Kysymykseen, miten olet jaksanut, ei kovin kummoista vastausta voi antaa. Siinähän tuo menee, päivä kerrallaan.
Ihan vähän olen huolestunut. Pelottaa se, että en kai ala tottua elämääni, jota voisi kuvata hitaanlaiseksi. Päivät ja viikot vain valuvat eikä kiire ole mihinkään. Mieltä ylentäviä kohokohtia on nuivasti.Vaan onhan niitä. Piti vain ensin määritellä, mikä on kohokohta. Turha verrata entiseen elämään, siihen, jota elimme ennen maaliskuun puoltaväliä. Vanhan ajan(!) lopun huipun saavutin maaliskuussa huikean lumisella Saariselällä. Oli hienoa hiihtää edes muutama päivä, mutta siihen se loppui se vapaus.
Kesän pelasti golf, syksyn ihanuus on löytynyt eri puolille Helsinkiä suuntautuneista pitkistä kävelyistä. On tämä hieno kaupunki. Voit nauttia merestä, puistoista, voit kävellä metsässä. Olen viime viikkojen aikana löytänyt kaupunkini uudelleen: Kulosaaren, Mustikkamaan, Tervasaaren, Katajanokan, Lauttasaaren ja Lammassaaren sekä tietysti Keskuspuiston vaihtelevat reitit. Kävelen niin pitkälle kuin jaksan ja tulen sitten ratikalla pois, jos voimat uupuvat.
Pitkät kävelyt ovat tuoneet hyvää fyysistä väsymystä, mutta ovat ne antaneet myös tyyneyttä sietää hetkittäisiä mielentilan kärvistelyjä. Onneksi on myös tarjolla niitä (Aapelin) onnen pipanoita. En enää muistanutkaan, kun olen naapureitten jo vanhaa Rokkaa seurannut, miten suloinen voi Irlannin-terrierin pentu olla. Sain ottaa syliin ja sain suukkojakin. Eräänä päivänä kohdalle osui muutaman viikon vanha pikimusta käppänä. Siitähän ei ollut ohi menemistä ilman rapsutuksia – ja pusuja toisensa jälkeen. Kun ihmisellä on koiravaje, tällaiset tapaamiset ovat herkkuhetkiä. Taas mietityttää, pitäisikö sittenkin vielä ottaa koira.
Syksyn vahvat kohokohdat ovat olleet kävely ja kirjat. Kirjoista nyt vain sen verran, että juuri nyt olen lukemassa Galina Uljatsovan kirjaa ”Vihreän teltan alla”. Kirja alkaa siitä vuodesta, kun Stalin kuoli. Mitä silloin tapahtui neuvostoihmisen elämässä, mikä muuttui kun tuli suojasään aika vai muuttuiko mikään. Fiktiota faktan pohjalta. Mielenkiintoista luettavaa.
Pekka Sauri kirjoittaa Twitterissä miten lapsena iltarituaaliin kuului aina lopuksi isän ”mitä kivaa oli tänään” osasto. Sauri kirjoittaa, etten silloin osannut ajatella sen merkitystä, mutta vuosikymmenten mittaan se on alkanut tuntua yhä hienommalta rutiinilta: aina löytyi päivästä jotain hyvää.
Niin löytyy. Niin kuin tässä yhtenä iltana, kun naapuri toi leipomaansa vielä lämmintä ruisleipää.
Kalasatamassa on hienoja tuoleja niin väreiltään kuin muodoiltaan.
