Suloista musiikkia

Eilen saattoi olla toistaiseksi kaunein kesän illoista. Oli lämmintä, illan tullen aivan tyyntäkin, aurinkoista. Vietin iltani sisätiloissa, oopperassa, eikä harmittanut ollenkaan.

Olen oopperamusiikin suhteen varsin myöhäisherännäinen. Minkäänlaista kotikasvatusta en tähän musiikin lajiin ole saanut. Mitä enemmän olen käynyt oopperassa, sitä enemmän se kiehtoo.

Richard Wagnerin syntymästä on 200 vuotta. Oopperamme juhlisti Wagneria esittämällä viisi tuntia kestävän Tristanin ja Isolden tarinan.  Etukäteen ajattelin, että saatanpa pitkästyä. Tässä tarinassa ei nimittäin ole suuria joukkokohtauksia, on vain kahden ihmisen rakastuminen ja tietysti kuolema. Oopperat kun eivät taida koskaan päättyä "he saivat toisensa" loppukohtaukseen. Paitsi kuolemassa.

En pitkästymyt, en ollenkaan. Ei minulla ole sanoja kertoa miten huikean hienoa musiikkia sain kuulla, miten herkästi ja kauniisti sopraano Marion Ammanin ääni soi. Olisin voinut jatkaa kuuntelemista loputtomiin. Hetkittäin suljin silmäni ja annoin vain uskomattoman kauniiisti soljuvan musiikin vaikuttaa ja vyöryä.

Nyt olen ainakin oman osani antanut Richard Wagnerin syntymän juhlintaan.  Teema lähetti viime viikolla Nibelungin sormuksen, taisi tulla jotain kuusitoista tuntia.  Ihan tarkkaan ottaen tarkoitukseni oli vain kuunnella, ei katsoa. Toisin kävi.  Tarina oli niin kiehtova ja jännittävä, että se vei minut mennessään. Katsottava oli - ja kuunneltava.

On se ihanaa, kun on vielä vaikutteille altis.

Kun kävelin oopperasta kotiin, niin koko noin parinkymmenen minuuttia kestäneen matkan ajan sain herkutella aina vaan hienosta musiikista. Useat satakielet lauloivat ja kuulaassa, hiljaisessa yössä laulu kaikui kauaksi.

Olipa täydellinen kesäilta.

Meidän juttu

Kirpputorilauantaina meidänkin talon ihmiset kattoivat oman  takapihamme kaikenlaisella tavaralla. Sitä oli maassa ja puussa, pöydilläkin.  Meistä oli hauskaa kokeilla omaa kirpputoria.  Sen järjestäminen kertoo myös siitä, että talossa asuu keskenään pärjääviä ihmisiä.

Kerrostalossa asuminen tarkoittaa sitä, että naapurit on otettava huomioon. Kun talossa asuu lapsiperheitä, yksinään asuvia ja kun ihmisillä on koiria ja kissoja, on tietysti kaikki mahdollisuudet jonkinasteiseen  kähinään. Toisaalta taas, eihän sopuisassa elämässä muuta tarvita kuin ystävällisyyttä ja toisen kuulemista. Ja sen ymmärtämistä, ettemme kaikki ole samanlaisia.

Tukholman lähiöissä ja vähän muuallakin Ruotsissa on viime päivinä käyty suurilla kierroksilla. En ole vain lehtitietojen varassa olevana saanut tolkkua, miksi siellä poltetaan ja räiskitään. Vaikka kaikki alkoikin maahanmuuttaneiden lähiöstä, en silti usko syynä olevan rasismin. Tiedot kertovat erilaisten rikosllisjoukkojen olevan liikkeellä, mutta surullista on tietysti se, että mukana riehuvat myös teini-ikäiset tolkkua vailla.

