"Hyvästi Afrikka"

Sanotaan, että matkailu avartaa. En taida uskoa tuota väitettä enää todeksi. Suomalaiset ovat viime vuosikymmeninä lomamatkailleet vähän kaikkialla maailmassa. Olisi sen uskonut - ainakin olisi voinut toivoa - avaavan ihmisten silmät sille, että me kaikki olemme ihmisiä. Teemme töitä, kasvatamme lapsiamme, itkemme ja iloitsemme. Niin ei näytä käyneen.

Olosuhteet vain voivat olla kovin erilaiset. Toiset elävät lämpimissä maissa, osa elää sodan ja väkivallan keskellä, osa asuu hökkeleissä, osa pakolaisleirien teltoissa. Kaikki kuitenkin ihmisiä unelmineen. Saattaa olla, ettei kaikilla ole enää voimia edes unelmoida paremmasta. Vuonna 1974 olin lomamatkalla Libanonissa, Beirutissa. Bussin ikkunasta näin ensimmäiset pakolaisleirit, jotka ovat siellä edelleen. En ihmettele, mistä väkivalta sikiää.

Mistä lienee Klu Klux Klanin naamioasuun pukeutunut ihminen hakenut ymmärryksensä ihmisistä ja maailmasta, lieneekö edes tiennyt kuinka väkivaltaista ja pimeässä toimivaa maailmaa hän edusti. Suomalainen! Pysähtyisipä edes hetkeksi miettimään, miltä itsestä tuntuisi, jos omalla ovella seisoisi ihmisiä naamarit päässä, näkyvissä vain vihaa uhkuvat silmät.


Katsoin Iiris Härmän dokumentin "Hyvästi Afikka", joka kertoo vahvasta ja suorapuheisesta suomalaisesta lääkäristä Riitta Kujalasta ja ugandalaisesta Catherine Othienosta. Elokuva on tarina ystävyydestä ja voimaantumisesta. Uganda on maa, jossa miehet päättävät kaikesta. Tietysti myös miehet kuvittelevat tietävänsä kaiken. Niinpä sitten  lapsia syntyy perheisiin lukuisasti, kun minkäänlaista sukupuolikasvatusta ei ole. Perhesuunnittelu ei voi onnistua vain naisten kautta, vaan siihen tarvitaan myös miehiä. Se on myös tie, jolla naisia autetaan nousemaan köyhyydestä.

Riitta ja hänen ystävänsä Kata (Catherine) COFCAWE -järjestön kautta kouluttivat naisia ja miehiä perhesuunnittelussa. Koska, niin kuin 27 vuotta Ugandansa asunut Riitta Kujala sanoi, epätasa-arvo aiheuttaa köyhyyttä.  Uganda on yksi kohdemaa Kansainvälisen Solidaarisuussäätiön toiminnassa. Nyt tämä näyttää loppuvan, kun hallitus leikkaa  rajusti kehitysapua.

Ugandan suhtautuminen homoseksuaalisuuteen on voimakkaan kielteinen.  Dokumentti kertoo hienosti myös tästä ja siitä, miten korruptoituneessa maassa pyritään kaikin tavoin estämään muutos. Mutta naisissa asuu viisaus. He oivaltavat sen tärkeimmän - tyttärille on äitien puhuttava. Hyvästi Afrikka -dokumentin voi vielä katsoa YleAreenasta.

Riitta ja Kata asuivat useita vuosia yhteistaloudessa. He olivat hyviä ystäviä. Vahvoja tunteita herättäneestä dokumentista piirtyy mieleeni ihanasti rauhoittava kuva: Riitta istuu kuistilla lukeamassa, ilta on valokehän ulkopuolella syvän pimeä, Kata tanssii rytmisesti musiikin tahdissa.

Ystävyys ei katso ihonväriä.

Onko nyt huudettu riittävän kovaa?

Satoi kaatamalla, salamoi ja ukkosti kun perjantaina kävelin muun joukon jatkona kohti Rautatientoria. Enhän ole sokerista tehty niin kuin eivät olleet ne tuhannet muutkaan torille mielenilmaisuun kokoontuneet. En yleensä ole ensimmäisenä nousemassa barrikadeille, mutta nyt tämä nykyhallituksen suunnitelma pakottavasta lainsäädännöstä sai minut liikkeelle.

Oikeastaan en ihmettele, että  juuri tämä hallitus esittää tällaista. Sanoihan Stubb jo enne vaaleja, että kaiken pahan alku on konsensus. Sitä tehdään kabineteissa. No ainakaan nyt perjantaina ei oltu kabineteissa. Joku narisi, että niillähän oli hauskaa siellä sateessa, ihan karnevaalitunnelma, ilmapallot ja kaikki. Jos olisimme kaikki heittäytyneet itkijänaisiksi, tuskin mielenilmaisusta olisi tullut sen selkeämpi ja vakuuttavampi. Niin ja nimenomaan naisiksi. Varmasti mukana oli metalli- ja paperimiehiä, mutta enemmistö torilla oli naisia. Heiltä ollaan nyt ottamassa eniten.   Naiset sanoivat selkeästi, pois Sipilä meidän pussiltamme.

