”Onnen pipanoita”

 

Kysymykseen, miten olet jaksanut, ei kovin kummoista vastausta voi antaa. Siinähän tuo menee, päivä kerrallaan.

Ihan vähän olen huolestunut.  Pelottaa se, että en kai ala tottua elämääni, jota voisi kuvata hitaanlaiseksi.  Päivät ja viikot vain valuvat eikä kiire ole mihinkään.  Mieltä ylentäviä kohokohtia on nuivasti.Vaan onhan niitä. Piti vain ensin määritellä, mikä on kohokohta. Turha verrata entiseen elämään, siihen, jota elimme ennen maaliskuun puoltaväliä. Vanhan ajan(!) lopun huipun saavutin maaliskuussa huikean lumisella Saariselällä. Oli hienoa hiihtää edes muutama päivä, mutta siihen se loppui se vapaus.

Kesän pelasti golf, syksyn ihanuus on löytynyt eri puolille Helsinkiä suuntautuneista pitkistä kävelyistä.  On tämä hieno kaupunki. Voit nauttia merestä, puistoista, voit kävellä metsässä.  Olen viime viikkojen aikana löytänyt kaupunkini uudelleen: Kulosaaren, Mustikkamaan, Tervasaaren, Katajanokan, Lauttasaaren ja Lammassaaren sekä tietysti Keskuspuiston vaihtelevat reitit.  Kävelen niin pitkälle kuin jaksan ja tulen sitten ratikalla pois, jos voimat uupuvat. 

Pitkät kävelyt ovat tuoneet hyvää fyysistä väsymystä, mutta ovat ne antaneet myös tyyneyttä sietää hetkittäisiä mielentilan kärvistelyjä.  Onneksi on myös tarjolla niitä (Aapelin) onnen pipanoita. En enää muistanutkaan, kun olen naapureitten jo vanhaa Rokkaa seurannut, miten suloinen voi Irlannin-terrierin pentu olla. Sain ottaa syliin ja sain suukkojakin.  Eräänä päivänä kohdalle osui muutaman viikon vanha pikimusta käppänä.  Siitähän ei ollut ohi menemistä ilman rapsutuksia – ja pusuja toisensa jälkeen. Kun ihmisellä on koiravaje, tällaiset tapaamiset ovat herkkuhetkiä.  Taas mietityttää, pitäisikö sittenkin vielä ottaa koira.

Syksyn vahvat kohokohdat ovat olleet kävely ja kirjat.  Kirjoista nyt vain sen verran, että juuri nyt olen lukemassa Galina Uljatsovan kirjaa ”Vihreän teltan alla”. Kirja alkaa siitä vuodesta, kun Stalin kuoli.  Mitä silloin tapahtui neuvostoihmisen elämässä, mikä muuttui kun tuli suojasään aika vai muuttuiko mikään.  Fiktiota faktan pohjalta.  Mielenkiintoista luettavaa.

Pekka Sauri kirjoittaa Twitterissä miten lapsena iltarituaaliin kuului aina lopuksi isän ”mitä kivaa oli tänään” osasto.  Sauri kirjoittaa, etten silloin osannut ajatella sen merkitystä, mutta vuosikymmenten mittaan se on alkanut tuntua yhä hienommalta rutiinilta: aina löytyi päivästä jotain hyvää. 

Niin löytyy.  Niin kuin tässä yhtenä iltana, kun naapuri toi leipomaansa vielä lämmintä ruisleipää.   

              Kalasatamassa on hienoja tuoleja niin väreiltään kuin muodoiltaan.

 

Hengitä ja keskity – niin helppoa ja niin vaikeaa

 Golfkausi jatkuu aina vaan, ainakin Vuosaaressa on täysi tohina päällä. Itse alan vähitellen lopetella, onhan tästä tänä vuonna jo saanutkin nauttia. Pelikaverini tuskaili yhtenä päivänä, että taas on saanut selitellä golfin viehätystä. Ihmiset eivät ymmärrä, mitä ideaa on lyödä pientä palloa ja kävellä sen perässä tuntikausia.

Tätä samaa mietin itsekin. Olen toukokuusta saakka melkein joka viikko käynyt golfaamassa kaksi tai kolme kertaa viikossa.  Viehätyksen on oltava todella suurta, että sitoutuu tällaiseen säännöllisyyteen.

  Golf on vaikea laji, jossa parhaatkin epäonnistuvat.  Joskus epäilen olevani masokisti, kun viikosta toiseen jatkan, vaikka peli on välillä kauheaa tunarointia. Mutta golf on optimistin laji. Aina on edessä uusi väylä, jossa voi onnistua.  Jos en onnistu tänään, onnistun ehkä ensi viikolla. Aina on tavoite, valmiiksi ei tule koskaan.

Yksi lajin hienouksista on se, että peli antaa myös onnistumisen kokemuksia. Minusta ei ikinä tule hyvää golfaajaa, mutta aina silloin tällöin voin iloita pärjäämisestä.  Se ei ole ollenkaan vähäpätöinen asia tällaisen vanhan ihmisen arjessa.  Elämä nyt vain on tässä iässä sellaista, että arki harvoin antaa hyvää palautetta.  Golfista sen sijaan voi saada paljonkin mielihyvää. Se on hyvä kuntoilulaji enkä yhtään vähättelisi charmikkaiden herrojenkaan seuraa.  Jos nyt sellaisia sattuisi saamaan.

Osa lajin hienoudesta piilee siinä, ettei kaikki ole kiinni tekniikasta. En uskalla sanoa prosenteissa, mikä on tekniikan osuus, mikä muiden tekijöiden. Olen aloittanut lajin vanhana, enkä ole koskaan täysin sisäistänyt kaikkia svingejä.  Jollain tasolla ne osaan.  Opaskirjat kehottavat, luota itseesi, ole rohkea, anna mennä.  Näillä ohjeilla pärjää elämässäkin, vaan on se niin vaikeaa.

Hengittäminen ja keskittyminen ovat minulle golfissa(kin) tärkeitä. Onnistunut suoritus on rento. Sellaiseen ei pysty, jos mieli ja sen myötä myös lihakset ovat jännittyneet.  Olen yrittänyt opetella syvää ja rauhoittavaa hengitystä ennen lyöntiä. Se vain tahtoo unohtua tällaiselta hosuvalta tyypiltä.  Pitäisi ehkä talven ajaksi ottaa ohjelmaan meditointi. Hengittämistä ja keskittymistä voi harjoitella, ja se olisi hyödyksi muuallakin kuin golfkentillä.

Lyöntihetkellä maailmassa ei saisi olla mitään muuta kuin sinä ja pieni pallo. Jos ajattelen, että viimeksi juuri tällä väylällä tunaroin, luultavasti teen niin nytkin. Keskittymiseeni vaikuttavat sekä oma mielentila että toiset ihmiset.  Levollinen ja kannustava peliseura rauhoittaa mielen jännitykset.  Peliseuran merkitys ei ole ollenkaan vähäinen, sillä ollaanhan siinä yhdessä usein yli neljä tuntia.

Lopuksi kirjoitukseni ydin: vanhempikin ihminen pärjää aika pitkälle, jos omaa oivaltavan ja luovan aivotoiminnan sekä vahvat reidet.

Tästä muistosta en halua luopua

 

Minun Helsinkini. Stadion on uusittu. On se komea. Vieressä olevalla Pallokentällä näyttävät korjaustyöt olevan aluillaan. 

