Olen surullinen jo pelkästä ajatuksesta

 Asun talossa, joka neljän vuoden kuluttua täyttää 100 vuotta. Helsingissä on paljon vanhoja kivitaloja, myös reilusti yli sata vuotta aikaa nähneitä. Niitä ihailemme, koska talot ovat usein kauniisti koristeltuja. Toisaalta Helsingissä on myös taloja, jotka puretaan viisikymppisinä. Hirvittävää tuhlausta.

Muistan vieläkin, kun ensimmäisen kerran(60-luvulla) vierailin hyvin vanhassa kivitalossa, osoite taisi olla Runeberginkatu 57. Muistan hämmästykseni suurista huoneista ja niiden korkeudesta. Ne olivat ihan jotain muuta kuin olin osannut kuvitella. Näin ihanasti voi siis asua vanhassa talossa.

Nyt olen itse asunut lähes neljäkymmentä vuotta vanhassa talossa, joskaan en aivan niin komeassa kuin Runeberginkadun talo.  Mutta on ainakin yksi tekijä, joka saattaa tehdä asuintalostani töölöläistaloa paremman. Talossamme on oma ruohikkoinen piha, jota kiertävät komeat jalavat. Tällaisella helleviikolla puiden arvo konkretisoituu.  Hiostavan kuumiin päiviin ne ovat luoneet sopivia varjonpaikkoja, mutta myös yöt ovat olleet yllättävän hyviä nukkua.  Aamuyön tunteina avonaisesta ikkunasta virtaava ilma on lähes viilentänyt huoneen.  Pitää varmaan mennä ja halia puita kiitokseksi hyvästä palvelusta.  

Ja kun tässä kiittämään aloitetaan, kiitän myös entisiä asukkaita, jotka eivät puoli vuosisataa sitten ole päällystäneet nurmikkoa asfaltilla autojen parkkipaikaksi.  Toki pihastamme voisi saada vielä toimivamman ja paremman, jos siihen vähän santsaisimme. Nyt edessä siintävän putkiremontin yhteydessä siihenkin voisi olla mahdollisuus.

Arkkitehti Harri Hautajärvellä on pitkä lista, miten luonto edistää terveyttämme.  Pihojen ja katujen puut viilentävät asuntoja, vähentävät  adh –oireita ja parantavat pandemiakestävyyttämme. Hän korostaa luonnnonvalon merkitystä.  Jos ja kun talvet muuttuvat yhä hämärämmiksi ja sateisimmiksi, pitäisi asuntoihin rakentaa suuria ikkunoita eikä tehdä niin kuin nyt tehdään.  Hautajärvi sanoo sijoittavetoisuuden johtaneen siihen, että rakennetaan paksumpia, kuilumaisia ja pieniä asuntoja, ja jopa ilman ikkunoita, ilman valoa.

Päivän sana Helsingissä on tiivis kaupunkirakentaminen.  Varmaan sille on hyviä perusteluja, mutta haluavatko ihmiset oikeasti tiiviyttä ja korkeita pilvenpiirtäjiä, joiden ilmastoystävällisyys on vahvasti kyseenalaistettu? Muuttosuunta Helsingistä on poispäin.

Mikä siis tekee mieleni surulliseksi? Edessä siintävä putkiremontti tietää suurta rahanmenoa. Meille on tarjottu rutkasti rahaa, jos annamme luvan rakentaa pihaamme viisikerroksisen talon. Samaan aikaan, kun puhutaan ilmastonmuutoksen kielteisistä vaikutuksista, ja korostetaan pientenkin viheralueiden tärkeyttä nimenomaan kaupunkiasumisessa, nousee esille tarjouksen hyväksyminen.  Kaataisimme upeat jalavat, hävittäisimme pihamme ja saisimme talomme eteen talon. Pelkkä ajatuskin tästä itkettää.

 Näin rakennettaessa toteutuisi myös täydellinen lämpösaarekeilmiö – olisimme joka puolelta korkeiden kerrostalojen lämpimässä syleilyssä. Kun ilmastonmuutos tuo yhä enemmän lämpimämpiä aikoja, tulevien aikojen asukkaat eivät taitaisi ajatella meistä mitään mukavaa.

Nyt jää nähtäväksi, asuiko viisaus vain menneissä talon asukkaissa vai onko meissä nykyisissä ymmärrystä jatkuvuuden merkityksestä.

