Ohitan kadunkulmassa kaksi juoruilemassa olevaa naista. Näen heidän asennoistaan ja kasvojensa ilmeistä ja itseasiassa vähän kuulenkin, että juoruilevat. Samalla hetkellä saan mielikuvan tanssista, jonka olen nähnyt 60-70-luvuilla, siis yli puolivuosisataa sitten. Näen naisten hahmot näyttämöllä, heidän pitkät hameensa ja ilmeensä, jotka kertovat, että nyt on mehevä juttu tarjolla. Miten voin saada assosiaation johonkin näin vanhaan? Tanssin nimi oli Juoru ja sen esittivät Jyväskylän Työväen Naisvoimistelijat ohjaajanaan legendaarinen Elli Särkkä.
Amatööritanssijat ovat kevään aikana saaneet esiintyä Susanna Leinonen companyn Satakieli -esityksessä. Monet heistä olivat ensimmäistä kertaa näyttämöllä. Suuren joukon liikuttaminen niin, ettei kaikki ole yhtä massaa, on aika haasteellista. Nyt siinä onnistuttiin hyvin. Esityksessä oli paljon vauhtia, kuviot olivat vaihtuvia, herkkyyttäkin oli, se oli nykytanssia ikäihmisten esittämänä. Ihan vähän kateellisena katselin esitystä, olisi ollut kivaa olla mukana. Sitä en kuitenkaan edes ajatellut, koska se olisi vaatinut pitkää sitoutumista ja en usko, että olisin jaksanutkaan.
Sensijaan iloitsin siitä, että älysin hakeutua nykytanssitunneille. On ollut hauskaa huomata, miten nopeasti vieläkin voi sopeutua itselle uudenlaiseen liikuntaan. Olen ottanut tunnit aika tosissani, sillä onhan se nyt sekä herkkua että etuoikeutettua saada olla hyvin ohjatuilla tunneilla. Olemme tehneet paljon erilaisia liikkuvuus-ja koordinaatioharjoituksia ja on harjoiteltu monin eri tavoin tasapainoa. Itseasiassa hämmästyttävän monipuolisia tunteja, en olisi etukäteen uskonut. Ja että hiphoppiakin.
Ihanan ohjaajamme Tuulan sanoin:
”Ajattelen myös tanssitunteja ikäihmisille ihan sillä ajatuksella, että jos voin osaltani olla avuksi siinä, että esimerkiksi toimintakyky pysyy yllä, aivojumppieni, tasapainoharjoittelujen sekä niiden kehon pienten piperrysliikkeiden kautta, niin silloin olen onnistunut.”
Mitä pienempiä ja kohdennetumpia liikkeet ovat olleet, sitä vaikeammalta ovat tuntuneet. Kun oikein keskittyi, niin löytyihän se mikä piti. Tai no, ainakin sinnepäin. Jokaisella liikkeellä oli tarkoituksensa. Tykkäsin siitä, että tunnit olivat haastavia, että kaikki liikkeet eivät sujuneetkaan tuosta vain.
Improvisointijaksoissa oli aluksi vaikeaa antautua musiikkiin ja liikeeseen. Sehän se on, kun aina pitää olla kontrolli päällä, miltähän minä näytän. Vähitellen kuitenkin vahvistui oikea olotila, ettei todellakaan ole tärkeää miltä tanssini näyttää eikä se miltä itse näytän. Ammatikseen tanssivat osaavat häkellyttävällä tavalla ilmaista kropallaan kaikenlaisia tunteita. Ehkä mekin onnistuimme jotain ilmaisemaan, ainakin yritystä oli.
Tuulan viesti on lohdullinen:
”Itse ajattelen, että se eletty elämä näkyy, ja saa näkyä, aikuisempien (keski-ikäiset ja ikäihmiset) ihmisten liikkeessä. Se juuri tekee liikkeestä kiehtovaa. Usein tuntuu, että ikäihmiset tanssivat suoraan sydämestään, ja sitä itse juuri toivon ja haen. Koreografina ja tanssijana ajattelen itse usein, että epätäydellinen liike on kauniimpaa ja puhuttelevampaa, kuin se täydellinen, spagaatiin avautuva tanssihyppy.”
Tanssiesitys Juorun koreografia on Maija Varmaalan. Se oli aikanaan yksi suosituimmista tanssinumeroista, jota ainakin TUL:n seurojen naisvoimistelijat esittivät. Mitenkähän Juoru taipuisi nykytanssin kielelle? Vähän ehkä muuntuisi hiphopahtavaksi, mutta sen huumori tuskin katoaisi. Tuli vain mieleeni, että voisihan sitä kokeilla vanhan uudistamista.
