Tuomiojan päiväkirjat hyvää ja lähes tuoretta tavaraa

Se näyttämö minkä Erkki Tuomioja päiväkirjoissaan politiikasta tarjoaa, ei ole kovin mieltäylentävä. Se ei anna kovin lohdullista kuvaa politiikasta eikä politiikan tekijöistä. Erimielisyyksiä, riitelyä, mököttämistä, murjottamista. Mutta sellaista se kai useimmiten on ja on ollut, kun vastavoimat iskevät yhteen. Kirjassa kuvatusta ajasta on parikymmentä vuotta. Voisi ajatella asioiden olevan tänään paremmin, että ihmiset olisivat oppineet. Mitä vielä. Eduskuntaryhmien sisällä käytävät taistelut jäävät nykyään harvoin salaisiksi, niinpä me kaikki pääsemme niistä osallisiksi ja opimme uusia poliittisia sanontoja. Kuten tämän viimeisimmän omiin muroihin pissimisestä.

En tiedä ketään toista poliitikkoa, jonka voisin ajatella kirjoittavan ja julkaisevan vastaavanlaiset päiväkirjat. Siis julkaisevan ne vielä eläessään. Nämä ovat ihan toisella tavalla konkreettiset ja koskettavat kuin poliitikkojen muistelmat. Lisäksi Tuomioja kirjoittaa hyvin.

Päiväkirjan vuodet 1995-97 eivät ole Tuomiojalle olleet kovinkaan suurta herkkua. Taistelun keskellä ei ole hyvä olla semminkin, jos ei itse pääse vaikuttamaan suunnan valintaan. Korkeintaan sitä kyseenalaistamaan. Kirja luo mielikuvan vetäytyvästä, kyllästyneenoloisesta Tuomiojasta, joka tahtoisi tehdä enemmän, olla enemmän. Ei hän kuitenkaan ole mikään hiljainen takarivin mies, sillä suuren valiokunnan puheenjohtajana ja demarien eduskuntaryhmän vetäjänä hänellä on hyvinkin paljon sananvaltaa. Mutta yksinäinen hän sanoo olevansa.

Olen aina ajatellut Tuomiojasta, että hän on sellainen kuin on siksi, ettei hänen tarvitse miellyttää ketään. Toisaalta myös siksi, että hän perehtyy asioihin, ajattelee. Hänestä on pitkän yhteiskunnallisen uransa aikana tullut ihminen, joka on monelle esikuva ja jota halutaan seurata. Mutta tietysti, toisenlaisiakin mielipiteitä miehestä on. Totta on varmasti se mikä kirjassakin todetaan, useat ovat liittyneet sosialidemokraatteihin siksi, että siellä on juuri Tuomioja.

Tämän on varmasti ymmärtänyt myös Tuomioja itse. Siksi oli vähän outoa lukea useammastakin kohdasta ajattelua siirtymisestä vihreisiin.  Olisiko siellä sitten ollut enemmän hengenheimolaisia, joiden kanssa voisi avoimesti puhua asioista? Ehkä. No tätä siirtoa mies ei kuitenkaan tehnyt, mutta ei lähtenyt politiikasta poiskaan. Ja niin kuin nyt tiedämme, edessä olivat hyvät ja vahvat ministerivuodet.

Margaret Thatcherin muistelmien lukemisesta Tuomioja kertoo, että ne olivat mielenkiintoiset mutta masentavat. Thatcher oli tahtoihminen, jolla oli selkeä vakaumus ja määrätietoinen pyrkimys muuttaa maailmaa visionsa mukaan. Sen mukaisesti hän inhosi konsensuspolitiikkaa ja piti kiinni ideologiastaan, hän myös onnistui pyrkimyksessään, oli se sitten maailmalle hyväksi tai pahaksi, kirjoittaa Tuomioja. Oman vahvan vision puuttuminen masentaa. Tuomioja kirjoittaa, ettei sille mitä hän haluaisi maailmassa aikaansaada ole nyt sosiaalista tilausta, ainoa rooli minunkaltaisellani ihmisellä voi olla jarrumiehen ja varoittajan rooli. Tuntui kurjalta lukea tällaista tekstiä. Sama päämäärästään tietoisten ihmisten ihailu tulee esiin myös, kun hän kertoo Nelson Mandelan hienoista muistelmista. Tuomioja toteaa, ettei pysty lukemaan niitä liikuttumatta, sillä tämä Mandela on melkein liiankin hieno ihminen ollakseen totta. Hänelläkin oli selvä tahto ja päämäärä elämässä ja politiikassa.

