Auli Leskinen: Petojen aika. Kirja Chilestä.

11. syyskuuta 1973 paistattelin päivää Pohjois-Italiassa, pienessä Alassion lomakaupungissa. Pysähtynyt tunnelma rikkoutui täysin, kun lehtien otsikot kirkuivat: Chilen presidentti Allende on kuollut, tehnyt itsemurhan. Verinen sotilasvallankaappaus syrjäytti vaaleilla valitun presidentin. Tästä alkoi tuhansia chileläisiä koskettanut elämä, jota on vaikea tänään todeksi uskoa.

Auli Leskinen on kirjoittanut kirjan Petojen aika, jossa hän poikkeuksellisen yksityiskohtaisesti kertoo vankiloissa ja sotilasleireillä tapahtuneista julmuuksista. Sen mitä hän ei sano, sen pystyy kuvittelemaan. Vaikka Chilestä ja sotilasvallankaappauksesta on jo neljä vuosikymmentä, siitä lukeminen satuttaa edelleen. Petojen aika kertoo yhden perheen tarinan kautta kaikesta siitä, mitä chileläiset kokivat. Perhe oli, niin kuin mummo sanoi, punainen kuin keitetty hummeri. Perheen jäsenten oli mahdotonta välttää kovaa kohtaloaan.

Kirjan henkilöt ovat muuten kuviteltuja paitsi nuori Michel Nashin. Hän eli silloin, oli armeijassa ja kun ei suostunut ampumaan ihmisiä, tavallisia chileläisiä, hänet tapettiin. Sitä ennen hänet kidutettiin melkein hengiltä. Armeijassa ei niin vain kieltäydytä tappamasta.

Pinochetin sotilashallinto, diktatuuri, tiesi tuhansien chileläisten maasta muuttoa, kuolemaa, kidutusta, terroria. Myös Suomi otti vastaan chileläisiä takaa-ajettuja. Pakolaisten asioiden järjestänä toimi Santiagossa Suomen asiainhoitaja Tapani Brotherus, joka rohkeilla toimilla pelasti useita ihmisiä. Lieneekö hän kirjassa mainittu Pekka.

Jacke Söderman kertoo tuoreessa kirjassaan myös Chilestä. Hän toimi kansainvälisen Chile -toimikunan puheenjohtajana vuosina 1974-88. Söderman sanoo,että "Allende koettiin hyväntahtoiseksi idealistiksi. Hänen ensimmäisiä uudistuksiaan oli jakaa maitoa lapsille. Kysymys oli idealistisesta, lähes sosialidemokraattisesta presidentistä."

1970 -luvulla Suomessa elettiin voimakasta yhteiskunnallisten uudistuksien aikaa, joten ainakin vasemmistolaisesti ajattelevien ihmisten oli helppo samaistua Allenden Chileen. Solidaarisuusliike sai runsaasti uusia jäseniä, paljon nuoria ihmisiä, joiden polittiseen heräämisen Chilen tapahtumat vaikuttivat suuresti.

Leskisen kirja kertoo millaisen pelon vallassa ihmiset elivät. Kirjaa oli hetkittäin hyvin vaikea lukea.  Oli pakko lopettaa lukeminen, kun silmät täyttyivät kyynelistä. Itketti ja suututti, millainen peto ihminen voikaan olla toiselle ihmiselle. Viimeksi olen tuntenut itseni yhtä pahoinvoivaksi lukiessani Mario Vargas Llosan kirjaa Vuohen juhla, joka kertoo Dominikaanisen tasavallan diktaattorista.

Miksi tällaisia pahoja kirjoja on pakko lukea? Siksi, että muistaisimme ja tietäisimme. Siksi, että näin voi tapahtua muuallakin.

Neilikoita aseisiin

Musiikki herätti taas muistoja. Radiossa soi "Grandola,vila morena", taustalla kuuluvat sotilaiden askeleet, mutta marssi on kevyttä, ei ollenkaan pahaenteistä. Perjantaina tuli 40 vuotta Portugalin verettömästä vallankumouksesta, jossa sotilaiden piipuissa ei ollut tappavia luoteja vaan neilikoita. Siitäpä nimi neilikkavallankumous.