Vuonna 1954 meitä oli Pallokentän viheriöllä viitisen tuhatta. Oikein luit. Ei satoja, vaan tuhansia. Olin yksi sinipukuisista naisista kädessäni puna-valkoinen liina.  TUL:n liittojuhlan naisten yhteisvoimisteluesitykseen osallistujia oli niin paljon, ettemme sopineet Stadionille.  Täytimme Pallokentän laidasta laitaan. 

 Ohjelman laatinut Taimi Hirvonen ohjasi esityksen Pallokentän katsomon katolta. Sitä ei enää ole.  Hänen edessään oleva näky oli varmasti juhlava. Oma huomioni keskittyi paikkamerkkiin, jonka päällä seisoin.  Tuskin päässäni oli muuta ajatusta kuin se, että osaisin kääntyä oikeaan suuntaan ja palata takaisin omalle paikalle. 

Olin Keikyän Yrityksen naisten kanssa harjoitellut liikkeitä koko talven kamiinalla lämmitetyn työväentalon salissa.  Meitä oli pieni ryhmä. Harjoituksissa ei voinut mitenkään saada käsitystä miltä ohjelma näyttäisi valmiina, ja miltä se näyttäisi satojen voimistelijoiden esittämänä. Oli aika järisyttävä kokemus saada olla siinä mukana.  Eikä yhtään vähemmän merkinnyt se, että sain olla Helsingissä. Ensimmäisen kerran elämässäni. 

Tällaisen kenttäohjelman laatijalla on oltava hyvä visuaalinen silmä. Hänen on osattava kuvitella miltä yksittäinen liike näyttää monistettuna. Miltä näyttävät vaihtuvat kuviot ja ryhmitykset. Osattava ajatella miten siirtyminen kuviosta toiseen onnistuu. Taimi Hirvonen rakensi ensin ohjelman millimetripaperille, johon hän merkitsi jokaisen voimistelijan.  Ei tainnut olla ihan pieni määrä paperia mitä hän tarvitsi. Sittemmin varmaan tietokoneohjelmat tulivat avuksi. 

Taimi Hirvonen niin kuin melkein kaikki muutkin ohjelmien laatijat Suomessa olivat itseoppineita.  Siihen ei ollut mitään koulutusta.  Ensin ohjelmia tehtiin pienille ryhmille ja sitä kautta opittiin perusasiat suurempien joukkojen liikuttamisessa.  Monen ohjelman taustalla oli tarina.  Se auttoi voimistelijoiden eläytymistä.  Ehkä myös liikesarjojen muistamista. 

En tiedä, näemmekö vielä tulevaisuudessa Stadionin täydeltä voimistelijoita ja heidän esityksiään.  Kyse on ainakin kahdesta asiasta. Ensinnäkin haluavatko voimistelijat osallistua ja harjoitella, mutta myös siitä, ovatko suuret joukkojuhlat tärkeitä urheilujärjestöille.  Mikä on suurten joukkojuhlien arvo tänään? Silloin ennen niiden arvo oli todella suuri. Sekä voimistelijoille että järjestöille. 

En silloin vuonna 1954 Pallokentällä ollessani tiennyt, että työelämäni sisältö tulisi olemaan useiden vuosien ajan naisvoimistelua, näytöksiä ja kilpailuja, ohjaajakoulutusta ja järjestötoimintaa.  Stadion ja Pallokenttä olivat osa sitä maailmaa.  Minun Helsinkini.

 

 

 

Annammeko edes vähän toivoa paremmasta?

Lähikauppani edessä sama mies on myymässä Isoa numeroa päivästä toiseen.  Keväällä korona aiheutti keskeytyksen, mutta loppukesästä hän oli taas omalla paikallaan. Vaikuttaa, että se on nimenomaan hänen paikkansa, koska en ole siinä muita nähnyt.  Hän seisoo paikallaan vakaasti sataa tai paistaa.

 Helsingissä on jonkin verran myös kerjääjiä. He ovat useimmiten naisia. Istuvat maassa. Heidän ohittamisensa on helppoa, koska maan tasalla istuvia ei tarvitse kohdata.  Kuulen heidän kilisyttävän kupissa olevia kolikoita. Se ärsyttää.  Suomalaisilta ei saa vaatia. Me olemme jästipäistä kansaa.  Meidän on saatava antaa omasta tahdosta. Tai olla antamatta.

Toista on Alepan miehen kanssa. Hän on silmieni tasolla. Näen hänet. Eikä hän ole ihan mykkä. Hän on hyvin kohtelias, suorastaan nöyrä. Hänellä on pehmeä ja kiltti ääni, kun hän kiittää. Hän kiittää, vaikka en lehteä olisi ostanutkaan.  Hänet on opetettu olemaan kohtelias.  Silti koen hänen myyntinsä vaativaksi.  Se ei johdu hänen tavastaan myydä, vaan minusta.

 Mies rikkoo rauhaani.  Hän tuo nähtäväkseni sen, että kaikki eivät voi kävellä kaupan ovesta sisään ja ostaa, mitä milloinkin tarvitsevat. 

Lehden myyjät ovat pääasiassa itäeurooppalaisia romaneja.  Vaikka sanotaan, että he ovat liikkumaan tottunutta väkeä, en silti osaa ajatella tämän valinnan tapahtuneen kuin pakosta.  He eivät ole saaneet töitä omassa maassaan eivätkä he pääse töihin myöskään Suomessa.

Isoa numeroa on kaduillamme myyty pian kymmenen vuotta.  Nykyään myyjät koulutetaan myyntitehtävään.  He myös pukeutuvat yhtenäisiin liiveihin, joilla he viestivät, olemme osa isompaa organisaatiota, emme ole rikollisia. Myymme lehteä, emme huumeita.

Viime vaaleissa Alppilan äänestysalueella eniten ääniä saivat Vasemmistoliiton ja vihreiden ehdokkaat.  Näin ajatellen tämä on oivallista aluetta myydä lehteä. Ehkä kauppa käykin, koska hän niin tiiviisti seisoo kaupan nurkalla.  Ainakin alue on keskustaa helpompi ja ystävällisempi.  Oletan.

Vuonna 2018 Iso Numero tuotti myyjille yhteensä noin 175 000euroa. Mutta oli ottajiakin. Summa jakautui noin sadalle myyjälle. Rahat lähtivät kotimaahan, Romaniaan tai Bulgariaan. Helppoa työtä lehden myynti ei ole.  Saatat joutua seisomaan ulkona lehtien kanssa 13 tuntia ja saat myydyksi kolme neljä lehteä.  Se on kuitenkin kerjäämiseen verrattuna aktiivista toimintaa.

Syyskuun lehtinumeron ilmestyminen tietää sitä, että lehden myyjiä on runsaasti näkyvillä. Kaksi ensimmäistä viikkoa lehden ilmestymisestä on parasta myyntiaikaa.  Luultavasti myös kiltisti hymyilevä mies on uuden lehden kanssa Alepan nurkalla.

 Kymppi on minulle pieni raha, hänelle paljon enemmän.

Koira on hyvä lenkkikaveri, mutta myös paljon muuta

 Löysin sadetakin taskusta koirani kakkapusseja. Itkuhan siinä tuli. Olivat vielä sellaisia punaisia. Ihan niin kuin Tapsu olisi ikinä välittänyt minkä värisiin pusseihin hänen ulosteensa korjaan.  Lopulta en välittänyt minäkään.  Kunhan niitä vain aina oli mukana.