Tuoreessa Ydin -lehdessä on mielenkiintoinen keskustelu Nasima Razmyarin ja Petr Potchinchtchikovin kesken. Se kertoo heistä maahanmuuttajista, mutta myös meistä suomalaisista.  Nasima sanoo keskustelun lopuksi, että hänen perheensä on asunut Suomessa 20 vuotta eikä heitä ole katsottu ikävästi missään. Mutta nyt he kokevat näin. Jotain on muuttumassa eikä hyvään suuntaan.

Sen sijaan jotain todella hyvää yhteiskunnastamme kertoo, että me teemme yhdessä tällaisia kirpputoripäiviä ja katujen ravintolapäiviä. Se on hyvää siksi, ettei se ole vain mun juttuni, vaan meidän. Yhteistyöhön kykenevät ihmiset eivät lähde "potkimaan päähän"eri värisiä ja muualta tulleita ihmisiä. Näin haluan uskoa. Tyhmää idealismiako?

Vanhaksi leimattu

Ohitan kadulla nuoren naisen. Perääni kuulu huuto:

- Hei, etkö sinä olekin se Vesilinnankadun täti.

Ai täti, veljieni lapset ovat saaneet ehdottoman kiellon: minua ei täditellä.

- Kyllähän minä sillä suunnalla asun.

- Miten sinä näin kauaksi olet kävellyt?

- Olin koiran kanssa kävelyllä hakemassa koiralle ruokaa. Kyllähän koira nyt tämän jaksaa.

- Niin koira varmaan jaksaa, mutta sinä...

Tyttö pyöräili jo eteenpäin,  huusin kuitenkin perään:

- Hiihdin sentään talvella neljä sataa kilometriä, kai sitä nyt jaksaa viisi kilometriä kävellä.

Minut on leimattu vanhaksi.

Näkevänä ja kuulevana luonnossa

Ystäväni Pirjo seuraa lintuja ja tunnistaa linnun sen liverryksestä. Hän seuraa joutsenten pesintää Töölönlahdella ja näkee pöllön jököttävän rantakoivussa. Pirjo voikin nauttia lintujen konsertista hyvällä omalla tunnolla, kun on niitä ruokkinut kaiken talvea.

Oma tuntumani lintuihin on varsin rajallinen.  Olen sentään oppinut mustarastaan huilumaisen laulun ja satakielen liverryksen.  Muutenkin olen varsin rajallinen luontoihminen.  Tykkään metsässä vaeltamisesta ja vesien äärellä olosta, mutta niinhän me melkein kaikki suomalaiset teemme.

Mutta toiset tykkäävät luonnosta ja eläimistä vielä vähän enemmän. Niin kuin Heikki Willamo.

Olen tutustunut häneen Luonto -lehden, netin ja kirjansa "Huuhkajavuorella" kautta. Willamo on tehnyt useita muitakin kirjoja, mutta olen nähnyt vain tämän ja Siitosen kanssa kirjoitetun Kuukkeli -kirjan. Huikeita kuvia, vahvaa ja koskettavaa tekstiä.

Tulin melkein kateelliseksi.  Että joku on voinut kokea tällaista. Että joku on halunnut altistua metsän lumolle useiksi kuukausiksi. Itse en uskaltaisi, pimeys pelottaisi. Ja möröt. Niitähän suomalainen metsä on täynnä.

Sekä Pirjo että Willamon kuvat ja tekstit ovat opettaneet minua kuulemaan ja näkemään luontoa tarkemmin. Tällä hetkellä lintujen konsertti on maailman parasta musiikkia. En sentään kehtaa huomauttaa siitä  kuulokkeet korvilla kulkeville nuorille. Ehkeivät he ole vielä kypsiä herkistymään mustarastaan luritukselle.

Jännäri pankkimaailmasta

Tulipa skitso olo lukiessani rinnakkain Jarkko Sipilän ja Scott Stevensonin yhteiskirjaa "Rahaa metsästämässä" ja Nicholas Shaxsonin tietokirjaa veroparatiiseista. Molemmissa kirjoissa puhutaan luottojohdannaisista. Ja rahamaailman huijauksesta.

