Ihanat entisajan filmitähdet

Kesäinen sadepäivä joskus 1950 -luvulla. Tyttö istuu omakotitalon yläkerrassa, vielä rakentamattoman vintin tiloissa. Lattialla on vieri vieressä Elokuva-Aitan numeroita.
Hän leikkii "ken on kaunehin" -leikkiä. Se tarkoittaa sivu sivulta kauneimman valitsemista. Tyttö tunnistaa filmitähdet, koska on plärännyt elokuvalehden numeroita useita kertoja. Haaveillut - ja nähnyt itsensä iltapukuun pukeutuneena ja...

Pienessä pitäjässä oli jo tuolloin  elokuvateatteri, näytäntöjä taisi olla pari kertaa viikossa. Kovat tuolit, pieni valkokangas ja niin moni elokuva kielletty lapsilta. Salaa yritin päästä sisään, mutta harvoin onnistuin.

Elokuvia mainostettiin parilla ulkona olevalla mainospaikalla. Julisteet sai käydä ottamassa filmin alettua. Olin jo viittä vaille ennen sallittua aikaa ottamassa julistetta itselleni, koska muuten naapurin poika olisi sen ottanut. Aika hyvin onnistuin julisteiden keräämisessä, koska vinttimme katto  vähitellen tapiseerattiin elokuvien julisteilla.

Kesäajan nukuimme näiden julistien alla. Ihmekö tuo, jos sitten kaikenlaiset unelmat alkoivat pyöriä päässä, kun silmien edessä on viimeiseksi  Elisabeth Taylor, Jean Simmons, Errol Flynn tai Alan Ladd. Oli ihania  kaunottaria, miehekkäitä sankareita. Ja hyvä voitti aina pahan.

Joulupäivänä televisio näytti Scaramouche - säilän sankari -elokuvan vuodelta 1952.
 Oi, millaisia miekkailukohtauksia! Ja siinä olivat monet sen ajan lumoavista filmitähdistä samassa filmissä -  Stewart Granger, Eleanor  Parker, Janet Leigh ja Mel Ferrer.

Tummatukkainen ja -silmäinen Stewart Granger kolahti
suoraan nuoren tytön sydämeen. Onni oli täydellinen,
 kun tähdeltä saapui nimikirjoituksella varustettu kuva tosin ilman tuota vaaleaa pilkkua. Kuvassa tähti on jo vanha - 42 vuotta.

Olin ahkera kirjoittelemaan tähdille ja pyytämään kuvaa. Niitä taisikin tulla noin kuutisenkymmentä.

Se on joulu!

Joululaulussa lauletaan "tehdään joulu". Ja toden totta, monelle joulu tulee juuri tekemällä. Ehkä se ei tulisi ollenkaan, ellei saisi itse valmistaa laatikot ja kinkun, sillit ja rosollit, leipoa tortut ja piparit. Ehkä tässä tekemisessä on se jokin, joka tuo jouluun sen oikean tunnelman. Ilman omia tekemisiä joulu jäisi vajaaksi.

 En ole koskaan ollut mikään tekijä, mutta eipä ole ollut suurta perhettäkään jolle tehdä.
Vuosia sitten  me "pakenimme" joulua Lappiin, vaikka ei sitä oikeastaan voinut sanoa pakenemiseksi, sillä teimmehän mekin joulun itsellemme. Mietimme tarkkaan sillin kastikkeet ja näimme vaivaa löytääksemme oikeat ja hyvät herkut joulupöytään. Lapissa joulumieli syntyi ennen kaikkea luonnosta. Saimme nauttia lumesta ja avarasta maisemasta, seurata yöllä revontulien vaimeaa loimua, ihastella tähtikirkasta taivasta.

Vuosi sitten aattona satoi vettä kaatamalla, mutta nyt on valkoista hankea riittämiin. Jos joulun tunnelma on kiinni lumesta, nyt sitä ainakin on. Kaupungissa tunnelmaa luovat lisäksi ikkunoilla olevat valot ja myös ihmisten ystävällisyys.  Hakaniemen hallin lauantairuuhkassa en kuullut kenenkään ärtyilevän, vaan kaikki odottivat kiltisti omaa vuoroaan.

Joulu on edelleen juhla, jota vietetään sukulaisten ja läheisten ihmisten kanssa, mutta tunnen  useita ihmisiä, jotka ovat valinneet aaton vieton aivan itsekseen. En pidä sitä mitenkään outona ehkä senkin takia, että olen tätä myös itse kokeillut. Myönnän, että syöminen yksin ei ole kivaa eikä viinikään maistu yhtä hyvältä kuin seurassa nautittuna, muttei se ole myöskään mikään katastrofi. Päivän voi rakentaa niin monin tavoin itselleen mieleiseksi.