Tärkeintä ei ole vain tämä päivä, tärkeää on myös huominen.

Arkkitehti Harri Hautajärven haastattelu oli YLEn ykkösaamussa tiistaina 28.6. Se löytyy Yle Areenasta.

Mauno Koivistolle tarjottiin kaviaaria, kyyhkyä ja rauskunsiipeä

 Herroilla on herrojen herkut.  Maistuisivat ne minullekin, mutta kun niihin pöytiin ei ole ollut pääsyä, on tyytyminen kirjaan.  Ravintolat kilpailevat Michelin –tähdistä ja sitä kautta tietysti asiakkaista. Helsingin Aleksanterinkadulla on ollut ravintola, joka ei ole hamunnut tähtiä, mutta siihen on liitetty mainelause ”kaupungin paras keittiö”.  Vertailevaa tutkimusta tuskin on tehty, ehkä maineeseen riittää asiakkailta tullut palaute. Etenkin kun asiakkaat ovat olleet ns. korkeantason väkeä talouselämän ja politiikan huipulta.

Tämän ravintolan huippuaika oli silloin, kun meillä oli pankkikonttoreja joka nurkassa – oli syppiä, koppia, hoppia, skoppia, ja niillä kaikilla oli hulppeat konttorit Aleksilla. Sanoivat pankkimiehet, että Aleksilla olivat kaupungin parhaat keittiöt.  Muutamia vuosia sitten julkaistussa kirjassa esitellään Yhdyspankki-Merita-Nordea –keittiön tarjoamia lounaita ja juhlapäivällisiä, kerrotaan pankkien historiasta ja vähän myös heistä, jotka olivat armoitettuja saamaan kutsun pitoihin.

Kirjan takakannessa kerrotaan, että reseptit on tarkoitettu kotioloissa käytettäväksi.  Kyllä varmaan nämä onnistuvat kotonakin, mutta kokilla pitää olla paljon aikaa ja vähän ehkä osaamistakin.  Kirjassa on upeita kuvia ruokien asettelusta ja sävy sävyyn rakennetuista kattauksista. Näillä lounailla ei pöytiin ole todellakaan tuotu pottukattilaa ja kastikekulhoa. Reseptejä on kirjassa nelisensataa ruokajuomasuosituksineen.  Tietysti heti aloin pohdiskella, mitä voisin kokeilla. Asetelmia en ala rakentamaan ja taitaa myös Calvados ja Gran Marnier jäädä käyttämättä, mutta toisaalta, enhän voi tehdä Tokaji –jääkermaa, jos en osta kyseistä juomaa. Niin että mistä sen tietää.

 Reseptien lukeminen nosti omia ruokamuistoja mieleen. Ensimmäinen syksyni ja talveni Helsingissä, pitkät ja tiiviit työpäivät, jotka usein venyivät myöhäiseen iltaan. Siihen aikaan 60-luvun alussa ei ollut sen paremmin työpaikkaruokailua kuin lounasravintoloitakaan. Voileivät eivät kauan pitäneet nälkää.  Tänään on vaikea uskoa, mutta rakastin rautatieaseman lihapiirakoita.  Ne olivat kuumia ja rapeita, ihania. Lihapiirakka on ollut sen verran vahva kokemus, että vieläkin katson asemalla sitä myymälää ja haen tuoksua. Kumpaistakaan en enää löydä, mutta enpä tunne vetoa myöskään lihapiirakkaan. 

Työ vaihtui ja sain uudet työtoverit. Maalaistytölle oli onni saada lähelleen ihmisiä, joiden seurassa oppi ravintolakäyttäytymistä ja sai tuntumaa erilaisiin ruokiin.  En muista ravintolan nimeä, mutta Fredalla Kampissa se oli. Siellä oli niin sanottu seisova pöytä, jonka komeana kruununa oli kuorellisia katkarapuja.  Työtoverini söi vain katkarapuja. Itselleni ne olivat outoja ja näyttivät vähän hankalilta syödäkin.  Miksi sinä vain noita syöt, kysyin.   -Kotona saa kaikkea mitä täällä on, näitä ei saa, kuului vastaus.

Opin kerralla. Ja tulivathan sitten ne Ruotsinlaivojen seisovat pöydät.

