Käsketäänkö vai houkutellaanko meitä?

Vuosikausia sitten sain "nauttia" pomosta, joka tiesi mitä tahtoi.  Hänellä oli selvä ajatus, mihin suuntaan toimintaa pitää viedä eikä kenelläkään ollut epäilystä, kuka oli talon pomo. Hänellä oli valtaa ja hän osasi käyttää sitä.  Hän oli myös mestarillinen propangandan käyttäjä ilman mitään somea. Myöhemmin olin myös päinvastaisessa tilanteessa. Ihminen, jolle oli annettu valtaa, ei sitä käyttänyt. Silloin vasta hullunmylly alkoi. Huhut kulkivat ja kaikenlaiset epäilyt ja pelot lisääntyivät. Työmotivaatio ainakin nollautui.

 Anu Kantolan kirja "Matala valta" sai minut miettimään omia pomojani ja eritoten sitä, miten suuri muutos työelämässä on tapahtunut johtamistavoissa.  Johtaja ei voi ajatella asioista eikä ihmisistä musta-valkoisesti. Tai se ei ainakaan ole oikea tapa.  Kantolan kirjassa on hauska juttu siitä, mitä Keskon silloinen pääjohtaja Mansukoski on ajatellut johtamisesta: "Kaikki johdettavat pysyvät samanlaisina kuin kaikkien perheiden lapset ovat kaikkina aikoina olleet: toinen toimii porkkanalla ja toinen kaipaa keppiä". Mansukosken mielestä ei ole varaa porukalla johtamiseen. Tämä kaikki on sanottu vuonna 1985 eli ei siitä niin kauan ole. Eikä tämä tapa ole kuulemma muodista poissa vielä 2000-luvullakaan.

Valta ja sen käyttäminen on hirmun mielenkiintoinen asia. Sen tutkimista aion tässä jatkaa ja yritän nähdä myös sen näkymättömän vallan. EU -vaalien alla olimme jatkuvassa tykityksessä muuallakin kuin puolueiden vaalimökkien lähettyvillä eli meihin äänestäjiin vaikutettiin monin tavoin. Ja kun ei enää ole Kekkosta sanomassa, mikä on oikein ja mikä väärin, joutuu tässä pieni ihminen ihan itse tekemään valintoja eikä se aina ole niin kovin helppoa.

Yritin seurata vaalikeskusteluja ja ehdokkaiden haastatteluja. Mutta niinhän siinä kävi kuin yleensä ihmisten välisessä kanssakäymisessä käy. Kun ihmisen ulkoinen olemus ja tapa puhua ärsyttää, on vaikeaa olla vastaanottavainen hänen sanomalleen. Ja toisaalta, jos joku on kertakaikkisen valloittava ja vaikuttava, on yhdentekevää mitä hän sanoo. Silloinkaan en kuule mitään, näen vain. Hyvä esiintyjä on meille äänestäjille vaikea tapaus.  On niin helppo antautua nauttimaan "taiteellisesta" suorituksesta, puhujan tyylikkyydestä ja sujuvasanaisesta esiintymisestä. Ei siinä ensimmäiseksi tule mieleen kyseenalaistaa puhujan asiaa.

EU -vaalipäivänä ajateltua

Sain eilen ratikassa viereeni hyvin mustan miehen jostain syvästä Afrikasta. Vastapäätä istahti pieni käkkäräpäinen poika, joka tutkaili minua avoimin silmin. Varttitunnin aikana ennätimme keskustella hänen lelustaan, missä hän asuu ja mitä alueita hän tuntee kaupungistamme. Olivat menossa Linnanmäelle. Poika puhui hyvää suomea, mies vieressäni oli hänen setänsä ja puhui vain englantia.

Nasima Razmyarin vaalilehtisessä on kirjoitus somalialaiselta Habiba Alilta, nuorelta naiselta, joka on muuttanut Suomeen vuonna 1992.  Hän kirjoittaa, että ensikosketus oli hämmentävä niin uusille kuin vanhoille Suomen asukkaille. Sitten Miss Suomeksi valittiin puoliksi afrikkalaistaustainen nainen. Habiba kirjoittaa: "Se valoi toivoa. Ehkä ilmapiiri muuttuisi maassa vielä. Niin on lopulta käynyt, suomalainen yhteiskunta kasvoi samalla, kun itse kasvoin yhdeksi monikulttuuriseksi suomalaiseksi".

Samoihin aikoihin kuin Habiba, myös Nasima tuli Suomeen. Hän kirjoittaa vaalilehdessään: "Toimeentulon lisäksi ihmisellä on oikeus vapauteen. Työ ja toimeentulo ovat vain välineitä sille, että jokainen voi olla vapaa. Meidän on hyväksyttävä erilaisuutemme ja niin saamme olla jokainen omanlaisiamme."