Minun on edelleen kovin ikävä koiraani.  Saan herkistyskohtauksia milloin missäkin.  Tutuilla poluilla, nuuhkimispaikossa, ruokaa laittaessa, aamulla herätessä.  En lakkaa ihmettelemästä, miten pieni koira on voinut niin täysin täyttää kotini. Ja mieleni.

Tapsulla oli paikkansa sänkyni yhdellä kulmalla.  Hän tiesi sen, mutta onhan koirankin saatava joskus venytellä ja saatava oikaista itsensä poikittain koko sängyn mitalla.  Opin itse olemaan ojentelematta, opin valitsemaan sängystä vain toisen reunan.  Joskus aamulla hämmästelin, että olin sentään sängyssä enkä lattialla. Pieni otti ison tilan.

Kaipaan suunnattomasti aamuisia hellittelyhetkiämme. Heti herättyäni saatoin työntää kasvoni Tapsun kaulalle, hengittää ja haistella hiljaista karvaturria.  Hän salli sen protestoimatta.  Ehkä minun läheisyyteni tuntui mukavalta Tapsustakin.

Usein otimme päiväunet kulmasohvalla samalla tyynyllä. Se ei aina mennyt ihan yksinkertaisesti. Suljin silmäni, nyt nukun. Saan tassun läpsäytyksen käsivarteeni.  Rapsuta.  Tottelen hetken. Uusi läpsäytys. Ei riitä, lisää.  Siitä en ihan vähällä päässyt karkuun. Kunnes sitten lopetti.  Tänäänkään ei rapsutuksia saa tarpeeksi. Siitä me unilta heräsimme, lähekkäin.

Kaikkia snautsereita eivät ihmiset kiinnosta. Tapsua kiinnosti. Jos joku porukka seisoi kadulla keskustelemassa, kävelymme ei jatkunut.  Tapsu pysähtyi tuijottamaan, mitä te siinä seisotte. Kerta toisensa jälkeen.  Selitä siinä vieraille ihmisille, voisitteko vähän antaa huomiota koiralleni.

Muutamia vuosia sitten talossamme asui Noora. Häneltä Tapsu sai aina runsaasti rapsutuksia.  Kunnes eräänä päivänä kaikki oli toisin.  Tapsu ei suostunut menemään Nooran lähelle, vaan kiersi tytön kaukaa.  Noora oli hankkinut kanin.  Tapsu ei tykännyt Nooraan siirtyneestä kanin hajusta, vaikka muuten jahtasi kaikkea liikkuvaa. Näin meni ehkä kaksi kolme vuotta. Noora oli yhdentekevä.  Kunnes sitten eräänä päivänä Tapsu meni Nooran luo rapsutettavaksi. Mikä nyt on toisin? Nooran kani oli kuollut pari viikkoa aiemmin. Pieni tarkka vainukoirani.

Jääkaapillakin saan nykyään käydä ihan noin vaan. Mistään ei ilmesty pientä kerjääjää.  Tapsu oli aina mukana, kun kokkasin. Istui keittiön lattialla ja seurasi tekemisiäni. Tiesi saavansa lopuksi palkinnon, mutta sitä ennen kävimme aika usein tiukahkon keskustelun.

Tapsu istuu keittiön lattialla ja katselee syömistäni.

 – älä kerjää, mene pöydän alle odottamaan.  Ei vaikutusta.

 – oikeasti, mene nyt siitä kerjäämästä, sun vuorosi tulee. Pitääkö tässä oikeasti korottaa ääntään?

 Lopulta Tapsu nousee seisomaan, kääntää minulle selkänsä ja istuu uudelleen.

En mene pöydän alle, kelpaako tämä? Syö nyt, että minäkin saan.

 Kultainen itsepäinen koirani.

Kun olin lähdössä illalla ulos, hän seurasi hievahtamatta pukeutumistani. Pääsenkö mukaan?  Syyllistävä katse jäi seurakseni. Tänne jätät, ihan yksin.  Kun tulin kotiin, vastaanotto oli kuitenkin aina täydellinen. 

Viimeisten viikkojen aikana Tapsu ei enää tullut vastaan riemusta hypellen, mutta pää nousi ja töpöhäntä vipatti. Tätä en enää saa, tähän en tahdo tottua.  

 

Ann Selin – ei mikään takarivin tyttö

 Yhä nuoremmat ihmiset tekevät tai heistä tehdään elämänkertoja, henkilökuvia.  Sellaisen on nyt saanut myös työmarkkinajohtaja Ann Selin. Hyvä, että on tehty. Ensinnäkin siksi, että Ani antaa ihanteellisen lähtökohdan kirjalle – tsupparista puheenjohtajaksi ja kansainväliseksi vaikuttajaksi. Mutta myös siksi, että kirja kuvaa ammattiyhdistysliikkeessä tehtävää työtä sellaisen ihmisen kautta, joka on liikkeessä sisällä. Hän tietää mitä puhuu. Näitä ei ole liiaksi ollut.

Kirjan kirjoittaneet Pirkko Vekkeli ja Ismo Loivamaa onnistuvat hyvin avaamaan Ann Selinin persoonaa. Millainen hän on neuvottelijana, johtajana ja pomona, työtoverina ja ystävänä. Henkilökuva on vahvasti kehuva.  Niinhän elämänkerrat yleensä tahtovat olla, mutta onhan tässä aihettakin.

Jos en tuntisi Ania ollenkaan, voisin yksinkertaisesti sanoa, että likka (tamperelaisittain) on mennyt elämänsä läpi nauraen.  No ei kyllä ole, vaikka toisaalta, jos luon mielikuvan Anista, se on ilman muuta sydämellisesti naurava ja silmät sikkurillaan katsova Ani. Paitsi sen yhden kerran, kun edessäni seisoi todella kiukkuinen ihminen, jonka silmissä ei ollut hitustakaan ystävällisyyttä.  Se oli silloin, kun olimme eri mieltä liittoon valittavasta puheenjohtajasta.  Onneksi olemme isoja ihmisiä eikä se jäänyt jäytämään meitä kumpaistakaan.

Jotkut ihmiset ovat sellaisia, että he imevät itseensä kaikkea mitä ympärillä tapahtuu. Ovat uteliaita. Ja samalla oppivat. Liikeliitto, jossa minäkin 80-luvulla aloitin työt, oli kooltaan pieni niin jäsenmäärältään kuin henkilökunnaltaan.  Se oli silloin myös vahvasti puheenjohtajavetoinen.  Hyvässä ja pahassa.  Pieni liitto mahdollisti myös monessa mukana olon, jos itsellä oli siihen halua. Anilla oli. Kolmen työvuoden jälkeen hänet valittiin toimistoväen luottamusmieheksi.  Siitä se taisi alkaa.  19 vuotias nuori nainen sai jo silloin suunsa auki.  Myllykertsissä oli taidettu saada hyvä oppi.

Kirjassa kuvataan Anin työuraa tehtävästä toiseen.  Nuorisosihteeriksi valittu nuori nainen tiesi mitä tahtoi: ”Halusin heti maailman valmiiksi.” Tunnistan tästä niin itseni.  Kun annetaan mahdollisuus, niin mitä sitä odottelemaan, vaan täysillä vaan töitä tekemään.  Ja kun todella tykkäät siitä mitä teet, sitä tekee ahnehtien. ”Se oli yksi liiton makeimpia duuneja.” Mutta seinä tuli Anillekin vastaan, seurasi totaalinen uupuminen.  Oppirahat oli maksettava, tekemisen rajat oli löydettävä.