Olin hiljan juhlistamassa ystäväni syntymäpäivää ravintola Lehtovaarassa. Sympaattinen vanha ravintola valkoisin pöytäliinoin. Pöytämme kohdalla seinässä oli pieniä laattoja, joissa ravintolassa käyneet ovat halunneet kertoa, että mekin olemme olleet täällä viettämässä omaa juhlahetkeämme.

Yksi laatoista ryöpsäytti koko entisen maailman mieleeni.

Laatassa luki:

”Tämän pöydän äärellä ovat kansanedustajat Kauko Juhantalo ja Pertti Paasio nauttineet vuodesta 1982 lähtien vuosittain ns. pitkän lounaan. 8.10.2014.”

Juhantalo oli keskustalainen, Paasio sosialidemokraatti.  32 vuotta he kävivät parantamassa maailmaa ruoan ääressä. Olen varma, että heillä on ollut myös hauskaa. Molemmat kuolivat huhtikuussa 2020.

Pitkiä lounaita ei heillä enää ole, mutta ei niitä ole meillä muillakaan. Ajat ovat totisesti toiset, onneksi.

Kirjan tekijät ovat Tuija Ilamo, Kimmo Jokiniemi, Markku Kuisma ja Katja Hagelstam.

Jalavan Mari ei luovuta, tappakaa vaikka

 Venäjää ei voi ymmärtää järjellä, siihen voi vain uskoa, kirjoitti runoilija Fjofor Tjuttsev 1860-luvulla.

 Mitä runoilija tänään kirjoittaisi?  Edelleenkään Venäjää ei voi ymmärtää järjellä, mutta ei siihen voi uskoakaan.  Ehkä olisi oikeampaa sanoa, että venäläisiä vallanpitäjiä ei voi ymmärtää eikä heihin uskoa. Se on nähty.  Sen sijaan venäläisen ihmisen itsensä on uskottava, jotta hän voi elää arkeaan, elämäänsä.Kun Stalin oli vallassa ja kun Putin nyt käyttää häikäilemättömästi valtaansa, oli ja on ihmisen arvo kovin vähäinen.  Vallanhimon paljaat kasvot ovat rumat.

 Sotaa on jatkunut jo kuukauden. Vaikka en aina haluaisi, seuraan aika intensiivisesti uutisia Ukrainasta.  Vielä en ole niihin turtunut ja vielä ne koskettavat varmasti myös siksi, että sodan lopputuloksella on niin suuri merkitys myös meille suomalaisille.

Sain Stalinin ajan maailman vastaani, kun kävin katsomassa näytelmän ” Marian tunnustus-muistokirjoitus hevoselle”. En tiedä, milloin tämän näytelmän harjoitukset ovat alkaneet, mutta tuskin kukaan tekijöistä on osannut arvata millaiseen ajankohtaan esitykset osuvat.  Aivan hurja yhteensattuma. 

Näytelmä on yksi niistä niin monista Stalinin ajan vainojen uhrien kertomuksista.  Hanna Kirjavainen on kirjoittanut fiktiivisen tarinan inkerinsuomalaisen Mari Jalavan kohtalosta. Se perustuu petroskoilaisen uskonsoturin Maria Kajavan elämänkertaan. Hän puolusti luterilaista uskontoaan aikana, jolloin se oli rikollista.  Seuraamukset olivat sen mukaiset.  Hänet vietiin Siperiaan, hän menetti miehensä ja kaksi lastaan. Niin kuin niin monille tapahtui Stalinin aikana. 

Ajattelin, että näytelmän seuraaminen voi tuntua ahdistavalta, kun koko ajan on mielessä kaikki se mitä tapahtuu Ukrainassa.  Marian tunnustus ei todellakaan ole komedia, siinä on paljon pahaa niin kuin vain voi olla silloin, kun ihmistä nöyryytetään ja alistetaan ja kun hänellä ei ole mitään arvoa ihmisenä. Jollain kummalla tavalla esitys ei kuitenkaan ole täysin synkkä, ja antaahan se lopuksi myös toivoa.