Maahamme muuttaneet eivät ole persoonatonta massaa. Maahan muuttoa voi tarkastella ja pitää katsoa myös ihmisen näkökulmasta. Sen yhden ihmisen.

Nasiman numero on 246.

Murakami on aikamoinen tarinan kertoja

Olen kevään aikana ollut varsinainen kirja-ahmatti.  Siitä voisi ehkä syyttää kirjastoa, joka on niin paha paikka. Harvoin sieltä voi tulla pois vain yhden kirjan kanssa. Ja kun niitä on pöydällä kasapäin, saatan lukea kahta kolmeakin kirjaa rinnakkain.  Yleensä niin käy, kun kirja on alussa, mutta kun teksti alkaa viedä mennessään, ei kirjan vaihto enää olekaan niin itsestään selvää.

Olen useamman kerran kirjastossa pidellyt näpeissäni japanilaisen Haruki Murakamin kirjoja, mutta aina jättänyt hyllyyn. Kunnes sitten otin kirjoja kaksin kappalein. Nyt on saatu tuhannen sivun annos Murakamia eikä tee mieli jättää hänen kirjojensa lukemista vielä tähänkään.

Aloitin käsittääkseni aika helposta kirjasta. Norwegian wood oli hänen ensimmäinen kirjansa, jos nyt oikein muistan. Se on kertomus nuorista ihmisistä, rakkaudesta ja elämästä, joka jäi elämättä.  Massiivinen Kafka rannalla onkin sitten kokonaan toista maata. Melkein sciense fictionia. Tässä ja nyt tapahtuvaa, toisaalta jossain tuolla puolen. Jännäri ja rakkaustarina samalla kertaa.  Olisin voinut kuvitella, etten pidä kirjasta, jossa ihminen ymmärtää kissan puhetta, mutta mitä vielä. Se oli aivan luonnollista. Niin kuin kivetkin, joilla on oma tahtonsa ja voimansa.

Murakami kertoo kaikesta yksityiskohtaisesti. Esimerkiksi: "Otan jääkaapista maitotölkin, tarkistan päiväyksen ja kaadan maitoa maissihiutaleiden päälle. Sitten keitän vettä ja laitan kupillisen Darjeeling -teetä. Paahdan kaksi leipäviipaletta ja syön ne vähärasvaisen margariinin kanssa. Sitten avaan sanomalehden ja selaan paikallisuutiset läpi."  Alussa tällainen lähes luettelonomainen tapa kirjoittaa kiusasi, mutta sitten totuin siihen.

 Kyllä näihin kirjoihin voi upota kesäisinäkin iltoina. Sitä paitsi kirjoissa ollaan paljon luonnossa.

Kieltotaulu kaksijalkaisille

Talomme edustalla Viipurinkadun ja Porvoonkadun välissä on kaunis, hyvin pieni puistikko, jonka kaupunki pari vuotta sitten uudisti kukkaistutuksin ja niittasi kallioon pari tuolia. Nyt puistoon on laitettu pari taulua, jossa pyydettään etteivät koirat tekisi istutuksiin ulosteitaan. Hyvä ja oikea pyyntö. Ajattelemattomia koiranomistajia riittää.

Vaan eivät ole koiranomistajat ainoita, jotka eivät välitä. Kun kesä ja lämpimät säät tulevat, äijänretaleille maistuu kalja. Ja me puiston tuntumassa asuvat saamme "ihailla"  kusien lorottelua ja kaatuilua kukkaistutuksien keskelle.

Siis Helsingin kaupunki ja Pekka Sauri, voisiko kuusikulman puistoon saada kieltotaulun kaksijalkaisille.

Sovittelua ja "paikallista oikeutta"

Tiedetoimittaja Jani Kaaro pohtii päivän Hesarin kolumnissaan oikeusasioita sellaisesta näkökulmasta, jota harvemmin olen tullut ajatelleeksi. Hän pyytää meitä kuvittelemaan pohjoisafrikkalaisen kylän, jossa mies on murhannut toisen. Kyläoikeudessa ovat vastakkain murhaajan sukulaiset ja uhrin sukulaiset. Ei tuomareita eikä oikeusoppineita. Lähtökohta on se, että murhaajan on sovitettava tekonsa. Kaaro kirjoittaa, että meillä syyllinen vastaa rikkomuksestaan valtiolle eikä hän joudu kohtaamaan omaisten tuskaa, surua ja vihaa. Hyvin mielenkiintoinen kirjoitus kaiken kaikkiaan. Kuten Kaaron kirjoitukset yleensäkin.