Kun selaan kirjan lopulla olevaa luetteloa Anin tärkeistä vuosista, tulee vähän pakahduttava olo.  Jäsenyys monissa hallituksissa on tiennyt jatkuvien kokousten sarjaa.  Sellaiseksi se kai nykyään on mennyt.

Suuren ammattiliiton puheenjohtajan halutaan olevan monessa mukana.  Olen itse varsin huono kokousihminen. Hermostuin siitä, kun ne veivät energiani.  Ja harvoin antoivat mitään.

Vähemmästäkin menosta saa vatsahaavan. No Ani sai sen ja sai paljon muutakin. Hänen sairaskertomuksensa on kuin kauhukertomus.  Meidän piti yhdessä lähteä ihmettelemään Victorian putouksia ja auringonlaskuja Sambesi –joelle.  Anista ei ollut lähtijäksi, kun aivojen verisuonissa todettiin vaarallinen valtimon pullistuma. Sen leikkaus onnistui.  Ja sitten ne kaikki muut jutut ja lopuksi vielä rintasyöpä.  Edes sairauksissaan tämä nainen ei välittänyt kohtuudesta.  Onneksi nyt on kaikki hyvin.

Vekkeli ja Loivamaa ovat kirjoittaneet hyvin luettavan kirjan.  Kirjassa on toisaalta paljon tietoa, mutta se on myös monipuolinen kuva rohkeasta naisesta. Ei mikään takarivin tyttö.

 

 

Tapsu 17.9.2006-27.7.2020

Hän oli kämmenen kokoinen, kun hänet sain. En tiennyt, että koiran pentu voi olla niin pieni. Hän hurmasi meidät hetkessä. Hän toi kaiken surun keskelle ilon ja hymyn. Hän oli vastustamaton.

Mieheni sai nauttia Tapsusta vain neljä kuukautta, minä melkein neljätoista vuotta. Hän oli meidän terapiakoiramme. En liioittele, kun sanon, että harva asia on antanut minulle niin paljon kuin koirani. Niin monet kesäiset aamut, sateen raikastamat illat tai lumihangessa mönkimiset, niin monet metsäretket olisivat ilman Tapsua jääneet kokematta. Tapsu oli aina valmis lenkille.

Saan olla Tapsulle kiitollinen hyvästä kunnostani. Juuri siinä iässä, kun naisen askel alkaa väkisinkin hidastua, nuori koira vaati liikkumiseen ripeyttä , menoa eikä meinaamista. Hän ei antanut minun vanheta liian aikaisin.

Tapsu rakasti ihmisiä, vaikkei viimeisen vuoden aikana enää antanutkaan heidän koskea. Kropassa oli kipuja. Loppuun saakka hän säilytti katseensa. Tapsu tuijottaa tapitti vastaan tulevia ihmisiä niin intensiivisesti, että heidän oli kysyttävä, mitä koirasi haluaa. Vain huomiota, ei muuta, ehkä vähän rapsutusta, vastasin.

Tapsu myös laittoi elämäni palikoita sillä tavoin uuteen järjestykseen, että hankki minulle keskustelukavereita ja uusia ystäviä. Kun ihmiset eivät ihan helpolla voineet ohittaa läheisyyteen haluavaa koiraa, sain siitä osani minäkin.

Mistä Tapsu piti? No mistä koirat pitävät – herkuista. Varsinkin, jos naapurini olivat pihalla grillaamassa. Ensin kerjättiin herkkupaloja, seuraavana päivänä tutkittiin pöydän alta, josko sinne olisi jotain pudonnut. Aina oli.

Olin jo kauan sitten päättänyt, etten kiusaa Tapsua pitkillä hoidoilla. Tämä tilanne putosi nyt eteeni nopeammin kuin osasin arvata. Tiesin ettei kaikki ole kunnossa, mutta en tiennyt, että elimistössä tapahtuneet muutokset olivat jo niin huonoja, ettei vaihtoehtoja enää ollut.

Tänään aamulla pidin Tapsua sylissäni viimeisen kerran.

 Hän oli viisas ja kiltti koira, järisyttävän itsepäinen, mutta aina niin hellyttävä.

 Nyt on iso tyhjä tila. Päivieni ihana rytmittäjä on poissa.

Yamaica Sound 8v.

Olen kyllästynyt olemaan vanha

Radiossa soi ”Taas on aika auringon….”, on ihan pakko tanssia. Liihottelen kuin ennen Ripovuoden tanssilavalla.  Valssin loputtua puuskutan, pulssikin hakkaa. Mokomasta.  Mitä jos kavaljeeri haluaisi tanssia toisenkin tanssin?  Jaksaisinko? Ajatuskin kesäiselle tanssilavalle menosta saa tuomionsa. Juna meni jo.

Nuoret naiset lenkkeilevät nykyään paljon. He herättävät muistot niiltä ajoilta, kun hölkättiin ympäri Tapiolan silkkiniittyä. Siis siihen aikaan kun juokseminen ei vielä ollut kaikkien harrastus. Enää ei onnistu edes hölkkä. Paitsi ratikan perässä 40 metriä sujuu vielä vauhdilla.  Ratikassa sitten vähän säälien katsovat, että kannattaako tuon takia saada sydänkohtaus, kun seuraava kulkupeli tulee muutaman minuutin kuluttua.  Vanha ei odota.

Luin Antti Eskolan kirjan ”Vanhuus” viitisen vuotta sitten.  Silloin kirja ei kaikilta osin minua tavoittanut, mutta aika on tehnyt tehtävänsä. Eskola kirjoittaa kahdesta määritelmästä. Toinen on onnistuneen vanhuuden käsite ja toinen on irtaantumisteoria.

 Onnistunut vanheneminen on yhtä kuin hyvä mieliala. Vaikka olisi vaivojakin, silti voi olla hyvä mieli.  Ja se kai sitten tarkoittaa jotain sellaista kuin tyytyväinen vanhus.  Miksi tuo sanapari tuntuu pahalta?  Siksikö että tulee mieleen vähään tyytyvä vanhus?  Ettei vanha ihminen enää tarvitse niin paljon.  

Olen vanhentunut hyvin tavallisesti kuten kai useimmat tekevät.  Erityisesti aamuisin tuntee ikänsä, kun kroppa on kuin tikku-ukko.  Kaikki paikat junnaavat vastaan. Hidas ja harras venyttely auttaa, muttei yhtään lisää notkeutta.  Suututtavaa.  Aina sitä näkee itsensä sellaisena kuin silloin joskus.

Vanhuuden merkit voivat olla moninaiset.  Joku on sanonut, että ihmisen hidastuva kävely ja ylipäätään vaikeus kävellä, kertovat tulevista sairauksista. Joka tapauksessa  askel lyhenee ja vauhti hidastuu. Se ei kuitenkaan saisi ole syy kävelyn lopettamiselle, pitäisi olla päinvastoin. 

Säännöllinen kävely ja omien voimien mukainen vauhti siirtää aivan varmasti vähän eteenpäin sitä päivää, jolloin joutuu toisten hoivattavaksi.

Itseäni askarruttaa väsymys.  Eskola kysyy, että voisivatko kävelyyn ilmestyvät vaikeudet yhtäällä ja yleinen väsymys toisaalla olla ne merkit, joiden avulla vanhenemistaan voi parhaiten seurata. Tässä sitä ollaan oman elämänsä laboratoriossa!

