Pahakin kirja voi olla hyvä

”…koko tämä itseensä käpertynyt kaupunki joka alati odotti iskua, Jerusalem tuimine kiviholveineen, sokeine kerjäläisineen ja hurskaine, ryppyisine vanhoine naisineen, jotka istuivat tuntikaupalla jakkaroilla pimeiden kellariensa suulla, näivettymässä päivänpaisteessa. Tallitteihin kääriytyneet rukoilijat jotka puolijuoksua kulkivat kuin kumaraiset varjot kujalta toiselle matkallaan synagogan hämärään. Sankka tupakansavu matalalaipioisissa kahviloissa, jotka ovat täynnä opiskelijoita paksuissa pooloneuleissaan, maailmanparantajia kaikki, kaikki koko ajan puhumassa toistensa päälle.”

En ole koskaan tuntenut viehtymystä edes käydä Jerusalemissa.  Olen tästä maailmasta saanut osani lukemalla mitä Amos Oz on maasta kertonut.  Viime perjantaina kuollut kirjailija oli humanisti ja pasifisti, hänen kirjoissaan on lempeitä rakkaustarinoita, mutta ennen kaikkea niissä korostuu hänen toiveensa juutalaisten ja arabien rinnakkaiselosta. Tätä Oz ei saanut nähdä, mahdammeko nähdä me muutkaan. Ozin viimeisessä kirjassa ”Juudas”, jota olen edellä lainannut, onkin sitten uutta tulkintaa Juudaksesta, oliko hän sittenkään petturi.  Hyvin vaikuttava kirja.

Olen aina lukenut niin sanottujen hyvien kirjojen välipaloina jännäreitä. Tosin niiden lukeminen on viime vuosina vähentynyt, olen tullut entistä nirsommaksi.  Jo Nesbon viimeisin eli Macbeth oli jo sillä tavoin niin paha, että oli siinä ja siinä että sain sen luetuksi.  Ehkä joudun luopumaan Nesbosta, koska mitä mieltä on täristä jännityksestä kirjaa lukiessa.

Toisaalta, sitä pahaa löytyy kyllä näistä hyvistäkin kirjoista. Leila Slimanin ”Kehtolaulu” alkaa sillä, että kerrotaan lastenhoitajan tappaneen molemmat lapset. Kun onnistuin pääsemään tämä rajun alun yli, huomasin lukevani uskottavaa kertomusta siitä miten kaikki oikein alkoi ja miksi näin kävi. Kertomusta syrjäytymisestä ja syyllisyydestä.  Lopputulos olisi voinut olla toisenlainenkin, mutta marokkolainen Slimani on ehkä nähnyt sen, miten tapahtumat vain vääjäämättä etenevät rajan yli.´, ettei ihminen voi itselleen mitään.

Ja toinen myös monella tapaa väkivaltaa käsittelevä kirja on Jennifer Clementin ”Rakkaudesta aseisiin”. Kirja kertoo nuoren tytön tarinaa asehullussa Amerikassa. Tapahtumat alkavat Floridasta, jossa tyttö elää äitinsä kanssa asuntovaunualueella. Olen aina ajatellut Floridaa aurinkoisena, rikkaitten ihmisten unelma-alueena, mutta siellä on siis myös se toinen puoli. Vaikka Clementin kirjassa ollaan tekemisissä aseitten kanssa, ammutaan ja kuollaan, ihan kaikki ei ole pahaa. Se mietitytti, voiko oikeasti tällaista tapahtua, voiko oikeasti olla tällaista elämää. Kun on kyse Amerikasta, uskon että voi. Myös kirjan nimi ajattelutti. Kun sain kirjan luetuksi, ymmärsin sen nimenkin.  Olipa hyvä, että luin kirjan. Ehkä taas ymmärrän vähän enemmän.

Kirjojen maailma on koukuttava. Se herättää tunteita ja saa ihmettelemään.  Olen kohta kymmenen vuotta saanut olla mukana aivan ihanassa lukupiirissä, jossa oivaltavasti ”puretaan” kirjoja ja ennen kaikkea, en olisi edes älynnyt ottaa kaikkia kirjoja luettavaksi ilman lukupiirin ohjausta. Tosin asun myös kerrostalossa, jossa on kirjoja lukevia ihmisiä. On naapureita, jotka tuovat kirjojaan lainaksi ihan pyytämättä. Tämä on onnea. 

Näillä sanoilla ja ajatuksilla, kiitoksia tästä vuodesta ja hyviä lukukokemuksia myös vuonna 2019.

Kun on ne tunteet…

Olihan yksi kurjimmista matkalle lähdöistä mitä elämässäni on tainnut koskaan olla. Tapsuni on pieni sievä pattikoira. Patteja on siellä täällä, pahin on tällä hetkellä hännässä oleva. Se on syksyn mittaan yrittänyt tyhjentyä itsekseen ja pari kertaa se on miltei tyhjennetty.  

Olin viemässä Tapsua hoitopaikkaan matkani ajaksi, kun huomasin auton takapenkillä todella levottoman ja häntäänsä vilkuilevan koiran. Ei muuta kuin suoraan lääkäriin, saatiin illaksi aika ja taas pattia viillettiin auki.  En ole ikinä selvittänyt, oikeuttaako koiran sairaus peruuttamaan matkan.  Sillä hetkellä ajattelin, etten voi tuota reppanaa jättää kenellekään.  Tiesin kuitenkin voivani luottaa ystäviini ja niinpä jätin lääkkeistä pöpperöisen Tapsun heille ja lähdin.

Ja itkin. Luulin jo ajavani ojaan, kun samein silmin ajoin kotiin. Älkääkä tulko sanomaan, että itkisit ennemmin Jemenin lasten takia kuin koiran. Ei se vaan niin mene.  Kuvat sota-alueilta ovat lohduttomia, mutta se on toinen asia. Lähelläni on karvaturri, jonka kanssa olen elänyt kaksitoista vuotta hyvin lähekkäin.  Kyllä tunteet ovat pelissä koirankin takia.

Tunteet tulevat esiin golfissakin. Kun pelaat vieraitten ihmisten kanssa, et voi ikinä etukäteen tietää, millainen ihminen pelikaverisi on. Hiljainen, räiskähtelevä, toisen peliä kunnioittava tai ihan jotain muuta eli puhun käytöksestä. Golfissa on tapana kehua toisten lyöntejä. Kehutaan, vaikka ne aina eivät olisi edes hyviä. Pitemmän päälle se on aika kiusallista. Harvoin itse kehumme onnistuneita lyöntejämme ainakaan kovaan ääneen, mutta epäonnistunut suoritus saattaa saada aikaan aika kovankin manauksen. Se on sikäli vähän hassua, kun pelikaverit ovat jo nähneet, ettei suoritus mennyt ihan nappiiin.  Mutta minkäs teet vyöryville tunteille.

 Pitäisi kuitenkin voida. Oman pelin sujumista ei auta itsensä surkuttelu.  Eikä se, että annat oman pelisi häiriintyä pelikaverin huonosta käytöksestä.  Aina vaan ei saa itseään käännetyksi toiseen suuntaan.  Sain Agadirissä itse pelata mukavissa ryhmissä, joten siltä osin kaikki hyvin.  Sitten vain oli Tapsu, jonka surkeus asui mielessäni koko viikon.

Kyllä golfkentällä (ainakin klubipelaajien tasolla) voi ja saa näyttää tunteita, kunhan sen tekee sivistyneesti.  Ja sehän tarkoittaa kohteliasta käytöstä. Mutta jos sitä ei ole muualla, miten sitä voi olla golfkentälläkään.

Kun olin aamulla hotellin altaalla uimassa neljän saksalaisen kanssa, jokainen heistä tervehti guten morgenillaan.  Hotellin marokkolainen siivooja ei löytänyt sanoja, mutta tervehti hymyllä paljaita varpaitani. Me suomalaiset ohitimme toisemme puhumatta. Mikähän siitä tervehtimisestä tekee niin vaikeaa? Jopa nuorille ihmisille?

Kyllä, Tapsu voi jo paremmin.  Tykkää olla kotona omassa sängyssä. Kuka ei tykkäisi.  Ja kyllä, itku tuli taas kun painoin kasvoni Tapsun pehmoiseen turkkiin.  Huoli oli niin suunnaton.

Siivoojan päiväkirjat kertovat monenlaisesta siivoamisesta

Hän on kauniimpi kuin Elizabeth Taylor. Ainakin siinä kuvassa mikä on kirjan takakannen sisäsivulla.  Hän vietti varmasti vähintään yhtä mielenkiintoisen elämän kuin Taylor.  Lucia Berlin elätti itsensä ja neljä poikaansa siivoojana, opettajana ja myös kirjailijana.  Hän oli alkoholisti, hänellä oli kolme epäonnistunutta avioliittoa takanaan.  Hän oli kirjailija, joka ammensi tarinoihinsa kuvia omasta elämästään. Tai ainakin sivusi sitä.  En ihmettele. Oli mistä ammentaa.

Lucia Berlinin Siivoojan käsikirjat 1 ja 2 kertovat erilaisesta maailmasta kuin missä itse olen elänyt, mutta se ei estä ymmärtämästä hänen maailmansa.  Tai no, ainakin voi kuvitella ymmärtävänsä. Berlin on asunut monissa paikoissa, Meksikossa, Arizonassa, New Yorkissa, Chilessäkin.

