Kerron kaiken – vai kerronko sittenkään?

 Suomalaiset kirjoittavat paljon runoja, aloittavat romaaneja, ja laittavat ne pöytälaatikkoon.  Itse olen vaihtelevasti pitänyt päiväkirjaa, myös repinyt niitä pieniksi paloiksi.  Tunnen aivan ihanaa kutitusta aina kun edessäni on uusi vihko tai pieni kirja tyhjin sivuin. Jotenkin se vaan lupaa niin paljon, mutta se hetki on lyhyt.  Se kestää vain niin kauan kuin ensimmäinen sivu on kirjoitettu.

 Noin vuodesta 1999 olen erilaisten vihkojen ja kalentereiden sivuille kirjoittanut mitä minulle tänään kuuluu.  Koska se on ollut lähes päivittäistä kirjoittamista, sivuja on kertynyt aika paljon. Olen jo vuodenpäivät yrittänyt saada niistä aikaan jonkinlaista yhteenvetoa, mutta vaikeaa on.   Oli nimittäin aika tyrmäävää havaita, että ensimmäisten eläkevuosien kesistä kertovat merkinnät koskivat melkein vain säätä, sataako vai paistaako.  Ehkä ne olivat silloin tärkeitä asioita, mutta olisin voinut vähän enemmän kirjoittaa miltä tuntui olla vapaa työn kahleista tai miltä tuntui elää mökkielämää.  Ehkei ”tunnustuksellinen” kirjoittaminen vaan ole niin helppoa, koska päiväkirjan voi lukea joku toinenkin.  Eikä sitä kaikkea pidä suvulle kertoa.

 ”Nyt hän on melkein kuollut eikä mikään estä häntä kirjoittamasta mitä tahtoo, mutta yhtäkkiä, juuri tässä hetkessä, hän huomaa tulleensa haluttomaksi ja saamattomaksi.   Kun vanha nainen voisi hyvin kirjoittaa mitä häntä ikinä huvittaa kaikesta, mitä hänelle niin sanotusti tapahtui, sen kirjoittaminen, sen nostaminen esiin erityisenä asiana, onkin hänen suureksi yllätyksekseen hänen mielestään täysin triviaalia.  Omaksi yllätyksekseen vanha nainen nipistää suunsa kiinni.”

 Tämän päivän maailma on sellaisessa mallissa, että on aiheita mistä on hyvä kirjoittaa.  Jotta muistaisimme. Kaikessa kirjoittamisessa on parasta, että se selkeyttää omaa ajattelua.  Kun kirjoittaa käsin, lauseiden muodostamiseen keskittyy aivan eri tavalla kuin tietokoneen äärellä. Sanovat päiväkirjan kirjoittamisella olevan vaikutusta myös muistin säilymiseen.  En epäile.

Joskus kauan sitten ajattelin, että kerronpa päiväkirjalleni siitä miten vanhuus omalta osaltani etenee.  Jäi onneksi ajatuksen tasolle.  Ehkä se jäi tekemättä osin siksi, että vanheneminen on tapahtunut vähän kuin huomaamatta, vaikkakin turhan nopeasti.

”Niin, pukeutuessani ajattelin kuinka kiinnostavaa olisi kuvailla vanhuuden tuloa sekä kuoleman vähittäistä koittamista. Tehdä se samalla tavalla kuin rakkautta kuvataan. Panna muistiin jokainen epäonnistumisen oire: mutta miksi epäonnistumisen? Käsitellä ikää kokemuksena, joka eroaa muista ja kartoittaa kaikki ne eri asteet, jotka vievät kohti kuolemaa. Se on valtava kokemus, eikä ainakaan lähestymisensä osalta yhtä tiedostamaton kuin syntymä.”  ”Virginia Woolf kirjoitti tuon edellisen vuonna 1939 seitsemäs elokuuta. Ei hän ollut silloin vielä edes vanha.”

 Vuoden vaihtuminen tietää uuden päiväkirjan aloittamista. Aina. Se on juhlava hetki.  Nyt en kirjoita kalenteriin, vaan kirjaan, jonka kansi on kaunista Miron taidetta (tuliaisia Palma de Mallorcalta). Yritän kirjoittaa rehellistä päiväkirjaa, mutta ihan valalle en siitä mene.  Se on vähän fiiliksestä kiinni mitä kynä kirjoittaa. Yhden asian tiedän.  Päiväkirjani sivuille tulevat kaikki saamani kehut.  Kuten lääkärini antamat: ” asiallinen, orientoitunut, virkeä rouva”.  Taas on ajokortti viideksi vuodeksi. 

