Kesänipottelua

Lauantaiaamuna  uimastadionilla on tilaa uida. Kävelijöitä ja uimareita on, mutta ei ruuhkaksi asti. Mukava tunne, kun ei tarvitse hosua, voi tehdä aivan rauhassa omia vetojaan. Selkäuintiakin. Kunnes sitten tuttu juttu. Ensin kaksi naista ui rinnakkain, pitää saada keskustella. Sitten seuraan ilmaantuu kolmaskin. Juttua riittää eikä kiire ole minnekään. Miksi olisikaan, on kesä ja lämmintä. Minua vain nipottaa, kun pitää kiertää kaukaa keskeltä, jolloin saan eteeni vastaan tulevat uimarit. Oma rytmi sekoaa. Eikö niitä juttuja voi keskustella kahvipöydässä uimisen jälkeen? Nipottelua, tiedän. Silti.

Saimme golflähtöön seuraksemme vieraan miehen.  Se on sinällään ihan ok, mutta mutta. Sattui puhelias kaveri. Ehkä vaimon kanssa ei enää ole mistä keskustella, nyt sitten riittää halua ja aihetta jutella. Niin oli joskus töissäkin. Aviomiehiltä ei maanantaisin meinannut puheenvuoroa saada. Olivat yhtä puhekuplaa.

Golf on seurapeli,kyllä. Mutta se on myös laji, joka vaatii ehdotonta keskittymistä. Oma pelini ei ole tänä kesänä ollut oikein varmoissa uomissa, mutta olen saanut lyönteihini ohjausta. Siksi itselläni on suuri tarve ja halu keskittyä golfiin, ei seurusteluun. Se vain on vaikeaa, jos pelikaveri puhua paahtaa koko ajan ja myös silloin kun olen lyömässä. En sanonut mitään, kun ajattelin kokeneen golfarin lopulta ymmärtävän. Näin hetkittäin kävikin.

Ehkä myös ajattelin,että mitä väliä, mehän olemme vain klubipelaajia.Tarvitseeko siitä nyt hermostua, jos toinen haluaa puhua. Itsestäni en antanut kaksista kuvaa, sillä en osallistunut keskusteluun vaan golfiin. Nipottelin.

Naapuritalon nuoret miehet ovat useampana yönä kahden nurkilla lähteneet yökävelylle. Eivät ole olleet ihan niitä hiljaisempia. Hoksasivat myös pihastamme jalkapallon. - Hei, potkitaan palloa! Arvatkaa millaiselta yön hiljaisuudessa kuuluu pallon pompottelu asfaltilla.  Kolmantena yönä avasin ikkunan ja huusin, lopettakaa tuo yöpalloilu ja antakaa ihmisten nukkua. Nipottelua.

Tällaisista kokemuksistako ne suuret naapurien väliset riidat lähtevät liikkeelle? Ensin pientä harmitusta, sitten suurempaa kiukkua ja lopulta ilmiriita.

Ehkä minäkin voin ajatella asiat uusiksi. Jospa vain uisin vähän rauhallisemmin. Kun en kerran omista omaa uima-allasta, on sopeuduttava.
Ehkä minäkin voin ottaa golfin seurustelupelinä,ainakin osittain. Ja pyytää kauniisti hiljaisuutta jos pulina on oikein mahdotonta.

Mutta ne nuoret kesäyössä. Huutakoot. Kohta on kylmää ja pimeää.  Mutta pallon olen piilottanut.




Lenininpuisto on nyt kauneimmillaan.

Lapualaisooppera Mustikkamaalla

Ylioppilasteatterin Lapualaisooppera 2016 esitys alkaa vahvasti: toinen puoli laulaa kansalaissodasta, toinen puoli pakolaisista, heistä Välimereen hukkuneista. Kylmät väreet kulkevat selkäpiitäni pitkin. Kertaheitolla esityksen ohjaaja Sirpa Riuttala limittää menneisyyden ja tämän päivän pahat teot.

