La Strada näyttämöllä – ensi kertaa Suomessa

 Kun perjantaina käännyin Vaasankadulta Kustaankadulle, jono Hesarilta tuli vastaan jo puolivälissä.  Ihmiset olivat hakemassa Hurstilta ruokaa viikonlopuksi. Tilipäivään on reilu viikko, kaikilla ei ehkä tiliä ole silloinkaan. Jonossa olevat näyttivät olevan nuorehkoja aikuisia.  Ehkä opiskelijoita, mutta oli myös muita kuten äitejä lastenvaunujen kanssa.  Onko ruokajono jo niin normaalia, ettemme enää ollenkaan vierasta näkymää?  Köyhyys ja köyhyyden tuoma osattomuus ovat asioita, joita on vaikea ymmärtää, ellei siitä ole omaa kokemusta.

Lauantaina olin katsomassa elokuvaan pohjautuvaa teatteriesitystä. Kun Federico Fellini teki kuuluisan elokuvansa La Stradan 1950-luvun Italiasta, hän ja käsikirjoittajat eivät varmasti temmanneet ideaa tyhjästä.  Sotavuosien jälkeen oli valtavasti köyhyyttä ja juurettomuutta. Vaikka maailma on muuttunut valtavasti viime vuosikymmenien aikana ja elämme monella tapaa yltäkylläistä aikaa, köyhyys ei ole kadonnut.  Lisäksi tuhansien on paettava henkensä menettämisen uhalla kurjia elinolojaan. 

Teatteri Avoimet Ovet esittää jälleen kerran vahvasti ajassa kiinni olevaa teatteria. Tämän syksyn teatterin 25-uotisjuhlanäytelmänä on juuri Fellinin La Strada. Useiden pyyntöjen jälkeen teatteri on lopulta saanut siihen esitysoikeuden, ensimmäisenä suomalaisena. 

La Strada – Tie, sen kaihoisa musiikki on tuttu ja edelleen niin vetoava.  Olavi Virta laulaa: Tie mittaamaton edessäni on, tie murheita suo, iloa myös, en onnea löydä vain etsien vaellan… YLEllä lauantain toivottujen niin sanottua peruskauraa.

Teatterin esityksessä ei lauleta, mutta haitari soi kauniisti. Sen sijaan laulun sanoma elantoa ja onnea etsivistä kiertävistä sirkuslaisista välittyy hienosti.  Ohjaaja Hanna Kirjavainen on osannut todella taiten siirtää elokuvan sanoman näyttämölle. Onneksi ei ihan niin raadollisena mitä elokuvassa.

Ilkka Heiskanen ja Ella Pyhältö kertovat surullisen haikeaa tarinaa ihanan läsnäolevasti.  Ilkka Heiskasen lähes nälkiintyneen näköisessä hahmossa on ensin vaikeaa nähdä leffan voimamies Zampanoa, mutta voimaa voi käyttää muutenkin kuin lihaksilla. Hän on ilkeä ja kylmä, mutta lopulta kuitenkin, ihminen. Hienosti tehty rooli. 

 Näyttämön täyttää vai pitäisikö sanoa, näyttämö täyttyy Ella Pyhällön Gelsominasta, tästä suurisilmäisestä, lapsenomaisesta naisesta unelmineen. Hänkin toivoo kotia ja perhettä, ja niin kuin hän sanoo: ”minä alan tekemään työtä. Saan ammatin. Minusta tulee taiteilija ja laulan…aivan kuten Rosakin teki.”Oi Ella, miten hienosti taas kerran teit roolisi.  Sinun avuttomuutesi, lämpösi, silmiesi loiste ja tuskaisuus, olit Gelsomina.  Äänenkäyttösi on aina ollut mestarillista, nautittavaa se oli myös nyt. 

Joskus esityksistä jää mieleen joku pienen pieni, mutta vahva ja paljon kertova hetki. Tällä kertaa se hetki oli, kun sait olla vapaa – nyt minä poljen pyörää. Ja sitten sinä poljit.  Niin ihana.
 

Joona Petterssonin videolavastus, ja koko visuaalinen ilme tuki aivan loistavalla tavalla näytelmää ja näyttelijöitä. Sirkuksessa pitää olla erilaisia taiteilijoita, nyt meidät hurmasi Roman Hibalov dynaamisella katutanssillaan. Satu Lankisen haitarimusiikki kuului luontevasti esitykseen, ihan niin kuin se on aina ollut osa suomalaista tivolimaailmaan. Ainakin 50-luvulla, josta omat tivolimuistoni ovat.