Myöhempien aikojen historioitsijoille Tuomiojan päiväkirjoista on varmasti suuri hyöty. Olisiko niistä hyötyä tämän päivän poliitikoille?  Aika etäältä asioita seuraavana olen suurella ehdottomuudella sitä mieltä, että varmasti olisi.

Jotta joulutkaan eivät unohtuisi

Minäkin pidän päiväkirjaa. Aika päinvastaista kuin Erkki Tuomioja, jonka paksu teos on parhaillaan luettavanani, 600 sivua tiukkaa tekstiä. Onneksi Tuomiojan kirjassa on vähän jos ei nyt ihan tunnelmointia, niin tunteita kuitenkin. Ehkä tästä enemmän toiste kunhan olen kirjan ensiksi lukenut. Mutta tämä oma päiväkirjani. En tiedä, miksi päivittäin kirjoitan, ehkä siitä on tullut vain tapa. Olen sitä harrastanut vuosikymmeniä, mutta olen myös repinyt vihkoni. Ehkä joskus nuorempana niihin tuli upotettua kaikki mahdollinen tuska, jota en enää halunnut kenenkään lukevan. Eikä suoraan sanoen paljon huvittanut itseänikään lukea kaikkea sitä mitä olin sivuille vuodattanut. Onkohan yleensäkin niin, että päiväkirjaan kirjoitetaan kaikki pahat ja surkeat olotilat, mutta ei juurikaan hyviä ja aurinkoisia päiviä?

Vuoden alun yksi ihanimpia hetkiä on se, kun edessäni on puhdas kirja, jossa ei vielä ole yhtään merkintää. Puhtaat sivut ovat aina kutittaneet minua suuresti. Ne kutsuvat, ne sanovat, täytä minut. Päiväkirja siis pitää kirjoittaa käsin, ei tietokoneella. Se on hitaampaa, mutta siinä oppii myös kirjoittamaan lyhyesti. Kirjoittamisessa kaikkein vaikeinta on valinta. Asioita on paljon. Kirjoittaisinko itsestäni, siitä mitä minulle on tapahtunut, mitä minä näen, koen ja tunnen vai kirjoittaisinko maailmasta ympärillämme? Tosin eivät nämä välttämättä ole toisistaan irrallisia asioita.

Vaikka Googlesta löytääkin melkein kaiken mitä on tapahtunut, silti on ihan toista lukea muutaman vuoden välein, mitä milloinkin olen ajatellut maailmanmenosta. Aineksia tässä ajassa riittää. Vaikka emme haluaisi, joudumme kohtaamaan vaikeita asioita. Sananvapaus, pakolaiset, sodat, nationalismi, rasismi, vihapuhe, köyhyys, eriarvoisuus, näistä kaikista puhutaan nyt ja ensi vuonna. Ne kuuluvat arkipäiväämme, vaikka elämme 2000 – lukua. Hyvin hämmentävää. On helppoa olla kaikkea pahaa ja kaikkea vääryyttä vastaan, vaikeampaa on löytää vastauksia siihen, miten kaikille ihmisille taataan ihmisoikeudet tai miten köyhyys selätetään.

Saahan nähdä kuinka monta ihanaa helmeä kuulen tai luen ensi vuoden aikana. Sellaista oivalluksen oivallusta, joka herättää omaa ajattelua. Tämän vuoden päiväkirjaan olen kirjoittanut lauseita, jotka sillä hetkellä luettuna/kuultuna ovat olleet tärkeitä. Tällaisia:

Hetkessä elämisen kauneus.

Oikeiden, tavallisten kunnollisten ihmisten voitto.