Esitys ei siis ole puhdas toisinto Arvo Salon käsikirjoittamasta ja Kalle Holmbergin ohjaamasta Lapualaisoopperasta vuodelta 1966.  Mutta sen henkilöt ovat samat, sen aihe on osin sama.  Ei varmaan ole ollut kovin helppoa yhdistää lapualaisajan  kyydityksiä ja väkivaltaa siihen mitä tänään tapahtuu. Siihen, millainen vihapuhe kohdistuu  maahanmuuttajiin ja heitä ymmärtäviin ihmisiin. Väkivaltaa sekin eikä yhtään sen vähäisempää kuin muurhahaispesään istuttaminen.

Salon teksti kantaa hämmästyttävällä tavalla edelleen:
Miksi on harvat vallassa maan?
Miksi ne riistää mannut ja maan?
Miksi ei köyhät joukolla käy jo vastustamaan?

Näytelmän vahva nainen on Hurja Hilja, jonka  esikuva on kansanedustaja Hilja Riipinen,  Lapuanliikkeen voimahahmo. Hämmentävää, että näitä hiljariipisiä, kovaa kieltä käyttäviä naisia löytyy tämänkin päivän eduskunnasta.  Sitä mietin, että  jos 30 -luvun tapahtumat Suomessa eivät ole katsojalle ollenkaan tuttuja, miten esityksestä saa kiinni. No, ainakin tämän päivän tavoittaa jokainen.  Näytelmä on poliittista teatteria, kyllä. Ehkä hetkittäin vähän naiviakin, mutta mitä sitten. Minusta naivius on enemmän hyve kuin pahe.

Chydeniuksen musiikki soi uudelleen sovitettuna hienosti, ja niin soivat laulutkin. Milloin vaativasti ja voimakkaasti, mutta myös herkästi. Nuorten näyttelijöiden esitys on innostavan energinen ja vauhdikas. Intohimolla tehty.  

Ja mistä erityisesti pidin: näyttämön taustasta. Siitä miten näyttämön taustaa, siis metsikköä ja pusikkoja käytettiin hyväksi.  Näyttämö jatkui luontoon.  Hyvää huumoria.
On sanottu, että Lapualaisooppera on voimakkaasti yksilön vapautta ja demokratiaa puolustava näytelmä.

Se kuuluu myös Lyylin laulussa:
Ei ihmistä saa kovin kourin komentaa
ei aina ahdistella käskyin ankarin
ei ihmiseltä pidä paljon kieltää
vaan pitää myöntää, suvaita ja sietää.
Jos mietii ihmistä ja tutkii tietää
niin sietämisen myönteisyyden mieltää:
myös hellyys, myöntyvyys on piirre sankarin
ja ihmistä saa paljon rakastaa -
EI VÄKIVALTAA.

Käsiohjelman kuvitusta.

Sanat 50 vuotta sitten kirjoitetut edelleen totta.

Uskoako vai epäillä?

Erno Paaslilinna sanoi jo kauan sitten, että "päämääränä ei ole tiedon antaminen vaan ihmisiin vaikuttaminen".  Kieli on alistamisen väline. Vallanpitäjät ovat aina osanneet käyttää kieltä hyväkseen.  Niin kuin Pentti Haanpää  on sanonut: "Sana tuntuu hauraalta aseelta, mutta kuitenkin sillä hakataan ihminen pökerryksiin, hallitaan häntä." Mitähän nämä herrat sanoisivat tämän päivän somesta ja vihapuheesta?

Britanniassa ihmiset ainakin saatiin pökertävään tilaan. Kauanko tässä on globalisaatiosta puhuttu, tai siis kauanko se on ollut olemassa? Olisiko kaksikymmentä vuotta. Ainakin. Silti ihmisillä näyttäisi edelleen olevan sellainen olo, että pitäisi päästä takaisin entisiin hyviin aikoihin. Kun EU häviää, se on kuin hokkuspokkus, kaikki palaa entiselleen. Näin ei tietenkään tapahdu. Ihan vähän hirvittää tämä populistien juhlinta niin Britanniassa kuin Amerikassa.

