Uusi mahdollisuus silvotuille

Anna-Sofia Berner kirjoittaa tänään sunnuntaina Hesarissa tärkeästä asiasta otsikolla "Pieni leikkaus, suuri toivo" . Hieno, koskettava ja tärkeä kirjoitus vaikeasta asiasta. Berner kirjoittaa mahdollisuudesta korjata kirurgisin toimenpitein vauriot, joita naiset ovat saaneet ympärileikkauksessa. Huomaan, etten haluaisi edes käyttää tällaista pyöreää sanaa, vaan puhua siitä mistä on kyse eli naisen sukupuolielimen silpomisesta. Ajatus korjauksesta on uusi, meillä sitä ei vielä tehdä ollenkaan. Ei myöskään ole täyttä varmuutta, voisiko silpomista parantaa edes kirurgin veitsellä. Mutta ainakin asiaa kannattaisi tutkia.

Sopisiko tämä suomalaisen terveydenhoidon tehtäväksi ? Voisiko yhteiskunta maksaa esimerkiksi somalitytöille tehtävän korjauksen?  Kyllä sopisi ja voisi maksaa. Näin siitä huolimatta, vaikka heitä ei olisi tässä maassa silvottukaan. Haastateltu gynekologi sanoo, että leikkaukseen pitää olla lääketieteellinen syy ainakin jos se tehdään julkisin varoin.  Ja että seksuaalisen nautinnon mahdollistaminen ei sitä välttämättä ole. Minusta on. Ei se ole pelkästään mielihyväjuttu, vaan paljon, paljon enemmän.  Eikä sitä todellakaan voi rinnastaa kauneusleikkaukseen niin kuin haastateltu gynekologi tekee. Tietysti se on myös niin kuin eräs haastateltava sanoi, eihän sitä voi tietää, onko seksi huonoa sen takia että heidät on silvottu vai siksi, että mies on idiootti.

 Kun leikkauksia ei vielä tehdä, keskustelua tullaan varmaan käymään  sen oikeutuksesta. Jos tästä asiasta kehdataan edes meillä keskustella. Kidutuksen kohteeksi joutuneet tytöt häpeävät erilaisuuttaan, lääkärit eivät kehtaa ottaa asiaa puheeksi, ja mahdammeko mekään osata keskustella niin, että näemme asian riittävän monelta kantilta. Kirjoituksessa tuodaan esille - myös ihan oikein - se näkökulma, että haluataanko että naisten pitäisi olla jotain muuta kuin he ovat ja haluavatko he itse vai haluaako joku muu.

Jos tämä oikeasti antaa naiselle uuden mahdollisuuden, se mahdollisuus on käytettävä.

Solidaarisuus -lehden syksyn numero käsittelee silpomista ja naisiin kohdistuvaa väkivaltaa.

Häirikkömummot

Laulaja Pauli Hanhiniemi on pahoittanut mielensä.  Eilinen Iltasanomat kertoi, että hänestä oli ihan kivaa, että "Vain elämää" -ohjelma toi hänelle runsaasti huomiota. Luultavasti myös rahallista. Mutta sitten on yksi mutta. Kun ne mummot tulevat koskettelemaan ja halaamaan. Ennen ohjelmaa vain humalaiset tulivat ilta-aikaan juttelemaan, mutta nyt ihan keskellä päivää halutaan kosketella ja halailla.

Mummot! Ymmärrän hyvin, sillä minkäs teet, kun tälläinen söpökasvoinen poika (50v) herättää hymyllään nuoruusmuistoja mummojen sydämissä. Meistä suomalaisista sanotaan, että olemme huonoja lähestymään toisiamme. Halaamaankin me vanhemmat olemme oppineet vasta myöhempinä aikoina. Niin että onhan se nyt sitten aika epäreilua ettei saa halia silloin kun haluaa. Vitsi, vitsi, ymmärtäähän tämän. Kuka voisikaan tykätä lähelle tuppaavista kaulailevista mummoista, kun vielä vanhojen ihmisten hajukin on usein epämiellyttävä.