Taiteen tehtävänä on lisätä ymmärrystä toisista ja toisenlaisista.

Siihen aikaan, kun Beethoven sävelsi Eroican, maailma oli paljon hiljaisempi.

On pimeää, vettä sataa ja myrskyää, mutta on myös valoja.

Kuvassa Helsingin Työväentalo, jonka tornissa palavat valot.

Hectorockia ja nostalgiaa

Hector muisteli hiljan kuollutta Leonard Cohenia laulamalla yhden hänen tunnetuimmista lauluistaan Hallelujan. Yhtäkkiä eri puolilla areenaa tuikahti tuikku, toinen siellä, toinen täällä, lopulta valopisteitä oli satoja. Näky oli kaunis ja koskettava. Oli ihanaa olla mukana tässä tunnelmassa, saada olla jättämässä jäähyväiset hienolle laulajalle.

  Lauantain konsertti päätti hänen pitkän kiertueensa.  Noin kymmenen vuotta sitten miehen piti omien sanojensa mukaan lopettaa kiertuehommat, vaan eipä tuo malttanut. Ja miksi olisikaan lopettanut, sillä niin hyvässä vedossa olivat mies ja orkesterinsa.

Hector on siis laulanut 50 vuotta. Me olemme vanhentuneet melkein tasajalkaa. Hectorin laulut ovat olleet läsnä melkein koko aikuiselämäni ajan. Ja ovat vieläkin. Kuuntelen välillä Olavi Virtaa ihan sen takia, että Virran laulut palauttavat mieleen kaiken sen mikä siellä varhaisimmassa nuoruudessa oli ihaninta. Hectorinkin lauluissa on nostalgia läsnä. Niin kuin vaikkapa Laurassa. Laulu on 70 – luvun alun tuote, mutta toimii edelleen. Kun rokahtava Laura juhlakonsertissa kajahti, katsomon etuosan ihmisiä (ensin nuoria naisia) ei pitänyt enää mikään istumassa, oli päästävä liikkumaan. Kappaleessa vetoaa sekä rytmi että niin naiivit ja niin ihanan itkettävät sanat:

Laura ja Ilmari styylaa, Ilmari lahjoitti Lauralleen kukkaa….sukkaa…vaan rahnat ei riittäneet sormukseen…oi Laura suo kaipaan, niin kauheesti kaipaan….

Hectorin sanoitukset ovat puhuttelevia, joku on sanonut niitä laulumusiikiksi.  Mutta Hector on myös aina ottanut kantaa lauluillaan aina hänen ensimmäisestä levytyksestään eli Palkkasoturista alkaen. Luulenpa vaan, että monet Hectorin sanoituksista vetoavat ja uppoavat ihmisiin paremmin kuin yhdenkään poliitikon puhe. Hänen humanisminsa tulee niin syvältä.

Konsertissa oli monta hienoa hetkeä. Oli Mandoliinimiestä, Asfalttiprinssiä ja tietysti ja totta kai kuolematon Ake, Pera Make ja mä.  Jos oli ilo kuunnella Hectoria, niin oli todella suuri ilo kuunnella myös hänen orkesteriaan. Sen soitto oli hienoa.  Ei olisi tehnyt heikkoakaan kuunnella vielä yksi tunti lisää.

Kun kuuntelee vinyyliltä Hectorin 1970 –luvun alussa nauhoitettuja lauluja, ne kuuluvat niin hennoilta, niin varovaisilta, suorastaan söpöiltä. Paitsi tietysti rokkiosasto. Konsertissa orkesteri ja kaikki vahvistimet tekevät tehtävänsä. Siellä hennoinkin laulu saa voimaa, mutta ei välttämättä menetä tenhoaan. En ole koskaan ollut näistä jäähallin kokoisista konserteista innoissani, mutta onhan se toisaalta huikeaa olla mukana tällaisessa spektaakkelissa.

Miltähän laulajasta itsestään tuntuu nähdä ja kuulla kymmenen tuhannen ihmisen olevan täysillä läsnä? En usko että siihen voi koskaan tottua. Ei edes Hector. 