Musiikilla oli vallankumouksessa tärkeä osa. Grandolan soittaminen radiossa oli merkkinä vallankumouksen alkamisesta. Kun musiikki vähän jälkeen puolenyön alkoi Portugalin yleisradiossa soida, käynnistyi strategisten kohteiden valtaaminen ja kun aamu tuli, oli vanha valta kaatunut. Diktatuuri vaihtui hetkessä demokratiaan. Eikä ketään tapettu.

Ukrainassa ja varsinkin sen itäisessä osassa on ihmisillä tällä hetkellä pelko sydämessä. Varmastikaan kukaan ei halua sotaa, mutta aloittaako sen sittenkin joku? Jähmettyneet sydämet hehkuvat  Elvi Sinervon laulussa Natalia. Toivoa herättävä laulu soi kauniisti: ..."Natalia, oi kuuletko,soi yössä rakentajain laulut jo, he palaavat ja silloin vakaa on taas Ukraina". Tätä laulua ei Ukrainassa lauleta, mutta me voimme laulaa ja toivoa, että sielläkin pyssyihin laitettaisiin neilikoita.

Kohtaamisia kuuden miehen kanssa

Mies on mukavanoloinen, hiljainen mörökölli. Hän ei puhu paljon, koska hänellä näyttää olevan hyvin vaikeaa koota sanoista lausetta. Mutta ystävällinen mies on, vastaa tervehdykseeni. Kävelee hissukseen, askel on kovin lyhyt. Lämpimällä säällä istuu puiston penkillä. Mies on kuin itseensä käpertynyt, jähmeä. Ehkä joku sairaus on vanhentanut häntä ennen aikojaan. Tai sitten hän on ruumiillisen työn tekijä, jossa työvuosien jäljet näkyvät.  Hänen äänensä on pieni, voimaton. Osaisiko hän vielä huutaa? Osaisiko hän vielä osoittaa tunteita, koskettaa naisensa poskea hellästi ja rakastavasti? Muistaako hän vielä, miltä tuntuu toisen kevyt kosketus? "Rakastan yksinäisten asemien yksinäisiä miehiä". Ei, juoppo tämä mies ei ole.

Mies kävelee kesät ja ainakin viime talven aidoissa Reino -tossuissa. Kohtaamme miltei päivittäin ja joka kerran hän kysyy, minkä ikäinen tuo sinun koirasi on. Oli viikkoja etten häntä nähnyt, mutta sitten mies taas kipusi mäkeä ylös entistä hitaammin. Hän on hiljainen hissukka, mutta luulen miehen nuorempana olleen jos ei nyt aikamoinen flirtti,  niin yritteliästä laatua. Hän on vieläkin valmis kohtaamaan vieraan ihmisen, katsoo silmiin  ja haluaisi ehkä keskustella enemmän, mutta sanat puuttuvat.  Ehkä miehen maailmassa ei enää ole tilaa uusille asioille, ehkä sentään hetkittäin muistaa jotain mukavaa.

Mies on treenannut juoksua kauan. Hän juoksee säntillisesti ja kohtalaisen kovaa, kädet lepattavat sivuilla kuin lepakon siivet.  Hänen vartalonsa on laiha, kovaa ja sitkeää lihasta. En ole varma, näkeekö hän meidät, mutta yhtään sanaa emme ole vaihtaneet, emme edes tervehtineet, vaikka oleme tulleet vastakkain useita kymmeniä kertoja. Näkeekö hän koivujen aavistuksen vihreyden, siniset kukkamatot, oravien leikin puissa, kuuleeko mustarastaan laulun? Epäilen hänen kuulevan ja näkevän vain oman itsensä. Mies kuuntelee lihaksiaan, poltetta rinnassaan, pohkeittensa kireyttä. Monet maratonit odottavat miestä, mutta puhuuko hän muusta kuin juoksusta? Millaista hänen kanssaan olisi istua illallispöydässä?

Mies on äreänoloinen. Kävelee pää painuksissa, vähän lytyssä kuin etsisi jotain maasta. Meitä hän ei näe. Joskus kävi mielessäni, tervehtisinkö, päästäisinkö koiran suoraan hänen eteensä, tekisin jotain yllättävää. Olisin halunnut nähdä, käveleekö siinä elävä ja tunteva mies vai onko hän jo luopunut kaikesta. Toisaalta, hän saattoi myös ajatella suuria filosofisia kysymyksiä. Kävellessä tunnetusti aivot toimivat ja ajatus lentää. Ehkä hänellä on kotona vaimo, joka puhua pälättää niin paljon ettei ole tilaa miehen omille ajatuksille. En ole nähnyt miestä pitkään aikaan.