Ei taitaisi Hanhiniemi syrjiä nuorempia naisia. Pikkutytöt kirkuvat ihastustaan lavan reunalla, mutta kun mummoista ei ole enää huutajiksi,  ihailu on kerrottava koskettamalla.

Näin eilen  Aleksilla taloustieteilija Sixten Korkmannin, jota olen aina pitänyt hurmaavana. Hän myös ylipäätään puhuu  järkeviä ja minkäs sille voi, tähän "mummoon" tekee  vaikutuksen hänen pieni vino hymynsä. Charmikas mies. No hän on julkkis, hän on tuttu kasvo, mutta eipä tullut mieleeni mennä halaamaan.

 Niinhän se on. Taloustieteilijöitä ei halata, laulajia kyllä. Ei auta Hanhiniemen pojankaan muuta kuin kestää. Muutamia vuosia vielä niin saatat jopa kaivata näitä halauksia.

On ilo kuunnella ajateltua puhetta

Kun ensimmäisen kerran luin sosialidemokraattisilta nuorilta tulleen ajatuksen kotihoidon tuen asteittaisesta lakkauttamisesta, ajattelin, ei tule onnistumaan. Ja kuinka ollakaan, alkoi merkillinen keskustelu kotiäitivihasta. Taisi olla mielikuvilla pelaavan Soinin käsialaa. Kun yhdistetään koti ja äiti ja viha, saadaan hirviömäinen yhdistelmä. Demarinuorten avaukseen ei enää paljon kielteisemmin olisi voinut suhtautua.

Nuorisojärjestön ehdotusta käsiteltiin eilisillan A-studiossa. Kun toimittaja aloitti keskustelun jankuttamalla kotiäitivihasta, meinasin sen siliäntien sulkea ruudun. Onneksi en sulkenut. Keskustelu nousi hyvälle tasolle erityisesti Mikkel Näkkäläjärven ansiosta. Hän oli sekä perehtynyt asiaan että osasi puhua siitä ymmärrettävällä tavalla. Vaikutuin suuresti.

 Mikkelin vahvin pointti oli se, ettei  yhteiskunta voi pitää yllä sellaista järjestelmää, joka heikentää naisten asemaa työmarkkinoilla ja aiheuttaa tasa-arvo-ongelmia. Meillä on vielä kosolti matkaa sukupuolten tasa-arvoon. Kyllähän keski-ikäiset miehet sanovat olevansa tasa-arvon kannalla, mutta teot puuttuvat, puhetta riittää.  Näissä nuoremmissa miehissä on toivoa.  Rosa Meriläinen sanoi aivan oikein: sukupuolten tasa-arvossa myös miehet voittavat.

Yleensä on saanut  tottua siihen, että perhepolitiikka on naisten asia.  Ehkä siksikin oli hyvin virkistävää, että nyt oli mies puhumassa ja puhui perustellusti eikä vain omien kokemuksiensa kautta. Keskustelussa niin teki erityisesti ministeri Pirkko Mattila (persu). Hänellä ei juuri muuta antia keskusteluun ollutkaan kuin nämä omat kokemukset.  Toki omat kokemukset, mutu -tieto ja tunne ovat tärkeitä, mutta eihän poliitikko voi vain niiden kautta suunnitella ihmisten elämää parantavia ratkaisuja. Päätösten tulee perustua tutkittuun tietoon niin kuin Näkkäläjärvi kerta toisensa jälkeen korosti.