Helsingissä on ihana kaamoshämärä. Lumikinoksien muokkaaman luonnon ääriviivat ovat pehmeitä, puistoissa, metsässä ja hiihtoladulla tunnelma on miltei sadunomainen. Helsinki on nyt hyvin kaunis.

On ilo viettää joulua tällaisessa maisemassa.
Rauhaisaa joulua sinullekin!

Nei Epivate

Nei Epivate on pieni kylä pohjoisessa Kreikassa,  noin 20 km Thessalonikista. Mitenkähän siellä  tänänään jaksetaan?
Ei varmaan kovin hyvin, niin kuin ei koko Kreikassa.

Vaatimatonta elämää siellä vietettiin myös vuonna 1988, jolloin asuin kylässä mieheni kanssa  pari kuukautta.

Kreikan matka oli pienimuotoinen seikkailu, kun teimme sen omalla autolla. Erityisesti silloisen Jugoslavian puolella tiet olivat huonot ja kapeat. Kreikkalaiset taas ovat kaikki rallikuskeja, joten kolareita näimme paljon. Meille ei sattunut mitään, ei meille itsellemme eikä autolle.

Nei Epivatessa asuimme kylän keskustassa pienen talon pienessä huoneessa. Ensimmäinen asia mihin huhtikuussa sinne saavuttuamme kiinnitin huomiota, oli ihmisten ja varsinkin naisten kalpeus. Aivan kuin olisivat kaikki talvikuukaudet olleet sisällä. Ehkä olivatkin. Miehillä yleisin asu oli villatakki, jota  pitivät  yllään vielä kesäkuun lämpiminä päivinä.

Kylässä oli muutama ravintola ja muistaakseni yksi hotelli, mutta muita turisteja emme siellä nähneet. Viikonloppuisin alueella oli paljon väkeä, ravintolat täyttyivät iloisista ihmisistä, jotka taisivat tulla lähinna Thessalonikista viettämään kesäpäivää "maalle". Kun  arki alkoi, kylä hiljeni.  Vain kylän asukkaat jäivät jäljelle. Sunnuntai-iltaisin he kävelivät  rantatiellä, miehet keskenään, naiset usein omana ryhmänään. Ja keskustelivat luultavasti jalkapallosta ja rahasta. Nämä kaksi asiaa kuulemma koskettavat kreikkalaisia eniten.

Emme tutustuneet kyläläisiin kovin hyvin, puuttui yhteinen kieli.  Saimme ystävällistä ja uteliasta kohtelua kaikkialla - parturissa, ravintoloissa, leipäkaupassa ja piirakkapuodissa. Tulimme nopeasti kaliméra -tutuiksi, mutta kyllä meidän tekemisiämme myös seurattiin. Tiedettiin, keiden kanssa seurustelemme ja missä tavernoissa istumme.

Kerran viikossa ajoimme autolla Pohjois-Kreikan eri kohteisiin. Yllättävän paljon siellä olikin nähtävää. Löysimme Aleksanteri Suuren syntysijat ja upeat mosaiikkityöt, Kavállan vanhan kaupungin ja kauniin Thasoksen saaren. Ehkä uskomattomin oli Meteoran merkillinen vuoriryhmä, jonka laella on luostareita. Mitenkä lienee rakennettu, kun 1300 -luvulla ei ollut rappusia eikä teitä.

En ole menossa Nei Epivateen. Nämä muistot tästä ajasta tulivat vahvoina mieleeni, kun yritän saada aikaseksi kuvakirjaa vuosien aikana tehdyistä matkoistamme.
Meinaa mennä menneiden muisteluksi.

Pieni snautserityttö

Koirani Tapsu on kääpiösnautseri, 6 vuotta vanha tyttö. Iloinen, viisas ja valloittava. Niinhän ne kaikki koirat  kai omistajiensa mielestä ovat, mutta Tapsu on tietysti aivan erityistapaus. Uskokaa pois.

Tapsu on ensimmäinen koirani. Lapsena totuin koiriin, joten en pidä niitä minään outoina otuksina. Silti en lakkaa hämmästelemästä sitä miten Tapsu lukee tekemisiäni. Jos luokseni on tulossa vieraita, niin noin puoli tuntia ennen hauveli asettuu eteisen matolle ja aloittaa sen päiväisen vikinänsä. Se loppuu vasta vieraiden tuloon. Tapsulle selviä merkkejä jostain poikkeavasta ovat pöydän kattaminen tai se, että olen  keittiössä liian kauan (?) tai touhuan koko ajan jotain.

Tai vain muutaman sanan puhuminen puhelimessa. Se on varma merkki siitä, että joku kysyi ovikoodia ja tulee pian. Vikinä ja vinkuna alkaa heti.

Tapsu rakastaa yli kaiken jäljitystä, oravien, citykanien ja hiirien. Koirani on valmis lenkkeilyyn kunhan saa sen aikana riittävästi haistella jälkiä, joita nyt näin lumiseen aikaan ei ole kovin paljon. Onneksi ovat ne kanit.