Kakkoskirjan nimenä on ”Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia”.  Ei siinä ruusuilla kovin paljon tanssita, enimmäkseen tarinat ovat sitä elämisen raadollisempaa puolta.  Surullisesta pohjavireestä huolimatta ne hymyilyttävät. Paljon ronskia puhetta, mutta pahimmillaankin niin inhimillistä. Ihmiset eivät ole ilkeitä. He vain ovat – niin, ihmisiä.

Rakastin tarinoiden alkuja.  Näyttämölle tulo on tärkeää, silloin yleisö otetaan tai sitten ei.  Lucia Berlin osaa ottaa lukijansa.

”Yksinäisyys on täysin anglosaksinen ilmiö. Jos ihminen matkustaa yksin bussilla Mexicossa ja kyytiin nousee toinen matkustaja, hän tulee ensinnäkin viereiselle penkille istumaan ja toiseksi vielä painautuu lähemmäs.”

Hänellä on paljon tarinoita Meksikosta.  Samalla hän kirjoittaa myös äidistään. 

”Me olemme muistaneet sinun vitsisi ja sinun terävät silmäsi – sinulta ei jäänyt huomaamatta mikään. Sen sinä meille annoit. Katsomisen taidon. Et kylläkään kuuntelemisen taitoa. Soit meille ehkä viisi minuuttia kertoa asiamme, ja sitten totesit: Riittää.”

Berlin kertoo miten äiti vihasi Meksikon hajuja.

  ”Sipuleita ja neilikoita. Korianteria, pissaa, kanelia, palavaa kumia, rommia ja tuberoosan kukkia. Meksikossa miehet tuoksuvat. Koko maa tuoksuu seksiltä ja saippualta. ”

Berlin sanoo, että ”sen sijaan Mexico on nykyään…alistunut, itsetuhoinen, mädännäinen. Saastunutta rämettä. Mutta on siellä myös viehkeyttä. Siellä saattaa välähdyksittäin kokea niin suurta kauneutta ja ystävällisyyttä, niin vahvoja värejä, että henki salpautuu.”

Me suomalaisetkin olemme päässeet kirjaan. Berlinin äiti inhosi kaikkia niitä yhdysvaltalaisia kaivoskaupunkeja missä he hänen miehensä työn vuoksi joutuivat asumaan. Idaho oli yksi näistä inhotuista. Pikkukaupunki, jossa oli

 ”yhden luokkahuoneen kokoinen koulu, jäätelöbaari, postikonttori, putka. Huoratalo, kirkko. Ruokakaupassa pieni lainakirjasto. Zane Greytä ja Agatha Christietä.  Koko kotimatkan sinä motkotit tietämättömistä, moukkamaisista suomalaisista.”

Piti ihan katsoa Wikipediasta. Kyllä, tälle ennen intiaanien asuttamalle alueelle muutti 1900 –luvun puolivälissä ihmisiä Euroopasta. Silloin siis suomalaisetkin ovat löytäneet tiensä tänne vuoristoalueelle, kaivostyöläisiksi.

Berlin kirjoittaa paljon kuolemasta. Kauniisti.  Realistisesti. Tekstin alku:

 ”Huokaukset, meidän sydämemme lyönnit, synnytyspoltot, orgasmit, kaikki soljuvat samaan rytmiin, niin kuin vierekkäin sijoitetut kaappikellot alkavat pian lyödä tahdissa….Aurinko nousee ja laskee. Kuu kasvaa ja vähenee… Aika pysähtyy, kun ihminen kuolee. Kuolevan aika tietysti pysähtyy, kenties – mutta surevien omaisten aika poukkoilee holtittomasti.”

He sanoivat pyhäinpäivänä "tahdon"

80 vuotta sitten pyhäinpäivänä eli vuonna 1938 Meeri ja Martti menivät naimisiin, avioituivat.  Reilu kaksi kuukautta myöhemmin minä kirkaisin ensimmäisen huutoni.  Äitini oli 18 vuotta, isä 26 vuotta. Myöhemmin kysyin äidiltä, että meinasiko Voikkaan poika palata takaisin omille kotikonnuilleen, kun vihkiminen tapahtui niin myöhään.  En saanut vastausta. Isäni oli tullut rakentamaan suurta klooritehdasta, ja sille tielleen jäi.  Melkein 60 vuotta he saivat olla yhdessä.

Synnyin mummoni talon kamarissa. Siellä sijaitsi myös kunnan puhelinkeskus. Puhelimia oli silloin vielä aika harvalla. Mummo ennätti hyvin kaupanpidon ohessa hoitaa myös puhelujen yhdistämisiä.  

50-luvulla samaista kamaria pidettiin aika viileänä. Jos halusin jotain hyvää, kannatti kurkata huoneeseen. Keskellä huonetta olevan suuren pöydän päällä oli aina makeaa, pipareita ja kakkuja.  Muistini kertoo, että mummo leipoi usein. Istui keinutuolissa ja vaahdotti valkuaisia. Kakut saivat ihanan marenkikoristeen. Ja minä nuolin kipot ja kupit.

Isäni täytti 80 vuotta vuonna 1991.  Meillä juhlittiin kaikkia vuosikymmeniä. Isä pääsi juhlapäivänään halaamaan noin puolet kylän naisista. Ja tykkäsi siitä suuresti. Runoilin isälleni ajatuksiani hänen elämästään:

Maunon Martti

Voikkaan Viesti

                             uljasta ryhtiä, rivien suoruutta.

Työtön mies

 tuli tehtaan rakentajaksi,

sekatyömies,ammattimies,raudoittaja.

Oman talon rakentaja, otti velkaa, teki pitkää päivää

korjasi pyöriä, laski pitkää siimaa,

maksoi laskunsa.

Monen toimen mies, monen luottamuksen mies

se tuntui mahassa, hyvässä ja pahassa

kävi herrojen kanssa marjassa,

ainakin Varhon kanssa Fenniassa.

Sydämessäni jysähti, kun isä sanoi, ettei hän tiennyt minun ymmärtävän hänen elämäänsä näin paljon. Taisi jäädä sanat liian usein sanomatta. Eikä silloin ennen edes halattu.

On hyvä muistaa ja muistella poismenneitä.  On hyvä tuntea kaipausta. Se on lempeä tunne. 

Isäni vanhemmat  Maria ja Jalmari.

Äijäpolitiikkaa

Olenko kyynikko vai idealisti? Tätä olen viime päivinä miettinyt.  Sisälläni oleva kyynikko on vahvasti nostanut päätään, valitettavasti. Kun politiikka näyttää rumat kasvonsa, tulee sellainen hälläväliä olo. Hoitakaa hommanne, mitäs minä tähän sotkeudun. Melkein alan ymmärtää heitä, jotka eivät äänestä. Sentään vielä melkein.

Ulkoministerille haluttiin epäluottamuslausetta, koska hän on jatkuvasti esittänyt Suomen linjan vastaisia näkemyksiä. Siniset tekivät asiasta hallituskysymyksen. Sitten äänestettiin hallituksen luottamuksesta, kuten pääministeri sanoi.  Niin että miten tämä nyt oikein menikään! Ainakaan ei äänestetty siitä asiasta, mistä oli esitetty epäluottamuslausetta.

Tällainen meloni/omena –päässä Soini, saa minut kysymään, onko pelkkää idealismia ajatella, että politiikkaa todella oikeasti voidaan toteuttaa periaatteita kunnioittaen? Kohtaako jokainen puolue vuorollaan sen, että realiteetit ajavat arvojen edelle? Vai voisiko ajatella, että tällä surullisella näytelmällä on myös seurauksensa ja että se parhaimmillaan saattoi olla myös opetus. Eli se, että poliitikkojen oikeasti odotetaan toimivan niiden arvojen pohjalta, joihin he uskovat.

Nyt Orpo ja Sipilä olivat ulkona kuin lumiukot. He eivät ymmärtäneet miten tärkeästä asiasta oli kyse.  En epäile, etteivätkö hekin ajattele, että naisten ja tyttöjen oikeudet ovat ihmisoikeuksia, myös abortti.  Mutta selvästi tässä äijäkulttuurissa he eivät kyenneet näkemään miten tärkeänä pidetään sitä, ettei näissä asioissa viestitetä eri tavalla myöskään Suomen ulkopuolella. 

Minusta on tavattoman irvokasta, että Soini ei tehnyt elettäkään pahoitellakseen tekojaan vaan päinvastoin hänen rehvakkuutensa näkyi ja kuului. Totta kai politiikassa tarvitaan kompromisseja. Puolueissa ajatellaan asioista eri tavalla eikä kukaan voi aina saada kaikkea tahtomaansa.  Mutta silloin ollaan väärällä tiellä, kun valta ohittaa periaatteet, kun hillotolpan säilyttäminen on kaikkein tärkeintä. Loppupeleissä voi kyllä käydä niin, että hillot ovat homeessa.

Jossakin sääliteltiin naiskansanedustajia, kun heidän on pakko äänestää inhoamaansa Soinia. Minä en sääli, sillä itsehän määrittelivät pakkonsa. Tällaisen näytelmän jälkeen ei paljon tarvitse taivastella, miksi politiikan uskottavuus pysyy matalalla. Luottamusta ei saa puheilla. Tasa-arvon ja yhdenvertaisuusajattelun on toteuduttava arkipäivässämme, muuten se on pelkkää idealismia ja sananhelinää. Sama eduskunnassa. Asioita, joissa poliitikot voivat näyttää parhaat puolensa, riittää. On muutakin kuin sotea.

