Vanha pyytää, mutta entä jos vaatisi

Suostuisinko kahlittavaksi Senaatintorille valtionvarainministeriön oven eteen? En ole aivan varma, mutta jos asia olisi minulle tosi tärkeä ja saisin mukaan hyviä kavereita, ehkä sitten.

Toistaiseksi kysymys on vielä teoreettinen. Radion Julkinen sana opetti viikolla miten tehdään menestyviä vaikutuskampanjoita. Keskustelijat olivat Tahdon -kampanjassa, Pridessa ja Greenpeacissa oppinsa hakeneet. Esimerkkinä vaikutuskampanjan suunnittelussa käytettiin tuoretta hallitusohjelmaa: vanhempia ihmisiä ja huonokuntoisia koskevan kotihoidon ja lääkkeiden maksuja odottavat kovat korotukset. Keskustelijat pohtivat kysymystä, milloin ja miten kansalainen ryhtyy  toimeen eikä odottele lakeja ja asetuksia. Siis milloin ja miten pistää itsensä likoon.

Kaikki me vanhat, kuusi ja seitsemänkymppiset ja vielä vähän vanhemmatkaan emme ole heikkoja, joten sen puolesta me voisimme hyvin olla osoittamassa mieltämme. Kokonaan toinen asia on se, kuinka helppoa olisi heittäytyä kansalaistottelemattomaksi. Helpompaa on purkaa tunteitaan sunnuntaisin Kansanradiossa. Siinä ei joudu oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Ehkä myös ajattelemme, että nyt on nuorempien vuoro hoitaa asiat. Ei ihan väärin ajateltu sekään. Mutta olisihan se tietysti komeaa, jos parisataa harmaata pantteria kokoontuisi rollaattorien kanssa eduskunnan eteen sanomaan tahtonsa.

Sinänsä hauskaa, että YLE opettaa meitä tuloksellisen mielenosoituksen järjestämisessä. Ihan tulivat vanhat ajat mieleen, kun keskustelijat sanoivat, että mielenilmaisun hengen ei pidä olla anteeksipyytävä,vaan ME EMME PYYDÄ, ME EMME VAADI, ME OTAMME.

Olin komeassa Pride -tapahtumassa vain hengessä mukana. Kun en ollut läsnä, piti jotain kumouksellista edes ajatella tekevänsä.

Juhannusherkistelyä knausgårdimaiseen tapaan

 "Heräsin aamuseitsemältä, kahdeksan tuntia hyvää nukkumista takana. Koira nukkuu pitkin pituuttaan sänkyni toisessa päässä. Juhannuspäivän aamu. Kaikkialla on aivan hiljaista, edes tuuli ei ujella nurkissa eivätkä vesijohdot kohise, naapurit ovat mökeillään. Venyttelen, tunnustelen lihaksiani, jotka ovat eilisen golfin jälkeen väsyneet, mutta eivät ollenkaan niin väsyneet kuin vielä kuukausi sitten. Jokainen kierros on lisännyt voimiani ja ihme ja kumma, jotkut pallot lentävät ihan sinne minne haluan. Meidän 60 -lukulaisten ryhmä oli golfkentällä aika outo ilmestys. Tosin vain omasta mielestämme, sillä emmehän me juhannusaattona urheile, silloin juhlitaan, syödään ja juodaan. Näin on aika muuttunut ja me ajan mukana.

Maltan lopulta nousta lämpimästä sängystä, painan hetkeksi kasvoni rauhallisesti hengittävään ja lämpimään koiraani, lähellä oleva elävä olento tuntuu mukavalta. Vaikka on kuinka juhannus, teen lattialla muutaman venyttävän ja erityisesti vatsaan selkään ja lonkkiin kohdentuvan liikkeen. Joku vuosi sitten sain lonkkani terveeksi lääkärin määräämällä jumppaohjelmalla. Pakollinen liikunta jäi vapaaehtoiseksi ohjelmaksi, jota noudatan lähes joka aamu. Liikunnan aloittamisessa jos missä pätee sanonta, koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa. Silti ei aloittamisessa kannattaisi viivytellä.

