Vahva näytelmä muistisairaudesta

Kyyneleet silmissä lähdin pois teatteri Avoimien Ovien Pala palalta esityksestä. Jo etukäteen ajattelin, ettei ehkä pitäisi mennä katsomaan koko näytelmää, koska se käsittelee jo muutenkin liian lähellä olevia asioita.  Eihän se uni illalla sitten heti tullutkaan, kun silmieni edessä pyöri Sinikka Sokan ulkokuori, tyhjyyteen katsovat, mitään näkemättömät silmät.

Muistisairaus on väestön vanhetessa kasvava sairaus.  Kun mummoni joskus  kahdeksankymppisenä syytti, että häneltä varastetaan, ei sairaudelle osattu silloin antaa nimeä. Se oli vain  tyypillistä vanhan ihmisen käytöstä, kunhan höperehtii.  Kun äidilläni  noin 86 vuotiaana todettiin Alzheimer, silloin oli jo edistytty niin paljon, että taudilla oli nimi ja oli mahdollisuus  kokeilla myös lääkitystä.

Ken kerran on kohdannut muistisairaan tyhjän katseen tai on katsonut kasvoihin, jotka eivät ilmaise mitään tai kun illan raivoaminen on aamulla unohtunut niin kuin sitä ei koskaan olisi ollutkaan, niitä ei  hevillä unohda. Kaikista näistä kohtaamisista on jäänyt mieleeni suuri suru siitä miten  epäreilu loppu se on elämälle.  Sillä loppumisestahan on  kyse, kun aivot eivät enää anna ohjeita, kun tunteet lakkaavat olemasta, kun ihminen pelkistyy kuin ontoksi kuoreksi.

Anneli Kanto on tehnyt tekstin ja Heidi Tola ohjannut rehellisen ja monelta puolelta muistisairautta tarkastelevan esityksen.  Avoimien Ovien tapaan näyttämö oli hyvin pelkistetty, turhia tavaroita ei ollut.  Rooleissa olevat Sinikka Sokka, Jukka Pitkänen ja Hanna Seppä tekivät tarkkaa työtä, mutta erityisesti Sinikka Sokka muistisairaana äitinä oli niin hyvä, että sitä oli suorastaan vaikea kohdata. Hänen kävelynsä, koko ilmaisunsa oli pysäyttävää. Se kosketti ja sai minut kyyneliin.

Toinen puoli muistisairauspotilaitten kohdalla ovat omaishoitajat. Puoliso tai tytär, harvemmin poika. Molemmista pitää puhua samassa hengenvedossa. Eli siitä, millaista on olla lapseksi taantuneen ihmisen kanssa. Tai oikeastaan tilanne on vielä pahempi kuin olla pienen lapsen kanssa. Kyseessä on kuitenkin ihminen jolla ainakin sairauden alkuvaiheessa voi olla tosi kova oma tahto ja myös aggressio on yleistä.  Miten työssä käyvä ihminen, jonka on hoidettava  myös työnsä, selviää hoitovastuusta itse sairastumatta? Miten kukaan voi päivästä toiseen olla vastuussa täysin avuttomaksi muuttuneesta aikuisesta? Tiedän, niin moni tänään voi kun ei ole vaihtoehtoja. Mutta sen hinta on kova.

Pala palalta -näytelmän käsiohjelmassa kerrotaan, miten Helsinki, Espoo ja Vantaa ovat järjestäneet ja miten laskuttavat kotihoidosta. Näytelmässä tämä osuus olisi naurattanut, ellei kaikki olisi niin totta. Paloiteltua kotihoitoa, jossa sekä koti että hoito kuulostavat liian sympaattisilta.

The Cock on ihan jees

Vanhan ja tutun Kellarikrouvin tilalla on muutaman kuukauden ollut The Cock, jota on kuvailtu rennoksi ruokapaikaksi jossa voi helposti vain pistäytyä. Tihkusateisena marraskuun perjantaina ainakin yläkerrassa pöydät täyttyivät "pistäytyjistä". Puheensorina oli kovaa ja musiikissakin riittävästi volyymia, mutta se ei häirinnyt.  Hiljaista ravintolaa kaipaavien pitää sitten mennä sellaiseen.

