Rämpimiskaistaa pitkin

Enpä ihan heti olisi tullut ajatelleeksi, että sana rämpiminen voi kuulostaa korvissani myönteiseltä, eteenpäin vievältä tavalta toimia. Niin tässä vain kävi, kun luin Kari Huhdan mainion kirjoituksen Hesarista. Sain uudenlaisen näkökulman sanaan. Oivallus synnyttää toisen oivalluksen. Huhta sanoi rämpimisen olevan maailman yleisin etenemistapa. Sikäli tietysti vähän hassua, kun elämme nopean tiedonkulun maailmassa. Ei mene kuin hetki, kun joku twiittaus tavoittaa miltei puolet valtakunnasta.

Juttelin keski-ikäisen miehen kanssa. Hän sanoi, voi kun meillä olisi vielä Kekkonen. En ole varma, tarkoittiko hän nimenomaan Urho Kalevaa vai ylipäätään "kekkosta", yhtä viisasta miestä joka pistäisi Suomen asiat järjestykseen. Pois tästä rämpimisestä. Sanoin, etten minä ainakaan halua meille mitään yksinvaltiasta, demokratia on parempi tapa hoitaa asioita.  Keskustelu lopahti siihen, kun hän ei saanut minua mukaansa politiikoiden yleiseen haukkumiseen. Ei hyvä jos äänestää, ei hyvä jos jättää äänestämättä, sanoi mies.

Meillä on siis edelleen ihmisiä, joiden mielestä on parempi, että joku "kekkonen" hoitaa maan asiat kuin että meitä koskevia asioita kehitetään yhdessä - vaikka sitten rämpienkin. Lähellämme on esimerkkejä siitä, millainen on se maailma ollut ja on, jossa omalla äänellä ei ole mitään merkitystä. Jos välillä turhauttaakin, etteivät asiat etene sillä vauhdilla kuin itse haluaisi, niin sittenkin, mikä olisi vaihtoehto?

Huhta lopettaa pohdiskelunsa:  "Tapahtumien päivittäiseen vyöryyn mahtuu käänteentekeviä voittoja ja karmeita tappioita, mutta valtavirta on rämpimistä. Joskus se on paras käytettävissä olevista vaihtoehdoista." Tähän ei ole mitään lisättävää.

Voittamisen pakko

Nyt on taas se aika, kun saa turvallisesti purkaa aggressioitaan urheiluselostajiin. Falunin MM -hiihdot ovat menossa. Tapio Suominen on aivan kelvollinen selostaja, innostava ja sellainen, ettei tarvitse odotella sitä seuraavaa sanaa. Mutta, mutta. Se mitä en tahdo millään jaksaa, on tämä sinivalkoisten silmälasien läpi katselu. Kun suomalainen ei pärjää, selostaja joko ei näe sitä, ei tahdo nähdä tai työnkuvaan kuuluu, ettei sitä voi sanoa ääneen. Kaikkihan me toivomme ja odotamme suomalaisten pärjäävän, mutta silloin kun selvästi on näkyvissä etteivät eväät riitä, turha hehkutus on turhaa.

 Luin Demokraatti -lehdestä kirjailija Petri Tammisen haastattelun. Se oli monella tapaa mukava haastattelu, kivaa ajattelua kirjoittamisesta. Hän puhui siitä, miten meitä riivaa onnistumisen kaipuu. Kaipuu voi olla niin kova, että siitä tulee  pakkomielle. Urheilusta tuttu juttu. Tamminen sanoo, että omiin virheisiin on vaikea suhtautua objektiivisesti.

Tamminen ottaa esimerkin jääkiekosta, joka on "epäobjektiivisten tulkintojen juhlaa". Kun Suomen vastustaja tekee maalin, se on suomalaisten virhe. Kun suomalaiset laukovat maalin, kyse on siitä että meidän taitomme vain nousee esiin. Tamminen kertoo miten ruotsalainen selostaja vastustajan tehdessä maalin hehkutti  kuvanauhan hidastuksen aikana: Ei voi kuin katsoa ja nauttia.