Väsymystä on tietysti monenlaista. Liian kovan fyysisen golfpäivän jälkeen väsymyksen ymmärtää. Toista on sellainen yleinen väsymys, joka ei tule mistään. No tulee, vanhuudesta.  Tilanne muuttuu vakavaksi, jos on jatkuvasti hyvin väsynyt, jos aloitekyky häviää ja jos ei enää saa mitään aikaiseksi. Ei jaksa katsoa televisio-ohjelmia, lukea kirjoja, ei edes soitella ystäville, niille toisille vanhoille.

Eskonen kirjoittaa irtaantumisteoriasta eli että vanheneva ihminen irtaantuu sosiaalisesta maailmasta vähin erin.  Niinhän ne sanovat. Kahdeksankymppistä vielä juhlitaan, sitten tulee unohdus.  Vaikka aina onkin kyse omista valinnoista, se päivä tietysti tulee, jolloin innostuu enää harvoista asioista. Yhä enemmän ymmärrän, miksi aktiivinen isäni viimeisinä vuosinaan niin usein vain istui keinutuolissa tekemättä mitään. 

 Aurinkoisella terassilla olisi kiva istua. Vaan ei sinne kannata sen yhden tuopin (pienen!) takia mennä. Kyllästyttää olla vanha. 

Tapsu tietää mikä on hänelle hyväksi.

Korona-aikana pienet asiat korostuvat

”Naisen sanoja, siis joutavia; vanhan naisen, siis kaksinkerroin joutavampia.” (J.M.Coetzee).

 Sanon silti.

Koululaiset olivat puistolenkillä samaan aikaan kuin minä koirani kanssa.  Vastaan tuli noin neljäntoista ikäisiä poikia, yhdellä oli energiaa vähän muita enemmän. Sellaista tönimistä.  Nuori mies minulle valittamaan, kun nuo kiusaavat minua.  Sanoin, tuutko sylkkyyn?  Ihan heti eivät hoksanneet edes nauraa.  En kuullut kommentteja, mutta ehkeivät sentään pelänneet, että käyn käsiksi. 

Nuoret pojat ovat hellyttäviä. Haluavat huomiota ja hyväksyntää. Niin pitkälle kuin mahdollista, heitä pitäisi hellitellä. 

Lähipuistoissani olen päivittäin tavannut useita vähän vanhempia naisia. Eli neljän seinän sisältä on lähdetty ulos.  Eräänä päivänä pari rouvaa huilasi kesken sauvakävelyn.  Toinen heistä kertomaan, että hän on täyttänyt 90 vuotta. Se ei heti olisi tullut mieleeni.  Kai sitä kuultuaan vuosiluvun, näkee silmissään rupsahtaneen, kumaraisen hahmon. Tämä nainen ei ollut kumpaakaan.

Sitä vain mietin, koska itse alan ventovieraille kertomaan iästäni.  Kai sekin on edessä eli vuodet tulevat niin tärkeiksi, että ne on saatava sanoa.  No jos ihminen ysikymppisenä sauvakävelee, niin kyllä sillä voi jo kehuskellakin.  Huomaan, että olen jo pari kolme kuukautta kertonut, että vanha koirani täyttää ihan kohta 14 vuotta. Se tapahtuu kuitenkin vasta syyskuussa. Niin että miksi olen halunnut tehdä koirani vanhemmaksi kuin hän onkaan? Ehkä koirani ylle sataa ylimääräistä ihailua. Ai noin vanha!!!  Ja noin virkeä. Eikä Tapsu tiedä tästä mitään.

Eevalla (n. 85v) on ollut vähän kipuja. On pari kertaa viety jo tutkimuksiinkin.  Onneksi ei kuitenkaan ole tarvinnut jäädä sänkyyn, jaksaa käydä kaupassa ja kävelemässä.  Kävi tietysti myös kirjastossa heti kun ovet aukesivat.  Vallilan kirjastossa olikin ollut palvelussa komea mies, sellainen poninhäntäinen ja hyvin avulias. Oli ilo katsella niin kaunista miestä, kertoi Eeva. 

Eivät ne taida nuoret miehet tajuta, miten me vanhat heitä katselemme.  He eivät vielä ymmärrä, että meidän on otettava ilo pienistä hetkistä.   Näinä aikoina ja näillä vuosilla pienetkin muruset tuntuvat makeilta.  Ja mihinkä ne vuodet olisivat sen pienen tytön meistä hävittäneet.

”Viikot kuluvat hirveää vauhtia, ja päivät vain toistavat itseään”.  Luulisi, että minä sanoin näin. Sanoinkin, mutta näin sanoi myös korona-ajan nuori yhdeksäsluokkalainen.  Aika kuluu, päivät sekoittuvat toisiinsa. Monet ovat korona-aikana joutuneet/saaneet elää arkea, joka tuhansille on valitettavan totta. Yksinäistä ja yksitoikkoista. ”Paras lääke yksinäisyyteen on toinen ihminen”. Sitä lääkettä ei vain aina ole saatavilla.

Enemmän kuin korona, minua pelottaa tulevaisuus. Jaksaako tämä yhteiskunta huolehtia heistä, jotka eivät itse siihen pysty.  Lääkäri Kaarlo Simojoki  sanoo:  ”Minusta on väärin, että alkoholistit ja huumeiden käyttäjät leimataan, ja että heitä kohdellaan vähäarvoisempina kuin muita. Kun työskentelin Espoon vieroitushoitoyksikössä, havahduin siihen, kuinka monen potilaan tarinassa toistui sama: hän ei ole saanut ajoissa hoitoa, häntä on kohdeltu huonosti ja hän tuntee alati olevansa kakkosluokan kansalainen. Potilaat häpesivät omaa olemassaoloaan.” (haastattelu Demokraatissa).

Apinat kaipaavat kosketusta. Niin mekin.

Elämää koronakaranteenissa

Nyt ne on ostettu, maskit. Tai siis hengityssuojaimet. Toistaiseksi ovat vielä pysyneet pakkauksessa. Käytän tarvittaessa.  Ajatus kasvot peittävästä suojasta on vastenmielinen, vaikka en ihan ymmärrä, miksi. Ehkä se on vaan sitä normaalia jästipäisyyttä. Kun en ennenkään ole tuollaisia pitänyt.  Itse asiassa tämän ikäisen kohdalla niihin pukeutuminen voisi olla suorastaan ympäristöä kaunistava tekijä. 

Miten jaksamme elää karanteenissa?  Elämmekö vai annammeko yksitoikkoisuudelle periksi? Vastauksia on varmasti monenlaisia. Jos ihmisellä on liikuntakyky tallella, ei ulkoilua salliva karanteeni ole kovin musertava. Tilanne on kokonaan toinen heillä, joilla liikkumisen vaikeus tuo haluttomuutta lähteä ulos.  Puhumattakaan heistä, jotka eivät voi ollenkaan lähteä yksin ulos. Lyhytkin kävelylenkki on nyt todella palkitseva. Nyt juuri luonto lumoaa herkällä vihreydellään.

Kunhan sää lämpiää, voisi ohjelmaan ottaa ystävien kanssa istuskelun kallioilla tai meren äärellä.  Vaikka sitten maskit naamalla.  Sittenhän näyttäisimme kaikki yhtä viehättäviltä.

Jos kesästä tulee samanlainen kuin menneestä talvesta, jota ei siis tullut ollenkaan, se on tosi tosi paha juttu.  Siitä on jo monta vuotta, kun oli kesä joka ei tullut. Olen unohtanut miltä se tuntui.  Jotain hyvää räntäsateessa on - tartuntariski pysyy pienempänä kuin lämpimillä keleillä.