Sipilän kirja on dekkari, joka alkaa murhalla. Enemmän se kuitenkin käsittelee ahneutta ja Wall Streetin maailmaa  kuin murhaajan etsintää. Kirja on fiktiota, mutta pohjautuu vuosien 2007-2008 talouskriisiin. Ei ihme, että kaikki romahti. Huijata voi vain aikansa.

Kirjan antama kuva amerikkalaisesta pankkimaailmasta on karmea.  Se maailma on häikäilemätön, kova ja kylmä. On toki myös ystävyyttä kunnes oma etu sanelee ystävänkin pettämisen. Luistavasti kirjoitettu jännäri.

 Ehkä opimme kriisistä jotain, ehkä emme. Ahneus on ihmisen perusominaisuus.

Minun vastuuni elämän suunnasta

Selässäni kävivät kylmät väristykset, kun luin juttua ajatuspaja Liberasta.  Ihmiset tässä ajatuspajassa puhuvat vapaudesta. Markkinoiden vapaudesta, yksilön vapaudesta ja kaiken kaikkiaan vapaasta yhteiskunnasta. Sanovat siellä olevansa sitoutumattomia, mutta sitä en usko, sillä niin Evan suuntaan menevää ajattelua sieltä tulee.  Libera laittaa vastakkain julkisen sektorin ja yksityisen sektorin.  Ja tietenkin aina julkista mollaten.  Libera ei saa julkista tukea, mutta eipä se sitä tarvitsekaan, kun taustavoimana on Björn Wahlroos.

Onhan vapaus ihana asia, saat valita mitä tahansa, ostaa mitä tahansa, asua missä tahansa. Riittää, kun on rahaa. Työttömän perheen vapaus onkin ihan jotain toista maata. Amerikassa  vapaus on varmaan todella ykkösasia, mutta sieltäkö meidänkin pitäisi ottaa mallia?

Vaikka viime vuosina on näyttänyt siltä, että yksilökeskeisyys on Suomessa lisääntynyt ja toisista ihmisistä välittäminen on vähentynyt, en kuitenkaan jaksa uskoa tähän. En halua uskoa, että tämä olisi tulevaisuutemme suunta. Myös ajatus vapaasta työelämästä ilman minkäänlaista työlainsäädäntöä tai ammattiyhdistysliikettä on mahdoton.   Jokainen pärjätköön omillaan - ajatus ei voi olla hyväksi kenellekään.

Aki Ollikaisen kirja Nälkävuosi kertoo koruttomasti siitä, mitä oli elää yhteiskunnassa, joka ei tarjonnut turvallisuutta, jossa oli elettävä ihmisten armopaloilla.  Eikä tästä ajasta nyt ole hirmuisen kauan. Äitini äidin äiti oli silloin parikymppinen nuori nainen. Elettiin nälkävuotta 1867-68.

Meninkö liian kauaksi? Enää emme kuole nälkään, mutta kuolemista on sekin, että  joutuu kulkemaan syrjittynä tai ilman näköalaa paremmasta tulevaisuudesta. Jos me eriydymme yhä enemmän erilaisiin maailmoihin, me lakkaamme ymmärtämästä toisiamme.  Silloin murenee myös luottamus ja  ajatuskin oikeudenmukaisemmasta yhteiskunnasta.

Lainaan edesmennyttä Pirkko Aroa, joka sanoi, ettemme elä täällä vain omaa minää varten, vaan tämä elämä on meidän yhteistä ja me olemme vastuussa siitä, mihin ollaan menossa. Sekä pienissä että suurissa asioissa.

Kirjasta "outolintu"

Kun Mikael Jungner valittiin SDP:n puoluesihteeriksi, ajattelin, onpa outo valinta.
Luin miehen kirjan "Outolintu". Pidän edelleen miestä outona mutta kiehtovana. Monta kertaa kirjaa lukiessani ajattelin, että on se hullu, mutta älykäs. Vapaan kasvatuksen saanut Jungner on osannut ja halunnut käyttäytyä  varsin vapaasti. Mies on juristi ja on sallinut itselleen kaikenlaiset toilailut.

