Saan olla sellainen kuin olen - vai saanko?

A -talkissa keskusteltiin mielenkiintoisesti laihdutuksesta. Meillä on käytössä painoindeksi, joka kertoo,  olemmeko normaalipainoisia vai ylipainoisia. Se on kuulemma amerikkalaisten vakuutusyhtiöiden parikymmentä vuotta sitten kehittämä juttu. Indeksi kertoo vain painomme rajat muttei kerro mitään terveydestämme. Ylipainoinen ja lihavakin ihminen voi olla terve.

Keskustelussa mukana ollut yhteiskuntatieteilijä sanoi, että lihavammat elävät tutkitusti pitempään. Kyse on ehkä kuitenkin ylikilojen määrästä ja kai myös siitä, että miten vältämme ylipainon tuomat terveysriskit,  verenpaineen nousun, diabeteksen tai fyysiset vammat.

Mikä siis on normaali paino? Ja kuka sen meille oikeasti määrittelee? Kuka sanoo, että minun ruumiini on parempi kuin sinun? Naisten lehdet sen ainakin tekevät. Kertovat, miten paljon paremmalta laiha näyttää kuin lihava. Vai näyttääkö sittenkään? Jos pudotan ääripäät pois - anorektikot ja hyvin lihavat ihmiset - niin pelkästään kilot tai niiden puute eivät meitä kaunista. Eikä kiloilla ole mitään tekemistä onnellisuutemme kanssa. Näinhän annetaan myös ymmärtää.

Mutta sitten tulee se suuri mutta. Jos tärkeintä on  mitä muut minusta ajattelevat, jos oma ihmisarvo rakentuu muiden arviointien kautta, silloin ongelma voi olla iso. Monelle juuri sosiaaliset paineet käynnistävät laihduttamisen, mutta varmaan yhtä monen laihdutuksen käynnistää huoli omasta terveydestä ja hyvästä olosta.

Suomalaisista miehistä 68% on ylipainoisia, naisista 51%. Naisilla kuulemma luvut ovat tasoittuneet, miehillä eivät eli lihominen jatkuu. Lääkäri sanoi ohjelmassa, että meillä on samat geenit kuin sata vuotta sitten ja silloin, kauan sitten, ei oltu lihavia. Maailma jossa elämme, tarjoaa  anteliaasti tilaisuuden pulskistua vaikka kuinkamoiseksi pullukaksi.  Ja siitä alkaa sitten kierre josta puhutaan jojo -ilmiönä. Lihon ja laihdun ja loppujen lopulta olen entistä lihavampi.

Mutta kun me ihmiset olemme erilaisia.Jos lievä ylipaino ei tuota ongelmia ja ihminen on itsensä kanssa sinut, niin mitä se kenellekään kuuluu, millainen ruumis minulla on.

Harmaa, vaan ei pantteri

Taas saavat helsinkiläiset nauttia upeista hiihtoladuista. Kun Laakson kentältä starttaa kohti Pirkkolaa, saa helposti kierrettyä 20-30 km hoidettuja latuja. En enää yritäkään hiihtää tällaisia matkoja, vaan tyydyn reilun kympin matkoihin. 

Alkuviikosta, ennen viimeisiä lumisateita, ladut olivat kovat ja jäiset. Luisto oli tietysti hyvä, vähän liiankin hyvä ainakin kaikissa laskuissa. Olen aina ollut hurjapää eli ei sellaista mäkeä, jossa ajattelisin jo etukäteen, tuosta en selviä.  Nyt täytyy myöntää, että Keskuspuiston mäet pistivät eka kerran  miettimään. Kyllä kai jokainen suoran mäen osaa laskea, mutta kun  tulet vauhdissa jyrkkään mutkaan, tilanne muuttuu. Varsinkin jos vielä  toinen latu on lanattu sileäksi - niin kuin niin usein on.

Keskuspuiston laduilla näkee monenlaista hiihtäjää. Onneksi kaikista kovimmat menijät hiihtävät Paloheinän rankempia latuja, mutta kovavauhtisia menijöitä on näilläkin kulmilla. Ja sitten on meitä iäkkäitä naisia, jotka mennä taaplaamme kukin tavallamme. Vauhti ei useinkaan ole kova, mutta vuosikymmenien hiihtoharrastus näkyy hiihtotavassa. Se vie tasaisesti eteenpäin niin tasaisella kuin mäessäkin.