Kysymys ei ole vain kotihoidontuesta, vaan myös vanhempainvapaasta, varhaiskasvatuksesta ja eriarvoistumisesta. Tästä kokonaisuudesta on voitava keskustella ja on voitava hakea uusia malleja. Jos tämän kaiken kuittaa puhumalla vain kotiäitivihasta,  ovat päätöksentekijän eväät kovin vähäiset.
Nyt on ihan pakko tehdä julkinen rakkauden tunnustus, sillä minä niin rakastan nuoria miehiä, jotka sanovat esimerkiksi, että "tasa-arvo ei toteudu sillä että toivotaan parasta" tai että "perhevapaajärjestelmän uudistaminen vaatii feminististä politiikkaa". Näin sanoi Mikkel Näkkäläjärvi.  Minuun teki vaikutuksen tapa miten hän ajatuksensa sanoi, ei hyökännyt ei vaahdonnut, vaan argumentoi huolella.

Kova fakta on se, että syntyessään tytöksi, saat edelleen huonommat mahdollisuudet kuin poikalapsi.  Myös toinen fakta on varsin karu: tilasto vuodelta 2013 kertoo, että meillä sai alle 1100 euroa eläkettä 461 154 henkilöä, josta naisia 297 587.

Ohjelma on katsottavissa YLE Areenasta. Suositttelen lämpimästi.
.

Tanssimalla sykettä ja hyvää oloa

Tanssimisella voi ilmaista iloa ja surua, voi ilmasta pahaa oloaan. Tai sitten voi vain tanssia ihan tanssimisen ilosta. Mihinkähän ryhmään Lavis mahtaisi kuulua? Ehkä se yksinkertaisesti  on vain hyvää oloa tuottava kuntotanssimuoto, jossa ainakin nopeampia tansseja tanssittaessa kunto nousee. Tai syke. En ole vielä hakeutunut Laviksen pariin,pelkään sen olevan itselleni liian kovaa menoa, mutta senioreitten Laviksen aion myöhemmin kokea. Sitä ennen tanssin muuten. Kotona tai kylillä.

Olen aina rakastanut tanssimista, mutta silti olen elämässäni tanssinut aivan liian vähän. Ja nyt en puhu mistään taiteellisesta tanssista vaan ihan vanhanaikaisesta paritanssista, joita kesäisin lavoilla tanssitaan. Tai siis ainakin ennen tanssittiin. Tänään näitä paikkoja ei taida olla kovin paljon jäljellä.

Pohdimme ystävieni kanssa, missä voisimme käydä tanssimassa. Jos menemme lavoille, niin luultavasti tämän ikäiset saavat istua seinän koristeena.Joissain vanhempien ihmisten palvelutaloissa tanssitaan, mutta ei sekään käy meille. Epäilemme niissäkin paikoissa miesten riittävyyttä ja toisaalta miesten kuntoa. Nojataanko vai tanssitaanko?

Koirani ei tykkää enää pitkistä eikä varsinkaan vauhtilenkeistä. Kun odottelen kaveriani pois heinien nuuskinnasta, yleensä siinä joutessani venyttelen. Mutta eräänä aamuna kaikki oli yhtäkkiä toisin. Laitoin (minäkin!) kuulokkeet korviini ja annoin puhelimesta soida muistojen bulevardin.. Tuli monta kappaletta rytmikästä menoa, tuli rumbaa ja sambaa  ja bossanovaa. On ihan mahdotonta, että jalkani pysyisivät paikoillaan, kun korvat saavat täysannoksen rytmiä. Siinäpä sitten keskellä katua (tosin vähän syrjässä valtatieltä) antauduin musiikin vietäväksi. Ilmaisin itseäni kuin olisin tanssilattialla hyvänkin tanssittajan viemänä.

Tietysti mielessä kävi, jospa joku näkee. Mutta mitä sitten? Ei tanssimisella vielä kylähullun mainetta saa, mutta hyvän olon sillä kyllä sain. Minulla oli hauskaa. Syke nousi ja  rytmikkään menon jälkeen oloni oli ihanan kevyt.

Siis lopultakaan ei ihminen kovin paljon tarvitse riemuitakseen täysillä syksyisestä aamusta.

Saksalaisen taidemaalarin Otto Dixin näkemys paritanssista.