Se sai minut miettimään asiaa vähän toiselta tasolta. Miten suuri vaikutus rikoksentekijään (ajattelen nyt murhaa pienempiä rikoksia) olisi siinä, että syyllinen joutuisi aina kohtaamaan ihmisen, jota kohtaan on tehnyt väärin. Nuorten rikollisten - maistuupa pahalta suussa käyttää tällaista ilmaisua - kohdalla meillä on mahdollisuus sovitteluun. En tunne asiaa enkä tiedä, kuinka paljon sitä käytetään ja kuinka hyviä ovat tulokset olleet, mutta se käsittääkseni lähtee juuri tästä molempien osapuolten kohtaamisesta. Siinä ei sentään koko kyläyhteisö ole paikalla eikä edes suku.

Sovittelun tarkoituksena on kuitenkin saada sopimus korvauksista. Siinä nuori pahantekijä (ylivoimaisen vaikeaa käyttää sana rikollinen) kohtaa ihmisen tai ihmiset, joille hän on tehnyt väärin. Olettaisin sen olevan niin kovan tilanteen syylliselle, että sen vaikutus olisi paljon kovempi kuin pelkästään oikeudessa annettu tuomio.

Tuonpa ajatuksen vielä pienemmälle tasolle, sellaiselle jota meillä ei vielä luokitella rikokseksi eli roskaamisen. Eniten on roskia tietysti nuorten puistotapahtumien jäljiltä, mutta erityisen paljon on roskaa koulujen tuntumassa. Alepan ja koulun välinen katuosuus on roskakatu. Muuttuisiko jotain, jos nuorten olisi siivottava jälkensä, kohdattava roskansa? Ei siihen poliisia tarvita, yhteiskuntaopin tunti riittää. Jos sellaisia tunteja vielä on.

Kun lapsi tekee väärin, viisaat vanhemmat "pakottavat" lapsen pyytämään anteeksi. Tästä alkaa ymmärryksen kasvu omien tekojen seurauksista. Joskus anteeksi pyytäminen ei ole helppoa. Ei lapselle, ei edes meille aikuisille.

Äitienpäivänä Minna Canthista

Lukupiirini keskusteli Minna Canthin elämästä. Keskustelun pohjana oli Minna Maijalan kirjoittama uusi elämänkerta. Äitienpäivän läheisyys taisi vaikuttaa siihen, että jäin pohtimaan kirjailijaa ja aikansa sosiaalisen omantunnon herättäjää Minna Canthia äitinä. Tosin kovin paljon kirjassa ei juuri siihen ole aineksia.

Minna oli vain 35 vuotta, kun hänen miehensä kuoli. Silloin elettiin keskikesää vuonna 1879. Puoli vuotta myöhemmin syntyi heidän seitsemäs lapsensa, Lyyli, joka ei siis koskaan nähnyt isäänsä.  Vanhin lapsista oli Anni 13 vuotta. Kun mies kuoli, elämältä putosi taloudellinen pohja pois.

Minna ei jäänyt kipuilemaan, vaan teki sen mitä oli tehtävä. Perhe jätti rakkaan kotitalonsa Jyväskylään, muutti Kuopioon, jossa olivat Minnan äiti ja veli. Ja lankakauppa. Olisi luullut, että yksistään arkipäivästä selviäminen olisi vienyt kaiken Minnan ajasta ja energiasta, mutta mitä vielä. Hän ei tyytynyt kauppiaana vain hankkimaan rahaa perheelleen, vaan hän herkästi innostuvana ihmisenä eli täysillä sen ajan suomalaistuvassa yhteiskunnassa. Sen paremmin hänen lapsensa kuin arkipäivän rutiinit eivät pystyneet vaientamaan hänen luovuuttaan eivätkä sumentaneet hänen aistejaan nähdä, millaisissa oloissa köyhät elivät, millaisia olivat avioliitot pahimmillaan.

Minna Canth toi teoksissaan esille naisten ja äitien, perheitten näkökulmaa. Eivätkä ne ajat ole mitään muinaishistoriaa. Avioliiton ulkopuolella synnyttäviä äitejä ei enää laiteta kirkon jalkapuuhun eikä heitä muutoinkaan häväistä. Mutta edelleen perheissä on väkivaltaa, sovun ja perherauhan säilymiseksi nainen on se joka usein nöyrtyy.

Vaikka Suomi onkin tällä hetkellä rankattu maailman parhaaksi maaksi äideille, olisi minnacantheilla vielä tehtävää. Naisen euro on 83 senttiä ja eläkeläisnaisen euro vain 78 senttiä. Jossain on sen sanottu olevan vain 62 senttiä.