Lainaukset ja idean tähän blogiin sain Hanna Weseliuksen kirjasta ”Nimetön. Nanette Kottaraisen muotokuva.”  Weselius oli saanut idean juttuunsa vuoden 2018 Suomen Kuvalehdestä. Jutussa kerrottiin ilman omaisia kuolleesta Irja Karvosesta.

 

Tanssia henkari selässä

 Ihmisen mieli on outo juttu. Vaikka hyvin tiedän ikäni, ja olen myös kohtuullisen sinut sen kanssa, niin mieleni ei aina tajua ikääni.  Kuvittelen hetkittäin olevani, jos en ihan nuori ihminen, niin kuitenkin suurin piirtein samanlainen nainen kuin nelisenkymmentä vuotta sitten.  Vaan kun en ole. Tämä katkera totuus aukeni minulle kertaheitolla. 

Olen tanssinut koko syksyn nykytansseja.  Menin tunneille uteliaisuuttani ilman niin minkäänlaista tanssin harrastusta takana. Ellei nyt sitten lasketa nuoruuden tanssilavoja.  Nyt ei oltu paritansseissa, vaan tunneilla, joissa sai ja piti toteuttaa itseään.  Jos siis uskalsi. 

Luulisi, ettei tanssiminen tuota suurta ongelmaa ihmiselle, joka on lähes koko elämänsä ajan harrastanut voimistelua.  Ei se tuottanutkaan, mutta ei se ole ollenkaan sama asia.  Ohjaajamme Tuula löytää itsestään paljon enemmän liikuteltavia osia kuin minä. Voisin loputtomiin katsoa, kun hän käyttää vartaloaan. Kadehdittavan kokonaisvaltaista oman kropan käyttöä. Tuollaiseksi voi tulla vain vuosikausien harjoittelulla. 

Taipuuhan minunkin vartaloni, saan lantioni pyörimään ja lapaluuni liikkumaan, mutta hienosäätö ei sitten enää onnistukaan.  Pelkkä rintarangan liikuttaminen ilman olkapäiden käyttöä tai ylipäätään se, että saa liikkeen kohdentumaan vain siihen yhteen kohtaan vartaloa, oi ja voi miten hankalaa.

Improvisointiharjoituksissa olemme saaneet ihan itse keksiä liikkeet erilaisiin musiikkeihin. Vähän on ollut vaikeaa ilmentää tanssillaan puuta, kukkaa tai eläintä. Täytyy myöntää, ettei liikekieleni ole erityisen rikasta. Jotain hyvin kiehtovaa on kuitenkin siinä, kun huomaa antautuvansa musiikin vietäväksi.  Kun ei vilkuile mitä muut tekevät, vaan keskittyy tanssimaan ihan omassa kuplassaan. Olen onnistunut tanssahtelemaan itseni aika voipuneeksi. 

Osan aikaa tästä puolentoista tunnin kokonaisuudesta opettelemme ohjelmaa.  Aivot ovat saaneet töitä. Kun toistoja on ollut riittävästi, on tuntunut, että pysyyhän tässä vielä muiden mukana.  No senioreita olemme kaikki. Mutta sitten meistä kuvattiin video.  Näen siinä itseni vilahdukselta. Järkytyn.  Minähän kävelen kuin hartioissani olisi henkari, kävellä töpötän, kun pitäisi liikkua pehmein polvin. Hyvä etten ole suorastaan takakenossa.  Ja olenko muka pysynyt rytmissä, no en. Kuvitelma oman osaamisen ja todellisuuden välillä on valtava.  En olekaan enää se nuori ja sulavasti liikkuva ja tanssiva nainen.  Enempi semmoinen tönkkökinttu. 

Täytyy myöntää, että pisti miettimään.  

En kuitenkaan luovu harjoituksista, koska tunneilla on kivaa ja koska tanssiminen poikkeaa kaikesta muusta mitä ikinä olen tehnyt.  Ja enhän aio esiintymään.  Sekin mahdollisuus tässä ehkä olisi ollut.  Susanna Leinonen companylta tulee – onkohan nyt kolmas kerta – ammattilaisten ja amatöörien yhteisnäytös.  

