Ei sitä aina halua suvaita

Haluaisin olla hyvä ihminen. Oikeudenmukainen ja ystävällinen, suvaitseva, ymmärtävä. Vaan kun en ole. En ainakaan aina.

 Kotini lähellä on kaunis ja hyvin hoidettu Alppipuisto, joka on kaunis kaikkina vuodenaikoina.

Paitsi.  Paitsi silloin kun kävelypolut ovat täynnä lasinsirpaleita, joihin koiran tassut takertuvat. Tai kun parinkymmenen nuoren, hyvin mustan miehen jengi päivittäin roskaa suruttomasti kokoontumisalueensa. Enkä voi olla ajattelematta, myyvätkö huumeita. Lähes joka aamupäivä alueen kiertää yksinäinen nainen. Hän noukkii roskat muovipussiinsa. En tiedä, onko häntä varoitettu huumeneuloista.

Olisinko yhtä ärtynyt itseni värisille? Olisin. Sillä olen ärtynyt nuorille naisille, jotka käyvät lorauttelemassa puskiin ja jättävät "pyyhkeensä" näkyville, vaikka roskalaatikoita on useita.

Nainen muovikassinsa kanssa saattaa käydä myös ne siivoamassa.

Näin olen liittynyt niiden "mummojen" ryhmään, jotka eivät suvaitse eivätkä ymmärrä. En edes yritä.

Ihana Helsinki

Oi miten hieno olikaan tämä elokuun lopun viikonloppu. Aurinkoinen ja lämmin. Minun on ihan pakko kertoa, mihin sunnuntaini "tuhlasin", mitä näin ja koin.

Aamupäivän herkku oli rauhallinen puolentoista tunnin vaellus Keskuspuiston metsäpoluilla. Poluilla emme tavanneet ketään, mutta lähellä kulkevilla hiekkateillä riitti juoksijoita ja hölkkääjiä. Eivätkä ne olleet sellaisia kuin meikäläinen joskus muinoin. Melkein jokaisella oli mittari käsivarressa tai kello ranteessa. Pitää ottaa aikaa ja pitää mitata sykettä. Ei sitä nykyään vaan juosta hölkötellä pelkästä liikunnan ilosta, vaan koko ajan on tiedettävä vaikkapa kalorien kulutus.

Tapsun suureksi riemuksi näimme useita oravia, minä löysin kolme herkkutattia eikä niissä ollut madon matoa. Ei siis mikään turha kävely, kun sain samalla tarpeellisen lisän savusiian seuraksi.

Taiteiden yön illalla Eiran rantaan oli avattu soitinpuisto. Päätin illansuussa lähteä sitä katsomaan. Ratikallakin olisi päässyt, mutta auringonpaiste houkutteli pyörän selkään.  Sainpa sitten samalla reilun reilun kattauksen Helsinkiä.  Lähtöpisteessäni Kallion tuntumassa oli hiljaista, kadut olivat autoista ja ihmisistä miltei tyhjät, mutta Roskapankin terassi kylpi ilta-auringossa ja oli väkeä täynnä. Miksei olisi ollut.

Merihaan jälkeen Pohjoisrannassa avautui meri. Mitä lähemmäksi tulin Kauppatoria, sitä enemmän lainehti myös ihmisten meri. Paljon turisteja, jotka eivät osanneet varoa pyörätiellä kulkevia. En onnistunut tömäyttämään ketään nurin enkä itse horjahtamaan ajotielle. Kauppahallin jälkeen alkoi kunnollinen pyöräbaana, jota olisi voinut painaa menemään lujaakin. En painanut.

Massiivinen, valkoinen Silja lipui hiljaa kohti Suomenlinnaa, oli varmaan matkalla Tukholmaan.  Lähtevä laiva herättää aina kaipuun matkalle. Nyt kaipuu meni nopeasti ohi, kun ihailin lumoavan kaunista maisemaa, auringon välkettä meressä, veneitä ja ihmisiä, jotka täyttivät eteläisen Helsingin rannat. Ihmisiä oli liikkeellä satamäärin.