 Kiitän ja kumarran teatterille ja esityksen tekijöille.  ”Marian tunnustus” tarrasi kiinni, kosketti ja ajatteluttaa edelleen.  Ella Pyhällön Mari on hienoa, vahvaa näyttelijäntyötä.  Taas kerran.  Ella vie taitavasti katsojan Marin eri mielentiloihin, suruun ja vihaan, mutta myös leikkiin ja hyviin hetkiin.  Jalavan Mari ei luovuta, tappakaa vaikka.  Siinä oli hänen voimansa. Niin sanovat myös monet ukrainalaiset tänään. 

Vaikka aika on juuri nyt mitä on, tämäkin näytelmä vahvistaa uskoa vapaan elämänmuodon tärkeydestä.  Tai ehkä juuri siksi, että aika on mitä on.  Tärkeä näytelmä.

 Teatteri  Avoimissa Ovissa esitetään näytelmää ”Marian tunnustus – muistokirjoitus hevoselle” vielä ainakin huhti-toukokuussa. Pääroolissa Ella Pyhältö ja tärkeässä toisessa roolissa Outi Pulkkinen.   Ohjaus on Hanna Kirjavaisen.

 

 

 

 

Pienempää sanaa kuin tragedia ei voi käyttää

 On itsestään selvää, että voin lähteä Paloheinän pelloille hiihtämään.  Aurinko paistaa, ja on juuri sellainen kevättalven aamu, jota rakastan.  On paljon valoa, on melkein kevät, mutta ihan vielä talvi ei anna periksi. Tunnen vahvasti olevani oikeassa paikassa. Kotona.

Toista on nyt sadoilla tuhansilla ukrainalaisilla, jotka pakenevat tankkeja ja ammuksia. Heiltä otetaan pois niin paljon. Heiltä otetaan pois koti. Niin monet menettävät myös rakkaitaan, koska Putin on täydellisen välinpitämätön ihmisistä.  Hänelle ei ole mitään merkitystä sillä, että ammukset räjähtävät asuintaloissa ja surmaavat naisia ja lapsia.

 Sotaa on nyt kestänyt viikon eikä loppua ole näkyvissä.  Ukrainalaiset ovat valmiita antamaan henkensä, jotta heidän kotinsa, oma maansa, säilyisi itsenäisenä, eikä heitä alistettaisi diktatuuriin.  Minäkin haluaisin kuulla ulkoministeri Lavrovilta vastauksen kysymykseen, miksi ukrainalaiset pakenevat länteen, jos kerran Putin on tullut pelastamaan heidät. Ei taida vastausta tulla ihan heti.

  Putin on ylentänyt itsensä tsaariksi, hän on siis Jumalasta seuraava.  Hän on valehtelemalla ja raukkamaisella toiminnallaan katkonut kaikki kapeatkin luottamuksen säikeet. Ajattelen samoin kuin monet heistä, jotka sanovat Putinin menettävän enemmän kuin voittavan, vaikka sitten voittaisikin tämän käynnissä olevan sodan.  Kuka enää koskaan haluaa olla tekemisissä tuollaisen ihmisen kanssa, jonka toiminta on niin häpeällistä, että siihen on vaikeaa löytää sanoja.

Kukaan ei tiedä, mihin tämä sota päättyy. Tuleeko lopulta seinä vastaan ja Putin joutuu nöyrtymään vai jatkuuko sissisota seuraavat vuodet vai onko tulossa vielä jotain julmempaa, jonka kohteeksi joutuvat muutkin kuin ukrainalaiset.

 Putin valehtelee myös omalle kansalleen. Kerstin Kronvall  kertoo twitterissä, että hän on vuosien saatossa usein kohdannut venäläisiä, jotka ovat sanoneet, että heitä kohdellaan ulkomailla huonosti. Olen aina vastannut, että on yksi maa, jossa venäläisiä kohdellaan erityisen huonosti, nimittäin Venäjä.

Osalle venäläisiä Putinin valtakausi on sopinut oikein hyvin.  Keskiluokalla menee hyvin, ainakin toistaiseksi. He elävät omassa kuplassaan, uskovat herransa sanaan eivätkä halua tietää muusta mitään. Niin kuin joku sanoi, mekin elämme täällä omassa kuplassamme, mutta saamme sentään valita kuplamme itse.