Talven ensimmäiset hiihdot painelin enemmän jalkojen avulla kuin käsillä. Päivittäiset lenkit (kiitos Tapsun) ovat tehonneet ja pitäneet jaloissani kohtalaisen hyvän voiman, mutta käsistä ja hartioista voima on vähentynyt.  Yllättävän nopeasti se hiihtäessä lisääntyy. Lisääntyy, jos tietoisesti käytän käsiäni. Selkeän eron huomasin jo viiden hiihtolenkin jälkeen, vaikka kilometrejä ei takana ollut kuin reilu viisikymmentä. 

On mukavaa tuntea, miten hyvin  edelleen jaksan hiihtää. Siis jos maltan enkä pistä vitosvaihdetta päälle. Jos sen erehdyn tekemään, noutaja tulee nopeasti. Pistos rinnassa on ensimmäinen merkki, hiljempaa.  Hiihtämisessä - niin kuin niin monessa urheilussa - rytmillä on merkitystä, mutta tietysti, ellei ole voimia hiihtää, ei siihen saa rytmiäkään.  

Meitä vanhoja sanotaan harmaiksi panttereiksi. Olen harmaa, vaan en pantteri. Siitä sulavuudesta mikä kissaeläimellä on, hiihtoni on kaukana. Ennemminkin liityn sarjaan "siirirantaset". 

Silti  fyysisen väsymyksen kautta hankittu koko kropan puudutus tuntuu edelleen makealta. Kun erilaiset nautinnot vähenevät vuosi vuodelta, pitää ottaa kaikki irti jäljellä olevista herkuista.

Palvellaan itseämme

Tässä maassa on jo vuosikymmenet saanut tottua itsepalveluun, siis siihen että siivoan kahvilassa ja erilaisissa ruokapaikoissa jälkeni. Meiltä suomalaisilta käy hyvin tottuneesti ruokalautasen vienti pöydästä pois ja jätteiden pudottaminen niille kuuluvaan astiaan. Vesikraanaa eivät vielä ole  laittaneet niin, että voisin myös huuhtaista  lautaseni.  Olen jo niin tottunut jälkieni siivoamiseen,  että suorastaan etsin kärryjä elleivät ne ole aivan vieressäni.

Tunnen ihmisiä, jotka eivät kanna pois ruoka-astioitaan eivätkä siivoa jälkiään ihan vain periaatteesta.Muistan työvuosiltani, ettemme mekään  Elannon kahvila-ruokalassa suostuneet itse  viemään astioitamme. Ehkä saimme sillä aikaan sen, että joku nuori sai pitää työnsä.

Palveluyhteiskunnassamme olemme saaneet kaupassa tottua uusiin "palveluihin". Jo monessa marketissa on itse vedettävä asiakaskortti tunnistuskoneen läpi. Tämä on saanut minut äkäilemään, kun en  ikinä tiedä, miten päin kortti on koneeseen laitettava. Vaikka kuinka etukäteen ajattelen kortin asentoa, se ei onnistu ensi- eikä vielä toisellakaan yrittämällä. Siinä sitten korttiani kääntelen ja jono kasvaa. Ihmiset tuijottavat ja aattelevat varmaan, etteikö tuo täti ikinä saa hommaa aikaseksi.

Ja sitten menee vielä lisää aikaa, kun maksan pankkikortilla. Sen sentään useimmiten osaan laittaa oikeaan väliin, mutta kaikessa sählingissä tunnusluvun tilalle saattaa tulla talomme ulko-oven koodi. Ja taas meni uusiksi. Ja jono kasvaa. Meinasin jo tästä hermostua, mutta onneksi sitten hoksasin, että  hätäkös minulla on. Hermoilkoon ne, joilla on kiire, minullahan ei ole kiire mihinkään. Enkä sitäpaitsi ole keksinyt sitä, että asiakkaan pitää itse ruveta leimaamaan korttinsa.

Arvatkaa, menenkö ensimmäisten joukossa kassalle = näyttöpäätteelle, jossa ei ole kassaa ollenkaan, jossa pitää kaikki näpytellä itse.