 Me jotka arkiaamuisin kuuntelemme Muistojen bulevardia radio ykköseltä, tiedämme, että sieltä tulee hyvää musiikkia myös tanssittavaksi.  Aika usein tanssinkin.   Juuri silloin voin kuvitella itsestäni ihan mitä vaan.  Kunhan en videoi esitystä.

Elannon entinen leipätehdas on nykyään tanssijoitten talo.

Seitsemän kerrosta ja joka kerroksessa tanssitaan.

Näillä autoilla leivät kuljetettiin Elannon myymälöihin.

Ei päivää ilman Elantoa.

 

Muistoja marraskuun hämärässä

 Viehätyin suuresti Edinburghin vierailulla penkkeihin kiinnitetyistä laatoista. Niitä oli paljon. Niitä oli jokaisessa puiston penkissä, mutta myös muualla kaupungissa olevilla penkeillä.  Ne olivat hellyttäviä ja rakastettavia kirjoituksia, joissa muistettiin läheisiä.

In loving memory of Janet and Rudolph Sprinz who made this beautiful city their home between 1963 and 2016.

In memory of Nancy Watson Simpson, died 15.12.67. Presented by her husband John and sons Alasdair and Robbie of motherwell.

In loving Memory of Mark Ayton. Died Edinburgh 23^rd Nov:1997 Aged 19. Loved and Missed by all his Family and Friends.Simply the Best.

InMemory of Tracey McLean 1966-2018who worked for 25 years with Edinburgh Council. Deeply missed by family, friends and all her colleagues from the Licensing Service and by her dogs whom she loved so much.

 Tietysti heräsi ajatus, toimisiko tämä myös meillä Suomessa.  Kun olen asunut pian 40 vuotta Lenininpuiston nurkalla, voisin saada puiston penkkiin laatan:

Anita ja hänen koiransa Tapsu rakastivat puiston hiljaisia sunnuntaiaamuja.  Ehkä joku muistaisi ja sanoisi, oi se ihana koira haukkui aina oravia.

 Kaupungissamme taitaa nykyään olla sen verran vähän penkkejä, ettei meillä ole mihin laattoja kiinnittää. Lisäksi puistoissa käy niin paljon vielä elämää ymmärtämättömiä nuoria, jotka eittämättä tuhraisivat sekä penkin että laatan.  Edinburghissa puistot suljetaan illalla jo klo 18. Ehkei suomalaiselle luonteelle myöskään sopisi tällainen julkinen kaipauksen tunnustaminen. 

On marraskuun ensimmäinen viikonloppu, pyhäinpäivä. On aika vierailla haudoilla, sytyttää kynttilä ja muistaa. Voi muistaa muutenkin kuin haudoilla. Mutta mitä me muistamme rakkaistamme? Muistammeko hänen hymynsä, hänen ryhtinsä, tapansa kävellä vai sen miten hän osallistui keskusteluihin, miten sanoi mielipiteensä.  Oliko hän optimisti vai jurnuttiko kaikesta vastaan, oliko hän keräilijä?  Muistammeko vielä selkeästi hänen kasvonsa, kulmakarvansa, nenänsä kaaren?

Valokuvat ovat tärkeitä.  Ne auttavat muistamaan, ne palauttavat mieleemme ihmiset, joita emme ole nähneet vuosikymmeniin.  Hyvistä kuvista välittyvät myös tunteet. Vanhempieni hääpäivä oli pyhäinpäivä. En tiedä, oliko se päivä heille kuinka suuri onnen päivä, sillä minä olin jo tuloillaan. Mutta muutamia avioliittovuosia myöhemmin huonolla kameralla otetuista mustavalkoisista kuvista välittyy ihanasti rakkaus ja lämpö. Näitä kuvia katsellessa tulee hyvä olo. Haluan muistaa vanhempani myös nuorina, en vain vanhoina ja väsyneinä, muistisairaana.

Mieheni kuolemasta on pian kulunut 17 vuotta.  Se on pitkä aika elää. Onko se pitkä aika muistaa? On se, aika hämärtää ja haalistaa. Vaikka kuvat ja muistot ovat haalistuneet, silti voin vieläkin aistia sen lauantaisen hetken, kun hän tulee saunasta (saunaoluelta), kietoo kätensä ympärilleni, ja sanoo, täällä tuoksuu hyvältä. 