Ruokalista oli englanninkielinen, myös netissä, samoin meitä palveltiin englanniksi. Sellaista se on nykyään. Finnairin lennolla Madridiin lentoemännät olivat espanjalaisia, kieli englanti.

Saimme hyvää palvelua. Kun ajattelimme saavamme pieniä piiperryksiä, päätimme syödä sekä alku- että pääruoan. Tarjoilijamme kuitenkin suositteli, että ladyt ottaisivat ja jakaisivat alkuruoan, koska pääruoaksi valitsemamme vongolipasta olisi aika iso. Niin teimme.

Friiteeratut parsakaalin nuput avokadososeen kanssa olivat erinomaiset. Saimme ne myös tosi kuumina eteemme. Vongolipastassa oli  reilusti pienen pieniä, makeahkoja simpukoita.  Hyvällä tavalla tulinen annos oli pakko syödä viimeistä piirtoa myöten, vaikka se todella olikin iso.

Tarjoilijamme otti ohjat käsiinsä myös viinitilauksessa. Me ajattelimme, että varttuneet ladyt tyytyvät vain lasilliseen viiniä, mutta hän suositteli koko pullo ottamista, kun se pastakin on niin iso. Ja niinhän siinä kävi, otimme pullon hyvä alcasilaista viiniä. Hyvä että riitti. Kun se pasta oli niin iso.

Ystävä vai toveri

Herra Putinia, neuvostososialismia ja uskollisuutta puolueelle on tänä vuonna tarkasteltu taiteessa erilaisilla tavoilla.  Syksyn alussa näkemäni Pirkko Saision tarkka  Slava oli huikean hienoa musiikkiteatteria,  tällä viikolla seurasin pienessä Kapsäkki -teatterissa Markus Leikolan käsikirjoittamaa Suuri ja mahtava -musiikkisatiiria. Riemukasta sellaista.

Kun luin Suuresta ja mahtavasta kertovan käsiohjelman, hiipi  hetken kauhistus mieleeni, miten ihmeessä pariin tuntiin saadaan sopimaan koko suuren Venäjän maan poliittinen historia.  Ei sitä saatukaan, mutta Leikola tutkailikin maailman menoa enimmäkseen vallanpitäjien kautta. Mitä he tekivät ja mitä jättivät tekemättä. Eivätkä ne kasvot olleet ollenkaan kauniit ja hyvät.

Esityksen alku oli vähän hapuileva, mutta loppua kohden meno oli jo verratonta.  Leikola osaa olla pureva.  Mainioita raapaisuja oli useita.  Tarina lähti liikkeelle Leninistä joka kuoli ennen aikojaan. Stalinille ihmisen  henki ei merkinnyt mitään eikä siitä  terrorismista ollut pakotietä. Johtajat seurasivat toisiaan, Neuvostoliitto lakkautettiin, tulivat oligarkit ja Putin. Murhat jatkuivat.

Lauluja oli kaikkiaan parisenkymmentä, reippaita ja tunteellisia venäläisiä lauluja.  Oli Nataliaa, Moskovan valoja, oli Vysotskin Ystävän laulu ja tietysti Kalinka. Sävelmät olivat tutut, mutta sanat eivät.  Kun Breznev hallitsi, hänen aikaansa kuvattiin soittamalla "Unohtumaton ilta"  eli kun "Kremlissä ei liikahda lehtikään".  Ylipäätään hauskoja sanotuksia.

 Myös kirjallisuudessa käsitellään kommunismia. Heidi Köngäs kertoi  radiossa kirjastaan suomalaisesta kommunistista Hertta Kuusisesta. Itseäni on Hertta Kuusinen aina kiehtonut.  joten onpa jännittävää lukea millaisen fakta-fiktion Köngäs on onnistunut rakentamaan. Ainekset ainakin ovat huikeat, sillä Hertta Kuusinen oli puolueen nainen, joka tarkoitti koko hänen elämänsä alistamista puolueelle.  Kirjasta on tulossa  myös TV -sarja. Tosi mielenkiintoinen pala historiaa ihmisistä, jotka uhrasivat elämänsä aatteelle. Vai oliko se uhraus?