Ja ihmiset. Tapsu tuijottaa ihmisiä jo pitkän matkan päästä ja jos saa katsekontaktin, alkaa iloinen tanssi ja hyppely. Selitä siinä sitten, että koirani haluaa tulla huomatuksi ja rapsutuksetkin kelpaisivat. Onneksi tapaamme paljon "koiraihmisiä".

Näistä ystävällisistä ihmisistä Pirjo on aivan erityinen. Tutustuimme häneen reilu vuosi sitten. Me aamulenkillä, Pirjo menossa töihin. Ensin Pirjo näki vain Tapsun, mutta huomasi sentään lopulta minutkin.  Tämän vuoden aikana olemme tavanneet  säännöllisesti. Tapsu odottaa aamuisin näkevänsä Pirjon - ja saavansa pienen herkkupalan. jonka myös saa. Olemme tavanneet myös muulloin ja Tapsu on saanut varakodin Pirjon ja Micken luota.

Koirani hankki minulle siis uuden ystävän. Se on hyvin arvokas asia, sillä tässä iässä ei uusia ystäviä  löydä niinkään helposti.

Keskustelua ratikassa

Tummahko mies nousi kävelykeppinsä kanssa  kolmosen  ratikkaan ja toivotti kuuluvalla äänellä kuskille, hyvää päivää. Tervehti myös rouvaa, jonka viereen istui.

Samantien käynnistyi keskustelu. Mies aloitti puhumalla säästä, mutta  kyseli sitten miten rouva viettää joulunsa.  Eikä aikaakaan, kun rouva oli kertonut, ettei joulu tunnu joululta, kun ei ole lapsia. Ennen oli kahdeksan ihmistä pöydän ympärillä. Nyt ei  syödä  edes kinkkua, koska rouvan vieraaksi tulevat ystävät ovat kasvisyöjiä.

Se oli hyvin mukavaa keskustelua. Kyllä suomalainen puhuu, kun vain joku aloittaa. Omasta joulustaan mies ei kertonut mitään. Hakaniemessä vaihtui kuski ja poistuvaa kuskia mies tervehti käden heilautuksella.

Rouvan poistuttua ratikasta miehen vastapäätä tuli nuorehko mies. Hänkin sai hyvää päivää -tervehdyksen, mutta vähän  hiljaisella äänellä sanotun, ettei ehkä  tainnut sitä kuulla. Jos kuulikin, ei vastannut.

Eihän sitä osaa ratikassa varautua, että tuntematon tervehtii.

Sateessa ja paisteessa

Kaksiviikkoisen golfmatkan tosikoskettaviin hetkiin kuuluivat ne kaksi päivää, jolloin Teneriffalla satoi ja myrskysi. Sadepäivänä pääsimme vain ensimmäisen väylän loppuun, kun vettä alkoi tulla kuin sieltä Esterin paikasta. Tai vähän enemmänkin. Väylä oli hetkessä pelkkää järveä ja vuolasta virtaa.  Kävelimme takaisin sateen piiskatessa paljaita käsivarsia, se oli suoranaista piiskaa, sillä niin terävää ”raesadetta” se oli.  

Ensimmäisen viikon kilpailupäivän sää oli sellainen, että Suomessa olisin keskeyttänyt mutta sitä en tietenkään voinut tehdä Teneriffalla. Tuulta oli  puuskissa 40m/sek. ja sadekuuroja tuli tasaiseen tahtiin. Mutta me pelasimme.

Ehkä tämän matkan muistan erityisesti juuri näistä tuulen tuivertamista päivistä. Muut päivät olivat  sitten normaaleja, osin  pilvisiä, tuulisia, aurinkoisia ja sadekuurojen sävyttämiä.  Sellaista oli Atlantin rannalla. Tällä kertaa.

Golf on merkillinen laji. Peli voi olla aivan kelvollista, lyönnit menevät sinne minne olet ajatellutkin eikä putata tarvitse neljää kertaa. Mutta sitten tulee päiviä, jolloin ei mikään onnistu. Etkä löydä syytä tumpelointiisi. Selityksiä on varmaan useita.

Itselleni on golfissa hyvin tärkeää, että osaan keskittyä. Jos päässä  pyörii sen seitsemän "nauhaa" kaikista muista asioista tai pelikaveri puhuu pälpättää kaiken aikaa,  ei pelistä tulee mitään. Siinä on pitkälle kysymys myös - vaan ei kokonaan - mielentilasta, fiiliksestä. Ja jos sanon vielä kolmannenkin asian, golf on tahtolaji. Sen näin tällä toisella viikolla pelikaveristani Irmasta.

