aidalla… ” on niin kertakaikkisen ihanaa Pohjanpäätä. Rakastan tätä runoa.  Sen sijaan Pohjanpään runokirjan ”Aamu ja ilta” – runot eivät tavoita.  Aika resuinen pehmeäkantinen kirja on kulkenut matkassani vuosikymmenet, koska sen sisäsivulla lukee: Anita Maunolle tunnustukseksi ainekirjoituskurssin opiskelusta. 19.5.1958. Työväen Sivistysliiton kirjeopisto/Arvi Hautamäki.

Nyt jos koskaan osuu kohdalleen sanonta historianlehtien havisemisesta.

 Näin Pohjanpää:

”Oi inspiraatio!/Vain hetken hurmio/vapaus, voima, voitto yli aineen?/Taas mykkä kuilu alla arjen paineen.”

 Jos hyllyssäni olevilla runokirjoilla pitäisi kertoa 1960- ja 70-luvut, se olisi aika helppoa. Materiaalia on vaikka kuinka paljon. Kuitatkoon Arvo Salon Lapualaisoopperasta pätkä näitä vuosikymmeniä:

”Miksi on harvat vallassa vaan?/Miksi ne riistää mannut ja maan?/Miksi ei köyhät joukolla käy jo vastustamaan?”

 Heli Laaksonen on riemastuttava 2000-luvun runoilija. Vaikka Helin runot maistuvat paremmin kuunneltuna kuin luettuna, tässä kuitenkin Raparperisyrämen viimeinen runo (voisit kokeilla sen ääneen lukua): 

Ota käpy pois kenkäst/kaar vesi pois saappast/

nost ämpär  silmiltäs/jua kuppis tyhjäks.

Ol ilone/ol valone/ol pulune.

Älä lait kät sirkkeli/älä purot kirvest kintuil/

älä unhota kotti avamei/älä karota annetui syrämei.

Viä roskapussi mennesäs.


 PS. Jos haluat tietää Helka Hiiskusta enemmän,  googlaa, niin löydät kolmen siskoksen tarinan.