Perjantai -illan Pressiklubissa käytiin asiasta räväkkää keskustelua.  PAMin puheenjohtaja Ann Selin sanoi sen suomeksi: näillä hallituksen toimilla halutaan ammattiyhdistysliike polvilleen, halutaan pois kollektiivinen sopiminen ihan kuin työpaikoilla olisi joku tasa-arvoinen tilanne. Tämä hallitus ei tee tätä kaikkea siksi, että taloudellinen tilanne sitä vaatisi. Sipilä ja kumppanit voittivat vaalit, nyt tehdään sitä politiikaa mitä ne on halunneetkin tehdä. Kyse on ideologiasta.

Neuvottelupöytiin palataan, ja ratkaisu löydetään. Mutta siihen tarvitaan pakottavasta lainsäädännöstä luopuminen. Näin uskon.

Slava! pitäisi ihan jokaisen käydä kokemassa

Slavaa ei olisi koskaan voitu esittää moskovalaisessa Taganka -teatterissa.

Tämä oli ensimmäinen ajatus näytelmän nähtyäni. Ensi-ilta oli viime helmikuussa, juuri silloin kun Ukraina, Krim ja Venäjä hallitsivat uutisotsikoita. Silloin en halunnut nähdä koko Slavaa, en halunnut lisää Venäjän aiheuttamaa tuskaa ja epätoivoa. Sitä paitsi näytelmän käsikirjoittaja on Pirkko Saisio. Se sai vielä lisää kielteisiä ajatuksia. Kyllä sen arvaa millä otteella vanha kommunisti maata käsittelee. En jaksa.

Onneksi nyt sain heti syksyn alussa karistettua osan ennakkoluuloistani ja kävin nauttimassa Slavan esityksen. Sillä totta, joka hetki oli pelkkää nautintoa. Komeaa musiikkiteatteria. Uskaltaisinko sanoa, meillä aivan ainutlaatuista. Näytelmässä stemmaa kaikki: teksti, ohjaus, näyttelijät. Ja tietysti itse musiikki ja laulut. Kokonaisuus oli ihanaa, vapauttavaa tunteiden myrskyä laidasta laitaan.

Eikä ehkä kukaan muu kuin juuri Pirkko Saisio olisi pystynyt luomaan Slavan tekstiä, koko sen ideaa. Hän on sekä lukenut historiansa että elänyt sen. Mutta tarvitaann hurjaa nyanssien tajua, että osaa kaiken limittää tähän päivään. Rohkeasti ja paljastavasti. Komediaahan kaikki tietysti oli, mutta silti: pitääkö pelätä Venäjää, tulevatko ne tankit rajallemme, palavatko kirjaroviot taas.

Kansallisteatterin näyttämöllä onnistuvat kaikki. Obeda ja Popeda, nuo hyvässä lihassa olevat Puntti Valtonen ja Juhani Muje ovat kuin tehdyt rooliinsa. Suurimmat herkut näyttämöllä tarjosi Timo Tuomisen esittämä Volodja, jo ulkoisesti niin Putinia kuin olla voi.  Se oli monella tapaa aivan uskomaton suoritus ihan fyysisestikin. Volodjan Putinissa ei ollut yhtään sympaattista hetkeä. Raakaa johtajuutta, uhoamista, ihmisten hyväksikäyttöä.

Tiina Weckströmin Julija Tee oli toinen vaikuttava suoritus. Vaikka kaikki onkin vain mielikuvaa, siitä huolimatta, tottahan tämäkin "näköispatsas" oli. Siitä on monta vuotta kun olen viimeksi kuullut Weckströmin laulavan. Eipä ole vuodet tehoa naiselta vieneet ja tanssinumerotkin sujuivat hienosti.

Näytelmän musiikki on Jussi Tuurnan. Hän sanoo käsikirjoituksessa näytelmästä:
"Minulle Slava! on pasifistinen teos, rauhan puolesta, järjettömyyttä vastaan."
Tässä ajassa tällaista on liian vähän.

Ian McEwan: Lapsen oikeus

Kuusikymppinen mies sanoo vaimolleen,että vaikka kotona onkin ihan herttaista, se ei riitä. Hän haluaa kokea vielä yhden ison ja pyörryttävän, intohimoisen suhteen. Ei hän avioeroa halua, vaan nauttia vielä ennen kuukahtamistaan pökerryttävästä hurmiosta nuoremman naisen kanssa. Mitä vaimo tähän voi muuta kuin huutaa, idiootti.