Onko tämä vasta alkusoittoa?

Vietin tänään hiljaisen hetken ajattelemalla sen pahuuden sisintä, joka käskee tulittamaan rauhassa perjantai-iltaansa viettäviä ihmisiä.  Vaikka terrorismi on viime vuosina useamman kerran näyttänyt sairaat kasvonsa, en silti ymmärrä, mistä viime kädessä on kyse.  Siitäkö, kun ei enää ole mitään menetettävää, on sama mitä omalla elämällään tekee?

Kun kuulin ensimmäiset uutiset Pariisista, en ajatellut, ei voi olla totta. Enemmänkin oli sellainen olo, että nyt se mitä on "odotettu", tapahtui. Että tämä oli tavallaan vääjäämätöntä. Sen sijaan iskun voima ja laajuus typerrytti. Kaikkein pelottavimmalta tuntui se, miten hyvin organisoidusti murhaaminen tapahtui. Mieli ahdistuu ja sydämessä tuntuu pahalta, kun ajattelen tekojen takana olevaa kylmyyttä ja välinpitämättömyyttä ihmishengestä.

Tämä oli isku Ranskaa vastaan, sanoi Ranskan presidentti Hollande.  Vaikka isku nyt kohdistuikin Ranskaan, on aivan selvää että se koskee meitä kaikkia. Siitä pitäisi myös jokaisen sivistyneen eurooppalaisen valtion ottaa vastuuta. En suostu ollenkaan ymmärtämään entisiä sosialistimaita Unkaria, Puolaa ja Slovakiaa, jotka ottavat EU:lta kaiken mahdollisen rahallisen tuen, mutta muuten eivät halua olla kantamassa vastuuta. Mikään maa ei tästä taistelusta selviä yksinään.

Samanaikaisestä tämän uhan kanssa meillä on valtava määrä ihmisiä, jotka hakevat turvaa ja pakenevat juuri tällaista terrorismia. Siksi tuntuukin pahalta, että suomalaisista löytyy ihmisiä, jotka heittävät polttopulloja ja tiiliskiviä vastaanottokeskuksien ikkunoihin. Mitä ihmeen kunniakasta on uhkailla jo valmiiksi pelon vallassa olevia ihmisiä? Tällaiselle toiminnalle en anna muuta nimeä kuin terrorismi.

En tiedä, mitä kauhavalaiset tällä hetkellä ajattelevat vastaanottokeskuksensa asukkaista, mutta keskuksen johtaja Ilkka Peura ei ole jäänyt odottelemaan, koska lapset pääsevät kouluun. Hän on ymmärtääkseni vapaaehtoisen toiminnan kautta käynnistänyt koulun lapsille ja myös leikkikoulun pienimmille.  Ja jostain luin, että hän on jakanut vastuuta kaikille turvapaikan hakijoille arkipäivän pyörittämisestä. Tässä on erityisen hyvää se, että jokainen meistä haluaa tuntea itsensä tarpeelliseksi. On hyvä kuvitella tovi, miltä itsestä tuntuisi jos joutuisi vain odottamaan ja odottamaan...

Olisinpa jo 80v.

Luottamus on päivän sana. Maamme hallitus oli viime viikolla sisäisessä kriisissä. Syyksi sanottiin luottamuksen puute.  Kun markkinat heilahtelevat, sanotaan,  ettei ole luottamusta. Tässä ajassa liikkuu niin paljon sellaista, johon emme ole tottuneet. Epävarmuus  ja omat pelot lisäävät epäilyä ja epäluottamusta. Luottamus on kova sana.

Olemme usein tilanteissa, joissa emme tunne ihmistä, mutta silti meidän on luotettava häneen. Suomalaisen on helppo luottaa poliisiin, mutta poliitikkoihin luottamuksemme on rapistunut.  Luotamme enemmän heihin, joiden ajatukset ja ideologia ovat lähempänä omaamme ja jotka ovat osoittautuneet sanansa mittaisiksi.  Luottamus mitataan vaaleissa, mutta nykyisenä someaikana siitä joutuu tilille päivittäin.