 

Luopuminen ei aina tarkoita hylkäämistä

Luopumisen hetket ovat käsillä.  Kirjoja on liikaa. Kotikirjastoni ensimmäiset kirjat ovat 60 – luvun alkupuolelta. Monet kirjat ovat olleet lähelläni niin kauan, että luopuminen on vähän vaikeaa.  Kirjathan ovat kavereitani.  Joskus niitä voi silittää ja nuuhkia, joskus voi katsoa ja ehkä vähän ihmetelläkin mistä kirjoista kolmekymppinen Anita on pitänyt.

1950-luvulla Netta Muskett oli suurten rakkausromaanien kirjoittaja. Äiti toi kirjastosta Muskettia ja minä luin. Näin syntyi unelma ihanasta ja elämänikäisestä rakkaudesta. Muutamia vuosia myöhemmin sain seksuaalikasvatusta ruotsalaiselta Ivar Lo-Johanssonilta.  Hänen eroottinen kirjansa Onni on kirja rakkaudesta maan päällä. Se oli varmaan pieni sensaatio, kun se vuonna 1962 julkaistiin. Kirja on ollut hyllyssäni 60 vuotta. Pitihän se ennen hylkäämistä lukea. Mitä sanoisin nyt? Ehkä sanon vain sen, että aika on tehnyt tehtävänsä. 

Kirjoista välittyy pieneltä osin oma historiani. Runohyllyssä on Helka Hiiskun Muuttolintu. Ostettu vuonna 1952. Sodan päättymisestä oli vasta muutama vuosi. Ihmisillä oli valtava halu kaikkeen hauskaan.  Työväentalot ja seuraintalot täyttyivät iltamista, joiden idea oli kaksi tuntia ohjelmaa ja puolitoista tuntia tanssia.  Ohjelmaosuus oli pakollinen, koska niin sai verovapauden.

Kaikki jotka jotain osasivat ja halusivat esittää, pääsivät näyttämölle joko näytelmään ensirakastajan rooliin (isäni), voimisteluryhmään (minä) tai soittamaan ja laulamaan.  Kun on 13 vuotta vanha, sitä ei paljon mieti mitä osaa.  Kun pyydettiin lausumaan runo, totta kai suostuin, rohkea tyttö.  Pienen kirjakaupan runokirjojen valikoima ei ollut suuri, käteen tarttui Helka Hiisku: 

”Taas kevään tuulen/soi huilu iloinen/ Sen kutsun kuulen/maan yltä murheisen/Se riemun valjaat/taas päästää valloilleen/puun oksat paljaat/se muuttaa harpukseen.” 

Lauri Pohjanpään runo ”kaksi vanhaa, vanhaa varista nuokkuu hiljaa pellon aidalla… ” on niin kertakaikkisen ihanaa Pohjanpäätä. Rakastan tätä runoa.  Sen sijaan Pohjanpään runokirjan ”Aamu ja ilta” – runot eivät tavoita.  Aika resuinen pehmeäkantinen kirja on kulkenut matkassani vuosikymmenet, koska sen sisäsivulla lukee: Anita Maunolle tunnustukseksi ainekirjoituskurssin opiskelusta. 19.5.1958. Työväen Sivistysliiton kirjeopisto/Arvi Hautamäki.

Nyt jos koskaan osuu kohdalleen sanonta historianlehtien havisemisesta.

 Näin Pohjanpää:

”Oi inspiraatio!/Vain hetken hurmio/vapaus, voima, voitto yli aineen?/Taas mykkä kuilu alla arjen paineen.”

 Jos hyllyssäni olevilla runokirjoilla pitäisi kertoa 1960- ja 70-luvut, se olisi aika helppoa. Materiaalia on vaikka kuinka paljon. Kuitatkoon Arvo Salon Lapualaisoopperasta pätkä näitä vuosikymmeniä:

”Miksi on harvat vallassa vaan?/Miksi ne riistää mannut ja maan?/Miksi ei köyhät joukolla käy jo vastustamaan?”

 Heli Laaksonen on riemastuttava 2000-luvun runoilija. Vaikka Helin runot maistuvat paremmin kuunneltuna kuin luettuna, tässä kuitenkin Raparperisyrämen viimeinen runo (voisit kokeilla sen ääneen lukua): 

Ota käpy pois kenkäst/kaar vesi pois saappast/

nost ämpär  silmiltäs/jua kuppis tyhjäks.

Ol ilone/ol valone/ol pulune.