Näinhän avioliitolle voi käydä, kun ollaan pitkään yhdessä. Totutaan toiseen kuin kaapin oveen, ja lopulta aivan huomaamatta, suhtautuminenkin muuttuu. Elämä häviää työhön ja lapsiin, sukupuolielämäkin melkein katoaa.

Ian McEwanin kirja "Lapsen oikeus" on kirja kauan yhdessä olleesta pariskunnasta, mutta tarinassa ei kuitenkaan mässäillä petetyllä ja yksinjätetyllä vaimolla. Tunteita puretaan, mutta aika viileästi ja vähän etäisesti.  Ei huudeta eikä heitellä tuoleja.  Yhtä paljon kuin kirja kertoo parisuhteesta, se on myös kuvausta oikeusistunnoista ja oikeuden ratkaisuista. Kirjan nainen on perheoikeuden tuomari. Tarina etenee hänen mielentilojensa ja valintojensa kautta.

Fionan työn kautta nousevat esiin erityisesti lapsiin liittyvät oikeusjutut. Kun alaikäinen lapsi sairastuu leukemiaan, hän tarvitsee selviytyäkseen verensiirron, mutta se ei Jehovan todistajalle ole sallittua. Asia menee tuomarin, Fionan, ratkaistavaksi.

Onko potilaalla ja hänen vanhemmillaan perustavanlaatuinen oikeus päättää asiasta, voiko tuomari siihen puuttua ja sallia nuoren kuoleman? Saako lapsi oikeutta?

Hienosti ja koskettavasti kerrottuja kohtaamisia.

Ian McEwanin kirjat ovat ennenkin ottaneet minut mukaansa. Jotkut niistä ovat olleet sielun pimeimpiin syövereihin vieviä, mutta tässä kirjassa ei sellaista tunnelmaa ole, vaikka särmää onkin aivan riittävästi.

Sanasta ja sen vapaudesta

Enää ei tarvitse kehua vain Angela Merkeriä, koska presidentti Niinistökin tuli lopulta esille. Hän kehotti hillitsemään asenteita ja tunteita. Niinpä. Tunteitaan ihminen voi todella hallita. Jos haluaa eikä ole sattumalta pudonnut lapsena päälleen.  Keitä  lienevät ne, jotka näyttävät suorastaan hillittömästi levittävän painetunnäköisiä ja hyvällä suomen kielellä kirjoitettuja ilmoituksia kaikesta siitä pahasta mitä maahamme muuttaneet ovat tehneet ja tulevat tekemään. Näyttää olevan hyvin ohjattua toimintaa. Vai miten ilmoituksia yhtäkkiä ilmaantuu roskiksien kylkeen niin kaupungeissa kuin maaseudullakin? Tarkoituksenmukaista vastakkainasettelua.

Hesarin Nyt -liite sulki pariksi viikoksi keskustelu- ja kommentointipalstansa. Kauan ovat antaneetkin älämölön jatkua. Olen jonkun kerran kurkannut kolumnien kommentointeja, mutta enpä niitä enää edes vilkaise. Onkohan niillä paljon lukijoita?  Mitä ihmeen mielihyvää ihminen voi saada toisen mollauksesta? Jos möläyttelijöitä jotenkin haluaisi edes yrittää ymmärtää, niin onko kyseessä lapsenomainen uhittelu: kun kerrankin saan sanoa julkisesti mitä ajattelen. Somesta emme enää pääse eroon eikä tarvitse päästäkään, mutta kaikkea ei tarvitse sietää. Hyvä kun tänään puhutaan ja kirjoitetaan siitä, mitä sananvapaus tarkoittaaa. Vapaus ja vastuu limittyvät toisiinsa. Aina.

Kun Immonen -kohu oli kuumimmillaan, päivittivät jotkut verkossa seuraamani ihmiset, miten he ovat poistaneet seuraajistaan rasistiksi osoittautuneet. Saman teen minä - siis olen tehnyt - sillä en halua kauttani levitettävän yhtäkään rasistista kirjoitusta.

En itse ole somessa kovin aktiivinen. Facebook -päivityksiä teen aika harvoin ja twitterissäkin seuraan enemmän muiden kommentteja kuin itse kommentoin. Mutta  enää en luopuisi verkkokeskusteluista. En luopuisi löytämistäni ryhmistä, joissa käydään hetkittäin hyvääkin yhteiskunnallista keskustelua.
Ei ole aivan yksinkertaista pysyä tämän päivän menossa mukana. Siihen ei riitä, että seuraat lehteä tai kahta. Jotta asiat avautuisivat vähän laajemmin, tarvitsen erilaisia näkökulmia. Kun keskustelukavereita ei minua kiinnostavista aiheista ole aina saatavilla, antavat ryhmissä esille tulevat kommentit lisävalaistusta. Pitäisi ehkä vielä hakea muutama "opettavainen" ryhmä lisää, mutta huoleni on se, että pelkään somen vievän liikaa aikaa kirjojen lukemiselta. Ja sitä taas en halua.