Twitterissä Maria Loima kiteytti hyvin:

 Vuonna 2018 Suomella on ulkoministeri, jonka aborttikanta on kivikautinen, sisällissotien runtelemissa maissa kuollaan nälkään, ilmaston lämpenemiseen ei vieläkään ole puututtu kunnolla ja helsinkiläisten naisten vuositulot ovat 10000 euroa miehiä vähemmän.

Heikki Pitkäsen surullinen puupiirros kuvaa hyvin kyynikon tunnelmia.

Lahoavat talot, katoavat muistot

Onko surullisempaa näkyä kuin luhistumassa olevat, hylätyt talot? Taloista näkee, että ne ovat väsyneitä elämään, nurkat repsottavat, sadevesi tunkee sisään, home valtaa alaa. Vielä surullisemmaksi tulen, kun muistan taloissa asuneet ihmiset. Heistä aika on jättänyt jo vuosikymmeniä sitten, mutta talot ovat jääneet. Ne eivät ole kelvanneet kenellekään.  Jokuhan nämäkin omistaa.  Ehkä ovat myyneet tontteja kunnalle, mutta kun eivät ole saaneet pyytämäänsä, siihen ovat sitten saaneet jäädä lahoamaan. 

Vastaavia esimerkkejä kuin tämä syntymäpitäjästäni Keikyästä (nyk. Sastamala) kertova, on varmaan lukuisia kaikkialta Suomesta. Äitini kotitalo näytti myös olevan tyhjillään. Ruohottunut pihamaa ja maan sisään vajoamassa oleva saunarakennus kertovat ettei talossa ole pitkään aikaan asunut ketään. Kuka haluaisi ostaa hiljaisesta pitäjästä talon? Näkymä joelle olisi aika hyvä, mutta se ei taida riittää.

Matka Keikyän pitäjän Pehulan kylään on kuin matka omaan nuoruuteeni. Kylä ei ole enää entisensä, mutta enhän sitä ole itsekään. Tuttujakaan en juuri enää tapaa, ja jos joku tuttu tuleekin kylätiellä vastaan, en tunnista. 

Vuolaana pitäjän halki virtaava Kokemäenjoki on sentään ennallaan. Tukkilautat eivät kuitenkaan enää virtaa jokea alas. 50 –luvulla se näky oli tuttu. Tukit myös houkuttivat juoksemaan tukilta toiselle. Liukkaiden ja pyörivien tukkien päällä loikkiminen ei ollut ihan vaaratonta hommaa.  Nyt ovat kukat vallanneet tukkirännin. Poissa ovat myös tukkilaiset. En tiedä, kuinka paljon oikeasti on ollut tukkilaisromantiikkaa, elokuvia ainakin on aiheesta tehty, mutta kyllähän me tytöt niitä tukkipoikia vilkuilimme.  

60 –luvulla oli vielä Yhdyspankkia, oli KOPpia, säästöpankkia ja osuuspankkia.  Lähiaikoina kylästä on häviämässä se viimeinenkin pankki.  Oli kauppojakin. Oli E-osuusliikettä, oli yksityiskauppoja ja kirjakauppakin. Nyt on jäljellä K –kauppa.  Oli työväentalo ja oli seuraintalo. Työväentalosta on jäljellä muistokivi. Keikyän veroäyri oli 50 –luvulla sama kuin rikkaan Kauniaisen. 

Vaurautta pitäjään tuoneen tehtaan ansiosta saimme montaa hyvää kuten urheilu-ja uimahallit. Elokuviakin näytettiin kaksi kertaa viikossa.  Se maailma huumasi minut täysin. Sitä vielä täydensi Elokuva-aitta. Tehtaan johtajan rouvalle (silloin todella rouviteltiin) tuli lehti, jonka hän antoi äidilleni.  Sen lehden kautta minä sukelsin tähtien maailmaan, komeitten miesten ja olkaimettomia iltapukuja yllään kantavien kaunottarien maailmaan. Tästä huumasta en ole täysin vapautunut vieläkään.

 

Kun parikymppisenä on lähtenyt kotoa suureen maailmaan, on välimatka jo aika pitkä. Sen vuoksi on jännittävää havaita, miten pienen paikkakunnan kapeat kylätiet, puinen kansakoulu (joka kohta puretaan), riippusilta, jokiranta ja tietyt talot muistuttavat niin vahvasti omasta nuoruudesta. Vaikka olen valtaosan elämästäni ollut helsinkiläinen, niin siellä jossain sielun sopukoissa näyttää säilyneen pieni paikka – ei Sastamalalle, vaan Pehulalle.

 Entä jos olisinkin jäänyt sinne, olisinko toisenlainen ihminen ja olisinko elänyt paremman elämän? Enpä ole sitä pohdiskellut, koska jostain kumman syystä tunsin silloin ja tunnen vieläkin, ettei lähtemiselle ollut vaihtoehtoja. Aina vain järkyttää tämä ajan kuluminen. 

Eihän siitä ole kuin hetki, kun tukkipoikien vihellykset saivat likan posket punoittamaan.  

Yksinään asuvan ruokapöydässä

Nousipa sotapoikien kasvisruokailusta äläkkä. Ainakin some kihisi. Taitaa kulua vielä vuosia, ennen kuin kasvisruoka on normaalia ruokaa. Uskon kuitenkin sen osuuden lisääntyvän, vaikka on myönnettävä, että näin vanhemmalla iällä kasvisruuan tekeminen vaatii vähän vaivannäköä.  Ei ole helppoa rakentaa ruokailua säännöllisesti linssipihvien ja papupaistoksien varaan. On perehdyttävä resepteihin ja tutustuttava uusiin ruoka-aineisiin.  Tilannetta helpottaa, jos ruuanlaitto tuntuu mukavalta. Silloinhan sitä aivan himoaa uudenlaisia kokeiluja. Eikä se silloin ole ikäkysymys.  Mutta jos ruoka tarkoittaa vain vatsan täytettä, silloin jämähtää helposti tuttuihin ruokiin.

Yksin asuvan ei tarvitse välittää kuin itsestään. Jos ei muu huvita, voi vähän oikaista ja keittää parit potut ja paistaa kabanossin. Eihän sitä jaksa joka päivä olla tarkka ravintokriteerien täyttymisestä, salaateista ja sen sellaisista.  Kun on riittävän (?) vanhaksi elänyt, onko sillä niin väliäkään? Toisaalta on hyvä tehdä itselleen ruokaa, koska silloin tietää syövänsä hyvin. Ihmisellä pitää olla rutiineja. Myös siksi päivittäinen ruuanlaitto on hyvä asia.

Onhan ne minullakin omat pinttyneet ruokatapani. Jos myynnissä on ahven-tai kuhafileitä, ostan. Niihin en kyllästy. Eräänä päivänä Onni sanoi, nyt on tuoreita muikkuja, ota niitä. En ollut aikoihin valmistanut sen paremmin muikkuja kuin silakoitakaan. Nyt ostin.  Ja seuraavalla viikolla hain lisää. Annoin kaloille suolaa, pyöritin ruisjauhoissa ja paistoin voissa valurautapannussa. Olivat suurenmoista herkkua myös kylminä. Seuraksi keitin perunat, kun en viitsinyt tehdä perunamuusia.  Mutta tein kotimaisesta pinaatista  muhennoksen, joka täydensi hienosti muikkuherkun. Miten yksinkertaista, ihan naurettavan helppoa tehdä.

Jotkut ihmiset ovat luonnostaan kokkeja. Olen lähipiiristäni huomannut, että kokkaaminen ei ole kaikille aikuisillekaan ihan itsestään selvää.  Työvuosien aikana tapahtunut ulkona syöminen (lounassetelit) ovat taanneet päivittäisen ruuan saannin ja kun ei ole perhettä, niin mitä sitä itselleen väsäämään ihmeellisiä sapuskoita. 

Oma osaamiseni oli vielä noin kaksikymppisenä aika onnetonta. Muutin silloin maalta Helsinkiin ja aloitin niin sanotusti oman elämän, joka tarkoitti, ettei ollut äiti enää tekemässä ruokaa. Ensimmäinen kesä menikin kesäkeitolla ja talkkunalla. Taisi näihin ruokavalintoihin vaikuttaa myös jatkuva rahapula.

Meitä yksinään eläviä ja myös omassa hyvässä seurassaan ruokansa syöviä on paljon. Yli miljoona suomalaista asuu yksin. Luku on parissakymmenessä vuodessa tuplaantunut.  Myös 80 vuotta täyttäneiden yksinasuminen on lisääntynyt.

Yksinään asuva joutuu/saa joka ikinen päivä päättää mitä syö. Vastuuta valinnoista ei voi siirtää toiselle, vaikka välillä se olisikin tosi mukavaa. Sanovat myös, että aina pitää kattaa kauniisti. Tähän en suostu, sillä kaunis kattaushan suorastaan huutaa seuraa. No en sentään ole ajautunut (vielä) syömään säilykepurkista (paitsi kikherneitä).  Jos menen nälkäisenä Alepaan, sorrun nakkipakettiin.  Eivät nekään kyllä ennätä kypsyä, kun olen jo koirani kanssa ne napostellut.  