Tammisen kirja Meriromaani on varmaankin luettava, sillä kirjailijan tapa puhua heikkoudesta ja voimasta on kiinostava. Miten epäonnistuessa voi säilyttää toiveikkuutensa, antaa armon itselleen.

Kun suomalaisten hiihtäjien kenraali meni enempi vähempi penkin alle, mitä valmennusjohto sanoikaan - kaikki hyvin, aikataulussa ollaan. Vielä ei ole suuria onnistumisia näkynyt, mutta onhan tässä kisapäiviä jäljellä. Toivon ja luulen, että  Falunissa olevat suomalaisurheilijat ovat realisteja. Sillä jos voittamisen pakko nousee päällimmäiseksi ajatukseksi, saattaa rento ja voimakas suoritus karata kauaksi.

Lyhtysotilaat kävivät kylässä

Kiinalaiset värikkäät patsaat ovat viime päivinä tuoneet väriä ja valoa Helsingin keskustaan. Patsaat olivat juhlistamassa Helsingin Kiinalaisen uudenvuoden juhlintaa. Yli 2 000 vuotta sitten Kiinan ensimmäinen keisari rakennutti itselleen valtaisan maanalaisen haudan, jota vartioimaan tarvittiin kahdeksan tuhannen terrakottasotilaan joukko. Nämä sotilaat ovat olleet lyhtyarmeijan esikuvana. Esite kertoo, että on haluttu yhdistää terrakottahahmot ja perinteinen pekingiläinen käsityömuoto, lyhtyjen valmistus. Lyhtysoturinäyttely symboloi elämänuskoa ja tulevaisuudentoivoa. Siksi sotilaiden rinnalla on myös lapsia ja naisia.

 Hei, Mannerheim, me kiinalaiset olemme tulleet. Tulepa alas sieltä jalustalta.

 Jos sittenkin komentaisimme tänne kansanedustajat. Voisivat ottaa meistä asentomallia ennen vaaleja.

 Ehkä me sittenkin tyydymme vain leikkmään lastgen kanssa.

 Mekö muka värittömiä ja samanlaisia. Me emme näe kuin mustiin pukeutuneita kaupunkilaisia.

Yritpä itse kallistua päkiöittesi varassa eteenpäin kaatumatta.

Tekijä ja näkijä politiikassa

Erkki Tuomiojasta on sanottu, että hän on aina kaikkea vastaan. Itse sanoisin, että ainakin hän on tarkka ja asioihin perehtyvä. Hän tietää, mistä puhuu.  Luettuani nyt Tuomiojan lähes 700 sivuun nousevan poliittisen päiväkirjan vuosilta 1991-94,  ei käsitykseni miehestä muuttunut miksikään. Vaikka hän on monessa liemessä keitetty ja tottunut  pelaamaan politiikan pelejä siinä kuin joku toinenkin, hän on edelleen aatteellinen asiapoliitikko, jolle tärkeintä ovat demokratia ja rauha.

Erkki Tuomiojan kirja on kiehtovaa luettavaa. Ehkä tuntemuksiini vaikutti myös se, että nämä vuodet ovat vielä omassakin muistissa. Itselleni vahvinta ja mielenkiintoisinta antia kirjassa oli Ahtisaari -vaihe ja se miten Tuomiojakin pähkäilee useammassa kohdassa, onko tuo mies sittenkään oikea valinta, sellainen jonka taakse voin mennä. Tuomioja ei halua, että Suomea johtaa yksinvaltias tai edes sinne päin oleva ihminen. Ahtisaaresta kertoessaan hän epäilee useasti tämän tarkoituksia. Kahden lautasen mies Ahtisaaresta sitten tulikin.

Ahtisaaren valinnassa suuri osa demareitakin laitettiin selkä seinää vasten, vaihtoehtoja ei ollut sen jälkeen kun Sorsa oli pudotettu pois pelistä. Lopulta jäljellä olivat Ahtisaari ja Rehn. Vain kovimmat feministit pysyivät Rehnin takana. Itse äänestin Ahtisaarta, mutta ikinä miehestä ei tullut minun presidenttiäni.