    

 Ilkka Heiskanen ja Ella Pyhältö

 

 

Keskusteluja kaduilla ja toreilla

 

Olen kuvitellut elämääni eteenpäin, enhän tietenkään tiedä kauanko sitä riittää, mutta aina voi jotain pohtia.  Niin kuin nyt sitäkin, että jos jonain päivänä menettäisin kävelykyvyn, olisiko minulla ystäviä, joiden kävelykunto riittäisi tulemaan avuksi. Tämä tuli mieleeni, kun selasin Antti Eskolan kirjaa Vanhuus.  Hän ei nähnyt kovin mielekkäänä saada vieras ihminen kävelyseurakseen. Ei se suuresti houkuta minuakaan.

Mutta taas toisaalta, mitä väliä. Me vanhat ihmisethän puhumme aina muistoistamme. Emme puhu, tämä on huono vitsi. Sitä en tiedä mitä tapahtuu, kun dementia iskee täydellä teholla, mutta se onkin sitten toinen juttu.  

Keskustelu vain itsensä kanssa on välillä tylsää, vaikka siinä saakin mieleisiään vastauksia.  Tykkään käydä katukeskusteluja ja se onkin Helsingissä päiväsaikaan helppoa. Meitä vanhoja on paljon.  Nuoret eivät hakeudu keskustelutilanteisiin, hyvä jos edes vastaavat. Silmien irrottaminen puhelimen näytöltä on lähes ylivoimaista.

Olen koko elämäni ajan ollut aika räpättäjä, äitini tytär, ja vaikka kerran sain sanavalmiudellani työpaikankin, ei mikään ole ikuista.  Sanavarasto näyttäisi olevan hupenevaa sorttia eikä ilmaisukaan ole ihan täsmällistä. Silti ajattelen, että puheyhteys on paras tapa saada kontakti toiseen ihmiseen kaikista whatsupeista huolimatta.

 Sain olla kymmenen vuotta aivan ihanassa lukupiirissä, jonka sitten korona keskeytti ja tavallaan myös lopetti.  Turvallisessa seurassa ei ollut vaikeaa sanoa mielipidettä kirjasta, vaikkei aina ollut ollenkaan helppoa tuottaa selkeitä lauseita. Nämä kokoontumiset ja käydyt keskustelut opettivat kuitenkin analysoimaan luettua. 

Miehet osaavat. Kauan sitten vietin pari kuukautta Kreikassa. Siellä näin miten miehet päivittäin kokoontuivat kahviloissa ja suojaa auringolta antavien puiden alla. Keskusteluissa oli kolme aihetta: politiikka, jalkapallo ja raha. Naisten ryhmiä en nähnyt.  Onhan meillä Suomessakin ollut ainakin ennen näitä Esson baareja.  

Hakaniemen torilla ja hallissa näyttäisi myös kokoontuvan säännöllisesti miesten ryhmä. Ainakin näen heidät aina kun käyn ostoksilla. Naisten ryhmiä en ole nähnyt. 

Naisetkin osaavat. Päivänä muutaman olin ystäväni kanssa lounaalla töölöläisravintolassa.  Selkäni takana oli lounastamassa kuuden naisen seurue. Tällaisia varttuneempia naisia kuin mekin.  Iloista puheensorinaa kuului kaiken aikaa.  Vähitellen ravintola tyhjeni lounasasiakkaista, me ja tämän naapuripöydän naiset jatkoimme viihtymistä.  Kun lähdimme ennen heitä, oli tietysti toivotettava hyvää jatkoa, ja kysyin, meinaatteko jäädä tänne.  Iloinen nauru jäi kaikumaan, on niin kivaa, sieltä vastattiin.

 Antti Eskola jakaa kirjassaan vanhuuden kahteen osaan. Siihen kun jää eläkkeelle ja sitten siihen noin 80 vuotiaana alkavaan ikään.  Se tarkoittaa hänen mielestään irtaantumista vuorovaikutuksesta, väsymistä ja pitkiä jäähyväisiä eli kuolemisen prosessia.  Varmasti myös tätä, mutta myös paljon muuta. 

Terveisiä teille kaikille iäkkäimmille ystävilleni, jotka luette ja kirjoitatte, liikutte rollaattorin kanssa tai ilman, käytte teattereissa ja näyttelyissä, rakastatte ja tapaatte ystäviänne. Ei meidän elämämme ole mitään odottelua, vaan aktiivista elämää niillä mahdollisuuksilla mitä on annettu. 

             Pihamme kesäkukat ovat päässeet vähän rönsyilemään.

Eino tarkkailee etäältä.