On hyvä, että tänään puhutaan vahvemmin äänenpainoin myös ikäihmisille eikä vain urheilijoille proteiinista ja rasvoista. Rasvoista on puhuttu ennenkin. Kun isäni oli jo aika vanha mies, hän kerran aivan riemastuneena sanoi, enpä olisi uskonut, että ikinä luovun voista. Niin vain oli vaihtanut voin oivariiniin. Tämä ei tietysti koskenut uusien perunoitten aikaa.

Entäs nyt armeija?

 Puolustusministeri on pyytänyt selvityksen ja antaa tarvittaessa poliittista ohjausta Leijona Cateringille.

Miten tulinkin ajatelleeksi Neuvostoliittoa.

Antti Heikkisen Mummo naurattaa ja itkettää

Tänä kuumana kesänä olen lukenut vahvoista naisista kertovia kirjoja.  Ja ajatellut, että onko naisen aina pakko jaksaa. Miksei voisi vain heittää lössiksi, antaa asioitten edetä omalla painollaan.  Tietenkään elämä ei ole näin yksinkertaista.  Ei edes kirjoissa saati todellisuudessa.  Sally Salmisen Katriina ja Antti Heikkisen Mummo kertovat vahvoista ja aika ehdottomista naisista.  Mutta myös rohkeista.  Miehiäkin on mukana, tietysti, mutta he ovat aivan kuin sivuosassa.  Kuka minkäkinlainen renttu tai muuten vaan saamaton.

En oikein tiedä mitä odotin Mummosta, koska Antti Heikkinen on täysin uusi tuttavuus.  Eikä kirjan takakannen tekstikään innostanut. Siinä sanotaan kirjan olevan kunnianosoitus suomalaiselle naiselle.  Heti syntyi epäilys, millaiselle kaapinpäälle mummot kirjassa nostetaan. Hyvällä tavalla nostettiin. Mummo on sekä kaunis sana että se herättää lämpimiä muistoja omista mummoista.   Heikkisen mummo ei ole lapsille lepertelevää lajia. Hän ei liioin ole iltasatuja lapselleen lukeva. Heikkisen kirjasta puuttuu miltei tyystin tällainen mummous.

Kun kirjan ensimmäisellä kolmella sivulla nainen huitaisee miestä leipälapiolla takaraivoon niin että veri lentää ja mies vuorostaan lyö miestä kirveellä, oli hetken sellainen olo, että mitäs kirjaa minä nyt olenkaan lukemassa.  Veri lensi, mutta murha jäi tekemättä. Onneksi vain kirjan alku on näin reippaanpuoleinen.  Muunlaista väkivaltaa ja tahtojen taistelua on sitäkin enemmän.

Kirjaa oli helppo lukea, vaikka se elämä mitä kirjassa kuvataan, oli kaikkea muuta kuin helppoa.  Kansien sisällä on kovaa asiaa kaikesta siitä mikä meitä koskettaa: vihasta, rakkaudesta, kateudesta, seksuaalisuudesta. Mummo on kertomus äidistä ja tyttäristä mutta myös petollisista miehistä. Se on kertomus ihmisen ikävästä toisen luo. Se ikävä on meillä jokaisella. Kun kaipuu on kova, sitä haluaa uskoa toiseen ihmiseen. Haluaa uskoa vaikka kuinka tietäisi, ettei kaikki ole totta. Mitään pyhimyksiä Heikkisen naiset eivät ole.  He ovat ihmisiä tunteineen ja haluineen.

Heikkinen käyttää hauskasti murretta. Kuten kuvaus Maijan siskosta: hän on mieskasvoinen. Pidin siitä miten kirjailijan henkilöt puhuvat.  Nyyhkytyksiä on vähemmän, kiroilua enemmän. Teksti on elävää ja kieli hetkittäin hauskaa. Sitä on mukava lukea.

”-Oot sinä vättönen mies, kivahti äiti.

-Ranttamurimuramurallallei, lauloi isä kömpelösti ja läpsäytti äidin kannikoita.

Äiti tiuskaisi ponnettomasti.

Se hetki jäi Maijan mieleen oikein mukavana, kauneimpana ja ainoana muistona isän ja äidin välisestä hellyydestä.”

Heikkisen ihmiset ovat aika ehdottomia. Yksi luottaa Jumalaan, toinen kommunismiin.   Eikä pahoja oloja pureta eikä niistä puhuta.

Niin kuin Maija sanoo: Tässä talossa ei ole keskusteltu ennenkään ja tässä asiassa ei sitäkään vähää.

Huonostihan siinä käy:

”Maijan alahuuli alkoi höplöttää. Sitten hän itki elämänsä viimeisen itkun ja antoi periksi. Maija lakkasi hymyilemästä, hän lakkasi luottamasta, hän lakkasi tunnustamasta ikäväänsä ja kasvatti itselleen niin kovan kuoren, ettei ihmistä sen takana enää näkynyt.”

Kirjan lukeminen herätti mukavalla tavalla mieleen omat mummoni. Eivät hekään 1800 –luvun lopulla syntyneinä ihan helppoa elämää saaneet. 1920- ja 1930 –luvuilla elämä maaseudulla oli usein hyvin köyhää. Se oli sinnittelyä päivästä toiseen. Ehkä molemmat mummoni myös kahlitsivat tunteensa, ainakaan he eivät koskaan puhuneet omasta elämästään nuorena. Tai sitten olin liian nuori sitä ymmärtämään.

Vuosi The New York Timesin toimituksessa

12.8.2017 Charlottesvillen mielenosoitus

Tuhansien äärioikeistolaisten mielenosoituksessa käytettiin kovaa kieltä: ”Juutalaiset eivät korvaa meitä. Tämä on käännekohta. Otamme maamme takaisin, toteutamme Trumpin lupaukset, sanoi entinen Ku Klux Klaanin johtaja.  Äänestimme häntä, koska hän lupasi maamme takaisin. Verta ja maata." Mielenosoituksessa tapahtui kuolemaan johtanut yliajo ja useita loukkaantui.

Trump tuomitsi  törkeän vihan, rasismin ja väkivallan, jota hän sanoi esiintyvän molemmilla puolilla. Trumpille ryöppysi kovaa kritiikkiä, koska hän ei selkeästi tuominnut äärinationalisteja.

22.8.2017 Phoenix, Arizonan osavaltio

Ei Trumpille! Ei KKK:lle! Ei fasistien USA:lle.

Phoenixissa tuhannet ihmiset ovat mielenosoituksessa sanomassa Trumpille mitä he ajattelevat. 

Myös Trump on paikalla. Hän seisoo kannattajiensa edessä, joita on myös tuhansia.

Trump on omiensa joukossa ja sen huomaa kaikesta siitä miten ja mitä hän sanoo. 

Näin:

Hienoa, jos kamerat näyttäisivät tämän uskomattoman väkijoukon. Se on aivan uskomaton. Liikkeemme on rakennettu rakkaudelle. Olemme amerikkalaisia ja asetamme USA:n etusijalle. Charlottesvillen tapahtumat iskivät Amerikan ytimeen.

Mutta epärehellinen media, nuo ihmiset tuolla kameroineen…  (hän osoittaa lehtimiehiä ja kameroita). Sitten Trump vaikenee ja odottaa yleisön reaktiota ja saa suosiota).

Trump jatkaa: He eivät kerro tosiasioita. He eivät halua raportoida siitä, että tuomitsin uusnatsit, valkoisen ääriliikkeen ja KKK:n vahvasti.  Ainoa joka tarjoaa näille viharyhmille oman alustan, on media valeuutisineen.

Lehden jutut olettaa tosiksi. The New York Times on surkea. Luulisi, että hekin haluavat tehdä maastamme taas suuren. Mutta he eivät halua.

Sairasta väkeä. Vihaatte presidenttiämme. Sairasta.  Millaisia amerikkalaisia olette? (yleisö solvaa toimittajia).

Ja Trump hymyilee itsetyytyväisenä, osoittaa lehtiaitiota kädellään ja sanoo:

 Katsokaa, he pistävät kameransa pois päältä. Menkää vain kotiin.  Menkää hittoon. Valeuutiset.  Teemme maastamme jälleen turvallisen. Ja teemme maastamme jälleen suuren.  Kiitos, Arizona.

Vuosi The New York Timesin toimituksessa

Lehdestä, sen yhdestä vuodesta, on tehty aivan erinomainen dokumentti.  Se kertoo toimittajien hektisestä työstä, kaikista niistä valinnoista, joita he joutuvat päivittäin tekemään. Ja lehtitalojen välisestä kilpailusta. On oltava ensimmäinen, joka saa uutisen julki.  Dokumentti lähtee liikkeelle Trumpin virkaanastujaispäivästä ja seuraa ja kuvaa koko vuoden presidentin tekemisiä ja sanomisia. Lehti nostaa esiin Trumpin totuutta vääristelevänä, varsin narsistisena henkilönä. Tutkiva journalismi saa nopeasti Trumpin vihat päälleen, mutta Trumpin suhde mediaan on kaiken kaikkiaan vaikea.  

Dokumentissa näytetään edellä kuvatut mielenosoitukset. Molemmat ovat hyytävää katsottavaa.