 Kirjaa lukiessani en voinut olla miettimättä, mitä jos demarit olisivat edes kerran valinneet Tuomiojan puheenjohtajakseen, olisiko jotain täysin toisin? Vaikea sanoa. Nyt kun se ei enää ole mahdollista, ajattelen, että olisi ehkä kannattanut kokeilla. Ei se puoluetta ainakaan huonompaan suuntaan olisi vienyt.

Päiväkirjan sivut kertovat aktiivisesta ja osaavasta, jatkuvasti menossa olevasta ihmisestä. Sieltä löytyy myös väsynyt ja turhautunut Tuomioja, joka ei halua olla pelkkä rivikansanedustaja ja joka hetkittäin ihmettelee, miten tästä eteenpäin. Sen ymmärtää ja tämän kirjan luettuani ymmärrän vielä enemmän.

Ravuista tämä mies pitää. Ettei vain erilaisia kokouksia olisi pidetty elokuussa juuri sen takia, jotta arvostettu hallituksen jäsen Tuomioja saisi herkutella ravuilla. Siitä on joku vuosikymmen, kun me söimme rapuja Sillankorvan pienessä kabinetissa. Vaan eipä enää ole ravintola Sillankorvaa eikä ravut maksanutta TUL:oa sellaisena kuin se oli silloin. Ajat muuttuvat, mutta Tuomiojan Erkki on edelleen edistyksen merkki.

"Uudessa kostyymissa ja lakki kallellaan..."

Se soi päässäni koko viikonlopun. Ei, se ei ollut musiikki. Se oli runo. Tai oikeastaan se oli kaksi runoa. Molemmissa oli tarina. Ne kertoivat elämästä eivätkä ne olleet mitään kaipaus polttava mua huumaa -runoa (tätäkään tunnetta väheksymättä). Ne olivat niin ihanasti sydämeen meneviä säkeitä elämästä, jota ei enää sellaisenaan ole. Vai olisiko sittenkin vielä jossain?

P.Mustapään runo on tuttu, sen on myös Chydenius säveltänyt, vaan oli kuin olisin sen ensi kertaa kuullut. Erilaisen ja niin koskettavan siitä tekii Antti Tiensuun ja Hilja Heikkisen tulkinta. Ihania uusia nuoria esittäjiä.

Kuvitelkaa kesäinen ilta:renki huuhtaisee kaivolla kasvonsa, ottaa puhtaan paidan, pukee yllen uuden kostyymin ja lähtee lakki kallellaan iloisin mielin Keinumäelle, jossa jo soi harmonikka. Vaan kun oma heili hylkää, taivas putoaa, mies poistuu hylättynä, mutta ylpeästi jäykässä ryhdissä viheltäen hienossa kostyymissa ja lakki kallellaan.

Vielä pari päivää myöhemmin höpöttelin, hän kulki hienossa kostyymissa, vihellellen, lakki kallellaan... Tämä runo täytti tehtävänsä, antoi iloa ja hymyä.

Toinen päähäni soimaan jääneistä runoista oli Ilpo Tiihosen Sulo Savo and the Silverstars. Teki koko ajan mieli sanoa, älä lopeta vielä, sano vielä kerran sulo savo and the silverstars.  Oi Antti Tiensuu, miten hienosti sen esititkin.

Radio ykkösen lauantainen runoilta on kuunneltavissa Yle Areenassa.

Maailmanparantajat ovat väsymättömiä

Ei olisi pitänyt kuunnella Vappu ja Ilkka Taipaletta. Ei niin, etteivätkö he olisi puhuneet oikeaa asiaa, vaan ihan vain siksi, että vastaanottavainen mieli saa itseensä sylintäydeltä syyllisyydentunteita. Kun tämä tekemisen vähäisyys on jo muutenkin ihan riittävästi kolkutellut ovia. Näin sitä vain elellään koiran kanssa eikä kovin paljon puuhastella mitään toisten ihmisten hyväksi.