Levyjen kannet jo kertovat millaista tunnelmaa löytyy kansien sisältä.

Rauhaa ja rakkautta tänäänkin toiveissa

Sata vuotta sitten suomalaisilla ei tainnut olla hajuakaan, että seuraavana vuonna Suomesta on tuleva itsenäinen kansakunta. Sata vuotta sitten Suomessa kärsittiin vilua ja nälkää, vaikka tilanne ei vielä ollut niin paha kuin se tulisi olemaan vuotta myöhemmin.  Voita ei enää ollut leivän päälle, kun sitä ei ollut kauppojen hyllyilläkään.  Sata vuotta myöhemmin meillä jonotetaan ilmaista ruokaa eivätkä ne jonot osoita lyhenemisen merkkejä. Nyt kauppojen hyllyt notkuvat tavaraa. Ei tarvitse olla kuin rahaa. Ja rahaa on, jos on töitä. Ja sellaista työtä, josta saadulla palkalla voi elää. Liian monella tilanne ei ole tämä, liian moni eläkeläinen kituuttaa pienellä eläkkeellä. Silti Suomi valmistautuu juhlimaan sadan vuoden itsenäisyyttään rikkaampana kuin koskaan.  

Olen syksyn aikana elänyt kirjojen välityksellä menneessä maailmassa. Tutustuin ja osin luinkin Jukka Kekkosen massiivisen kirjan "Kun aseet puhuvat". Kirjassa Kekkonen tarkastelee poliittista väkivaltaa Espanjan ja Suomen sisällissodissa ja tekee vertailuja näiden kahden maan välillä. Hän löytää paljon yhtäläisyyksiä, vaikka Suomessa sodan kesto oli paljon lyhyempi kuin Espanjassa. Kekkonen kirjoittaa siitä, miten jokainen joutui valintatilanteeseen. Harvalla oli mahdollisuus jäädä puolueettomaksi sivustakatsojaksi. Punaisten ja valkoisten väliin ei jäänyt paljon elintilaa. Näin tapahtui myös Espanjassa.  

Molemmissa sodissa ja sodan päätyttyä ihmisiä tapettiin paljon. Myös ilman oikeutta ja oikeudenkäyntejä. Voittajat määräsivät tahdin.  Sodan jälkeen Suomessa vasemmistolaisesti ajattelevat eivät varmastikaan kokeneet elävänsä demokraattisessa yhteiskunnassa. Silti elämän oli jatkuttava. Myös yhteiskunnallisen elämän. Naiset saivat äänestää ensimmäisissä kuntavaaleissa, ja myös kaikki miehet eli äänioikeus ei enää perustunut tuloihin.  Sisällissodan jälkeen Espanjassa kävi toisin. Siellä valtaan nousi Franco, diktaattori, joka hallitsi maata peräti 40 vuotta. Kun ensimmäisen kerran menin Espanjaan, oli Franco vielä hallitsijana. Muistan vieläkin järkytykseni, kun Malagan lentokentällä oli useita aseistautuneita sotilaita.

Tänään Espanjassa ja monissa muissa maissa ovat nousseet esille uudet puolueet, jotka ratsastavat populismin aallonharjalla. Kestääkö ja voittaako demokratia myös tässä ajassa? Vai onko ihmisillä niin paljon epäluottamusta ja niin vähän toivoa oikeudenmukaisemmasta maailmasta, että he ovat valmiita uskomaan vaikka minkälaisia taivaanrannan maalareita? Ovatko populismi ja vihapuhe niitä tapoja, joilla tämän päivän ihmisiin vaikutetaan vahvemmin? Paljon kysymyksiä joihin ei ole helppoja vastauksia.

Suomi on monessa asiassa hyvä maa. On vain niin, että mikään hyvä ei säily itsellään. Meidän, jotka olemme niitä tolkun ihmisiä, tehtävänä on puolustaa demokratiaa ja ihmisoikeuksia. Vaikka kuulostaakin komealta, kohtaamme näitä asioita jokaisessa arkipäivässämme.

Tulee se talvi vielä uudelleen, jos ei tänä vuonna, niin ensi vuonna.