 Keitän vahvaa teetä ison mukillisen, syön ohrarieskaa ja jogurttia, ja se tuo taas mieleeni mustikat. Tulisipa nyt hyvä sato, ettei tarvitsisi maksaa niistä aivan posketonta hintaa niin kuin viime vuonna. Päivän lehteä ei ole, mutta vanhakin on vielä osin lukematta. Avaan Ipadini ja Hesarin sivut.  Antti Majanderin Juhannusessee kirjoista, kirjailijoista ja ennen kaikkea lukemisesta on kiinnostava, mutta en jaksa enempää pohtia, miten saada nuoret ottamaan kirja käteensä, kun somemaailma lumoaa ja on niin helppo. Lähdemme koiran kanssa aamulenkille. Se onkin pelkkää herkkua tällaisena juhlapyhänä.  On pilvipoutainen sää, Alppila on hiljainen, ei ihmisiä, ei autoja, Linnanmäkikin on kiinni. Pieniä oravanpoikasia leikkii useassa puussa ja sekös käy koirani hermoille. Puistoissa on hyvin kaunista, pionit ovat kohta kukassaan. Tapsu kävelee kanssani ilman hihnaa, kulkee hiljaa haistellen, kuulostelee, käyttää kaikkia aistejaan.  Pitäisi varmaan joskus tarkentaa omien aistiensa käyttö: kuulenko vain kovimmat ääneet, näenkö vain vahvimmat värit, haistanko vain voimakkaimmat tuoksut enkä enää niitä hennoimpia ja hienoimpia sävyjä, joita kuitenkin kohtaan päivittäin luonnossa, ihmisissä, koirassani ja - eritoten  itsessäni.

Tulemme lenkiltä, pesen koiran tassut, annan hänelle ruokaa ja keitän itselleni vahvan espresso-maitokahvin, laitan soimaan Jussi Björlingin laulun Sommarnatt. Muistan kiitollisena Maria ja Petteriä, jotka antoivat minulle tämän huikean hienon laulajan cd-levyjä. Soitan musiikkia aika kovaa, sillä oletan kaikkien naapureiden olevan juhannusta viettämässä. Björlingin ääni on tumma ja hehkuu kaipausta, olen sen myötä jo upota muistojen maailmaan, ikävään, mutta selaan samalla facebookia ja twitteria, on kuvia kokoista ja paljaista varpaista, hyvänoloisia yhdessäolokuvia. Ne eivät tee minua surulliseksi, vaikka ne tuovatkin mieleeni omat mukavat juhannusmuistot. Kuitenkin yksi viesti saa minut hengittämään syvään. Mies on käynyt vaimonsa haudalla, kolme vuotta sitten aivan liian aikaisin kuolleen rakkaansa luona. Hänen viestinsä ei kuitenkaan ole lohduton: rakastetaan elämää. Niinhän se menee siinä vanhassa laulussakin, että jos ei olisi tummia raitoja, ei niin kirkkaita ne vaaleatkaan olisi.

Kesädekkariksi ostamani Håkan Nesserin uusin kirja vaatii aloittamista, mutta voi sentään, se alkaa Barbarottin vaimon luonnollisella kuolemalla. Jumalansa kanssa ihania keskusteluja käyvän poliisi Barbarottin sydämessä liikahtaa, kun hänen tyttärensä soittaa ja kysyy, miten hän voi, osaako hän nukkua - osoittaa rakkautta ja kantaa huolta isänsä selviämisestä. Barbarotti huomaa "miten valo ja pimeys liikahtelivat hänen sisällään. Tai ohut valojuova yritti tunkeutua pimeyden keskelle, pikemminkin niin."  Lopetin lukemisen, sillä miten luet, kun kyynelteni virta on vuolas. En pelästy itkuani, sillä liikutunhan vahvasta välittämisestä, sen herättämästä tunteesta. Suomalaisten klassisten sävelmien levyltä soi juuri nyt Melartinin Juhlamarssi näytelmästä Prinssessa Ruusunen. Muistan, kun isä saattoi tämän musiikin tahdissa tyttärensä miehelle annettavaksi  - matka oli makuuhuoneestamme olohuoneen puolelle. Ihania tunteita ja muistoja.

Ei pitäisi lukea Karl Ove Knausgårdia. Kun nyt kerran tuli yksi kirja luetuksi (viides osa on jo ilmestynyt), pitihän sitä kokeilla knausgårdimaista kirjoittamista. Kyllä tästä kirja syntyisi, sillä tapahtuihan tämä kaikki vain reilun viiden tunnin aikana tänä juhannuspäivänä vuonna 2015.