Ostoksilla käynnin koen edelleen pahimmaksi paikaksi.  Kaupassa tulee ylivirittynyt olo, mutta ehkä se on vain viisasta pelkoa. Aina on törmäilijöitä, jotka vähät välittävät muista.  Tosin tuntuu siltä, että vähän enemmän otetaan huomioon muita ihmisiä. Noin kuukausi sitten tilanne oli paljon pahempi. Golfkentällä sen sijaan on tilaa ja väljyyttä.  Vain pelikaverit ovat lähituntumassa.

Onko se tämä aika vai onko se tämä ikä, joka on tehnyt keskittymisen entistä vaikeammaksi.  Ihminen on onneksi luova otus . Aina voilöytää jotain johon jaksaa keskittyä.  Niin kuin omaan itseensä.  Järkkäsin oman elokuvateatterin, jossa saatoin ihastella diaprojektin heijastamien kuvin kautta mitä kaikkea silloin joskus teimmekään.  Siis silloin kuin ei ollut nykyisenlaisia puhelinkameroita. Diakuvia on muutamia satoja.  Osa skannattuna tietokoneelle. 

Sitten on vielä yksi laatikollinen vhs –nauhoja.  Ihania vanhoja filmejä.  Ja toinen laatikollinen C-kasetteja.  Ihanaa vanhaa musiikkia.  Mitähän näille kaikille ihanuuksille pitäisi tehdä? Ehkä on luopumisen aika.

Tällaisina aikoina näemme ja aistimme normaalia herkemmin asioita, jotka ehkä muulloin eivät olisi niin tärkeitä.

Ystäväni antoi minulle tomaatin taimenen, hyvin pienen alun.  Yllättävän nopeasti tomaatti kasvoi korkeutta.  Mikä riemu olikaan löytää siitä eräänä päivänä keltaiset kukat. Kun vähän leyhettelen vartta, saan huoneeseen terttutomaatin tuoksun. Se on hyvä tuoksu. Nyt vain odottelen tomaatteja. Ne tulevat varmasti ennemmin kuin karanteeni loppuu.

Koronakevään tunnelmia

En tiedä missä on huitsin nevada, mutta sinne tämä hiton virus saisi mennä.

Oli käytävä apteekissa. Saatoin mennä, kun paikalla oli vain henkilökunta. Sitten käväisin S-marketin ovella. Kansaa lappoi sisään ja ulos. En minä. Kävelin Alepaan. Pari ihmistä ostoksilla.  Menin sisään, vaikka ovella oli ilmoitus, että minun aikani on aamulla kello seitsemän. Enhän ole vielä edes hereillä silloin. Ostin tavarani, pakkasin reppuni ja kävelin kotiin. Pulssi hakkasi tuhatta ja sataa. Olo on kuin olisin ollut pahanteossa.  En olisi ikinä uskonut, että voin tuntea näin vahvaa syyllisyyttä. Siis kaupassa käynnistä. En tykkää, en tykkää yhtään, mutta siedettävä on.

Ystäväni ovat hoitaneet kaupassa käynnit.  Ei tämä siitä kiikasta. Mutta kun joskus puuttuu vaan jotain pientä.  Nyt en olisi esimerkiksi älynnyt pyytää tuomaan tippaleipiä. Niitä Fazerin ohuita.  Niitä voi ja pitää nyt syödä noin vappuun saakka. Siman unohdin, mutta ehkä nämä ensimmäiset menevät alas kuiviltaankin. Pieniä ovat elämäni ilot.

Muuten tämä karanteenissa olo alkaa sujua.  Olen sopeutunut kohtuullisen hyvin muuttuneeseen lukujärjestykseen. Vähän on kuitenkin nikottelua.  Kuvittelin, että ilman muuta jumppaan ja tanssin ainakin joka toinen päivä.  Ohjelmia on verkossa tarjolla vaikka kuinka.  Vaan kuinkas onkaan käynyt.  Kun ei tarvitse mennä tunnille määrättynä aikana, aloitus siirtyy ja siirtyy.  Ja taas jäi väliin tänäkin päivänä.  Nyt neljännellä koronaviikolla olen havainnut huomattavaa löysäilyä.

Alan epäillä, että ihminen tarvitsee pakkoa tehdäkseen jotain hyvää itselleen.  Ulkoilu ja lenkkeily eivät sentään näin keväällä tarvitse käskytystä.  Onneksi ulkoilua ei ole edes meinattu kieltää.  Ovatkohan lenkkeilijät huomanneet mitään muutosta juoksupoluillaan sen jälkeen, kun lehdissä julkaistiin kuva juoksijoita ympäröivästä bakteeripilvestä? Minussa se sai aikaan sen, että pidän jokaista juoksijaa totaaliriskinä itselleni. Niinpä käännän heille selkäni enkä vahingossakaan hengitä juoksijaan päin.  Olisiko pientä hysteriaa havaittavissa, ehkä.

Aika on aika merkillinen käsite.  Se kuluu nopeasti, jos teet jotain mielekästä. Mutta se kuluu myös, vaikka et tekisi yhtään mitään.  Jotta nämä lähiviikot kuluisivat nopeasti, kannattaa siis löytää itselleen kivaa tekemistä.  Ovat kuulemma hiivat ja jauhot kaupoista vähissä. Pullantuoksu täyttää kodit.  Mukava ajatus.  Mutta jos yrittää elää pullalla ja suklaalla, siitä ei hyvää seuraa.  

Kannattaa panostaa ruokaan. Kun syö hyvin, energia riittää paremmin tämän kaiken sietämiseen.  Nälkäinen ihminen masentuu.

 Luonnosta löydettyä taidetta

Jazz -elämänkerrat vievät toisenlaiseen maailmaan

Ihmisen elämä on yhtä odotusta. Milloin minkäkin.  Kesän tai sulhon. Mitä enemmän tulee ikää, sitä vähemmän on enää odotuksia. Mutta aina niitä kuitenkin on. Tällä hetkellä meillä kaikilla suomalaisilla on yhteinen odotus: menisipä tämä vaihe nopeasti ohi. Voisipa alkaa elää elämää ilman koronaa.

Ensin koko alkuvuoden sai odottaa talvea, tuleeko vai ei. No ei tullut. Sitten heräsi toinen toive. Saadaan varmaan pitkä kevät ja pitkä golfkausi. Ehkä tällä menolla kentät aukeavat jo maaliskuussa. Niin kuin aukesivatkin. Mutta sitten. Riskiryhmään kuuluvana ei ole mitään asiaa golfkentälle.  Ei ainakaan heti kauden alussa. Mutta kukaan ei tiedä kuinka pitkälle mennään ennen kuin tilanne normalisoituu. Ehkä silloin ollaan jo elokuun kuutamoilla. Tämä tekee mieleni surulliseksi. Eritoten kun tiedän, ettei minulla ole jäljellä enää kovin montaa golfvuotta.  Jana lyhenee.

Golfin harrastaminen on antanut niin paljon. Jatkuvaa haastetta, ystävien kanssa seurustelua, kuntoilua.

Mieli on täynnä odotusta myös silloin, kun otan kirjan käteeni.  Olisiko edessä hieno ja koukuttava lukukokemus vai pettymys.  Useimmiten se on siltä väliltä. Harvoin enää osuu kohdalle kirja, jonka ahmii. 