Miten on mahdollista, että osa ihmisistä edelleen uskoo Trumpiin? Ehkä vanha totuus pätee, että kun jotain asiaa hokee ja hokee, ihmiset alkavat uskoa siihen. 

Juha Itkonen vieraili maassa ennen Trumpin valintaa ja myös hänen tultua valituksi.  Itkonen kirjoitti matkoistaan aivan lukukelpoisen kirjan.  Hänelle käy kuin Hesarin loistaville toimittajille Laura ja Saska Saarikoskelle. He kaikki joutuvat jossain vaiheessa tunnustamaan, että Trump taitaa sittenkin voittaa. Ja he olivat silloin yhtä hämmentyneitä kuin näyttävät olevan tänäänkin. Voiko olla todellista, että tätä kaikkea tapahtuu juuri Yhdysvalloissa.

Kuinka usein onkaan jo sanottu, tällaista ei ole koskaan tapahtunut Valkoisessa talossa. Tai ettei presidentti kerta kaikkiaan voi toimia näin. Tällaista tapahtuu ja Trumpin presidenttiys on ihan jotain muuta kuin ennen. Myös jatkossa, uskon.

Itkosen kertoo kirjassaan juttutuokiosta Trumpia kannattavan naisen kanssa. Nainen sanoo, ettei hän luota valtioon.  Ei halua valtion kasvattavan rooliaan ja rajoittavan hänen valinnanvapauttaan.  Itkonen sanoo (tai ainakin ajattelee), että kannattaisi ehkä vähän luottaa, sillä jos ei luota lainkaan, kaikki romahtaa. Luottamuksensa menettänyt on valmis liittymään mihin joukkoon tahansa. Valtio on monille kirosana mutta Amerikka ei.  Kuitenkin kauppasotaa käy valtio, esimerkiksi.

Nainen kysyy, millaista siellä on, Euroopassa. Onko siellä isoja kaupunkeja? Vai enimmäkseen maaseutua? Amerikan ulkopuolinen maailma näyttäytyy keskivertokansalaiselle vaarallisena vieraana planeettana, uhkana amerikkalaisille ja heidän turvallisuudelleen. Amerikkalaiset tiedotusvälineet eivät kovin paljon muusta maailmasta kerro. Valkoiset ajattelevat edelleen, että Amerikka kuuluu vain valkoisille. Siksi Obama oli heille kauhistus.

Trump julistaa että heidän vihollisiaan ovat toiset köyhät, tummaihoiset ja latinot. Todellisia ongelmia ovat tuloerot, sosiaaliturvan puute ja rikkauden koko ajan tapahtuva keskittyminen yhä harvempien käsiin. Näin siis Itkonen.

Trumpilla on nyt ollut kaksi huipputapaamista, molemmat vain tulkkien kanssa. Niistä ei siis ole tehty muistiinpanoja, ei pidetty pöytäkirjaa. Sehän tarkoittaa silloin sitä, että sanaa vastaan on sanaa.  Näin voi Trump (myös Putin) väittää jälkeenpäin sovituksi mitä tahansa.  Ehkei ollut tarkoituskaan saada mitään muuta aikaiseksi kuin näytelmä.  Ja varsin kallis sellainen.

Jos tapaamisen piti lisätä ihmisten luottamusta siihen, että nämä suurien maiden valtiaat hoitavat asiat, ei tainnut käydä näin.  Miten Trump ja Putin voisivatkaan  lisätä luottamusta, kun he eivät voi luottaa toisiinsa. Trump ajaa oman maansa etua ja tahtoo Amerikan suureksi jälleen. Ja mitä muuta Putinkaan tahtoo kuin hyvää Venäjälle. Joku kirjoitti, että on tainnut molemmilta presidenteiltä hävitä ymmärrys siitä, mikä heidän maittensa etu oikeastaan

olisi.

Voisiko Helsingin tapahtuman seurauksena jokin muuttua?  Saska Saarikoski twiittasi, että ”Trump on selvinnyt haarakourimisesta, sotasankarin herjaamisesta ja monesta muusta – miksi Helsinki olisi poikkeus? Siksi, että Trumpin tukijat eivät pahastu törkeydestä, kunhan Trump näyttää vahvalta. Mutta Helsingissä Trump näytti heikolta.”

Sally Salmisen "Katrina" on vahva kirja

”Katrina oli kolmesta sisaruksesta vanhin, pohjoispohjanmaalaisen maatalon tytär. Hän oli siskoksista kaunein, iloisin ja ylpein.”

Näin hienolla tavalla alkaa Sally Salmisen kirja Katrina.

Katrina olisi saanut kenet tahansa miehekseen, mutta hän lähti matkaan suurisuisen, kirkassilmäisen merimiehen kanssa, joka lupasi valkoista taloa ja omenapuita.  Todellisuus osoittautui toiseksi:

”Katrina vain tuijotti tuijottamistaan. Hänen edessään oli matala koju, maalaamaton ja vuoraamaton, vino ja vääränurkkainen, kattopäreet tuulen repimiä. Se oli laakealla kalliolla, eikä siellä ollut hituistakaan vihreää…”

Salmisen kirja on ilmestynyt vuonna 1936. En varmaan olisi hoksannut koko kirjaa, ellei se olisi ollut Suomi 100 kirjaa –listassa. En silloin löytänyt sitä luettavakseni, lopulta unohdin koko kirjan.  Kiinnostuin siitä uudelleen luettuani, että  Juha Hurme on sen uudelleen suomentanut. En osaa sanoa, muokkaako Hurmeen käännös kirjan tekstiä, mutta ihan varmasti se ei kirjaa huononna. Pikemminkin päinvastoin, uskoisin.

Kirjan tarina on ankea. Se on kertomus elämästä Ahvenanmaalla, sen pienistä kylistä ja köyhistä ihmisistä, joille jokainen päivä on selviytymishaaste. Jotenkin perheet vain sinnittelevät päivä kerrallaan eteenpäin, vaikka heillä ei ole mitään. Ei  aina edes ruokaa, ei ehjiä  kenkiä eikä vaatteita.

Kirja kertoo, kuten sen nimikin jo sanoo, erityisesti Katriinasta, rohkeasta ja vahvasta naisesta ja heikoista miehistä. Erityisesti hänen nauravainen miehensä on kuin kaikesta vastuusta vapaa pikkupoika. Mutta sellaista on rakkaus. Oli silloin ja on tänään. Kaikki  se ymmärtää ja  kaikki se antaa anteeksi.

Kirjan asetelma on aika musta-valkoinen. Rikkaat ja nenänvarttaan pitkin köyhiä ja alempia katselevat ihmiset elävät omassa maailmassaan, nöyrät ja työpanoksensa lähes ilmaiseksi rikkaille antavat köyhät omassaan. Paitsi Katrina. Hän paiskii töitä, mutta häntä ei poljeta jalkoihin.  Eikä hän suostu siihen, että odottaa elämän muuttuvan paremmaksi toivomalla.  Hän on taistelija, joka haluaa ottaa ainakin omansa, mutta armopaloja hän ei halua.

Alkupuolella kirjan ajattelin, että jaksaako tätä kurjuutta lukea loppuun saakka. Jaksoin, eikä se lopulta ollut edes vaikeaa.  Kovin paljon huumoria kirjassa ei ole, sitä enemmän toivottomuutta. Kuitenkin merkillisellä tavalla ihmisten elämä ei ole aivan lohdutonta, on myös paljon valoisia, lämpimiä hetkiä. Toisista huolehtimista.  Sellaista elämä oli täällä Pohjantähden alla viime vuosisadan alkupuolella. Köyhät ihmiset olivat niin köyhiä ettei heillä ollut edes mitään mitä odottaa. Paitsi odottaa miehiään ja poikiaan palaaviksi kuukausia kestäneiltä merimatkoilta.

Kirjan kieli on elävää ja yksityiskohtaista.

Luin jostain, että kirjailija olisi ansainnut Nobelin siinä kuin Sillanpääkin. Kirjan luettuani voin vain sanoa olevani täysin samaa mieltä. Tämä oli hyvä lukukokemus.

”Onko tässä maailmassa mitään, jota ei ole jaettu niiden kesken, joilla on määräysvalta?”

Eeva kirjoitti YLElle

Eeva tulee aina silloin tällöin vastaan, kun olen Tapsun kanssa lenkillä. Hän pitää koirista ja hänellä on aina aikaa juttutuokioon. Olemme noin suurin piirtein samaa ikäluokkaa, vanhoja naisia. Tänään aamulla Eeva oli innoissaan. Hän oli kuunnellut radio ykkösen kuusi kuvaa –lähetyksen, jossa Kersti Juva kertoi kuvien kautta elämästään. Eevalla oli postikortti kädessään. Hän sanoi lähettävänsä sen Ylelle kiitokseksi ohjelmasta. 

Eeva kertoi, että hän kuuntelee myös Muistojen bulevardia (niin minäkin) ja erityisesti pitää Jake Nymanin valitsemasta musiikista (niin minäkin). Myös Jake on saanut Eevalta kiitoskortin.

Eeva sanoi, että hän lähettää näin vanhanaikaisesti kiitoksen postikortilla, kun hänellä ei ole eikä hän hallitse nettiä.  Sitten keskustelimmekin jo läppäristä, sen helppoudesta/vaikeudesta ja Areenasta ja Areenan ohjelmista. Tähän varmasti vielä palaamme. En minäkään kaikkea hallitse, mutta perusasioillakin pärjää aika pitkälle. 