Rakkaudesta kirjoihin

Siivosin kellarikomeroa, ja löysin laukullisen kirjahyllyistä poistamiani kirjoja. En tullut katumapäälle eli en palauttanut kirjoja hyllyyn takaisin. Sen sijaan vein ne talomme takapihalla olevan puuaidan päälle. Josko kelpaisivat ohikulkijoille. Hyvin kelpasivat eikä minun tarvinnut tuntea tuskaa kirjojen viemisestä roskiin.

Muutama vuosi sitten pelastin naapureiden muuttotalkoista Helvi Hämäläisen päiväkirjat, joissa molemmissa taitaa olla sivuja seitsemisen sataa. Kirjoista jäi mielikuva ilkeämielisestä ihmisestä, mutta ovathan ne samalla huikeata tarinaa suomalaisesta kulttuurista ja sen tekijöistä. Toinen päiväkirjoista lähti piha-aidalta innostuneen lukijan mukaan, mutta jäljellä on vielä vuosista 1955-1988 kertovat päiväkirjat.

Kirjoista luopuminen on vaikeaa. Tavattoman vaikeaa. Selaan niitä säännöllisin väliajoin ja pohdin, mistä voisin luopua. Melkein jokaiseen kirjaan löytyy selitys, miksi sen haluan pitää. Ja kuitenkin, valtaosa kirjoista on sellaisia, joita en enää lue. En lue, mutta kylläkin selaan. Tutusta kirjasta voi palauttaa mieleen jotain viisasta tai jotain vain mukavaa selaamalla. Joskus luen jonkun vanhan kirjan ihan siksi, että on hauskaa maistella miltä se tänään tuntuu. Näenkö kirjan eri tavalla kuin kolme vuosikymmentä sitten.

Lukemisesta ei pidä luopua. Jos päivittäin menee enemmän aikaa somessa kuin kirjan seurassa, kannattaa miettiä tärkeysjärjestystä. Minunkin. Hampaat on harjattava iltaisin, ja kirjaa on luettava ainakin muutama sivu ennen nukahtamista. Eikä minkäänlaista matkaa voi edes ajatella ilman kirjaa.

Tällaiset sadepäivät kuin tänään sunnuntaina, ovat ihania. Ei tarvitse tehdä mitään, ei mennä edes ulos kuin sen verran että koira saa hoidettua tarpeensa. Muuten voi vain vajota sohvan pohjalle ja lukea/selailla kirjoja. Knausgård ja sadepäivä - aivan mainio yhdistelmä.

Raakaa bisnestä ihmishengillä

Tyttö oli hyvin nuori, melkein vielä lapsi, kun hän unelmoi juoksevansa eräänä päivänä  olympialaisissa. Hän harjoitteli kovaa. Juoksi pitkiä matkoja paljain jaloin. Hän ei välittänyt pilkkahuudoista, joita hän sai koska hänen maassaan ei tyttöjen juoksuharrastus ollut tavallista. Tytön sinnikkyys palkittiin, hän pääsi edustamaan maataan. Hän pääsi hetkeksi pois sodan jaloista.

Tytöllä heräsi toive päästä Englantiin. Miksei hänkin, koska hänen siskonsakin oli selvinnyt Suomeen. Tytön matka eteni vähitellen. Kuljetukset eivät toimineet ja tuskainen odotus erilaisilla leireillä kesti kuukausia. Ja aina tarvittiin lisää rahaa. Sisko lähetti.  Ja taas matka eteni kunnes vastaan tuli se viimeinen laiva.  Tytölle kävi niin kuin niin monelle on käynyt, hän hukkui Välimereen.  Unelma juoksusta olympialaisissa Somalian väreissä jäi ikiajoiksi saavuttamatta.

Tytöstä kertova kirja ei ole mitenkään erityinen, mutta sen aihe on tätä päivää.  Viime vuosien aikana monista Afrikan maista ja Lähi-idästä on on lähtenyt tuhansia ihmisiä etsimään itselleen parempaa elämää Euroopasta. Pelkästään tänä vuonna salakuljettajat ovat tuoneet 40 000 ihmistä  Välimeren yli. Matkalla kuoli 1700.  Mikään ei osoita, että pakolaistulva olisi vähenemässä. Pikemminkin päinvastoin. Sodat ja kriisit jatkuvat.