Kotona odotti kahden viikon lehtiläjä, kun en ole vielä siirtynyt nykyaikaan. Silmäilin läpi uutisotsikot, luin muutaman viisaan kolumnin, mutta mikään ei yllättänyt. Paitsi se yksi uutinen, jonka hesari veti miltei sivun kokoiseksi: Seksiä Supon autossa. Rikokseksi en tuota sanoisi. Eikö sitä voisi ennemmin kutsua terveydenhoidoksi, vaikka käsittääkseni aika hankalassa paikassa hoidettua. Tosin en tiedä Supon autojen kokoa. Tahtolaji tämäkin.

Venyttele, jottet narise

Seiso suorana ja käännä pääsi hitaasti oikealle, nyökkää ja palaa takaisin keskelle. Käännä pää vasemmalle, nyökkää arvokkaasti ja palaa keskelle. Jatka muutaman kerran. Kuuluuko kummallista ääntä jostain kaula- ja niskanikamien kohdalta? Taitavat olla saranat vähän ruosteessa, kun niitä ei ole käytetty. Näin ainakin itselläni. Olisi muuten helppoa tehdä  liike  kotona vaikka päivittäin ja saada pää kääntymään ilman kitinää.

Jää vain tekemättä. Siksi olen noin neljän vuoden ajan osallistunut  HOK-Elannon järjestämään senioreitten liikuntatuntiin. Ohjaajana on ollut Helena Mörsky. Koko ajan. Hän ohjaa taidolla ja eloisasti. Olen suuresti tykästynyt  Helenan ohjaukseen, koska niissä siirrytään venytyksestä toiseen ilman taukoja. Ei tarvitse tunti viidentoista minuutin aikana katsoa, miten Helena liikkeen tekee. Riittää, kun keskittyy Helenan puheeseen. Lisäksi liikkeet ovat tehokkaita ja riittävän vaativia. Ilman yrittämättä ei tunnista selviä.

 Ohjatulla tunnilla on myös se hyvä puoli, ettei voi lopettaa liian aikaisin.  Helenan kannustava ääni kehottaa jaksamaan vielä kerran ja jos vielä yhden kerran.  

Me naiset kyllä elämme pitempään kuin miehet, mutta myös me kangistumme ja kaatuilemme, satutamme itsemme ei vain liukkailla teillä vaan myös kotona tasapainon pettäessä. Oman kropan hallinta on tärkeää, mutta hallinta ei säily itsestään. Sen kanssa on tehtävä töitä eli  venyteltävä useamman kerran viikossa.

Me ihmiset olemme hauskasti toispuoleisia.  Minäkin venyn ja kallistun hyvin toiseen suntaan, mutta vain toiseen.  Ja vaikka olen  jo pitempään ennen koiran kanssa tehtävää aamulenkkiä tehnyt venyttelyn, niin eipä tuo jäykkyys minnekään ole hävinnyt. Ehkä sen voi sanoa pysyneen jotenkuten aisoissa. Niin kuin sen nyt tässä iässä tarvitseekaan pysyä.

Eräs asia on ollut hauskaa huomata. Helenan tunnit alkoivat pilates-joogatunteina, sitten ne olivat pilates - kehonhuoltotunteja. Nyt ne ovat kehonhuoltoa. Liikkeet ovat tuttuja 1960 -lvuun naisten kuntojumppatunneilta. Erilaista on oikeastaan vain se, miten tunti toteutetaan. Virtaavasti siirtyen liikkeestä toiseen. No jaa, ehkä liikkeissä on tehoa vähän enemmän.

Mutta nyt tämä tyttö lähtee pariksi viikoksi venyttelemään golfkentälle.

Herkullista gulassia

Porvoonkadulla (melkein Viipurinkadulla) saa taas tänään erinomaista lammasgulassia. Kävin maistamassa. Nuori mies oli aamuneljältä laittanut sopan muhimaan ja nyt puolenpäivän jälkeen se olikin mitä mainiointa. Vahvaa ja mausteista.  Kikherneet ja linssit antavat jo sinällään makua, mutta kun sekaan heittää puntin rosmariinia ja timjamia, niin johan maut irtoavat. Vähän smetanaa mukaan ja tuoretta leipää, siinä valmis lounas.

Näitä nuorten ihmisten ruokapysäkkejä on tänään eri puolilla Helsinkiä runsaasti. Ovat ehkä keskittyneet enemmän keskustaan, kun Hakaniemen ja Viipurinkadun välillä näin ruokapöydät vain Karhupuistossa ja sitten omalla nurkalla.

Pienestä alusta liikkeelle lähtenyt juttu on poikinut aikamoisen tarjonnan. Kysyin nuorelta gulassin tekijältä, teetkö ruokaa myös työksesi. Sanoi olevansa leipomossa töissä, mutta tykkäävänsä ruoanlaitosta. Ei kai kukaan tämmöseen hommaan lähtisi ellei tykkäisi.