Raivokasta nykytanssia, suloisia pikkutyttöjä

Niin monessa liikuntanäytöksessä, tanssiesityksessä ja voimistelukilpailuissa kuin olenkin ollut, aina on yhtä hauskaa nähdä esiintyjistä pursuava ilo. Tietysti se näkyy erityisesti silloin, kun kyse ei ole kilpailutilanteesta, kun ei tarvitse miettiä tuomareita eikä pisteitä, vaan voi vain antautua musiikin vietäväksi.

Tamara Rasmussenin tanssikoulun kevätnäytöksessä oli iloa ja vauhdikasta menoa. Jokainen tunneilla ollut tyttö ja nainen pääsi esiintymään täydelle katsomolle. En ollut katsomassa esitystä siksi, että olisin kauhean innostunut showtanssista, afrosta, hiphopista tai nykytanssin koukeroista. Minut sai paikalle pieni seitsenvuotias Venla, yksi esiintyjistä. Nelisen vuotta viikottaista harjoittelua takana.  Ja näkyihän se, käsi nousee jo kauniisti kaarelle ja jalat ovat oikeaoppisesti aukikierrossa. Klassisen baletin perusasioita.

Venlaa pienemmät tytöt eivät vielä malttaneet keskittyä, mutta sehän ei olekaan tärkeintä. Pikkuiset muskarit saavat aina hersyvimmät naurut ja taputukset. Tärkeintä on uskaltaa olla lavalla yhdessä muiden kanssa eikä sen todellakaan ole väliä, muistaako kaikkia liikkeitä vai tekeekö niitä vähän jälkijunassa. Ryhmässä on kuitenkin turvallista olla ja jotta siinä voi olla, on sentään opittu piirit, rivit ja jonot.

Oli mielenkiintoista nähdä millaista tanssiin pohjaavaa liikuntaa nykyään harrastetaan, mitä tunneilla harjoitellaan. Onhan se tänään todella toista kuin silloin ennen, mutta on siinä samaakin: rytmi, eläytyminen, keskivartalosta lähtevä liike. Raivokkaassa nykytanssissa pauhaavan musiikin keskellä ei paljon tehdä pieniä nyansseja tai mennään sillä vauhdilla etteivät ne tavoita katsojaa. Takuuvarmasti pulssi nousee.  

Eliitti -ryhmän aamuvalssi kertoi, miten vanhempikin ihminen osaa liikkua kauniisti, kun takana on vuosien säännöllinen harjoittelu.  Tämän tanssin aikana tuli ikävä Elli Särkkää, koreografia ja naisvoimistelun ohjaajaa, jolla oli taito minimaalisen pienellä liikkeellä kertoa niin paljon.

Illan loppupuolella esiintyneen pienen tytön intensiivinen ja herkkä soolotanssi oli koskettava. Sen jäljittelemisessä olisi vanhemmallakin tanssijalla ollut tehtävää. Vaikka ei ymmärtäisi tanssista yhtään mitään, tällainen esitys läpäisee aina.

Nasima Razmyar valloitti

Hakaniemen tori vappupäivänä. Nasima Razmyar tulee puhujapönttöön. Katsoo yleisöä ja sanoo: WOW! Kohtuullisen harvinainen tapa aloittaa puhe.  Selitys tulee heti perään: yksi Nasiman unelmista on toteutumassa juuri nyt, saada olla puhumassa perinteikkäällä Hakaniemen torilla.  Ja nimenomaan vappuna. Minustakin se on kunnia-asia, josta sietää olla ylpeä.

Puheen päätyttyä juontaja kysyy Nasimalta jotain - en enää muista mitä, mutta muistan vastauksen. Nasima sanoo olevansa onnellinen nähdessään isänsä ja äitinsä katsomossa ja heidän ylpeytensä hänestä, tyttärestään. Tapa miten hän sen sanoo, säteilee varmaan torin toiselle laidalle saakka. Herkistyn itsekin.

Saako sitä olla vappupuheessa näin täynnä tunnetta, ylpeyttä ja iloa siitä, että matka Afganistanin Kabulista on tuonut hänet vappupuhujaksi Hakaniemeen? Saa ja pitää. Voi kun me suomalaisetkin joskus osaisimme välittää omat tunteemme - joita meillä takuuvarmasti on - yhtä vilpittömällä ja suoralla tavalla.  Häpeilemättä niitä.

Nasima sanoo, olen saanut Suomelta niin paljon, nyt haluan antaa jotain takaisin. Siksi hän on ehdolla Euroopan parlamenttiin. Päätin liittyä siihen suureen ryhmään, jonka tavoitteena on saada Nasima Brysseliin. Tässä naisessa on ainesta vaikka mihin. Tutustu vaikka itse: nasima.fi.