Joudumme myös joskus tilanteisiin, jossa meidän on samantien päätettävä, luotammeko vai emme. Sain  puhelinsoiton. Soittaja  esitteli itsensä, mutta en saanut selvää kuka hän  oli ja mistä tuli.  Enkä ennättänyt edes kysyä, kun mies jo paahtoi asiaansa hyvällä vauhdilla. Ymmärsin, että kyse oli sähkölaskuni pienentämisestä. Mies sanoi, ettei mikään muutu, että Helsingin Energia edelleen toimittaa sähköni, mutta nyt alkaisin saada sähköä paljon halvemmalla ja että sopimus on vuoden voimassa. Eikä minun tarvitse tehdä mitään, firmat hoitavat käytännön asiat.

Kun mies veti henkeä ja hiljeni hetkeksi, sain minäkin sanotuksi, että hei, olen täällä kuin kysymysmerkki, mitä oikein tarkoitat. Eli  jos kaikki siis jatkuu entisellään, miksi sitten soitat. Melkein kuulin miehen ajatuksen - mikähän taukki tuolla langan päässä on, juurihan sen kerroin.  No hän vastasi asiallisesti: kun tehdään sopimus, niin siihen on saatava suostumus.

En minä nyt tässä puhelimessa ala  tekemään mitään sopimuksia. Johon mies: puhelimessahan niitä nykyään tehdään, se on yhtä hyvä tapa kuin muukin. Epäilemättä. Pari kertaa puhelinfiman hyvin sympaattiset nuoret miehet ovat saaneet minut tekemään puhelimessa kaupat, joista seuraavana päivänä olen joutunut osan perumaan.

Ärsyynnyin. Sähkön myyjä sai minut tuntemaan itseni typeräksi kun en myönny ottamaan vastaan halvempaa tarjousta.  Mutta en voi tehdä sopimusta, kun en luota, onko kaikki niin kuin mies puhelimessa kertoo. Mies eikä hänen firmansa varmaankaan ansaitse epäluottamustani, vaan se, etten luota puhelinmyyntiin.

Tosin tämän sähkömiehen myyntitaktiikka minulle oli myös  ihan väärä.  Sen lisäksi, että hän konetulitti asiansa, hän piti itsestään selvänä, että totta kai vastaan heti myöntävästi.

80 vuotta täyttäneelle ei saa enää puhelimessa tehdä mitään sopimuksia.

Musiikki vie muistoihin

"Hiljaa mummon vanha  kaappikello raksuttaa mummon pienen pirtin lämpimässä.Mummo kutoo sukkaa hämärässä, sukkaa jonka lapsenlapsi saa. Kerran oli kello nuori niin kuin mummokin, mutta siitä kauan on jo - kauan tietenkin - kello raksuttaa muistojen tiellä."

Esittäjinä Matti Louhivuori ja Metro -tytöt.  Luulen, että tämä kappale oli yksi soitetuimmista lauantain toivottujen levyistä, siis silloin 50- ja 60-luvuilla.

Tänään tämä radion kaikkien aikojen pitkäikäisin  musiikkohjelma juhlii  80 vuottaan.  Silloin ennen,  mummon kaappikellon aikaan, mikään ei estänyt ohjelman kuuntelua.  Aivan  alkua ei tarvinnut kuunnella, koska silloin tuli sitä parempaa musiikkia, oopperaa ja sen sellaista.  Se musiikkilaatu ei vielä silloin sanonut minulle mitään. Tärkeintä olivat Iskelmät.  Kotona  oli pieni levysoitin, mutta levyjä ei juurikaan ollut. Hyvin pitkään ainoa  vinyyli oli Tuula Anneli Rantasen vähän koleahkolla äänellä laulama Keltaruusu ja toisen puoliskon Kaunis pesijätär. Rahaa ei ollut levyjen ostoon, mutta iskelmien sanoja kirjoitettiin muistiin. Emme osanneet edes unelmoida mistään spotyfaista.