Kuitenkin oli ilo kuunnella näitä kahta ihmistä, joista erityisesti Ilkka Taipaleen olen "tuntenut" jo 70 -luvulta.  En ole itse ollut missään Ilkan mainitsemissa yhden asia liikkeissä, mutta seurasin mitä radikaali ja aktiivisin ylioppilasnuoriso silloin aikanaan teki. On se ollut ja on huikea tunne kokea, että me voimme oikeasti muuttaa maailmaa, että meillä on siihen mahdollisuus. Ilkalla olikin ihan uusi jako maailman kehittymisestä: ensin oli renesanssiaika, sitten tuli valistusaika, sitten 1960 -luku ja neljäs on tulossa. Tähän tekee mieleni lisätä, kunhan nuo nuoret narsismiltaan joutavat.

Vapulle sosialidemokratia ei ole tullut minkään teorian kautta, vaan isovanhempien välityksellä ja esimerkeillä. Siinä miten suhtauduttiin toisiin ihmisiin, miten kunnioitettiin erilaisuutta. Se oli arkipäivän solidaarisuutta, elämäntapa. Tällä lääkäripariskunnalla tämä heikompien puolella oleminen ja rauhantyö ovat olleet koko elämänajan se punainen lanka, joka ei näytä katkeavan vaikka ikää on molemmilla jo yli seitsemän kymppiä.

Tällaiset haastateltavat saavat aina huomaamaan, miten itsestään selvinä me pidämme joitain asioita. Niin kuin lasten päivähoitoakin. Ajatelkaapa, äidit ja isät, että teidän pitäisi jättää kaupan ilmoitustaululle lappu, jolla haette kilttiä tätiä hoitamaan kahden kuukauden ikäistä lastanne. En ole lukenut Ilkan kirjaa sadasta suomalaisesta innovaatiosta. Se pitäisi varmaan lukea, jotta voisi kirkastaa kuvaa kaikesta siitä hyvästä mitä meillä on ja jäisi turha mollaaminen sikseen.

Inhimillinen tekijä -ohjelma on katsottavissa ja kuunneltavissa YLE Areenassa. Suosittelen.

Luottamuksesta ja väkivallasta sanoilla

Maahanmuuttajan kotouttamisen onnistumisessa on niin ihmisen kuin yhteiskunnankin kannalta tärkeintä kielitaito. Suomen tai ruotsin kielen ainakin jonkin tasoinen hallinta. Työpaikka on toinen. Jos ihmisellä ei ole kieli hallussa eikä työpaikkaa, hän jää helposti elämänsä ulkopuoliseksi seuraajaksi.

 Pakolaisten vastaanottokeskukset on aluepoliittisista syistä sijoitettu eri puolille Suomea. Näyttää olevan niin, että joillakin alueilla sopeutuminen on tapahtunut vaivatta, joillain alueilla ei ollenkaan. Siinä kun Lieksasta lähdetään pois niin pian kuin mahdollista, ruotsinkieliselle Pohjanmaalle päätyneet, ovat myös sinne jääneet.  Kai tälle joku selittävä tekijä löytyy? Ei se nyt ihan ihmisten geeneistä voi olla kiini.

Lueskelin paria muutaman vuoden takaista kirjaa ja tutkimusta luottamuksesta. Niin monet asiathan meidän ihmisten kesken ovat sellaisia, että ilman luottamusta toisiimme mistään ei tulisi mitään. Luottamusta tarvitaan myös siihen, että  yhteiskuntamme pysyy koossa ja eheänä. Kun luotamme toisiimme, luotamme myös tulevaisuuteen.

Tiedämme monista tutkimuksista, että erityisesti Pohjanmaan suomenruotsalaiset ovat  poikkeuksellisen terveitä ihmisiä verrattuna vastaavan alueen suomalaisiin. He elävät pitempään ja he elävät parempaa elämää.

Markku T. Hyyppä on heitä tutkinut ja sanoo, että Pohjanmaan suomenruotsalaisilla on vankka sosiaalinen pääoma.  Arkipäivässä se näkyy niin, että ihmiset ovat sallivia, ihmisoikeuksia kunnioitetaan, oikeudenmukaisuus on tärkeä arvo ja se kaikki mahdollistaa täydellisen poliittisen ja taloudellisen osallistumisen.