Pitäähän Eevan läppäri saada, koska niin kuin hän sanoi, jää Solveigin laulukin näkemättä.  Katsoin siitä eilen ensimmäisen osan. Liisa-Maija Laaksonen on aivan huikea roolissaan naisena, ”jota elämä lyö ja joka lyö takaisin samalla mitalla”.

Ellei olisi Areenaa, minultakin olisi jäänyt näkemättä vappuaattona lähetetty todella hieno dokumentti hyvinvointivaltion yhdestä rakentajasta, Martta Salmela-Järvisestä. Tänään Suomi keikkuu monilla mittareilla maailman kärkeä. Tämä dokumentti kertoo, kuinka syvältä on lähdetty ja kuinka tärkeä voi olla yhdenkin ihmisen tekemä työ. YLElle kiitos dokumentista.

Olen joskus miettinyt, keitä he ovat, jotka lähettävät YLElle palautetta. Nyt tiedän ainakin yhden ihmisen. Lauantaisin heti puolenpäivän jälkeen tulee radiosta lyhyt lähetys, jossa radio 1 eli Kaj Färm vastaa saamiinsa viesteihin, kiitoksiin ja haukkuihin.

Viikon kuluttua kuuntelen, luetaanko siellä Eevan kortti.

Hanya Yanagihara: Pieni elämä on julma ja kaunis

Olisinko lukenut tämän kirjan, jos olisin tiennyt millainen se on? Voisin kysyä myös, haluanko tietää kaikesta siitä pahasta mitä aikuiset ihmiset tekevät lapsille ja nuorille. Milloin kirkon suojassa, milloin harrastuksissa, kotona, kaikkialla. Eikä vain silloin ennen vaan koko ajan. Tänäänkin.  Lähes päivittäin saamme lukea seksuaalisesta väkivallasta, jonka uhreja ovat nuoret. Pojat ja tytöt.

 En lopettanut kirjan lukemista siinä vaiheessa kun tajusin mistä on kyse.  En sulje tältä maailmalta silmiäni – miten voisinkaan – mutta mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä vaikeampaa on näiden rumien asioiden kohtaaminen.

”Pieni elämä” on yi 900 sivua käsittävä kirja, joka kertoo neljästä opiskelutoverista New Yorkissa. Ennen kaikkea kirja kertoo Judesta.  Se on kertomus hänen lapsuudestaan, munkkiveljien suorittamista pahoinpitelyistä ja raiskauksista.  Ja elämästä poikaprostituoituna. Vuosia kestänyttä hyväksikäyttöä hän ei pysty aikuisenakaan unohtamaan, vaan se seuraa koko ajan mukana. Vaikka Jude menestyi ja kouluttautui huippujuristiksi, hän ei kyennyt, ei osannut puhua ja purkaa omia kokemuksiaan vaan eli kuin niiden vankina. Menneisyys vaurioitti syvältä.  Se myös määritti hänen ihmissuhteensa. Uskallanko luottaa, uskallanko rakastaa.  

Judella oli lähellään useita ihmisiä, jotka osoittivat hänelle hyväksyntää ja rakkautta. Hän sai jopa uudet vanhemmat. Se ei kuitenkaan riittänyt, se ei ollut tarpeeksi, tai tavallaan, kaikki oli myöhäistä.

Hanya Yanagiharan kirja on hyvin pakahduttava. Se laittoi tunteet liikkeelle. Ehkä on liioittelua sanoa, että olin miltei koko kirjan lukemisen ajan kuin vereslihalla muttei paljon toisinkaan.

Kaikesta pahasta huolimatta kirjaa voi silti sanoa myös rakkauskirjaksi.  Siinä on paljon vankkaa ja syvää rakkautta ja ystävyyttä. Hyvin kauniita kohtauksia kahden miehen välisestä rakkaudesta, vaikka kirja ei olekaan sinällään homoista kertova.

Yritin lukea kirjaa iltalukemisena, mutta aina se ei onnistunut.  Ja jos lukeminen onnistuikin, sitten ei nukkumisesta tullut mitään. Itketti vain ja tuntui pahalta.  

Kun olin lukenut noin 300 sivua, mietin, miksi tämä kouraisee niin syvältä. Tietysti vastaus on siihen selvä. Ei ole mahdollista lukea tuskaa tuntematta kirjaa, jossa lasta käytetään julmasti hyväksi.

Kun olin puolivälissä, ajattelin, nyt tämä jo saisi riittää. Miksi lukea kirjaa, joka vie yöuneni ja annan kirjan tapahtumien kertautua unissani.  En kuitenkaan jättänyt kirjaa kesken, ja hyvä niin. Sillä olihan siinä myös paljon hyviä ja valoisia hetkiä. Se oli vaikeasta aiheesta koukuttavasti kirjoitettu kirja.

On kirjoja, joita voi lukea aina uudelleen. Tätä kirjaa en haluaisi lukea. Mutta silti sanon, lukemisen arvoinen kirja.  En olisi toivonut, että se olisi jäänyt minulta lukemattomien kirjojen joukkoon.

Oopperaraiskaus

Olin eilen oopperassa nauttimassa Verdin musiikista. Trubaduurissa on paljon kaikkea hyvää. Olen kaukana musiikin ammattilaisesta eikä ooppera ole minulle mikään jokapäiväinen asia. Mutta mitä enemmän olen vuosien varrella kuunnellut erilaisia oopperoita, sitä enemmän huomaan niistä pitäväni. Outoa(?) on ehkä se, että Wagnerin oopperat kiehtovat eniten. Mutta Trubaduurissa sain kyllä kokea, miten upeaa Verdin musiikki on.  Halusin hetkittäin vain sulkea silmäni ja antautua pelkkään kuuntelemiseen varsinkin silloin, kun sopraano Elena Stikhina lauloi.

Oopperan teema on ikiaikainen – rakkaus, viha, kuolema. Tragiikkaa on näyttämöllä yli tarpeen.  Nyt tässä esityksessä oli vielä muutakin, joka hämmensi.  Esitys melkein alkaa raiskauskohtauksella. Suuri joukko tummiin pukeutuneita miehiä ahdistelee tarjoilijatyttöä ja lopulta yksi raiskaa muiden katsellessa ja avustaessa.

Se oli kummallinen hetki katsomossa ainakin minulle. Kuuntelenko basson komeaa laulua vai katsonko samanaikaisesti näyttämöllä tapahtuvaa raiskauksen visualisointia?  Olenhan nyt kuitenkin vain oopperassa, kauniin ja syvästi koskettavan musiikin keskellä eikä muu maailma kaikkine #metoo –juttuineen pitäisi olla täällä,  vaan jossain toisessa todellisuudessa. Vai voiko olla toisia todellisuuksia?

Kansallisooppera on varoittanut oopperassa olevan kohtauksia, joista herkimmät ihmiset saattavat järkyttyä.  Tarvitseeko olla yliherkkä järkyttyäkseen tällaisesta? Pehmensin itselleni kohtauksen sillä tavoin, että jos tämä on kelvannut vuodesta 1852 alkaen, niin ehkä sen on kelvattava nytkin.  Ohjaaja ei ole katsonut tarpeelliseksi poistaa sitä esityksestä.

Näin asia ei kuitenkaan ole. Tähän ei olisi ollut pakkoa. Ohjaaja  olisi voinut välittää kaikesta siitä mitä ajassamme liikkuu.

Asia valkeni minulle aamun Hesarista, jossa Taina Dahlbom kertoo kolumnissaan, että Trubaduuria on voitu esittää vuodesta 1852 saakka aina ilman raiskauskohtauksia. Tämä oli siis ohjaajalta uusi juttu, jolla hän halusi sanoa jotain. En tiedä, mitä.  Dahlbom kysyy samaa ja sanoo, ettei raiskauskohtaukselle löydy selitystä eikä jatkoa oopperassa.

Trubaduuri on selvästi naisvihamielinen ooppera. Siinä tönittiin, kaadettiin ja satutettiin naisia monin tavoin. Piti oikein miettiä, oliko väkivaltaista käyttäytymistä todella paljon vai jäikö raiskauskohtaus karuudessaan niin päähäni, että näin koko oopperan alkukohtauksen silmin. Ehkä se oli oopperan alkuperäinen henki, mutta ainakaan se ei olisi tarvinnut enää yhtään ylimääräistä naisväkivaltaa. 

Mitä tuntevat ja ajattelevat näissä kohtaukissa esiintyvät ihmiset. Dahlbom kirjoittaa:
Epäilen vahvasti, ettei tilanne ole ollut täysin ongelmaton käpälöijille, raiskaajalle ja viiltelijällekään. ”

Tästä kaikesta on puhuttu viime aikoina paljon, mutta mikä on muuttunut? Lainaan Dahlbomia:

 ”Ja nyt Kansallisoopperan Trubaduurissa nähdään, ettei tämä keskustelu ole vaikuttanut siellä, missä sen olisi pitänyt.”