Luvut ovat hämmentävän suuria. Viime vuonna Saksasta haki turvapaikkaa 202 000 ihmistä, Ruotsista 81 000 ja Suomesta 3600.

Mistä ihmeestä nämä köyhät raapivat matkarahat kasaan? Kyse ei ole pienistä rahoista.  Italialaissyyttäjä puhuuu 1400 euron summasta.  Se on suuri raha somalialaiselle tai libyalaiselle. Luultavasti näiden maiden kaikkein köyhimmät eivät lähdekään etsimään parempaa elämää. Laivoihin ja veneisiin ahtautuvat varakkaimmat ja ehkä myös osaavimmat ja koulutetuimmat ihmiset.

Ihmisten salakuljetus on raakaa bisnestä. Ydin -lehti otsikoi: ihmissalakuljetus Italian mafian kultakaivos.  "Ihmiskaupan on arvioitu tuottavan rikollisille yli kymmenen miljardia euroa vuodessa eli paljon enemmän mitä mafia saa ase- tai huumekaupasta."

Mitä me voimme tehdä? Kuka voi? Eurooppa ei ole tällä hetkellä kovin vastaanottavainen maanosa. Asenteet ovat kiristymässä jopa EU:n sisällä tapahtuvaan vapaaseen liikkuvuuteen. Eikä maamme hallitukselta ole myöskään odotettavissa mitään hyviä tekoja.

Joskus vaan keittää yli

Kun sunnuntaina palasin viikonloppumatkalta,oli talomme pihan sementtiin kirjoitettu liidulla sanat: tervetuloa kotiin. Olipa mukava juttu, vaikka ei se tietenkään ollut suoraan minulle kirjoitettu. Pihassa oli muitakin hyviä ajatuksia ja piirroksia.  Näitä on ollut aiemminkin,tietysti, koska talossamme asuu myös lapsia. Tämä nimenomainen kerta oli kuitenkin vastalause sille taloyhtiölle, jossa kiellettiin tällainen pihalla tapahtuva väreillä leikittely.  "Kun ne koirankin tassut likaantuvat ja tuovat väriä sisälle!!!"

Eikö ihmisillä tässä maailmanajassa ole todellakaan mitään muuta tekemistä tai  todellista asiaa, johon voisivat purkaa pahaa oloaan kuin lapset? Alan olla muutenkin yliherkkä turhanaikaiselle valitukselle. Erityisesti ihmisiltä, joilla menee ainakin päällisinpuolin hyvin, terveys on kunnossa eikä taloudessa ole ongelmia. Onkohan meidät jo syntymässä määrätty sellaisiksi, ettei tyytyväinen kannata olla. Tai sitten pitkä ja pimeä talvi muokkaa meistä vain itseään kestäviä mörköjä.

Kaikkea ei tarvitse sietää. Osaavat ne nuoretkin. Juokoon puistoissa kaljansa, mutta pahaa tekee se täydellinen piittaamattomuus ympäristöstä. Pulloja rikotaan, omia roskia ei takuuvarmasti laiteta vieressä olevaan roskikseen, kuseskellaan missä sattuu (sen osaavat hyvin myös aikuiset juopot). Viime perjantaina koulun päättymisestä iloinneet toteuttivat taas itseään. Vuosi sitten rikottiin autojen sivupeilit, nyt samalla kadulla tuhrittiin ja spreiattiin siistejä seiniä ja ikkunoita.

 Muutama päivä sitten vein ystäväni alkuillasta ihastelemaan Alppipuistoa, sen kauniita kukkaistutuksia. Jäivät ihailemiset sikseen, kun eri puolilla puistoa, mutta kaikki aivan julkipaikalla, näimme kolmen ihmisen paljaat takamukset. Olivat kävelytien varrella paskomassa.

Se mikä itseni ikäisen on vaikeaa ymmärtää ja sietää, on tämä täydellinen välinpitämättämyys siitä, että jospa joku näkee. On kyse sitten naimisesta tai ulostamisesta, kaikkea saa ja voi tehdä missä ja milloin vain.