Pentti Linkola ja Vallejon Papyrus

 Koukutuin täysin Irene Vallejon kirjasta Papyrus. Siitä ajattelin kirjoittaa, mutta kävi niin, että Pentti Linkola imaisi ilmatilan. Niinpä ihan ensiksi kaksi sanaa Riitta Kylänpään kirjoittamasta Linkolan elämänkerrasta, joka on ilmestynyt jo muutama vuosi sitten.  Se että luin kirjan vasta nyt, kertoo varmaan syvästä vastenmielisyydestäni melkein kaikkea Linkolan ajattelua kohtaan.

Kaikkihan me tiedämme kuka Pentti Linkola oli. Kalastaja, ekofasisti, hullu, pasifisti ja mitä kaikkia sanoja hänestä onkaan sanottu.  Kun kirjaa lukee, nämä sanat kyllä tulevat mieleen.  Hän on äärimmäisyyksien ihminen puheissaan ja kirjoituksissaan, mutta myös omassa elämässään.  En alkuunkaan voi olla samaa mieltä hänen monien ajatuksiensa kanssa, mutta en silti voi olla tuntematta suurta kunnioitusta.  Olisi hän varmasti päässyt helpommallakin, mutta omapa oli valinta. Hän itse sanoo, että ainoa minkä hän menetti, olivat palkkaluokat.  Nauttia ei saa, ellei ensin ole raatanut sen eteen.  Ja sitä hän kyllä teki.  Kaikki kalastukseen liittyvä, kolmentoista tunnin työpäivät ja talvikalastus, oli lähes järkyttävää luettavaa.  

Eniten kirjassa hämmensi se, miten samassa persoonassa voikin olla niin monta: herkkä ja runollinen, loistava seuramies, taitava kirjoittaja.  Mutta samanaikaisesti kaukana demokratiasta: älä koskaan usko enemmistöön, rahvaaseen, se ei koskaan tiedä mikä sille on hyväksi. Linkolalle ihmiset olivat mölyävää massaa.

Uuden kirjan lukemisen alussa mietityttää, kannattaako tähän käyttää aikaa. Kun kirjan luettuaan tunnetila on täysin pysähtynyt eikä ole puhettakaan, että heti voisi aloittaa uuden kirjan lukemisen, tietää lukeneensa jotain tärkeää.  Näin kävi, kun kuuntelin kirjan Pentti Linkolasta.  Kirja ei ollut pelkästään mielenkiintoinen, se oli sivistävä.

 

Papyrus on toisenlainen kirja. Se on kirja kirjoista, kirjoittamisesta ja kirjastoista.  Vallejo kirjoittaa houkuttelevalla tavalla  kirjan historiaa, painetun sanan tarinaa. Ennen tarinat siirtyivät suullisena perintönä seuraaville sukupolville. Legendat ja kertomukset antoivat tietoa, kertoivat miten ymmärrämme maailmaa, sanoo Vallejo. Suullinen perintö muuttaa tarinoita, mutta niin voi käydä myös kirjallisen.  Kun Mark Twinen kirjojen tekstiä muutetaan vaihtamalla sana n…… orjaksi, meille ei enää välity eletyn ajan henki.

Papyrus” kertoo kirjoista joiden valmistamiseen on käytetty savua, kiveä, mutaa, kaislaa, silkkiä, nahkaa, puuta tai muovia ja valoa.” Kirja vie Aleksanteri Suuren taistelukentille, Pompeijiin, Kleopatran palatseihin, kirjarovioiden äärelle. Mielikuvitukseni sai töitä: luostarien nunnat kopioimassa tekstejä ennen painokoneita tai humanistit kirjoittamassa sulkakynät käsissään. Kirjan ja kirjoittamisen tie on pitkä.

 Ajatelkaa, jos meillä ei olisi kirjoja, jos meillä ei olisi aakkosia tai emme osaisi lukea.  Tai meillä ei olisi kirjastoja, ei kirjoittavia ihmisiä.  On asioita, joita pidämme itsestään selvinä, joita ne tietysti niin monelle ovatkin, mutta eivät ollenkaan kaikille maailman ihmisistä.

Kirjojenkin aikakaudella on tarvittu muistia. Miten hieno ajatus onkaan sen takana, mitä Vallejo kertoo Anna Ahmatovan ystävistä. He opettelivat ulkoa hänen Requiminsa  ja myös monia muita runoja siltä varalta, että hänelle sattuisi jotakin.  Ahmatovan runot olivat yhdessä vaiheessa kiellettyjä Neuvostoliitossa.

 Lukutaitoa tärkeämpää taitoa ei olekaan. Vallejo kertoo, että Kreikassa lukeminen ääneen oli palvelijan tehtävä.  Silloin joskus lukutaitoa ei nähty tärkeänä.  Hän kertoo, että vuoteen 1965 saakka orjien opettaminen lukemaan oli Amerikassa kielletty.  Niinhän se on, että kun lukutaidon kerran oppii, sitä ei enää saa ihmiseltä pois. Ajateltiin kai, että on parempi, kun ovat kokonaan oppimatta.  

 Surullista on tietysti se, että lukutaitoiset ihmiset eivät lue.  He eivät tiedä mitä menettävät.

 Linkola kuoli viime vuonna. Kirjoittaja oli tavannut väsyneen ja vanhan Linkolan, joka ei jaksanut enää kalastaa, jalka ei enää jaksanut nousta veneeseen. Linkola sanoo, että elämä on raskasta, kun jäljellä on vain muistot.  Niinhän meille kaikille käy. Jäljelle jäävät vain muistot. Toivoisin myös kirjojen jäävän. Siihen voin ainakin vähän vaikuttaa huolehtimalla omasta lukukunnosta.Tällaiset kirjat kuin tämä kirja Linkolasta ja Papyrys, vahvistavat kirjojen ja lukemisen merkitystä.