Nuoruuteni idoleja olivat Olavi Virta, VeikkoTuomi, Seija Lampila, Henry Theel, Helena Siltala ja Annikki Tähti. Ja tietysti Catarina Valente ja Paul Ankan "You are my destiny".

Maaseudulla kesälauantaisin tärkeitä olivat lauantain toivotut, sauna ja tanssit. Saunan jälkeen papiljotit päähän, mekko ylle ja  pyörällä kahdeksan kilometrin päässä olevalle tanssilavalle, jonka puskissa hätäinen kampaus  ja sitten vain tyttöjen riviin odottamaan, huomaisiko joku poika minutkin.

Vieläkin kun kuulen "ah, Egon, Egon, Egon, vain suuri rakkaus tää toivoton..." olen hetkessä Ripovuoren tanssilavalla.

Lauantain toivotut  on meille 1950- ja 1960 -lukujen nuorille muutakin kuin vain musiikkohjelma. Se on osa nuoruuttamme, sitä kaikkein herkintä, ihaninta ja tuskallisinta aikaa.  Niin kuin Metro -tytöt lauloivat:
"On kesä mennyt, tunne lämpöä en nyt. Lohduton syksy on lehdet peittävät maan. Pois armas lähti, sammui taivaalla tähti. Myötä sen, rakkauden miksi kadotinkaan.."

Eikä tässä kuulkaa ole yhtään mitään naurettavaa.

Vahvojen kuvien Tabu

Jos en olisi etukäteen lukenut arvosteluja, olisin varmasti kuvitellut tulleeni väärään teatteriesitykseen.  Vaan kun olin lukenut, tiesin Smedsin Tabun olevan puheesta vapaa näytelmä. Smedsin tulkinta vain 29 vuotiaana kuolleen Timo K.Mukan tekstistä.  Valmistauduin teatteriesitykseen lukemalla Tabun etukäteen. Ei se minua paljon auttanut, sillä musiikin ja valonäytelmän avulla Smeds tarjosi toisia vaihtoehtoja ajattelulle, mutta kyllä hänen näytelmästään löysi myös Mukan.


Tiesin näytelmän alkavan pimeydessä, silti en osannut ollenkaan varautua useita minuutteja kestävään syvään pimeyteen, niin syvään, etten erottanut edes omia käsiäni. Samalla oli häkellyttävää kuvitella itsensä istumassa Kansallisteatterin permannolle. Miten pieneksi sitä voikaan itsensä tuntea. Toinen asia oli hiljaisuus. Annettiin tilaisuus kuunnella itseään ja hiljaisuutta, olla puhumatta. Näyttää olevan vaikea taitolaji. Tyhjä tila on heti täytettävä. Takanani istuvat naiset lopettivat pulinansa vasta kun heille siitä huomautettiin.

Timo K. Mukan Tabu on lempeästi seksuaalisuudesta, ihmistä riipivistä tunteista ja halusta  ja kuolemasta kertova tarina. Näytelmä tavoitti saman hengen, mutta paljon rujompana ja kovempana. Ainoa puheenvuoro (ja sekin nauhalta) liittyi Jumalaan. Jos oikein osasin tulkita, Mukan ja Smedsin käsitykset eivät siinä asiassa eroa.

En yritäkään arvioida näytelmää. Eihän siinä ollut ihmisiäkään kuin Seela Sella hämmentävän vahvana ilman sanojakin sekä Tero Jartti.  Musiikin pauhu, tanssivat valot ja valojen kolmiulotteiset kuviot puhuivat riittävästi. En silti ollenkaan ymmärtänyt kaikkea. En myöskään herkistynyt itkemään, mutta useamman kerran huomasin pidätteleväni hengitystä. Vaikka tällainen teatteri ei ole minun teatteriani, se ei kuitenkaan heti päästä vapaaksi, vaan jää, siis jäi, pyörimään mieleeni.

Miksi oikeastaan kaikelle pitäisi ollakaan sanoja?