Meilläkin 27 000 ihmistä on antanut nimensä erolle EU:sta paperiin. Ja kun seuraaviin eduskuntavaaleihin päästään, alkaa sen päiväinen hurlumhei. Silloin ei millään tosiasioilla tule olemaan väliä. Väliä on vain sillä, että joku pääsee hillopurkilleen.

Tosiasioilla ei ihmisiä ole koskaan valloitettu eikä sitoutettu. Siksi tunnemaalarit tulevat roiskimaan värejä seinille. Siinä maalaamisessa ei varmaan tosiasioista  kovin tarkasti välitetä. Myös tässä EU - keskustelussa kuin kaikessa muussakin, sanat ovat hyvin tärkeitä. Ja niiden merkityksen samanlainen ymmärtäminen.

Margaret Atwoodin kirjassa Uusi maa, on geenitekniikalla kehitettyjä uuden ajan ihmisiä, crakelaisia, jotka ovat lempeitä eivätkä tiedä mitä viha on. Heillä ei myöskään ole sanoja kaikelle, he osaavat ilmaista itseään, mutta eivät osaa kirjoittaa.  Siksi he ihmettelevät, mitä mies tarkoittaa, kun hän huutaa  kovaa voi v...ttu, v--ttu. Ketä hän oikein pyytää avukseen?  Miten siis selität tämän manauksen kielitaidottomalle?

Atwoodin kirjassa v -sanan selitys menee jotenkin niin, että se on sellainen, joka ei ole näkyvissä, se on kyllä tässä lähellä ja aina saatavilla, mutta siihen ei voi koskea. Vähän kuin EU.

Kuivaneulapiirros on Anne-Mari Meltauksen.

Galveston

"Olin tiennyt, että jotain oli vialla. Muutamia päiviä aiemmin, kun olin juossut ylös portaita ajaessani erästä tyyppiä takaa,minulla oli ollut hengitysvaikeuksia. Rintaani puristi, tuntui siltä kuin sen päällä olisi levytanko. Olin ryypännyt varsin rankasti pari viikkoa, mutta tiesin, ettei kyse ollut pelkästään siitä. Raivoistuin niin paljon äkillisestä kivusta, että katkaisin tyypin käden."

Nic Pizzolatonin kirjassa  Galveston on paljon pahaa, paljon pimeyttä ja tuskaa. Tästä kaikesta huolimatta se oli kiehtovaa luettavaa. Siinä oli paljon läsnäoloa ja melkein hempeyttä, melkein rakkautta.

Kirja on tarina palkkamurhaajasta, jonka sydän vielä värähtelee ymmärryksestä ja toivosta. Roy on vähän rujo, ei alkujankaan mikään komea ja rumenee lisää kaikkien saamiensa kolhujen seurauksena.  Palkkamurhaajasta pahatkin teot perustellaan hyvällä tarkoituksella. Sitä ymmärtää ja sitä toivoo, että hyvä voittaisi. Niin kuin se lopulta eräällä tavalla voittaakin.

Väkivalta on yksinkertaista ja selkeää. Siinä menee joko henki tai sitten jää ainakin raajarikoksi. Pizzolate osaa taitavasti limittää väkivallan ja pelon, mutta myös mahdollisuuden - pienen, mutta kuitenkin mahdollisuuden, päästä pois tästä elämästä. Ei ole pakko olla huora. Tai tappaja.

Jännittävän psykologisia kirjoja kirjoittava Dennis Lehane sanoo kirjaa vuosikymmenen parhaaksi noir -teokseksi. En ainakaan itse ole pitkään aikaan lukenut vastaavaa pimeydessä vaeltavaa kirjaa, jonka pohjavire on näin vahvasti surullinen.

Viime sivuilla kyyneleet tulvivat silmiini. Ehkä olen tullut yliherkäksi, koska olihan tämä kirja kuitenkin "vain" dekkari. Tai sitten se oli todella hienosti kirjoitettu.