Älä lait kät sirkkeli/älä purot kirvest kintuil/

älä unhota kotti avamei/älä karota annetui syrämei.

Viä roskapussi mennesäs.

 PS. Jos haluat tietää Helka Hiiskusta enemmän,  googlaa, niin löydät kolmen siskoksen tarinan.  

                                                

La Strada näyttämöllä – ensi kertaa Suomessa

 Kun perjantaina käännyin Vaasankadulta Kustaankadulle, jono Hesarilta tuli vastaan jo puolivälissä.  Ihmiset olivat hakemassa Hurstilta ruokaa viikonlopuksi. Tilipäivään on reilu viikko, kaikilla ei ehkä tiliä ole silloinkaan. Jonossa olevat näyttivät olevan nuorehkoja aikuisia.  Ehkä opiskelijoita, mutta oli myös muita kuten äitejä lastenvaunujen kanssa.  Onko ruokajono jo niin normaalia, ettemme enää ollenkaan vierasta näkymää?  Köyhyys ja köyhyyden tuoma osattomuus ovat asioita, joita on vaikea ymmärtää, ellei siitä ole omaa kokemusta.

Lauantaina olin katsomassa elokuvaan pohjautuvaa teatteriesitystä. Kun Federico Fellini teki kuuluisan elokuvansa La Stradan 1950-luvun Italiasta, hän ja käsikirjoittajat eivät varmasti temmanneet ideaa tyhjästä.  Sotavuosien jälkeen oli valtavasti köyhyyttä ja juurettomuutta. Vaikka maailma on muuttunut valtavasti viime vuosikymmenien aikana ja elämme monella tapaa yltäkylläistä aikaa, köyhyys ei ole kadonnut.  Lisäksi tuhansien on paettava henkensä menettämisen uhalla kurjia elinolojaan. 

Teatteri Avoimet Ovet esittää jälleen kerran vahvasti ajassa kiinni olevaa teatteria. Tämän syksyn teatterin 25-uotisjuhlanäytelmänä on juuri Fellinin La Strada. Useiden pyyntöjen jälkeen teatteri on lopulta saanut siihen esitysoikeuden, ensimmäisenä suomalaisena. 

La Strada – Tie, sen kaihoisa musiikki on tuttu ja edelleen niin vetoava.  Olavi Virta laulaa: Tie mittaamaton edessäni on, tie murheita suo, iloa myös, en onnea löydä vain etsien vaellan… YLEllä lauantain toivottujen niin sanottua peruskauraa.

Teatterin esityksessä ei lauleta, mutta haitari soi kauniisti. Sen sijaan laulun sanoma elantoa ja onnea etsivistä kiertävistä sirkuslaisista välittyy hienosti.  Ohjaaja Hanna Kirjavainen on osannut todella taiten siirtää elokuvan sanoman näyttämölle. Onneksi ei ihan niin raadollisena mitä elokuvassa.

Ilkka Heiskanen ja Ella Pyhältö kertovat surullisen haikeaa tarinaa ihanan läsnäolevasti.  Ilkka Heiskasen lähes nälkiintyneen näköisessä hahmossa on ensin vaikeaa nähdä leffan voimamies Zampanoa, mutta voimaa voi käyttää muutenkin kuin lihaksilla. Hän on ilkeä ja kylmä, mutta lopulta kuitenkin, ihminen. Hienosti tehty rooli. 

 Näyttämön täyttää vai pitäisikö sanoa, näyttämö täyttyy Ella Pyhällön Gelsominasta, tästä suurisilmäisestä, lapsenomaisesta naisesta unelmineen. Hänkin toivoo kotia ja perhettä, ja niin kuin hän sanoo: ”minä alan tekemään työtä. Saan ammatin. Minusta tulee taiteilija ja laulan…aivan kuten Rosakin teki.”Oi Ella, miten hienosti taas kerran teit roolisi.  Sinun avuttomuutesi, lämpösi, silmiesi loiste ja tuskaisuus, olit Gelsomina.  Äänenkäyttösi on aina ollut mestarillista, nautittavaa se oli myös nyt. 

Joskus esityksistä jää mieleen joku pienen pieni, mutta vahva ja paljon kertova hetki. Tällä kertaa se hetki oli, kun sait olla vapaa – nyt minä poljen pyörää. Ja sitten sinä poljit.  Niin ihana.
 