Hänellä on hyvää tekstiä johtajuudesta ja myös omasta johtamisestaan Ylessä.  Minusta tuntuu, että hänen olisi pitänyt vielä tovi saada jatkaa Ylen pomona. Jungner kirjoittaa luottamuksesta ja politiikan peleistä. Luottamuksesta olen kyllä sitä mieltä, että se on ansaittava. Lahjana en osaa sitä nähdä. Eivätkä pelit politiikasta lopu. Kyynisyyden vaara on suuri, näyttää koskettaneen myös tätä miestä. Ehkä hänessä kuitenkin on edelleen niin paljon pientä poikaa, että positiivinen ote säilyy.

Tanssi Borzovin kanssa

Elämässä pitää olla haasteit. Eivätkä ne haasteet tarkoita laskuvarjolla hyppäämistä, vaikka tietty, joillekin oman rohkeutensa mittaaminen hullunrohkealla suorituksella voi olla se oikea haaste. Itse olen ollut aika rämäpäinen, kylmäänkin veteen hyppäävä tyyppi. Ehkei ihan kaikkeen olisi tarvinnut elämänsä varrella sukeltaa, mutta toisaalta, tuskin vahingoitin toisia ihmisiä. Jos sitten oma sielu vähän kärsikin, niin eipä se ole pahaa tehnyt.


Ratikan kyljessä mainostetaan elokuvaa Great Gatsby. Elokuva on taas kokenut uuden tulemisen, pitäisiköhän mennä katsomaan ja katsoa se nyt loppuun asti. Se oli joskus 1970 -luvun lopulla, kun elokuva meni ainakin Tampereella. Silloin filmin katsomisesta ei tullut yhtään mitään. Olin niin hermostunut, jännittynyt ja levoton, etten osannut ollenkaan keskittyä koko Kultahattuun. Lähdin kesken pois.

Seuraavana päivänä edessäni oli ensimmäinen televisio -esiintymiseni. Olin silloisessa työssäni ollut joidenkin juhlatilaisuuksien juontajana ja yhden sellaisen jälkeen sain TV -kakkoselta kutsun tulla koe-esiintymiseen. Ensin luulin pyyntöä pelkäksi vitsiksi, mutta totta se kuitenkin oli. Eikä tullut mieleenikään olla menemättä. Mitäs pyysivät!

Sen seurauksena olin sitten syksyn aikana neljässä urheiluaiheisessa KurVi -viihdeohjelmassa. Muistaakseni ohjelma tuli lauantai-iltana. Vastuu ohjelmassa oli Antero Viherkentällä. Mieleeni ei ohjelmanteosta ole jäänyt mitään erityistä. Paitsi se, että siihen meni aina kokonainen päivä ja sitten tietysti se ensimmäinen lähetys.

Se tapahtui Tampereen Jäähallista. TV2 oli saanut vieraaksen yhden kovimmista satasen pinkojista maailmassa. Hän oli Neuvostoliiton Valeri Borzov, jota ohjelmassa haastattelin. Olin saanut naamaani sellaisen meikkauksen, etteivät tutut varmaankaan minua tunnistaneet ja itse tunsin itseni täysin oudoksi. Itse ohjelmasta ei ole paljon muistoja, mutta iltamyöhällä meidät vietiin Tampereen yöelämään, kaupungin kattojen yläpuolelle Hämeensiltaan.

 Ja siellähän se sitten tapahtui, pääsin tanssilattialle tumman ja komean Borzovin kanssa. Tanssimme hyvin hillitysti.