Kun ruotsinkielinen Pohjanmaa otti pakolaisia vastaan, se myös päätti kotouttaa heidät. Yrittäjät olivat työssä mukana, tarjosivat töitä, ja kieli opittiin. Uskoisin, että tämän suhtautumisen takana on vahva ja perinteinen kulttuuri siitä, että pidämme huolta toisistamme. Myös sinusta, joka tulet muualta.

Nasima Razmyar julkaisi pari päivää sitten Iltalehden blogissaan joukon häntä ihmisenä haukkuvia kommentteja. Ne olivat niin oksettavia, etten pysty niistä ensimmäistäkään tähän kirjoittamaan. Nämä ihmiset, jotka purkavat omaa kurjuuttaan näillä viesteillä, ovat selvästi yhtä haavoittuvassa tilassa kuin muualta Suomeen muuttaneet. Heillä ei ole luottamusta kehenkään eikä mihinkään. He pelkäävät. Kielenkäytöstä päättelen, että he ovat miehiä, jotka kuvittelevat uhoamisella pärjäävän. Eivät pärjää. Sanon kuin Nasima, en voi kuin sääliä.

Solvaava kielenkäyttö on väkivaltaa. Kun vastustamme kaikkea väkivaltaa, meidän on vastustettava myös sanoilla lyömistä.

Voi hyvä tavaton - konsensus kaiken pahan alku

Sanon kuin Lauri Ihalainen, olen vanhan liiton miehiä (naisia). Järjestäytyminen on minulle aina ollut itsestäänselvyys. Se ei ole mikään ihme, sillä olen kasvanut siinä ilmastossa. Isäni oli aikoinaan tehtaan pääluottamusmies. Siitä hommasta ei silloinkaan selvitty ilman vatsakipuja. Ei, vaikka suhteet tehtaan johtoon olivat hyvät ja asiat hoituivat. Tämän päivän luottamustehtävissä olevat ovat myös kovilla eritoten silloin kun YT -neuvottelut ovat jatkuvia.

Ammattiliitot ja ammatiiyhdistysliikkeen keskusjärjestöt ovat vuosikymmeniä olleet ne instituutiot, joihin on luotettu. Työnantajien, työntekijöiden ja valtiovallan yhteistoimin on tehty usein vaikeinakin hetkinä päätöksiä, jotka ovat olleet onneksi kaikille suomalaisille. Konsensus on ollut ja on merkittävä tekijä siinä, että meillä ovat vallinneet  suhteellisen vakaat olot.

Pääministeri Stubb kyseenalaistaa konsensuksen tarpeellisuuden.  Hän sanoo jyrkästi, että Suomen perusongelma on konsensus.

Päässäni soi vanha Brita Koivusen ja Eino Virtasen laulu "voi hyvä tavaton":

"oi tohtori mua huimaa, voi hyvä tavaton...
jos parantumaton tämä herkkyys vaikka on... voi hyvä tavaton...
olen nähnyt maata monta, mutta ihan mahdotonta teidän vaivasta selvää saada on, voi hyvä tavaton...
tunnen suurta kummastusta taudin kuvan katselusta...voi hyvä tavaton."

Niinpä. Ymmärrän, että vaalien läheisyys saa aikaan kaikenlaista. Mutta silti ihmettelen, mikä saa kokoomuslaiset nostamaan konsensuksen kaiken pääpiruksi. Ihan outoa jos ajattelemme vielä sitä, että emmehän me suomalaiset halua riidellä, me haluamme elää sovussa. Siksi myös konsensus on toiminut niin hyvin.

Se ettei se aina jouduta päätöksentekoa, kertoo siitä, että asioista ollaan eri mieltä. Ja että asiat ovat vaikeita. Helppoina aikoina kaikki on aina helpompaa, sopiminenkin.

Isästäni vielä. Kun neuvottelut Helsingissä oli käyty ja sopimus allekirjoitettu, vei tehtaan johtaja pääluottamusmiehen katsomaan Fennian tanssityttöjä ja lasilliselle Vaakunan baariin. Voi hyvä tavaton.