Tämä mies on poikkeava edellisistä. Hän on siististi pukeutunut, matkalla töihin ja sellainen hyväntuulisesti mukavan näköinen ja oloinen. Tapaamme harvoin, mutta tavatessamme hän aivan kuin riemastuu nähdessään koirani. Hän lepertelee sellaisin sanoin ja äänenpainoin, että koira hänen käsissään suorastaan sulaa pienen pieneksi keräksi.  Voisin koska tahansa jättää tälle vieraalle miehelle koirani.  Hänen tapansa kohdella koiraa on suloinen.  Hän on mies, joka eläinten lisäksi rakastaa lapsia.  Minulle hän ei lepertele, vaan puhuu niin kuin aikuinen.  Pitäisikö heittäytyä pieneksi koiraksi?

Mies on mykkä. Hän ei osaa puhua sanoilla. Hän kuitenkin puhuu. Hän puhuu käsillään, vartalollaan ja ilmeillään.  Hän kehuu koiraani ja erityisesti sitä, miten mukavalta koirani näyttää, kun se hyppii ja pyörii puun ympärillä, sen oravapuun.  Mies ymmärtää mistä on kyse.  Hän haluaa pienen hetken olla kanssamme nauttimassa koiran pentumaisesta iloisuudesta. Nauravainen mies osoitti tunteensa ilman sanoja. Miten jäitkin mieleeni.

Arne Nevanlinnan Heta osasi lukea ajatuksia

Kun lopetin Arne Nevanlinnan viimeisimmän kirjan "Hetan" lukemisen, ajattelin, että pitäisi lukea kirja heti  uudelleen. Niin hyvän olon se jätti.  Nevanlinna on kirjoittanut pienen ja sympaattisen tarinan ihmisistä vuosisadan alun Helsingissä.  Hänen aiemmat kirjansa Marie ja Hjalmar ovat samanlaisia ystävällisellä otteella kirjoitettuja kirjoja kuin tämä Hetakin. Näitä kaikkia on ollut nautinto lukea.

Heta, klinkkaava piikatyttö, jonka toinen jalka on toista lyhyempi, palvelee herrasväkeä. Pienellä piikatytöllä ei  vuosisadan alussa ollut suurtakaan arvoa.  Hänen oli palveltava nöyrästi ja kuuliaisesti ylempiään. Joskus se sai Hetan pohtimaan, että "onko niin, että ihmisiä on vain kahta sorttia, ne jotka ojentavat ja ne joita ojennetaan".

Samalla kun Heta tarkkailee ihmisiä, hän opiskelee salaa isäntäväeltään, sillä mitä piikatyttö kirjoilla tekisi. Ei herrasväen yöastioiden aamuiseen poisvientiin mitään tietoa tarvita.  Kenraalin potta oli peitetty päivälehdellä, kenraalskan pienempi   Huussiksella. Jos hajun sieti, lehtiä saattoi lukea.

 Suomen kieli oli piikojen kieli, ruotsi herrasväen.  Mutta Hetapa ei ollutkaan tavallinen tyttö. Hän osasi lukea ihmisten ajatuksia. Ne saivat hänet huomaamaan, etteivät nuo häntä "paremmat" olleetkaan sen kummallisempia, olivat kateellisia ja pahaa tahtovia.
Nevanlinna kirjoittaa lämpimällä ironialla. Kun suku kokoontuu, kaikki puhuvat ja haluavat olla erinomaisia, mutta kukaan ei kuuntele, koska "kaikki mielipiteet,muistelut ja kaskut olivat  ennestään tuttuja vuosien tai vuosikymenten takaa. Toisto vahvisti sanomaa. Traditio rauhoitti ja antoi turvaa."

Hetan hyppäys mustalaisten kelkkaan oli kirjassa hitusen outo käänne, mutta se oli niin hauskasti kerrottu, että menköön. Eipä se itse tarinaa haitannut.

Rakkauttakin Heta sai kokea, mutta siitäkään Nevanlinna ei tee mitään suurta draamaa, vaan kertoo Hetan tunteista hyvin pienesti, herkästi.  Tuli vähän sellainen olo, että eihän tässä meidän iässämme suurista intohimon hetkistä ole enää jäljellä kuin kalpea muisto. Siksi rakkaudestakin on kerrottava kuin vähän varoen, mutta kauniisti.