Elämme kohta sellaisessa yhteiskunnassa, jossa kauppaan tarvita vain hyllyntäyttäjiä. Eikä kai kohta niitäkään, kun tavarat tuodaan valmiissa tehdaspakkauksissa myymälään. Niin kuin jo jossain myymälässä tapahtuu.

Eivät nämä kortit minua hirveästi ahdista, mutta miten hyvältä tuntuukaan palvelu. Kun menet Kansallisteatterin, Kaupunginteatterin tai Oopperan lippumyymälään, esimerkiksi. He ovat niin ihanan kohteliaita ja ystävällisiä eikä minun  tarvitse tuntea minkäänlaista paniikkia oikeasta tavasta koodata korttini.

Koskettavaa muistelua

Miten paljon kosteutta näissä vuosissa,
hikeä ja kyyneleitä,
tumppaantuneita lämmittimiä
nuhjaantuneita varvastossuja
litimärkiä teepaitoja
suolaisia karpaloita
surun sameita, ilon kirkkaita.

Tällä runolla (tässä vain osa runosta) Eevi Kaasinen aloittaa kirjansa  ”Liikkeen harmonia – naisvoimistelua runon siivin”.

Kirja on kertomus Helsingin Kotkien voimistelunohjaajasta, se on kertomus hänen työvuosistaan opettajana, mutta se on ennen kaikkea kertomus omasta palavasta halusta, suoranaisesta intohimosta naisvoimisteluun. Halu ja tahto purkautuvat vuosikymmenien aikana satoihin ohjaustunteihin jumppasaleilla, näytös- ja kilpailujoukkueiden valmennnukseen, suurten kenttäohjelmien laatimiseen ja moneen muuhun.

Kirja on tekijänsä näköinen. Jokaisesta rivistä kuulee Eevin äänen. Miltä tuntuvat toisaalta epäonnistumiset ja miten iloitaan  onnistumisista.  Niinä vuosina, jolloin me yhdessä – näin uskallan sanoa – rakensimme Työväen Urheiluliiton naisten voimistelua ja annoimme itsestämme siihen kaiken, opin tuntemaan Eevin lämpimänä ja tunnollisena ihmisenä, jolle huoletta saattoi antaa viikkokurssien vetämisen.  Meillä oli  vain se ero, että minä sain työstä  palkan, Eevi ei.

Eevi kertoo kirjassa  omasta taustastaan ja siitä, miten kipinä liikuntaan syttyi Toukolan Teräksen toiminnassa, pikkutyttöjen ohjaana ja jo silloin runojen lausujana. Eevi valmistui  voimistelunopettajaksi ja löysi Hilma Jalkasen tunneilla keskustaliikunnan, josta tuli hänen tavaramerkkinsä, kun hän suunnitteli joukkueilleen näytös- ja kilpailuohjelmia.. Jalkasen perusajatus oli, kuten Eevi  kirjoittaa: ” Yksi avainliikkeistä oli koonto, jonka avulla lähetettiin uusi liike. Vartalon keskeltä lähtevät aaltoliikkeet antoivat vapautumisen tunteen.”

Eevi on runojen kirjoittaja (myös lausuja) ja niinpä hän hyvin usein avasi runoillaan liikuntanumeron sisällön voimistelijoille. Eevi kertoo kirjassaan voimistelijoistaan, joukkueittensa saavutuksista ja myös rytmisestä voimistelusta. Vaikka hän ei ollut valtavan innostunut kilpailuista, hän kuitenkin aina toi niihin seuransa joukkueet. Ihmetellä täytyy, mistä Eevi on kaiken energiansa saanut. Ehkä se on ollut hänelle niin kuin niin monelle lajille sydämensä antaneelle, tietynlaista huumetta, jota ilman ei yksinkertaisesti voi olla.

Eevin skaala on ollut laaja: satujumpparreista suuriin kenttäesityksiin ja rytmisen voimistelun valmennukseen. Tästä kaikesta Eevi kertoo kirjassaan niin henkilökohtaisella tavalla, että hetkittäin kirjaa lukiessani oli aivan pakahduttava olo. Ehkä lukukokemukseeni vaikutti myös se, että elin itse silloin parhaita TUL:n työvuosiani. Tekstin väliin sovitetut Eevin runot  antavat huiman hienon lisän ymmärtää, mistä kaikesta on ollut kysymys.