Tämän päivän elämässäni haasteet eivät ole suuren suuria. Tai ehkä kuitenkin ovat, mutta ne ovat vaan erilaisia kuin nuorempana. Nyt pitäisi osata elää sillä tavoin, että joutuu "käyttämään" itseään, sekä kroppaansa että päätänsä. Ettei homehdu eikä jämähdä. Siksi minä näitä blogejakin kirjoittelen etteivät aivoni aivan surkastuisi. Hetkittäin haasteellista.

Onnellisuus on monia asioita

Asiat limittyvät joskus hauskasti. Lueskelin kevään Solidaarisuus -lehteä, joka käsitteli onnellisuutta meillä, Nicaraguassa, Ugandassa ja Somalimaassa. Tuossapa hyvä blogin aihe, ajattelin. Sain potkua lisää luettuani päivän Hesarista  Markku Ojasen haastattelun. Hän on kirjoittanut kirjan onnellisuudesta tai kai pikemmin onnellisuuden esteistä, joista suurimmiksi hän sanoo yksinäisyyden, katkeruuden ja pelon

Kovin erilaisista lähtökohdista me haemme onnellista elämää. Suomalaiset elävät onnen maassa. Satumaassa. 2000 -luvun tutkimus kertoo, että me olemme kahdeksanneksi onnellisin maa maailmassa. Työtön, vähillä rahoilla elävä tai sairas ihminen ei varmaankaan pohdi omaa onnellisuuttaan, mutta ei myöskään rahan runsaus takaa onnellista elämää.

Nicaraguassa onnellisuus liittyy siihen, kuinka täydesti ihmiset voivat elää omaa elämäänsä. Köyhät ihmiset pelkäävät muutosta, tietojen ja taitojen puute pitää köyhyydessä silloinkin kun olisi mahdollisuus parempaan. Eikä nälkäinen ole onnellinen.

Ugandassa on koulutettu yhteisöaktivisteja puuttumaan perheväkivaltaan. He yrittävät luoda turvallisuutta, vaikuttaa siihen, ettei vaimoja ja lapsia pahoinpidellä. Adrine Kesande sanoi: "ihminen tarvitsee hyvän aviosuhteen, vapautta ja turvallisuutta ollakseen onnellinen." Ja vielä: viihdyn työssäni, pomoni pitävät minusta eivätkä ahdistele.

Somalimaa: "jokainen meistä haluaa tulla onnelliseksi. Kun oma maa ei pysty tarjoamaan hyvinvointia, sitä lähdetään etsimään muualta".

Emmepä paljon eroa toisistamme, me maailman lapset Afrikassa ja Suomessa.

On helppo uskoa, että optimistinen ihminen on onnellisempi kuin pessimistinen.  Eli oman hyvinvointimme kannalta on olennaisen tärkeää,  miten me suhtaudumme elämään. Ja toisiin ihmisiin. Myönteisesti ja rohkeasti vai peläten kaikkea uutta ja erilaista.

Markku Ojanen sanoo, että ihmisyyteen kuuluu kateellisuus, mutta epäoikeudenmukaisuuden huomioiminen ei ole kateutta. Kateellinen ihminen voisi kyllä miettiä, mitä oikeastaan kadehtii. Kannattaako naapurin uuden auton tai uuden onnen kadehtimisella saada itsensä tyytymättömäksi ja pahimmassa tapauksessa oikein katkeroituneeksi ihmiseksi.

En sanoisi, että onnellisuus on jatkuva olotilani, mutta aika hyvässä tasapainossa elämäni on.  Lieneekö se enemmän perustyytyväisyyttä siitä, että kaikki on hyvin kuin suurta onnea.
Onnellisuus on monta pientä sirpaletta.

Kun mustarastas heläyttää iltasoittonsa, sen kuuleminen on onnea.

-----

Solidaarisuus on vuonna 1970 perustettu suomalainen kehitysyhteistyöjärjestö.
Solidaarisuuden työstä hyötyy 150 000 ihmistä Nicaraguassa, Ugandassa ja Somalimaassa.
www.solidaarisuus.fi.