Kirjailija taitaa puhua itsestään, kun sanoo "tässä iässä kaksikymmentä vuotta ei tunnu missään."  Eipä niin, ne ovat hujahtaneet ohi niin nopeasti.

Ajankohtaisessa kakkosessa vaahdottiin

Oli pakko katsoa ja kuunnella ajankohtaisen kakkosen Venäjä -ilta jälkikäteen Areenasta.  Siitä ei ainakaan hyvälle tuulelle voinut tulla. Asioista voidaan olla eri mieltä, mutta se tapa miten tässä ohjelmassa oltiin eri mieltä, oli käsittämätöntä. Osa aikuisista ihmisistä käyttäytyi kuin pahainen kakaralauma. Jos olisivat vain puhuneet toistensa päälle, mutta kun piti  suorastaan huutaa.

Täysin sivistymätöntä oli ivallinen hymyily, kun Ukrainan tilannetta ymmärtävät puhuivat. Ihan kuin toista mieltä ei saisi olla, hirveän musta-valkoista suhtautumista. En ole moista käytöstä nähnyt ikinä missään. Enkä toivottavasti enää ikinä näe enkä kuule. Mitä nämä Putinin tekoja ymmärtävät sitten kuvittelevat saavuttavansa, kun melkein suu vaahdossa huutavat ja haukkuvat natseiksi Ukrainan johtoa.

Saa sitä ymmärtää Venäjää ja Putinia ja saa sitä epäillä Yhdysvaltoja kaikesta pahasta. Kumpainenkaan maa ei ole puhdas pulmunen, mutta tässä nimenomaisessa Ukrainan tapauksessa, olisiko se kaikki voinut siellä tapahtua elleivät ihmiset itse olisi sitä halunneet. Kaikki ne nuoret, kaikki ne mummot, joista Marja Manninen lähetyksissä puhui.

Polina Kopylova muistutti meitä historiasta eli on muistettava, että me puhumme entisistä Neuvostoliiton tasavalloista, joilla varmasti on identiteettiongelmia, kun omaa historiaa ei ole joko ollenkaan vielä käsitelty tai sitä ei hyväksytä. Kaikilla näillä mailla ja myös Venäjällä on hirvittävän suuri muuttumistehtävä edessään ja siihen on annettava aikaa, jotta demokratia voi toteutua kaikilla tasoilla, ei vain vaaleissa. Näinhän se on.

.

EU pohdituttaa

Lähiviikkojen aikana kysytään yhä useammin, mistä EU -vaaleissa on kysymys. Voi olla, että viisaat ja tietävät löytävät useita vastauksia, minulla on vain yksi vastaus: ihmisten hyvinvoinnista on kysymys. Vaan kun yritän tätä paloitella pienempiin osiin, se ei olekaan niin helppoa. Asioita on niin paljon, ongelmia tukkukaupalla.

Hyvinvointiin vaikuttaa myös ihmisen tiedon taso, ja siihen kytkeytyy olennaisesti lukutaito. Se on meille suomalaisille itsestään selvä asia, mutta ei ollenkaan selviö kehitysmaissa. Näin ajattelin ennen, yhdistin kehitysmaat ja lukutaidon. Onko Eurooppa kehitysmaa? Pakko vastata, että on ainakin jos sitä mitataan luku- ja kirjoitustaidottomien määrällä. Joka viides EU -maiden aikuinen on luku- ja kirjoitustaidoton. Kurja lähtökohta elämälle.

Lukutaidottomuus  ja jatkuvasti vahvistuva eriarvoisuus ovat huonoja emmeitä yhteistyökyiselle kansalaisten Euroopalle, jossa kaikkein tärkeimpänä pitäisi olla ihmisten perus- ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen. Työn pitäisi olla ihmisen perusoikeus, mutta sitä se ei tänään ole. Kun yli puolet maan nuorista on työttöminä (Espanja ja Kreikka), niin EU:n arvostaminen ei voi olla kovin korkealla. Jotain on tehty väärin.

EU -vaaleissa ei äänestetä siitä, onko EU hyvä vai huono. Näissä vaaleissa äänestetään ihmiset parlamenttiin. Sinne haluavat hekin, jotka ovat EU -vastaisia. Halpahintaista irvailua saa toki käyttää,  mutta samalla pitäisi myös sanoa, mitä  aikovat siellä parlamentissa tehdä, jos sinne pääsevät. Jatkavat irvailua? Onpa siitäkin etua suomalaisille.