Somessa liikkuu ajoittain kirjalistoja, joista voi saada lukuidean itselleen.  Kehuivat siellä Miles Davisin omaelämäkertaa. Ilahduin suuresti, kun löysin kirjan hyllystäni. Ihana jazzia rakastava mieheni ei ollut ostanut vain vinyylejä, vaan hän oli ostanut myös näiden trumpettia ja saksofonia soittavien huippujen tarinat kuten juuri Davisin, mutta lisäksi Dizzy Gillespien, Charlien Parkerin ja Louis Armstrongin kirjat. Vain Satchmosta kirjoitetut muistelmat olen lukenut.

Olisivatko tässä ne kirjat, jotka saisivat minut rauhoittumaan lukemiseen? Se rauha kun on koronan takia ollut kadoksissa.

Aloitin jazzin mestareihin tutustumisen Davisin kirjasta, koska niin usein halutessani kuunnella jazzia, valitsen juuri Miles Davisin musiikin.  Miles Davis soittaa minulle mieleistä melodista jazzia.

Davisin kirja on raakaa tarinaa amerikkalaisesta jazzin maailmasta 1940-1970 –luvuilla.  Se ei ole siloteltua kerrontaa. Se on huumehörhöjen maailma, se on liian nuorena kuolevien muusikoiden maailma.  Mustaa soittajaa kuunnellaan, mutta myös potkitaan.  Sen ajan ihanat filmitähdet Ava Gardner, Elisabeth Taylor, Marlon Brando istuvat ilta toisensa jälkeen kuuntelemassa, kun Miles Davisin trumpetti soi.  Kirjasta välittyy upeasti silloisen maailman kuumeinen syke.  Siellä missä on Miles Davis, siellä myös on naisia. Niitä riittää. Eikä mitään kaunistella.

 Mutta kirjan pääosassa on musiikki. Ja sen tekijät. Onhan se todella kiinnostava maailma. On ainakin ollut.

”Ja nopeammin kuin olin osannut kuvitellakaan meiltä alkoi irrota aivan uskomatonta musiikkia.  Se oli niin upeaa, että minulla kävi kylmät väreet, ja samoin yleisöllä… Kaikki soittopaikkamme olivat tupaten täynnä, ja kansa jonotti pitkinä letkoina ulkona kaduilla sateessa ja tuiskussa, pakkasessa ja helteessä. Se oli mahtavaa.”

Kun arkemme muuttui

Normaalissa arjessa minulla alkaa olla vaikeuksia keskittymiskyvyn kanssa, nyt on vielä vaikeampaa. Keikun somessa, luen kirjaa, katson sarjoja, kurkkaan välillä twitteriin, kirjoittelenkin turhanaikaisia. Pitäisi järjestellä talvivaatteita, mutta tuossa ne lojuvat.  Kuuntelen ja luen uutisia koronasta, ne eivät rauhoita. 

En oikeasti valita. Eihän tämä karenssi omaa elämääni ihan valtavasti muuta. En joudu työttömäksi, en menetä tulojani, ei tarvitse huolestua lapsista. Jumppatunnit ovat viikko-ohjelmasta pois, mutta Helena lähettää joka viikko uuden ohjelman. Latinotanssituntejakaan ei ole, mutta nekin jatkuvat netissä.  Lenkillä voi ja on pakko käydä, kun on koira. Lukupiirini ei voi kokoontua, mutta onneksi on kirjoja.  Ne eivät lukemisella lopu.

Kulttuurini on nyt sitä mikä on sadoille tuhansille suomalaisille aivan normaalia: television ja radion ohjelmat.   

Sukulaismies elää pienellä paikkakunnalla.  Ovat siellä miehet tottuneet käymään aamukahvilla pienessä kahvilassa. On keskusteltu päivän uutiset ja kuultu uusimmat juorut.  Ehkä on pidetty metrin väli, ehkä ei. Nyt elämä kapeutuu lisää, jos kahvilat sulkeutuvat. Jäljelle jää yhden kaupan kassa kenen kanssa voi keskustella. Jos on flexi välissä.  Urheilun ja musiikin suurkuluttajana sukulaismies putoaa entistä syvempään hiljaisuuteen. Televisiosta ei tule urheiluohjelmia, ei tule konsertteja.  Ja kun ei ole nettiyhteyksiä, ei ole Yle Areenaakaan.  Onneksi on sentään puhelin.

Hiljainen on kylätie ollut siellä synnyinpitäjässäni jo kauan, mutta nyt se hiljenee entisestään.

Tätä koronan hallitsemaa elämää on vietetty vasta lyhyt aika.  Ihmisten välisten jännitteiden ei vielä luulisi nousseen ylärajoille. Poliisi on kuitenkin saanut jo normaalia enemmän tehdä vierailuja perheisiin väkivallan takia. Jos tämä suljettu elämä jatkuu vaikka neljä kuukautta, se aika tulee eittämättä olemaan monelle yhtä helvettiä.

Kysymys on siitä, miten pää kestää.  Ainakaan oma pääni ei kestä, jos elän vain koronan luomassa maailmassa. On pakko olla lukematta kaikkea, on pakko olla miettimättä kaikkea. On pakko suojella itseään. Tämänikäisen pää on heikko ottamaan vastaan tällaista maailman laajuista tuskaa ja epävarmuutta.

Aamuyhdeksän jälkeen Alppipuistossa soi saksofoni.  Tuuli oli vähän liian kova, mutta silti ääni kaikui ympäri puiston. Saisipa tätä joka päivä.  Niin kuin saan päivittäin kuulla runon Ella Pyhällön esittämänä.  Ei niin kovin suuria asioita, mutta miten hyvältä ne tuntuvatkaan.

Antti Tuuri: taiteilija Arvid Bromsin levoton mieli

Joskus jo ensimmäiset rivit antavat aavistuksen kirjan hengestä:

”Minä pidän perää ja Helvi Inkeri soutaa. Pyydän sitä nostamaan hameensa helmaa polvien yläpuolelle, niin että voin perää pitäessäni katsella muutakin kuin järvimaisemaa.”

Antti Tuurin kirja taiteilija Arvid Bromsista alkaa siitä, kun taitelija saapuu Lappajärvelle viidennen vaimonsa kanssa. Minkä sille voi, jos miestä hallitsee vahva eros, jota naiset eivät mitenkään voi vastustaa. Ja onko se miehen syy, jos se koituu naisen tuhoksi.  Näin miettii kuvataitelija Arvid Broms.   

Antti Tuuri piirtää osin faktapohjalta kuvan Arvid Bromsin elämästä kirjassa ”Levoton mieli”.

Ja olihan siinä elämässä kerrottavaa. Paljonkin.  Oli petoksia toisensa jälkeen, varkauksia ja vankilareissuja, oli juopottelua ja väkivaltaa, mutta myös taulujen maalaamista.  Kirja ei avaa, millaisia tauluja ja piirroksia Broms taiteili. Wikipediasta voi katsoa joitain kuvia.

Seinäjoelta ja Pohjanmaalta luulisi tauluja löytyvän enemmänkin, sillä siellä oli hänen suuri tukijansa, autokauppias vaimonsa kanssa. Monet myös ostivat hänen töitään.  Lappajärvellä pitäjän varakkaat kuten nimismies ja kunnanlääkäri kaivelivat kuvettaan ja ojensivat useamman kerran seteleitä Bromsin kouraan.  

Jos taulut eivät käyneet kaupaksi, siitä saattoi seurata hyvin turhautunut olo, jonka Helvi Inkeri sai tuta.  Varsinkin viinapäissään mies oli raivokas. Silloin lensivät lasit, lautaset ja kattilat pitkin pihaa.

