Blogeista kasvoi kirja

 Kaikki alkoi mummoni tarinasta. Ja siitä harmituksesta, että miksi en koskaan kysynyt häneltä, millainen hänen miehensä Iivari oli. Tuo komea ja salskea Pohjanmaan poika, joka jätti vaimonsa ja kolme lastaan Kauhajoelle ja lähti itse Kanadaan.  Miksi en koskaan kysynyt häneltä, miten Ida Mariana selvisit arjesta, ja miten yksinäisyydestä. Voi olla, ettei hän olisi halunnut näistä asioista edes keskustella kanssani.

Tein kuitenkin pienen painotuotteen vuonna 1882 syntyneestä äitini äidin elämästä. Jotain tiesin, jotain kerrottiin, loput kuvittelin. Tarinan kirjoittaminen liittyi vuonna 2001 käymääni Elämät tarinoiksi – kurssiin.  Kurssin ja mummon tarinan kirjoittamisen jälkeen oli aivan selvää, että nyt se kirjoittaminen vasta alkaa. Sen jälkeen teinkin sitten kolme muuta, vähän laajempaa muistelua vanhemmistani ja lapsuudestani, omista työvuosistani ja elämästäni.

Suomalaiset ovat tunnetusti omaan pöytälaatikkoonsa kirjoittavaa kansaa.  Laatikoista löytyisi varmasti suuri määrä keskeneräisiä romaaneja, novelleja, runoja ja päiväkirjoja.  Niihin kaikkiin on purettu ilot ja surut – ja säätiedot.  Kustantajat saavat kuulemma vuosittain valtaisan määrän kirjoituksia luettavakseen, mutta olen ymmärtänyt, että julkaisuseula on tiheä.  Omakustanteita ilmestyy tänään paljon. Nykyajan ihmeellinen tietotekniikka antaa mahdollisuuden julkaista itse omia aikaansaannoksiaan, kun kirjan painatuksesta ei enää tarvitse maksaa maltaita.

Onhan se kiehtova ajatus saada painosta oma kirja, ehkä saada sille vielä lukijoitakin. Mutta kyllä sen julkaisuhalun rinnalla kulkee myös ajatus, kehtaanko julkaista, onko näissä kirjoituksissa mitään järkeä, ujostuttaa, melkein hävettääkin. Itselleni on blogikirjoittelu avannut mahdollisuuden kirjoitella mitä mieleen tulee.  Julkaisukynnys madaltuu, kun huomaa, etteivät kirjoitukset aiheuta sen suurempaa dramatiikkaa.  Sen paremmin itselle kuin lukijoillekaan.

Viime syksynä mietin, mitä tekisin.  Korona kuritti ja kaamoksen tiedän kokemuksesta kurittavan, ellei ole jotain hyvin kiintoisaa tekemistä.  Melkein kaikista valokuvistani olen jo tehnyt kuvakirjoja, joten ne eivät enää innostaneet.  Sitten heräsi ajatus blogieni kokoamisesta kirjaksi.  Ensin se tuntui vitsiltä, mutta niin vain ajatus taipui todeksi.  Nyt olen pääsiäisen pyhät saanut pitää kädessäni kirjaa, jossa tarinoiden ja kuvien kautta kerron jotain elämästäni ja ajattelustani.

Kun julkistamistilaisuus shampanjoineen jää nyt pitämättä, täytyy se tehdä näin kirjallisesti. Mukava tunne, kun on saanut jotain valmiiksi.