Viisi vuotta sitten EU -vaaleissa korostimme rauhaa ja yhteistyötä. Silloin se tuntui  itsestään selvältä asialta, mutta kuinka todeksi se onkaan tänään realisoitunut. Me todella tarvitsemme yhteistyöhön kykenevän Euroopan.  Yksikään maa ei pärjää yksin.

Vielä hyväksi lopuksi Tarja Haloselta kuultu lause: Demokratia on sitä, että enemmistö päättää ja vähemmistöjä ei sorreta.

Karkkihumalassa ei ole kiva olla

Tunnustan tykkääväni hyvästä ruoasta. Syön paljon kotona itse laittamaani ruokaa, koska lähibaarien ruoka tai kaupasta ostamani valmistuote on usein sellaista, ettei vatsa täyty. Ruokaa on lautasella riittävästi, siitä ei ole kyse. En jää nälkäiseksi, mutta heti tekee mieli makeaa. Omista sörsseleistä ei tule tällaista tunnetta.

Luen ja kerään  ruokareseptejä, kokeilen jatkuvasti uusia ruokia, syön kasvis- ja kalapainotteisesti ja kutakuinkin "oikeaoppisesti". Joku vuosi sitten sain Pirjo Saarnion "Rasvoilla parempaa terveyttä" - kirjasta ahaa -elämyksen ennen kaikkea siitä, että rasvoja voi ja pitää syödä, kunhan syö oikeita rasvoja. Tosin meillähän ollaan vähintään kahta mieltä siitä, mitkä ovat hyviä, mitkä huonoja rasvoja.

Mutta eihän sitä ihminen aina jaksa olla järkevä. Ei aina jaksa ajatella, mikä tekee hyvää omalle keholle ja sisäkaluille, mikä ei. Varsinkin syksyn pimeys saa minut vuosi toisensa jälkeen unohtamaan hyvät tavat ja heittäytymään välinpitämättömäksi. Seurauksena paino nousee, mieli ahdistuu. Hyvät ruokatavat tarkoittavat myös itsensä kuuntelua eli onko syömisen jälkeen hyvä olla.

Ennen joulua söin reilun puoli kiloa toffeekarkkeja. Heti perään saman verran hedelmäisiä liivatekarkkeja. Joulun jälkeen upotin itseeni noin puolitoista kiloa erinomaisen hyvää suklaata. Vähän ihmettelin outoa oloani, olin kuin kummallinen pöhöttynyt pallo. Karkkihumalainen pyörylä. Minulla oli varmaan silloin päällä aikamoinen tulehdus, vaikka en sitä tietenkään sellaiseksi osannut lukea.

Luettuani tiedetoimittaja Susanne Björkholmin maanantaisen kolumnin "Tulehdus tappaa meidät hiljalleen", ymmärrän vähän enemmän. Olen aina ajatellut, että rasvoja pahempi on sokeri. Nyt olen siitä entistä vakuuttuneempi. Ei meidän kannata olla niin kauhean huolissamme vanhempien ihmisten vyötärön ympäryksestä, mutta kylläkin nuorten juomatavoista, makeiden limujen lipittelystä ja urheilujuomista.

Jacke Södermanin elämä kirjana

Hengästyttävän aikaan saava mies tämä Jacob Söderman. Jotenkin olen sen aina tiennyt, mutta luettuani Heikki Saaren kirjan, en voi kuin ällistellä lisää. Södermanin työ- ja ansioluettelo on käsittämättömän komea: kansanedustaja, ministeri, maaherra, eduskunnan oikeusasiamies, EU:n oikeusasiamies, Helsingin yliopiston konsistorin jäsen, kansainvälisen Chile -komission puheenjohtaja,  Euroopan neuvoston viisaiden ryhmässä ja niin edelleen loputtomiin.

Saaren kirja avaa sitä, millaista  politiikkaa ja miten Suomessa noin viisi vuosikymmentä sitten tehtiin. Voi miten taistelimmekaan EEC:tä vastaan.  Kirjassa välittyy hyvin todellinen kuva, miten tätä maata on johdettu ja mitkä asiat ja miten liikahtivat eteenpäin.  Joskus yhden ihmisen merkitys on ratkaiseva, sittenkin on tilanteita,  jolloin sota kaipaa juuri sitä yhtä miestä.