Kahdesta suuresta kattilasta tulee noin parisataa annosta. Oli kuulemma viimeksi loppunut vähän kesken, mutta nyt ei pitäisi loppua. Olen ajatellut olla tässä noin iltakymmeneen,hän sanoi.

On aivan mainio asia, että tällaista sallitaan kaupungissamme. Ja kertakaikkisen hienoa on se, että nuoret ihmiset lähtevät ruoan tekijöiksi, koska onhan siinä vaivansa. Sen tietää jokainen vähänkin kokannut, vaikkei olisi pariasataa annosta tehnytkään.

Stoppi luonnon sotkemiselle

Talvivaaran katastrofista ei ainakaan ole tarvinnut elää pimennossa. Tietoa on annettu paljon eritoten sen jälkeen, kun tilanteen vakavuus selvisi. Olisi helppoa ajatella kuin se entinen mies, että mitäpä yhdestä kainuulaisesta kaivoksesta, eipä ole kesämökkini siellä.

Suomessa on muitakin kaivoksia kuin Talvivaara. Onko niissä  odotettavissa luontoa murhaavia tekijöitä? Talvivaaralle ainakaan ei saisi antaa lupaa jatkaa toimintaansa ennen kuin tilanne on täysin selvitetty ja kaikki tarpeellinen korjattu. Ja  valvonnan on jatkossa oltava sellaista,  ettei tällainen kertakaikkiaan voi enää toistua. ELY -keskusten roolista en osaa sanoa, mutta tosi outoja uutisia kuului taas tänään. Ihan kuin homma ei olisi ollut kenenkään hallinnassa.

Minusta on täysin käsittämätöntä, että Suomessa ylipäätään voi tapahtua tällaista kuin Talvivaarassa on tapahtunut.  Ymmärtäisin, jos jossain kehitysmaassa, mutta että meillä!  Ja ensin sanottiin syyksi runsaat vesisateet! Voihan se olla vaikeaa ennakoida, että Suomessa sataa syksyisin vettä joskus enemmänkin.

 Onko Talvivaarassa  käynyt niin, että raha on kirkkaasti ohittanut kaikki muut arvot?

Talvivaara on aivan omassa mittaluokassaan., mutta olihan meillä joku vuosi sitten Lokapojat. Firma lorotti härskisti usean vuoden ajan  kaupungin viemäreihin ja maastoon  kaikenlaista ongelmajätettä. Luonnosta täysin välinpitämättömiä riittää monella tasolla. Ei tarvitse kuin katsoa omaa lähialuettaan

Mitä tässä nyt pitäisi ajatella, kun Talvivaaran johtaja pyytää anteeksi henkisiä haittoja ja MAHDOLLISTA ympäristön haittaa.. Tai siitä, kun Esko Valtaoja antaa ymmrtää Talvivaaran olevan  median nostattamaa hysteriaa. Kun on tämä nettikin ja että meidän olisi nyt vaan uskottava asiantuntijoihin. Keihin me sitten uskoisimme!

No tässä asiassa me  suomalaiset olemme hyviä -me uskomme auktoriteetteihin.

Hiljainen kylätie

Kylätie oli hiljainen, todella hiljainen. Ja mittakaava oli kutistunut kuin vanha ihminen. Mihin ne metrit oikein häviävät - ja mihin sentit ihmisestä! Kävin syntymäseudullani, pienessä pitäjässä Keikyässä. Nimi on tosin  nykyään Sastamala, välillä se ennätti olla myös Äetsä.  Ennen se oli Satakuntaa, nykyään  Pirkanmaata. Kyllä kuntauudistus siis toimii.

Kävelin ja haikailin, en tosin lapsuuttani, mutta niin kuin vanhat ihmiset tekevät. Onpa siinä vanha talo pidetty hyvässä kunnossa, mutta tuostapa on hävinnyt talo kokonaan ja tuossa on kaksi taloa aivan luhistumaisillaan. Miksei kunta tee mitään näille kummitustaloille? Mutta äitini äidin talo oli edelleen paikallaan. Siinä kohtaa en voinut olla herkistymättä, sillä juuri sen talon kammarissa minä olen syntynyt.

Kokemäenjoki virtasi leveänä ja yhtä vuolaana kuin lapsuudessani. Ja vanha Voimalaitos,  joka 1920 -luvun alussa valjasti Meskalan komeat kosket, laski vettä täysillä. Taivas oli sininen ja marraskuinen päivä kuulaan kirkas. Oli hyvin kaunista ja kosken kohinaa tuntui mukavalta kuulla.

Tässä pienessä kotipitäjässäni on suuri kemianalan tehdas, on ollut jo yli 70 vuotta. Teollisuuden lisäksi siellä on 1950 -ja 1960 -luvuilla valmistettu tosi monessa talossa kasseja, käsilaukkuja ja lompakoita. Vuosien myötä mallit muuttuivat niin hienoiksi, että ne kelpasivat Helsingin kauppoihin myytäviksi. Olenkohan montaa kertaa käynyt Keikyässä niin, etten olisi poikennut Ihanamäen laukkukaupassa, vaikka eihän se mikään oikea kauppaliike ole. Se on suuri omakotitalo, jonka olohuone ja yläkerta ovat  kukkuroillaan kaikkia mahdollisia laukkuja, reppuja, lompakoita ja hanskoja. 

