Pienet laululintumme eivät näillä sadekeleillä laulele
meille, vaan ilostuttavat eteläisten maiden ihmisiä. Jos ilostuttavat, sillä ne
voivat päätyä myös grillattavaksi ja herkkusuiden lautasille. Tämä on
miljoonien lintujen kohtalo.
Ranskalaisten ja erityisesti kiinalaisten ruokakulttuurissa
grillatut laululinnut ovat suurta herkkua.
Pikkulinnuista erityisesti sirkut. Kultasirkut ja pohjansirkut. Lintujen
pyydystäminen on kiellettyä, mutta lakia rikotaan jatkuvasti.
Juha Kauppinen on kirjoittanut kirjan luonnon monimuotoisuuden
tärkeydestä. Kun on maalta kotoisin,
luonto on aina ollut läsnä. Se on ollut
itsestäänselvyys, jota ei ole paremmin tarvinnut ajatella. Aina talven jälkeen
tulee kevät, kasvaa ruoho, laulavat linnut. Vaan nyt näyttää maailma olevan
menossa toiseen suuntaan. Mikään ei ole enää itsestään selvää.
Juha Kauppisella on taito kirjoittaa. Hän ei kuulu siihen ryhmään
luontoihmisiä, jotka ärsyttävän tietäväisinä ja ehdottomina ahdistavat ihmisen
nurkkaan. Kauppinen ei heti herätä vastustusta, minut hän sai ajattelemaan.
Sehän on kirjalta jo paljon.
On niin helppo uskoa, kun Kauppinen tarjoaa faktat välillä vähän
tunnelmoiden. Hän kuvittelee, miltä
tuntuisi kultasirkun näkeminen:
”Koiras heläyttäisi
säkeensä ilmoille kostealla rantaniityllä ja loistaisi kuin sitruuna
ilta-auringossa. Nyt se ei ole enää mahdollista. Kultasirkun lopullinen
sukupuutto näyttää vääjäämättömältä.”
Tai kun hän pohtii pikkusinisiivisten häviämistä. Myönnän, ettei minulla ollut tätä ennen
aavistustakaan mitä nämä ovat. Ne ovat perhosia,
jotka ovat hävinneet. Kauppinen kertoo
kirjassa, miksi Heinolassa on vielä pikkusinisiipiä, Hämeenlinnan Ahvenistolla
ei enää ole. Miksi perhoset
hävisivät?
” Pieniä populaatioita, melko kaukana toisista. Ei yksilöiden
siirtymistä, ei geenien virtaa. Muuttuvia oloja, maiseman pusikoitumista,
umpeen kasvua, rakentamista. Kaikkea sellaista, mikä hävittää luontoa Suomesta
ja kaikkialla maailmasta yksi paikallinen populaatio kerrallaan.”
Hentoinen perhonen tarvitsee tuulen suojaa
selviytyäkseen. Siksi ei ole yhdentekevää, millainen sen elinympäristö on.
Juha Kauppinen haluaa pikkusinisiivet takaisin
kotialueelleen. Hän kertoo kirjassa, miten se voisi tapahtua. Ei ihan helppo juttu, sillä eihän perhosia voi
laukkuun pakkaamallakaan kuljettaa Heinolasta Hämeenlinnaan.
Kirjassa on monta hyvää kertomusta. Niin kuin kuukkelista, joka on minulle ennen
kaikkea Lapin lintu. Sen kohtasi joka ainoalla käynnillä Vellinsärpimän
majalla. Kuukkelin merkityksestä Kauppinen sanoo, että
”kuukkelia voi
ajatella sateenvarjolajina. Jos sen suojelee, siipien suojassa kohentuu monen
muun metsälajin tilanne. Ja kääntäen: kun se katoaa, mukana menee monia muita
lajeja.”
Kertomus taimenista, on myös kertomus ihmisistä ja heidän
kodeistaan. Siitä miten Suomen kosket
padottiin. Kun padot tulivat, katosivat kalat. Ja kylät.
”Oikariset
siirtyivät kotitalojensa takaa läheiselle kalliolle katsomaan, kuinka uunit
peittyivät. Talo oli purettu, hirret viety pois, mutta uunit oli jätetty
paikoilleen, piiput pystyyn. Vesi nousi ja jokivarsi ja avara piha alkoivat
muuttua vähitellen järveksi. Siinä me katsottiin niin kauan että kaikki meni
sileäksi ja koski vaimeni”.
Yhdentoista
perheen kodit jäivät veden alle. Seitenoikean kylä lakkasi olemasta 1960.
Kirja ”Monimuotoisuus” on
kertomuksia katoamisista.
”Luonnon monimuotoisuuden ”hupeneminen” ja ”katoaminen” ovat
suomen kieltä, mutta ne eivät sanoina tavoita meitä.” Sanoo Kauppinen ja on
oikeassa.
Joutsenet peseytymispuuhissa viime maanantaina Eläintarhan lahdella.