Joona Petterssonin videolavastus, ja koko visuaalinen ilme tuki aivan loistavalla tavalla näytelmää ja näyttelijöitä. Sirkuksessa pitää olla erilaisia taiteilijoita, nyt meidät hurmasi Roman Hibalov dynaamisella katutanssillaan. Satu Lankisen haitarimusiikki kuului luontevasti esitykseen, ihan niin kuin se on aina ollut osa suomalaista tivolimaailmaan. Ainakin 50-luvulla, josta omat tivolimuistoni ovat.

    

 Ilkka Heiskanen ja Ella Pyhältö

 

 

Keskusteluja kaduilla ja toreilla

 

Olen kuvitellut elämääni eteenpäin, enhän tietenkään tiedä kauanko sitä riittää, mutta aina voi jotain pohtia.  Niin kuin nyt sitäkin, että jos jonain päivänä menettäisin kävelykyvyn, olisiko minulla ystäviä, joiden kävelykunto riittäisi tulemaan avuksi. Tämä tuli mieleeni, kun selasin Antti Eskolan kirjaa Vanhuus.  Hän ei nähnyt kovin mielekkäänä saada vieras ihminen kävelyseurakseen. Ei se suuresti houkuta minuakaan.

Mutta taas toisaalta, mitä väliä. Me vanhat ihmisethän puhumme aina muistoistamme. Emme puhu, tämä on huono vitsi. Sitä en tiedä mitä tapahtuu, kun dementia iskee täydellä teholla, mutta se onkin sitten toinen juttu.  

Keskustelu vain itsensä kanssa on välillä tylsää, vaikka siinä saakin mieleisiään vastauksia.  Tykkään käydä katukeskusteluja ja se onkin Helsingissä päiväsaikaan helppoa. Meitä vanhoja on paljon.  Nuoret eivät hakeudu keskustelutilanteisiin, hyvä jos edes vastaavat. Silmien irrottaminen puhelimen näytöltä on lähes ylivoimaista.

Olen koko elämäni ajan ollut aika räpättäjä, äitini tytär, ja vaikka kerran sain sanavalmiudellani työpaikankin, ei mikään ole ikuista.  Sanavarasto näyttäisi olevan hupenevaa sorttia eikä ilmaisukaan ole ihan täsmällistä. Silti ajattelen, että puheyhteys on paras tapa saada kontakti toiseen ihmiseen kaikista whatsupeista huolimatta.

 Sain olla kymmenen vuotta aivan ihanassa lukupiirissä, jonka sitten korona keskeytti ja tavallaan myös lopetti.  Turvallisessa seurassa ei ollut vaikeaa sanoa mielipidettä kirjasta, vaikkei aina ollut ollenkaan helppoa tuottaa selkeitä lauseita. Nämä kokoontumiset ja käydyt keskustelut opettivat kuitenkin analysoimaan luettua. 

Miehet osaavat. Kauan sitten vietin pari kuukautta Kreikassa. Siellä näin miten miehet päivittäin kokoontuivat kahviloissa ja suojaa auringolta antavien puiden alla. Keskusteluissa oli kolme aihetta: politiikka, jalkapallo ja raha. Naisten ryhmiä en nähnyt.  Onhan meillä Suomessakin ollut ainakin ennen näitä Esson baareja.  

Hakaniemen torilla ja hallissa näyttäisi myös kokoontuvan säännöllisesti miesten ryhmä. Ainakin näen heidät aina kun käyn ostoksilla. Naisten ryhmiä en ole nähnyt. 

Naisetkin osaavat. Päivänä muutaman olin ystäväni kanssa lounaalla töölöläisravintolassa.  Selkäni takana oli lounastamassa kuuden naisen seurue. Tällaisia varttuneempia naisia kuin mekin.  Iloista puheensorinaa kuului kaiken aikaa.  Vähitellen ravintola tyhjeni lounasasiakkaista, me ja tämän naapuripöydän naiset jatkoimme viihtymistä.  Kun lähdimme ennen heitä, oli tietysti toivotettava hyvää jatkoa, ja kysyin, meinaatteko jäädä tänne.  Iloinen nauru jäi kaikumaan, on niin kivaa, sieltä vastattiin.

 Antti Eskola jakaa kirjassaan vanhuuden kahteen osaan. Siihen kun jää eläkkeelle ja sitten siihen noin 80 vuotiaana alkavaan ikään.  Se tarkoittaa hänen mielestään irtaantumista vuorovaikutuksesta, väsymistä ja pitkiä jäähyväisiä eli kuolemisen prosessia.  Varmasti myös tätä, mutta myös paljon muuta. 