Minulla oli  punaisen ja nahkaisen olkalaukun tarve. Ja Ihanamäeltähän minä sen keilkyäläisen tuotteen löysin. Ja tietysti aivan eri hintaan kuin Helsingin kaupoista. Mikähän muuten näitä tarpeita oikein synnyttää? Sosiologit sanovat ostamisen tekevän   onnelliseksi eli  kuluttaminen sekä onnellistuttaa ihmistä että tukee kansantalouttamme. 

Olen nyt varmaan hyvin onnellinen, kun kävin vielä pusero-ostoksillakin. Anneli Keinonen on tekstiilialan designyritys, hän valmistaa akvarellitekniikalla painettuja kuvioita naisten ja miesten paitoihin.  Myymälä sijaitsee Keikyän vanhan meijerin entisöidyissä tiloissa. Ollakseen pieni kylä, sieltä voi ostaa  monenlaista laadukasta tavaraa. Kutunjuustoa en vain saanut. Sitäkin siellä tehdään.

Kun heittäydyin oikein nostalgiseksi, niin pitihän sitä käydä katsomassa myös vanha koulunsa. Täällä sitä  olen ensimmäiset oppini saanut. Alakoululaiset menivät sisään päätyovesta. Mutta kylätie oli todella hiljainen. Ei näkynyt tutun tuttua.

Elämä on elettävä - nyt!

Katsoin viikon välein Kansallisteatterissa Juha Jokelan Patriarkan ja Willensaunassa esitettävän Aie -näytelmän.  Ja nyt mietin, kuinka oikeaa kuvaa ne tämän päivän Suomesta välittävät.  Ehkä ihan oikeaa.  

Olen Jokelan näytelmistä nähnyt vain Mobile Horrorin. Se oli aivan mainio. Olen huono katsomaan suomalaisia tv –näytelmiä enkä oikein tiedä miksi. Kuvittelen niiden olevan tasaista vääntöä suomalaisesta arjesta, pariskuntien sotkuja. No sitä (kin) se elämä tietty on, mutta ehkä olen tullut siihen ikään etten enää moista jaksa.

Muisti tekee ihan varmasti tepposensa ja aika kultaa muistot, mutta olihan meillä 1960-70 –luvuilla tavoitteita ja jos olikin ideaalista ajattelua, niin me jotenkin tiesimme mihin suuntaan pitää mennä. Patriarkassa vanhempi pariskunta palaa muutaman vuoden ulkomaillaolon jälkeen Suomeen, koska mies haluaa vielä yhden elämän.  Ja sitten seuraakin suuri hämmennys, kun kaikki ei olekaan niin kuin silloin ennen, silloin Kalevi Sorsan aikaan. Nuorempi sukupolvi elää toisenlaisessa elämässä, jossa kokoaikatyö ja pitkät työsuhteet eivät ole enää tyypillisiä työelämässä. Esimerkiksi.

Patriarkassa näyttelijätyö oli tosi  laadukasta eikä tee mieli nostaa ketään erityisesti esille. Ellei nyt sitten Kirsti Wallasvaaraa, joka näytelmän lopussa esittää jo valmiiksi hämmentyneelle miehelleen kysymyksen, miksi minun kuuluisi rakastaa sua, jos unohdetaan lapset ja yhteinen menneisyys?

Aie –näytelmässä on paljon luopumisen makua. Ihanat Ismo Kallio ja Seela Sella ovat vanha aviopari, joka on tullut huvilalleen viettämään elämänsä viimeistä päivää. Ovat siis päättäneet lopettaa elämänsä omasta tahdostaan. Samaan aikaan kahden muun henkilön ajatukset rullaavat samaan suuntaan.  Nuori nainen katsoo maailmaansa hysteeristen silmälasien läpi ja on jo viillellyt itseään. On täynnä rakkauden tuskaa, jonka purkaa suureen ironiaan. Lääkäri – tehtävästään erotettu mies, on myös ajatellut sanoa hyvästit tälle maailmalle.  

Näytelmä ei kuitenkaan ole surullinen eikä synkeä. Se kertoo siitä maailmasta joka on todellisuutta niin monelle. Saanko arvokkaan vanhuuden vai makaanko jossain sängyssä muiden hoivattavana – jos nyt hoivaajia ollenkaan on. Se kertoo yksinäisyydestä, läheisen ihmisen tarpeesta. Tai lääkärien maailmasta, jossa sairauksia hoidetaan muttei paranneta. 