 Helsingin kaduilla kuulee usein venäjää. Nyt joku tyhmä on esittänyt, ettei YLE saisi lähettää venäjänkielisiä uutisia.  Olisi aika älytöntä kieltää ne, koska juuri nyt niitä tarvitaan. Tiedämmehän, miten vääristyneesti lännestä Venäjällä kerrotaan.  Äärimmäisen tyhmää on myös loukata Suomessa asuvia venäläisiä ja heidän lapsiaan. Eihän heillä ole tähän kaikkeen osaa eikä arpaa eivätkä he ole halunneet sotaa.  Pikemminkin tämä kaikki masentaa ja hävettää heitä.  Tämä sota on Putinin ja vain Putinin sota.

 Mutta aina sitä vain ihmettelee, miten valta voi keskittyä vain yhdelle ihmiselle.             

 

 

 

 

Peking oli suurten tunteiden juhlaa

Niin se vain Peking imaisi minutkin mukaansa, vaikken alkujaan ajatellut siihen uppoutua.  En kaikkia lajeja suinkaan katsonut, mutta sain riemuita monista suomalaisten onnistumisista ja kyynelehtiä pettymyksen tuskaa tuntevien kanssa. Nämä olympialaiset olivat koronan merkitsemät, ja lisäksi urheilusuoritusten rinnalla puhuttiin ja kerrottiin Kiinan ihmisoikeustilanteesta. Olisiko pitänyt boikotoida kisoja ja olla katsomatta? Sitä en edes ajatellut tekeväni. Se ei olisi ollut reilua urheilijoita kohtaan. He ovat sentään neljä vuotta harjoitelleet tavoitteenaan paras mahdollinen kunto helmikuussa 2022.

 Urheilu nostattaa tunteita. Se tekee sen urheilijoille, mutta tekee sen myös meille penkkiurheilijoille.  Tämä olympialaisten viimeinen päivä näytti ja antoi meille suomalaisille paljon juuri sieltä suurien tunteiden puolelta.  Heräsin aamuviideltä katsomaan naisten kolmea kymppiä.  Vaikka jo noin puolimatkassa näytti siltä, että mitalit on jaettu, en sitä uskonut.  Näinä päivinä on nähty aika useita viime hetken uupumisia. Niin nähtiin nytkin.  Osa pelimerkeistä jaettiin vasta aivan lopussa.

 Mikään ei varmasti hivele suomalaisen sielua niin paljon, kuin tuollainen Kerttu Niskasen hiihto. Viimeisen kilometrin draama oli huikea - tavoittaa, ohittaa ja kestää maaliin saakka.  Tämä pronssi oli tahdon voitto.

 Niin kuin aina kilpailuissa, jokainen ei voi voittaa.  Kertun kohdalla 0,4 tuntui suurelta häviöltä, mutta Kristan kohdalla 0,1 olikin jo suuri voitto.  Kun mitataan kellolla tai mittanauhalla, saadaan tarkat erot.  

Toista on sitten vaikkapa taitoluistelussa, jossa mittatikkuna ovat säännöt ja tuomarien näkemys.  Kaikkein järkyttävin tapahtumasarja nähtiin taitoluistelussa. Vain viisitoistavuotias venäläinen voimistelija oli tähti, todella kaunis ja taitava. Sitten tulivat kuvaan papan sydänlääkkeet, kohu oli valmis ja loppukilpailu nuorelta ihmiseltä ohi. Kaikkein järkyttävintä olivat valmentajan lauseet suojatilleen – miksi et edes yrittänyt.  Lapsia ei saisi päästää aikuisten kisoihin eikä lapsia saisi uhrata valmentajan voitonhalulle. Niin sairasta.

  Minua niin herkistää, kun isot miehet oikein kunnolla ottavat otetta ja halaavat.  Ei laiteta vain kättä kaulalle, vaan rutistetaan kunnolla. Sillä tavoin kuin leijonat tekivät tänään ja sillä tavoin kun Iivo Niskanen otti Joni Mäen syleilyynsä parisprintin jälkeen.  Halaukset kertovat suuresta tunteesta ja suorituksen merkityksestä urheilijalle. En ihmettele, kun täällä kotonakin silmäkulmat ovat aika monta kertaa olleet märät.  Jos urheilijat ovat menneet tunteiden vuoristorataa, on sitä menty täällä kotonakin.  Ja se on tuntunut hyvältä kaiken koronan keskellä. On ollut syy itkeä, on ollut syytä nauraa. Ja joskus on tehty molempia samanaikaisesti.  Kiitos siitä.