Terveisiä teille kaikille iäkkäimmille ystävilleni, jotka luette ja kirjoitatte, liikutte rollaattorin kanssa tai ilman, käytte teattereissa ja näyttelyissä, rakastatte ja tapaatte ystäviänne. Ei meidän elämämme ole mitään odottelua, vaan aktiivista elämää niillä mahdollisuuksilla mitä on annettu. 

             Pihamme kesäkukat ovat päässeet vähän rönsyilemään.

Eino tarkkailee etäältä.

Elämää ei kannata jättää elämättä

Toimittajan kysymykset saivat pohtimaan vanhuutta. Enpä ole sitä juuri tullut miettineeksi, varmaan siksi, että siitä on tullut toinen luontoni.  Sitä on kestänyt jo niin kauan.  Mitä vanhuus sitten on? Ikä määrittelee sen, mutta mitä ikä kertoo vanhuudesta?  Ei paljon tai ei ainakaan kaikkea. Se on selvä, että ikä tuo tullessaan kaikenlaista kremppaa, kun elimistö pettää.  Suurin ongelma ei aina ole liikkumisen vaikeutuminen tai tasapainon horjuminen. Ne ovat kyllä asioita, jotka voivat vaikeuttaa aivan ratkaisevasti arkipäivän sujumista, mutta vielä olennaisempaa on mielentilan ja ajattelun kehittyminen.  Jos annamme tilaa näköalan kapeutumiselle, se kapeutuu.  Silloin ennen oli taisteltava lisääntyviä kiloja vastaan, vanhenevan ihmisen on taisteltava sitä vastaan, ettei luovu elämästä. Enkä nyt tarkoita hengittämisen lopettamista. 

Laiskuus on lisääntyvä vaiva. Lihaksista häviää voima, kun ei niitä harjoita. Aivot laiskistuvat, kun niitä ei käytä.  On niin helppoa ajatella, että miksi enää viitsisi mitään, kun ei minua enää kukaan tarvitse.  Kun elämä on järjestyksessä, ja arki sujuu ponnistelematta, jää aivojen käyttö vähäiseksi.  Rutiinit tuovat turvallisuutta, mutta ei hyvä, jos ne hallitsevat elämää. 

Ikään liittyvä olennainen kysymys on, voivatko aivosi hyvin.  Ajatteletko, pohditko, mietitkö? 

Aivot tarvitsevat herätäkseen impulsseja.  Niitä voi saada hyvästä kirjasta, teatteriesityksestä, ylipäätään kulttuurista.  Niitä voi myös saada keskusteluista, mutta siihen tarvitaan ajattelevia ihmisiä. Siinä saattaakin olla se kompastuskivi, koska niin usein vanhemmat ihmiset jäävät paitsi eri-ikäistä seuraa.  Ja vaikka sitä seuraa olisi, yhteinen kieli saattaa puuttua.  Ja kyllä, tähän liittyy myös sellainen asia, että vanhat ihmiset ovat joskus aika itsekkäitä eikä heitä (meitä) oikeasti aina niin kiinnosta toisten tekemiset ja ajattelut.  Emme keskity siihen, mitä toinen sanoo, vaan siihen mitä mieltä itse on. 

 Olen ollut reilun vuoden kirjoittamatta blogia, päiväkirjaa olen pienesti kirjoitellut.  Aiheita olisi, mutta on niin vaikeaa keskittyä, sanon.  Olisikohan totuus kuitenkin siinä, että olen antanut aivoilleni luvan laiskistua. Mikä pakko tässä enää on kirjoitella ja nähdä vaivaa, kun näitä räpellyksiä tuskin kukaan jaksaa edes lukea.

Siis niin väärin ajateltu.  Mitä väliä on vaikkei kukaan lukisikaan?  Itselleni on väliä juuri sillä mitä saan aikaan.  Blogin saaminen valmiiksi on aina saavutus.  Tällä kertaa impulssin antajana toimi Me Naiset -lehden toimittaja.   

Kaikilla ihmisillä pitäisi olla lähellään ihmisiä, jotka rohkaisevat ja kannustavat, ja jotka sanovat, kyllä sinusta on siihen. Tätä myös me vanhat tarvitsemme.