 Seela Sella ja Ismo Kallio ovat  ihanan lämpimiä ja läheisiä. Mitä sinä jäät kaipaamaan, he kysyvät. Ja laulavat: ...syysmyrskyä, kirjakasseja, sivujen suhinaa, nakkikeittoa ja näkkileipää - ja miten sen laulun sanat taas menivätkään... 

Ruoan on maistuttava hyvältä, viinin on noustava päähän ja elämä on elettävä. Näin se on.

Islannin ilmatilan valvojaksi?

Kuusi vuotta sitten Nato alkoi valvoa Islannin ilmatilaa. Sitä ennen valvonta oli USA:lla. Nyt on ehdotettu, että Pohjoismaat ottaisivat tehtävän hoitaakseen. Eli  Ruotsi, Suomi ja Norja hoitaisivat yhdessä Islannin ilmatilan valvonnan. Se on kuulemma enemmän harjoitusta kuin mitään muuta, koska Islannin ilmatilaa ei kukaan juuri koskaan loukkaa.

Meillä tästä on käynnistynyt suuri riita, vaan ei Ruotsissa. Meillä kysytään, onko suomalaisten hävittäjien kolmen viikon ajan kestävä valvontatehtävä vuonna 2014 askel Naton suuntaan.  Oppositio ainakin näyttää yksiselitteisesti olevan sitä mieltä, että kyllä on. Demareissa liikkuu kahdenlaisia ajatuksia. Otapa tästä selvää.

Olen seurannut Erkki Tuomiojan politiikkaa varmaan  yli 40 vuotta. Ja olen oppinut luottamaan tähän rauhan mieheen ja hänen tapaansa ajatella.  Uskonko siis Tuomiojan puheisiin, kun hän sanoo, ettei tämä muuta mitenkään meidän turvallisuuspolitiikkaamme. Ja erityisesti, ettei ilmatilan valvonta ole lyhyt eikä pieni askel Naton suuntaan. Tekee mieleni luottaa ja uskoa.

Miksi  meillä sitten tähän hankkeeseen menoa vastustetaan niin kamalasti?  Onko se vain  opposition tarvetta päästä esille? Ruotsissa kaikki ovat tämän takana, demaritkin. Olemmekohan me vähän yliherkkiä joissain asioissa?

Nyt juuri minusta tuntuu, ettei  poliitikkojen kannattaisi tällaiseen asiaan energiaansa tuhlata. Tässä maailmassa ja maassamme on niin paljon epäkohtia,, joihin pitäisi puuttua ja joista olisi hyvää pitää kovaa ääntä. Ja saada aikaan muutoksia.

Kunhan Suomi ei joudu maksajaksi. Se maksaa joka tilaa.

Koskettavia maalauksia

Mari Pihlajakoski on kuvataiteilija. Hänen näyttelynsä on parhaillaan esillä aina marraskuun 11. päivään saakka. Paikka on Galleria Johan S. Eteläranta 14. Näyttely on osa kuvataiteen maisteri -tutkinnon lopputyötä Aalto -yliopiston Taiteen ja Suunnittelun Korkeakoulussa.

Olen saanut viime kuukaudet seurata naapurini tuskaa kaikesta siitä, mitä lopputyöhön kuuluu. Kirjallisia töitä ja tietysti ennenkaikkea sellaisten taulujen työstämistä, joihin voi itse olla tyytyväinen. Kaikki olisi tietysti helppoa, jos elämä sujuisi tuosta vaan. Vaan kun se ei aina suju. Migreeni heittää peiton alle useaksi päiväksi ja  työhuone menee alta pois kesken kaiken, esimerkiksi. Silti  taulut olisi saatava valmiiksi.

Facebookissa on näyttäytynyt Mari, joka rakastaa koirien maailmaa eikä vain oman Lottynsa.  Mutta on päivittäisistä kirjoituksista ollut luettavissa myös suuri tuska. Ei ihme, että migreeniin taipuvainen pää ja mieli hermostuu, kun on siedettävä omaa epävarmuuttaan - ja maalattava.

Kävin katsomassa Marin taulut. Ne olivat juuri niin vaativia ja vaikuttavia kuin aina. Katsoja ei pääse ihan helpolla. Mari ei yritäkään tehdä kaunista taidetta, vaikka kyllä hän sitäkin osaa.  Näyttelyn taulut kahdesta nuoresta tytöstä on maalattu  herkillä värisävyillä. Hyvin kauniit. Sitten ovat ne muut taulut.

Mari sanoo itse maalauksiensa sijoittuvan masentuneen ihmisen suljettuun ja eristäytyneeseen elinpiiriin, jossa tuttu ja turvallinen muuttuu oudoksi, jopa pelottavaksi. Hän on työstänyt tauluissaan omaa migreeniään ja käyttänyt itseään mallina. En osaa edes kuvitella, miten hän on onnistunut kuvittamaan migreeninsä kovan tuskan. Epäselväksi ei paha olo jää. Ja niin kuin hän itse sanoo: "Kasvot, jotka katsovat peilistä ovat yhtäkkiä oudot ja hirviömäiset. Todellisuudesta tulee vierasta, ja se alkaa kirjoittaa omaa kauhuelokuvaansa."