Mutta Helvi Inkerillä oli keinonsa.  Hän hiljensi humalaisen miehen rauhoituspiikillä. Näin paha taltutettiin, ja taloon tuli rauha seuraavaan päivään saakka.

Arvid Bromsilla ja Emmi Jurkalla oli ainakin vuoden päivät kestänyt salasuhde.  On sanottu, että näyttelijä Jussi Jurkka olisi heidän lapsensa.  Helppo uskoa, kun katsoo rinnakkain Bromsin ja Jussi Jurkan kuvia. Elleivät ole veljeksiä, ovat sitten isä ja poika. Jussi Jurkka vieraili Lappajärvellä ja tuli sinne kerran myös Laila Kinnusen ja Ville-Veikko Salmisen kanssa. Tästäkin Tuuri kertoo.

Emmin ja Bromsin suhde päättyi rajuun mustasukkaisuuskohtaukseen, jossa Emmin leuka meni Bromsin iskusta sijoiltaan.

Taiteilijan suuri unelma oli saada näyttely Helsinkiin. Se voisi ratkaista kaikki taloudelliset ongelmat.  Näyttely toteutui, mutta arvostelut eivät paljon lohduttaneet. Suuri menestys jäi häneltä saavuttamatta.

Antti Tuurin tekstiä on helppo lukea. Tekee mieli sanoa, että se on juohevasti, rennolla otteella kirjoitettu.  Sävy on ystävällinen ilman irvailua. Siihenkin olisi ollut aineksia, silllä olihan tämä omalaatuinen taitelija pienessä kylässä häkellyttävä tapaus.  Puuteroidut posket ja punatut huulet.  Hullu mies, joka ui avannossa.

 Ja se, miten hän näki ja huomioi naiset.  Olivat nämä sitten vaikka leipomassa:

 ”Nyt emäntä vaivaa pullataikinaa leivinpöydällä, tervehdin emäntää ottamalla sitä kyynärpään yläpuolelta paljaalta kohdalta. Kiittelen emännän käsivartta sileäksi ja pehmeäksi kuin nuorella tytöllä. Emäntää naurattaa, mutta samalla näen, että sitä myös hiukan hävettää, kun silitän käsivartta hellästi.”

Broms oli varsinainen taivaanrannan maalari, hurmaantui naisista ja selitti kaikki typerät tekosensa itselleen myönteisesti. Hänellä nyt vain oli sellainen sielunrakenne. 

"Helvi Inkeri uskoo, että Haaksirikkoinen –taulusta tulee hieno, koska tunnen paljon langenneita naisia ja olen itse ollut syyllinen niiden lankeemukseen.”

Hupeneva ja katoava luontomme

Pienet laululintumme eivät näillä sadekeleillä laulele meille, vaan ilostuttavat eteläisten maiden ihmisiä. Jos ilostuttavat, sillä ne voivat päätyä myös grillattavaksi ja herkkusuiden lautasille. Tämä on miljoonien lintujen kohtalo.

Ranskalaisten ja erityisesti kiinalaisten ruokakulttuurissa grillatut laululinnut ovat suurta herkkua.  Pikkulinnuista erityisesti sirkut. Kultasirkut ja pohjansirkut. Lintujen pyydystäminen on kiellettyä, mutta lakia rikotaan jatkuvasti.

Juha Kauppinen on kirjoittanut kirjan luonnon monimuotoisuuden tärkeydestä.  Kun on maalta kotoisin, luonto on aina ollut läsnä.  Se on ollut itsestäänselvyys, jota ei ole paremmin tarvinnut ajatella. Aina talven jälkeen tulee kevät, kasvaa ruoho, laulavat linnut. Vaan nyt näyttää maailma olevan menossa toiseen suuntaan. Mikään ei ole enää itsestään selvää.

Juha Kauppisella on taito kirjoittaa. Hän ei kuulu siihen ryhmään luontoihmisiä, jotka ärsyttävän tietäväisinä ja ehdottomina ahdistavat ihmisen nurkkaan. Kauppinen ei heti herätä vastustusta, minut hän sai ajattelemaan. Sehän on kirjalta jo paljon. 

On niin helppo uskoa, kun Kauppinen tarjoaa faktat välillä vähän tunnelmoiden.   Hän kuvittelee, miltä tuntuisi kultasirkun näkeminen:

 ”Koiras heläyttäisi säkeensä ilmoille kostealla rantaniityllä ja loistaisi kuin sitruuna ilta-auringossa. Nyt se ei ole enää mahdollista. Kultasirkun lopullinen sukupuutto näyttää vääjäämättömältä.”

Tai kun hän pohtii pikkusinisiivisten häviämistä.  Myönnän, ettei minulla ollut tätä ennen aavistustakaan mitä nämä ovat.  Ne ovat perhosia, jotka ovat hävinneet.  Kauppinen kertoo kirjassa, miksi Heinolassa on vielä pikkusinisiipiä, Hämeenlinnan Ahvenistolla ei enää ole.  Miksi perhoset hävisivät? 

” Pieniä populaatioita, melko kaukana toisista. Ei yksilöiden siirtymistä, ei geenien virtaa. Muuttuvia oloja, maiseman pusikoitumista, umpeen kasvua, rakentamista. Kaikkea sellaista, mikä hävittää luontoa Suomesta ja kaikkialla maailmasta yksi paikallinen populaatio kerrallaan.”  

Hentoinen perhonen tarvitsee tuulen suojaa selviytyäkseen. Siksi ei ole yhdentekevää, millainen sen elinympäristö on.

Juha Kauppinen haluaa pikkusinisiivet takaisin kotialueelleen. Hän kertoo kirjassa, miten se voisi tapahtua.  Ei ihan helppo juttu, sillä eihän perhosia voi laukkuun pakkaamallakaan kuljettaa Heinolasta Hämeenlinnaan.

Kirjassa on monta hyvää kertomusta.  Niin kuin kuukkelista, joka on minulle ennen kaikkea Lapin lintu. Sen kohtasi joka ainoalla käynnillä Vellinsärpimän majalla. Kuukkelin merkityksestä Kauppinen sanoo, että 

”kuukkelia voi ajatella sateenvarjolajina. Jos sen suojelee, siipien suojassa kohentuu monen muun metsälajin tilanne. Ja kääntäen: kun se katoaa, mukana menee monia muita lajeja.”

Kertomus taimenista, on myös kertomus ihmisistä ja heidän kodeistaan.  Siitä miten Suomen kosket padottiin. Kun padot tulivat, katosivat kalat. Ja kylät.

  ”Oikariset siirtyivät kotitalojensa takaa läheiselle kalliolle katsomaan, kuinka uunit peittyivät. Talo oli purettu, hirret viety pois, mutta uunit oli jätetty paikoilleen, piiput pystyyn. Vesi nousi ja jokivarsi ja avara piha alkoivat muuttua vähitellen järveksi. Siinä me katsottiin niin kauan että kaikki meni sileäksi ja koski vaimeni”.  

Yhdentoista perheen kodit jäivät veden alle. Seitenoikean kylä lakkasi olemasta 1960.

Kirja ”Monimuotoisuus” on kertomuksia katoamisista.                                                                                                        

”Luonnon monimuotoisuuden ”hupeneminen” ja ”katoaminen” ovat suomen kieltä, mutta ne eivät sanoina tavoita meitä.” Sanoo Kauppinen ja on oikeassa.

Joutsenet peseytymispuuhissa viime maanantaina Eläintarhan lahdella.