Jotain outoa (en kehtaa sanoa ihmeellistä), Södermanissa varmaan on, kun  hän kelpasi  Turun alueen telakkatyöläisillekin. Ruotsinkielinen hesalainen juristi! Tosin vielä vaikeampaa oli ennakkoon uskoa hänen valintaansa  EU:n ensimmäiseksi oikeusasiamieheksi eli miten näin pienestä maasta kuin Suomi voi tulla valituksi. Se ei olisi onnistunutkaan ellei kyseessä olisi ollut juuri Söderman.

Södermanin poliittista uraa seuranneilla on varmaan aika samankaltainen käsitys hänestä: auktoriteettejä kumartamaton mies, tekee niin kuin kokee oikeaksi, on pienen ihmisen puolella. Sarkastinen humanisti niin kuin häntä määritellään.

Kirja kertoo, että tultuaan oikeusministeriksi, Hesarin Kari piirsi Södermanista vajaan kuukauden aikana kolme pilapiirrosta.  Ennätys sekin.
"Anteeksi vaan, herra oikeusministeri, mutta te ajoitte vasten punaista", poliisi kysyy Karin piirroksessa. "Mitä! Onko olemassa muitakin värejä", oikeusministeri Söderman vastaa.

Mitä pitää ajatella miehestä, joka tuli tunnetuksi vasemmistodemarina  ja joka kirjassa päätyy suosittelemaan tämän päivän suomalaiselle sosialidemokratialle filosofien von Wrightin ja Himasen ajatuksia.  Mutta en oikeastaan voi olla toistakaan mieltä Södermanin kiteytyksestä:

 "Pitää turvata ihmisille arvokas elämä, olla myötätuntoa ja suojella luontoa. Johtamisen
pitää olla sellaista, että se kannustaa ihmisen parhaat puolet esiin."

Lukemisen arvoinen kirja. Eikä pidä hermostua siitä, että tämä mies ei piilota kynttiläänsä vakan alle. Miksi pitäisikään!

Ihmisoikeudet myös naisille - kaikkialla

 Solidaarisuuden kevätnumero tipahti postiluukusta.  Taas kerran sen luettuani en voi kuin taivastella sitä, miten miljoonien kilometrien päässä me ihmiset toisistamme elämme. Enkä tarkoita matkaetäisyyksiä, vaan kulttuureja. Se mikä meillä on itsestään selvää ja luonnollista, sitäpä se ei sitten muualla olekaan.

Lehdessä nostettiin esille hyvin pahoja asioita. Pahoja asioita, jotka vuosien aikana ovat tulleet jo hyvin tutuiksi. Tarinoita väkivallan ja sukuelinten silpomisen kohteiksi joutuneista naisista erityisesti Somalimaassa, mutta myös muualla Afrikassa. Minut pysäytti rohkeiden äitien tarinan keskellä ollut esimerkki piilotetusta ongelmasta:

" Kuvittele, että naisen suu on ommeltu kiinni niin, että vain toiseen suupieleen on jätetty pieni kolo. Tällaisen naisen nähdessään ihmiset kyselisivät huolissaan, mitä naiselle on tehty, miksi niin on tehty ja miten hän nyt voi syödä, puhua ja elää elämäänsä.  Naisten sukuelinten silpominen on ongelma, joka ei näy päällepäin ja jonka seuraukset ovat intiimejä terveyshaittoja. Sen tähden niisä vaietaan liian usein."

On arvioitu, että 130 miljoonaa tyttöä ja naista kärsii tästä eri puolilla maailmaa. Sen lisäksi, että kaikki silpominen tuottaa jatkuvia kipuja, se voi tehdä hengenvaarallisen lapsen synnyttämisestä. Ja myös, eikä ollenkaan vähäisimpänä asiana, se vie mahdollisuuden nauttia sukupulielämästä.

Näiden tarinoiden lukeminen ei ole hauskaa. Onneksi Solidaarisuus -lehti on tehty toivoa antavasti. Sen sivuilta voi lukea, että pahat ja väärät tavat voi murtaa, mutta murtamisen on lähdettävä naisista itsestään. Ja heitä on tässä tuettava, koulutettava ja rohkaistava.

Annan taas ilolla kuukausittaisen roponi Solidaarisuuden tilille.
Lue lisää www.solidaarisuus.fi