 En ihmettele, että mielenterveysseura on halunnut hänen taulujaan julkaisuunsa,jossa käsitellään torjuttujen tunteiden jähmettävää vaikutusta.

Pyörävarkaat ovat liikkeellä

Ihminen luulee olevansa pysyvästi, ellei nyt aivan nuori,  niin ainakin vahva. Vaan mitenkäs kävikään.  Kaikki suunnitellut hommat pysähtyivät kuin seinään, kun flunssa otti räväkän niskaotteen. Tai pikemminkin kurkusta se kuristi.. Suunnaton kipu (minulle kaikki kipu on tätä) pelkän vesilasillisen juomisessa. Nyt alkaa jo helpottaa. Toivon vain, ettei mokoma  keksisi palata takaisin.

Keksin uuden liike-idean, joka sopisi minulle kohtuullisen hyvin. Kävelen koirani kanssa ympäriinsä täällä lähialueella. Päivittäin. Tarkkaavaisuuteni ei aina ole kovin hyvä, mutta erotan sentään suuremmat esineet, lintuparvet ja aina poliisiauton. Ystäväni näki hirttäytyneen miehen, onneksi hän enkä minä. Minä sensijaan näen polkupyöriä. Useimmiten hyviä polkupyöriä. Oletan niiden olevan jostain ja joltain varastettuja ja sitten hylätty, kun ilkiteko on tehty.

Ai mistä tiedän.että ne ovat varastettuja.Kuka heittäisi hyvän pyörän pusikkoon kyljelleen,kuka jättäisi pyöränsä useaksi viikoksi puiston aidan viereen tai kuka jättäisi pyöränsä mitenkään sitä lukitsematta kadulle? Selvästi varastettuja.

Se liikeidea: voisin taluttaa meidän talon pihaan löytämäni pyörän ja kun niitä on riittävästi, pyöräkirppis pystyyn. Tai pitäisikö mennä nettiin ja lähettää kuvia löytämistäni pyöristä? En ole tutkinut, mutta ehkä sieltä löytyisi joku "varastetut pyörät" -ryhmä.

Pihlajanmarjoista käydään kovaa taistelua, mutta ihan luvallista napostelua tämä on.

Ylimielistä satiiria Eduskunta kakkosessa

Voi Ryhmäteatteri minkä teit! Susanna Kuparisen ohjaama Eduskunta II kesti yli kolme tuntia. Välillä se oli pelkkää huutoa paitsi toisella puoliskolla, jossa hitaan laahaavalla nuotilla kerrottiin Finnairin kaupoista ja kytkennöistä veroparatiiseihin. Tunti tätä asiaa tällä tavalla oli kyllä ihan liikaa.

Satiiriksihan tämä näytelmä oli tarkoitettu, satiiriksi veljeskuntien Suomesta, mutta miksi se piti tehdä niin ilkeällä otteella? Niin hirveän ylimielisellä sävyllä.  Pienessä maassamme "veljet" tuntevat toisensa, se on tiedetty. Hyvän satiirin ainekset olivat siis  olemassa jo siinä miten kaikki on limittynyt kaikkeen. Paljon oli myös tehty työtä taustamateriaalin hakemisessa. Pöytäkirjat ja muut vastaavat ovat hyviä lähteitä, mutta entäpä sitten nimettönä pysyneet syväkurkut. Uskoako niihin vai ei. Nehän voivat olla, jos eivät tekaistuja, niin ainakin sopivalla tavalla väritettyjä.

Tässä näytelmässä ketään ei kehuttu poliitikkoja, ei yritysmaailman johtajia, ei järjestöjä. Kenellekään ei annettu hyvää palautetta. No jaa, Lasse Laatusesta luotiin ensin  kielteinen kuva, on pöydällä tanssimista ja kaikkea, mutta lopuksi sitten Laatusenkin annettin melkein itkeä lasten puolesta. Ei mennyt perille, miksi tällainen loppu. Haluttiinko tällä kertoa, ettei kukaan ole täysin paha?

Dokumentteihin pohjautuvaa satiiria ei varmaan ole helppoa tehdä, mutta kai siinäkin on valintoja.
En alkuunkaan tykkää, kun ihmisiä halvennetaan. Tässä tapauksessa vielä, kun satun tuntemaan joitain haukuttuja ja kun satun tietämään, kuinka paljon töitä on tehty ja miten paljon juuri nämä ihmiset ovat tehneet. Olisi kai pitänyt osata katsoa näytelmää ulkopuolisena. Siihen en pystynyt, joten taputukseni olivat hyvin laimeat.