Anni Kytömäki: Kivitasku

Tämä tarina voisi olla aivan tosi, ajattelin luettuani Anni Kytömäen kirjan Kivitasku. Mistä lienee Kytömäki kirjansa idean ammentanut, mutta hienosti hän liittää yhteen tätä päivää ja mennyttä. Ihmisiä ongelmiensa kanssa. Kyllä, mutta ei vain sitä. Se on samalla sukupolviromaani, joka kuvaa hyvinkin erilaisista lähtökohdista olevien ihmisten elämää, jotka jännittävästi kutoutuvat yhdeksi kokonaisuudeksi.¨

Kytömäki rakentaa taitavasti kuvia ihmisten kohtaloista elävät he sitten Venäjän yksinvaltiaan alaisuudessa tai pienessä suomalaisessa kylässä. Tai elämästä tällä vuosituhannella.  Rinnakkain kulkevat venäläinen poliittinen vanki, suomalaisten rakkaus luontoon, kaipuu yksinkertaiseen elämään, haluun ja tarpeeseen paeta yksinäisyyteen. Kirjassa on paljon rakkautta, mutta se ei kaiken aikaa huuda kovaa, vaan on joskus hyvinkin piilotettua. Mutta sellaistahan elämä on, vivahteita täynnä.

Kytömäen luontosuhde on tässä kirjassa samanlainen kuin oli edellisessä. Sitä on paljon, vaikkei se taida ihan niin runsasta olla kuin Kultarinnassa. Ei luonnon läheisyys romaanissa ole mitenkään haitaksi varsinkin kun sitä tietää juuri tältä kirjailijalta odottaa. Mutta myönnän, että tällaiselle jalat maan pinnalla varsin tukevasti kulkevalle sitä on vähän liikaa. Kytömäen luontokieli on herkkää ja puhuttelevaa:  

”Metsä tiukuttaa ja pyrähtelee, yön ajaksi voimistunut talvi uupuu valvomaan, tuuli haukottelee aamua. ”

 Kytömäen toinen kirja on täsmälleen yhtä paksu kuin ensimmäinen oli, lähes kuusi ja puolisataa sivua. Kun Kultarinnassa oltiin metsässä ja karhujen myyttisessä maailmassa, tässä kalliot avautuvat ihmishahmoina. Tai sitten eivät. Sekä Kultarintaa että tätä kirjaa olisi voinut lyhentää sata- kaksisataa sivua eikä tarina olisi siitä kärsinyt. Mutta toisaalta, tällaisia lukuromaaneja on niin harvassa. Sitä paitsi Kytömäki osaa säilyttää jännitteen.  Tässä se ei ehkä ole tainnut olla aina kovin helppoa, koska tarinassa eletään, ei vain eri aikakausissa, vaan myös todella erilaisissa maailmoissa.

Alussa olin ymmälläni, missä nyt oikein mennään. Kytömäki  tutustuttaa kirjansa ihmisiin pikkuhiljaa. Ihan ensin on Helena. Kiltisti kerrottu mutta hetkittäin hyvinkin kylmäävää asiaa. Sitten on Veka ja Sofia, joiden taakse piiloutuu enemmän kuin ensilukemalta tuntuu. Ylipäätään kirjan henkilöillä ei mene hyvin. Tai ehkä on parempi sanoa, että he eivät ole aina sinut itsensä kanssa. Tarina etenee monenlaisten kipujen kautta. Kaikkea ei aina heti ymmärräkään.  Mikä on Helenan salaisuus, mihin Sonja katoaa, kuka hän on.  Ja sitten toisaalla Maaria, noita, joka käy ”mustan mudan alla, vetten alla, pohjakivien alla”. On Katinka ja  Albert /Sergei, ruhjottu ja rujo mies johon lapsi rakastuu.  

 Suomen maaseutu on täynnä pikkuteitä ja kärrypolkuja, jotka ovat syntyneet vähitellen, ja joita alueella asuvat ovat kulkeneet ja muovanneet. On kiehtovaa ajatella kirjan Riutanlahtea itäsuomalaisessa järvimaisemassa, jonne kuljetaan ikivanhaa tietä, jota on aina kuljettu. Joka aikanaan on, ehkä, rakennettu venäläisten vankien pakkotyönä.

  Mitä pitemmälle tarina etenee, sitä tiiviimmin se ottaa mukaansa. Kytömäki on osannut piirtää draaman kaaren hyvin.

Harari pohtii ihmisen syntyä

Juha Hurmeen Niemestä taisi jäädä mieleni sopukoihin jotain pysyvää kutinaa, kun niin innolla sukelsin Yuval Noal Hararin kirjoihin. Molemmat kirjailijat kertovat tarinaa aikojen alusta, mutta Hararin kirja on laajempi ja syvällisempi kuin Hurmeen. Hararin tapa kirjoittaa on kiinnostava ja kyseenalaistava, vaikka on se myös vähän kyyninen. Historian tohtori osaa kirjoittaa poleemisesti, ja koukutti minut ihan täysin.   Hän kirjoittaa arkipäiväisistä asioista, kytkee yhteen mennyttä ja tätä päivää, haastaa. Ensin sanoo, näin se meni. Sitten kysyy, menikö kuitenkaan. 

Siitä on aika kauan, kun olen viimeksi saanut herkutella tällaisilla sivistävillä, ajatuksia herättävillä kirjoilla. Tässä malliksi ihan muutamia ajatuksenpoikasia.

On jännittävää ajatella, kuinka pitkää perimää kuljetamme mukanamme.  Niin kuin tämä ahmimisen kulttuuri.  Syömme enemmän kuin tarvitsemme.  Ja syömme runsaita kaloreja.  Keittiömme jääkaappi on täynnä ruokaa, meidän DNA:mme luulee meidän edelleen elävän savanneilla. Runsaan ja rasvaisen ruoan nauttiminen on vaistoissamme, kertovat tutkimukset.

 ”Siinä missä vuonna 2010 liikalihavuus ja siihen liittyvät sairaudet tappoivat noin kolme miljoonaa ihmistä, terroristit tappoivat koko maailmassa 7697 ihmistä. Keskimääräiselle amerikkalaiselle tai eurooppalaiselle Coca-Cola on paljon tappavampi uhka kuin al-Qaida.”

Yksi historian rautaisimmista laeista on se, että ylellisyydet ovat meille välttämättömiä.  Kun totumme johonkin, alamme pitää sitä itsestäänselvyytenä, jota ilman emme voi olla.  Miten on käynyt nykyaikaisen tietotekniikan kanssa. Sähköpostit ja messengerit liikkuvat sfääreissä, eipä tule enää mieleen kirjoittaa kirjeitä. Vahinko sinällään.  Matkoilta ei tule postikortteja, tulee facebookiin kaikille tarkoitettuja monen kuvan kuvasarjoja, jotka tulevat ja menevät. Toki hetken myös ilahduttavat.

Kaikkien uusien ja arkeamme helpottavien keksintöjen myötä saimme helpomman elämän vai saimmeko?

Se on nyt vähän miten sen ottaa.  Totta kai pyykinpesukone on suureksi avuksi. Ei tarvitse näillä pakkasilla mennä joelle avannon reunalle huuhtelemaan vaatteita niin kuin mummo teki.  Mutta ei tätä nykyistäkään elämää aina helpolla saa.  Riippuu tietysti mitä vaatimuksia on. Jos on oltava oma talo, pari autoa, huvila ja vene, ulkomaan lomamatkoja jne., onhan niiden maksamiseksi paiskittava töitä ja ansaittava rahaa.  Elä siinä sitten löysästi ja rennosti ja elämästä nautiskellen.

Kaikki ei todellakaan ole huonommin kuin ennen.  Kuitenkin ihmisten laatimat lait ja normit määräävät ihmisen aseman ja niin on, että ken on saanut rikkaat vanhemmat, hänellä on mahdollisuus parempaan elämään, köyhän perheeseen syntynyt pysyy köyhänä. Onko se luonnollista, onko se vääjäämätöntä? Näinkö on Jumala luonut ja tarkoittanut? 

Harari lainaa Aristotelea: orjat ovat luonnostaan orjia, vapaat ihmiset luonnostaan vapaita. Näin on joskus ajateltu. Kaikki me haluamme oikeudenmukaisuutta, mutta niin valmis ei maailmamme ole, ettei epäoikeudenmukaista syrjintää tapahtuisi. Pienemmässä ja suuremmassa mitassa erilaiset hierarkiat määräävät paikkamme. Kuuhun kyllä on lennetty, mutta sosiaalinen kanssakäyminen asettaa vielä ihmisiä niin sanotusti omille paikoilleen.

Eri uskonnoista Harari kirjoittaa paljon. Hän myös kysyy, mikä on modernin tieteen suhde uskontoon.  Hänen teksteissään on niin paljon sellaista, jota voisi lainata, mutta laitanpa tähän vain yhden, vähän hauskan yhteenvedon:

 ”Käytännössä tiede ja uskonto ovat kuin mies ja vaimo, jotka ovat käyneet 500 vuoden ajan avioliittoneuvonnassa eivätkä vieläkään tunne toisiaan.  Mies unelmoi Tuhkimosta, ja vaimo haikailee unelmiensa prinssin perään ja keskenään he riitelevät siitä, kumman vuoro on viedä roskat ulos.”

Yuval Noah Hararin kirjat: Sapiens/ Ihmisen lyhyt historia ja Homo Deus/Huomisen lyhyt historia.