Vaikka silloin oli kaikenlaista ja nyt matkan päästä katsottuna täysin turhanaikaista "rähmää", olen iloinen niistä vuosista.  Eevin kirja kertoo  myös siitä, miksi  siitä kaikesta sittenkin jäi vain hyvä mieli, vaikka taisto oli välillä turhankin kovaa.

Kirjan on kustantanut Intokustannustannus.

Tasapainoista uutta vuotta!

Vuoden vaihtuminen tiesi Nelson Mandelan poistumista keittiöni oven pielestä.

Reilu vuosi sitten Kapkaupungista ostamassani Mandela -kalenterissa tämä suuri afrikkalainen on tervehtinyt minua vuoden jokaisena aamuna. No jaa, ehkä sittenkin se olen ollut minä  joka  olen tervehtinyt tätä suuresti kunnioittamaani ihmistä.

Matkalta palattuani luin Mandelan elämänkerran "Pitkä tie vapauteen". Hän oli 27 vuotta vangittuna ja kun lopulta, 76 vuotiaana pääsi vapaaksi, hänestä tulikin Afrikan ensimmäinen musta presidentti.  Kuinka paljon yksi ihminen voikaan saada aikaan!


Uusi vuosi tietää myös sitä,  että taas on tullut vuosi ikää lisää.  Se on kohdallani erityisen konkreettista, koska syntymäpäiväni on tammikuussa. Väkisinkin sitä miettii omaa ikääntymistään ja ennen kaikkea sitä, mitä muutoksia vanheneminen tuo tullessaan.  Erilaisia oireita on ilmiselvästi nähtävissä.  Eivätkä ne aina tunnu mukavilta.

Niin kuin nyt se, että antaa varastaa lompakkonsa tai pudottaa joulupäivänä autotallin avaimen autotallin lattialle eikä sitten saa autoaan sisälle  sen julmetun lumimyrskyn keskeltä tai  - no olkoon,enpä kerro kaikkea. Eniten huomaan keskittymiskykyni heikentyneen. Huseeraan sitä ja tätä, sitten ihmettelen mitä minun oikeastaan pitikään tehdä. Ehkei tämä ole vielä kovin vaarallista, luulisin.

Eniten kiusaa henkinen laiskuus. Vai olisiko kauniimpaa sanoa mukavuudenhalu. En enää viitsi nähdä niin paljon vaivaa uusiin asioihin perehtymisessä tai "vaikeiden" kirjojen lukemisessa. Harmittelen myös sitä, etten enää innostu uusista asioista samalla tavalla kuin ennen.  En syty uuteen eikä kaikki kiinnosta eikä maistu yhtä hyvältä kuin ennen. Toivottavasti makuaistini ei tylsisty, se olisi jo kaiken loppu.

Olen aina pitänyt itseäni kohtuullisen aloitteellisena ihmisenä, mutta nykyään tarvitsen jo vähän tönimistäkin, että saan itseni liikkeelle. Menneenä vuonna sain kuitenkin jotain uutta aikaseksi.  Facebookiin liittyminen ei nyt sinällään ollut vielä suuren suuri teko etenkään, kun olen jäänyt siinä aika passiiviseksi. Suurempi juttu oli se, kun osallistuin twitterin kautta kunnallisvaalikeskusteluihin. Eivät ne minun lauseeni telkkarissa näkyneet, mutta tärkeintä itselleni olikin teko.

Muutama päivä sitten hiihdin kympin lenkin todellisella lentokelillä. Vaikka tasapainoni on hyvä ja rohkeutta mäkilaskuihin riittää, niin nyt varoituskellot soivat. Kyllähän  jokainen suorat mäet laskee, mutta entäpä kun tulet (liian) kovalla  vauhdilla jyrkkään karteeseenn! Siinä se tasapaino vasta punnitaan.

Tasapaino on elämässä tärkeää.  Arjen ja juhlan tasapaino. Levon ja tekemisen tasapaino. Yhdessätekemisen ja  ja yksinolon tasapaino. Aina se ei onnistu, mutta tasapainoiseen elämään kannattaa pyrkiä, koska silloin ihmisen on hyvä olla.