Golfari on kovaa tekoa

Ihan heti ei tule mieleen, että golf voisi olla extreme - urheilua. Kyllä se voi. Tuulta on 10-12m/s, puuskissa miltei tuplat, kärryt kaatuilevat, pallot vierivät rotkoihin, kiipeät jyrkkiä mäkiä ja kumpuja ylös - ja taas sama uudelleen... Tällaista on ollut Fuerteventuran karulla saarella kohta kaksi viikkoa.

Entiseen (hyvään?) aikaan, kun lähdettiin talvella ulkomaille, mentiin rannalle ja käännettiin auringon lämmössä kylkeä. Ei tänään. Viis ikävuosista, kroppa on pistettävä koville. Täällä tuulen ja sateen keskellä joutuu mielentilakin lujille.  Mutta ei niin pahaa ettei jotain hyvää.

Olen aina sanonut, en golfaa kolmena päivänä peräkkäin, en jaksa. Viime viikolla golfasin viitenä päivänä, päivän tauko ja taas kolme päivää putkeen. En myöskään golfaa sateessa. Hah! Täällä käänsin selkäni tuuleen ja kuuntelin, kun rakeet ropisivat takin selkämykseen.

Me ihmiset emme osaa - sanoisinko useinkaan - käyttää kaikkea sitä potentiaalia mitä meissä on. On hyvä joutua tilanteisiin, joita et ole ennen kokenut. Se antaa mahdollisuuden kasvaa vaikka uudeksi ihmiseksi. Tai no, ainakin golfariksi.

Onhan se aivan selvä asia, että jokainen tykkää golfata aurinkoisessa ja tyynessä kesäkelissä. Mutta tämän kokemuksen jälkeen tiedän, että oikea golfari on sellainen, joka painaa tuulessa ja tuiskussa, selkä kyyryssä eteenpäin - ja tekee vielä tuloksenkin.

Näkymä hotellihuoneeni parvekkeelta. Aaltojen kohinan kuuntelu on hyvin nukuttavaa.

Kivan raidallisia ja vilkkaita oravia vilisee rantakivillä.

Feministinen ulkopolitiikka

Feministinen ulkopolitiikka – mitä se on? Tässä on oikeastaan kaksi sanaa, jotka ovat osin vaikeita ymmärtää, joiden sisältö ei niin vain aukene. Feminismiin voi suhtautua yliolkaisesti ja vähättelevästi. Eli periaatteella, että kaikki suomalaiset naiset ovat tasa-arvoisia, ei täällä mitään feminismiä tarvita.  Ulkopolitiikka taas, no sehän on niin iso asia että parempi jättää viisaammille. 

Nyt oli ihan pakko perehtyä asiaan ja katsoa, onko tässä sanayhdistelmässä oikeasti sisältöä.

Sosialidemokraattien presidenttiehdokas Tuula Haatainen on Suomessa nostanut esille feministisen ulkopolitiikan. Ruotsissa se on ollut jo kauemmin arkipäivää, vuodesta 2014 alkaen. Siellä ulkoministeri Margit Wallströmin lähtökohtana on, että naisten ja tyttöjen on saatava nauttia täysimääräisesti ihmisoikeuksista.

Aivan helpolla Ruotsin hallitus ja Wallström eivät uutta näkökulmaa saa toteutettua. Wallströmille ei annettu edes puheenvuoroa Arabiliiton kokouksessa viime keväänä.

Miten se on siis Ruotsissa onnistunut? Mari Huupponen on tutkinut asiaa ja kertoo, että ”Ruotsi on edistänyt feminististä ulkopolitiikkaa

julkaisemalla maaraportteja ihmisoikeuksien toteutumisesta,

tekemällä seksin ostamisen kieltävästä lainsäädännöstään vientituotteen  ja

tekemällä naisten oikeuksista kehitysyhteistyöhankkeiden keskeisen kysymyksen. ”

Ei siis mitään pieniä ja yhdentekeviä asioita.  Ei etenkään tässä maailmassa, jossa arkipäivän politiikassa ei aina katsota mikä on moraalisesti oikein, mikä ei.  

Tuula Haatainen kiteyttää feministisen ulkopolitiikan niin, että heikommassa asemassa olevista pidetään huolta ja rakenteita muokataan oikeudenmukaisiksi.

Ymmärrän tämän niin, että ulkopolitiikassa ja turvallisuuspolitiikassa ei ole kyse vain siitä, millaisia hornetteja olemme ostaneet tai minkä kokoisia ja millaisia sotaharjoituksia ja kenen kanssa niitä maassamme järjestetään. 

Elämme globaalissa maailmassa, jossa myös turvallisuusuhat ovat globaaleja. Siksi kansainvälinen yhteistyö ja sen sisältö on tärkeää.  Kun siinä korostuvat sellaiset asiat kuin ihmisoikeudet, tasa-arvo ja kehitysapu, ollaan keskellä sitä maailmaa, jossa olisi todella paljon tehtävää. 

Haatainen sanoo, että tutkitusti sellaiset yhteiskunnat joissa sukupuolten tasa-arvo toteutuu, ovat vähemmän aggressiivisia sekä sisäisesti että ulkoisesti.

Luin muutaman somessa annetun kommentin. Kaikki olivat miehiltä. Jokainen kärvisteli feministituskassaan eli pelkkää pilkkaa.  Joskus löydän itseni ajattelemasta, että vouhkataanko tässä nyt liikaa tasa-arvosta. Kunnes sitten taas tulee hetki, jolloin totean meillä olevan vielä hitonmoisen matkan todelliseen tasa-arvoon, metoo –kampanja on tästä vain yksi esimerkki.

Askelia 3 700 000, kilometrejä noin 2100

Kun nainen on raskaana, hän näkee useita muitakin raskaana olevia.  Kun ihminen on masentunut, hän näkee ympärillään vain rakastuneita ja onnellisia. Kun omaan päähäni on nyt asettunut tieto siitä, että tapamme kävellä kertoo tulevasta terveydentilastamme, huomaan tuijottavani ihmisten kävelyjä. Kuinka reipas tai töpöttelevä askel on, kuinka eteenpäin vievä se on, liikkuvatko kädet rennosti, ovatko hartiat korvissa.  Ei ole ollenkaan yhdentekevää millaisella liikkeellä etenemme.

On kuulemma niin, että lyhyttä askelta ottavien edessä on sairauksia. Pitempää askelta ottavilla sen sijaan ei. Ensi kuulemalta tämä tuntui vähän hullulta ajatukselta, mutta ehkei se sitä kuitenkaan ole.  Kun ikää kertyy, askel väistämättä lyhenee ja vauhti hidastuu.  Mutta kuinka varhain ja vähän huomaamatta annamme askelien lyhentyä aina töpöttäväksi kävelyksi asti?

Miksi kävely sitten muuttuu töpöttelyksi? Kun ikää kertyy, lihasvoima heikkenee. Senhän me tiedämme.  Eli jos lantiossa ja keskivartalossa ei ole enää kannattelevia lihaksia, se näkyy myös jalkojen liikkeessä. Tässä joskus syksyllä luin jutun, jossa suositeltiin yhdeksi jumppaliikkeeksi kyykistymistä.  Eli menet kyykkyyn niin, että paino on koko jalkapohjalla. Voi olla, ettei se onnistu heti, jos et ole sitä pitkään aikaan kokeillut. Jos ei polvissa ja nivelissä ole vikaa, kyllä sinne alas pääsee, ja siellä voi myös ihan rennosti olla ainakin tovin.  Liike tekee tosi hyvää alaselälle.  Ainakin minulla. Ja kun sitten muutaman kerran nostaa itsensä reisilihaksilla ylös, saavat myös reidet tehokasta harjoitusta.

Nyt on taas se aika vuodesta, kun yksi ja toinen on aloittanut/ on aloittamassa laihduttamisen.  Niin se vain on, että syyspimeiden kuukausien aikana vartalomme saa helposti ihan uusia muotoja. Uusiin muotoihinkin voi tottua ja jopa ne hyväksyä.

Itse tässä heräsin ajattelemaan omaa energian kulutustani.  Olen aina ollut hyvä niin sanotusti syömään. Melkein kaikki ruoka kelpaa ja ruokaa pitää olla riittävästi. Mutta mikä on riittävä, tai pikemminkin, mikä on tarpeeksi?  Vaikka kuinka kävelen ja ulkoilen, en kuluta sitä määrä kuin ennen. En alkuunkaan. Mutta minkäs teet, syöminen on niin mukavaa. En ole ennen paljon tätä ajatellut, mutta nyt itseäni viisaammat ovat minua herätelleet. Vähempikin määrä aamupuuroa riittää eikä koko aikaa tarvitse käydä jääkaapilla. Neljän tunnin täydellinen ruokatauko on mahdollista toteuttaa. Enhän koko aikaa anna koirallenikaan ruokaa, miksi minun sitten pitäisi saada jatkuvasti välipaloja.

Terveyttämme ja kuntoamme voidaan mitata monin tavoin. Kuljin viime vuonna lenkit puhelin tiiviisti taskussani, koska se mittasi kävelymatkani ja askeleeni. Arvasin, että askeleita tulee paljon, mutta silti hämmästyin.  Niitä kertyi noin 3 700 000.  Kilometrejä tuli noin 2100.  Ei sitä turhaan sanota, että koira on ihmisen paras ystävä. Aina on lähdettävä ulos, kun hän haluaa. Siinä ei kysellä, tahdonko vai en. Kiitos Tapsulle askelista.

Näin kaunis kuva löytyi Töölönlahdelta.