Voiko tällaisessa paikassa kenelläkään olla paha olla?  Tietysti voi, mutta näkymä oli kaikessa kirkkaudessaan kuin onnellisuuden huipentuma.  Huomaammeko aina itsekään, miten etuoikeutetussa asemassa me suomalaiset ja me helsinkiläiset elämme?

Löysin soitinpuistonkin. Siellä helisivät vienossa tuulessa erilaiset "soittimet". Ryhmä naisia joogasi rannalla. Aurinko paistoi. Hetken oli aivan epätodellinen olo.

Mutkittelin kotiin rauhallisen Töölön ja Olympiastadionin kautta. Lenkki oli pitempi kuin olin ajatellut. Olo oli hitusen väsynyt.

Mutta pitikö naapurien kanssa vietettyjen rapujuhlien jälkeen lähteä näin rajulle lenkille ja vasta toisen kerran pyörällä tänä kesänä? Ehkä sitä ihmisen kroppa tarvitsee vastapainoksi puhdistautumisen tai sitten olen masokisti.

"Mieleni minun tekevi, aivoni ajattelevi..."

"Ilmatar, ilman haltija, kaunis neitsyt, eli yksinään ilmassa, asui autiudessa. Ilmatar, ilman tyttö, ikävystyi yksinänsä, tuskastui tyhjään avaruuteen, yksinäiseen neitsyyteensä.  Ilmatar laskeutui ilmasta, asettui meren laineille tuulen tuuditeltavaksi, ajelehtimaan aalloilla."

"Aika kului. Meren ylle ilmaantui sotka, joka lenteli etsimässä pesäpaikkaa itselleen. Sopivaa pesänsijaa vain ei näkynyt. Ilmatar, veden emo, ilman tyttö, nosti polven vedestä sotkan pesän perustaksi."

Löysin kävelyretkillämme tämän Kalevala -aiheisen patsaan, joka pysäytti miettimään Kalevalaa. Kaikkihan me tiedämme Väinämöisen ja Joukahaisen ja kaiken sen mitä Pohjan perillä joskus tapahtui. Muistamme myös Paavo Haavikon ja Kalle Holmbergin television draamasarjan Rauta-ajan, joka oli vahva ja hieno sarja.

Alkuosan lainaukset ovat kirjasta "Kalevala 1999".  Elias Lönnrotin Kalevala ilmestyi vuonna 1849. Runoilija Kai Niemisen Kalevala 1999 on runoilijan omin sanoin sanottuna "yritys raottaa aarrekammion ovia niin että nykylukija väärinkäsityksittä ja selityksiin turvautumatta pääsee aarretta ihailemaan".

Kirjan hienon kuvituksen on tehnyt puolalainen graafikko Adam Korpak.
Lukemisen arvoinen, kieleltään rikas ja hauska kirja.

Verkkokaupan asiakkaaksi?

Miten nopeasti sitä tottuukaan uusiin käytäntöihin. Kuten matkojen ja konserttilippujen tilaamiseen verkossa. Ystäväni on jo usean vuoden ajan ostanut myös kenkiä ja vaatteita. Verkko on hänen kauppansa. Minun se ei vielä ole, tuskin on koskaan. Voisin ajatella ostavani verkosta kirjoja ja musiikkia, mutta toisaalta, kirjakaupassa tuoksuvat kirjat - tuoksuu sivistys - senkin haluan kokea.

Vaatteita on pakko sovittaa ellei halua pukeutua kaapuihin. Hakeudun mielelläni kauppoihin, joissa saa palvelua. Ne kaupat ovat useimmiten pieniä eikä niitä löydä suurista kauppakeskuksista. Olen siis varsin kaukana verkkokaupan ideologiasta: osta kotona, säästät aikaasi. Pidämmekö me ihmiset ollenkaan tärkeänä aikakysymystä, sillä olemmehan tottuneet käymään automatkan päässä sijaitsevissa suurissa kauppakeskuksissa?

Ehkä verkkokaupassa säästää rahaa. Halvemmat hinnat saattavat olla monelle tärkeitä verkkokaupan valinnassa. Tietysti hintatason pitäisikin olla halvempi kuin myymälöissä, koska sillä ei ole kaupan kiinteitä kustannuksia. Paitsi tietysti, jos verkkokauppaa käy yritys, jolla on myymälöitä.

Monille shoppailu ei ole vain kaupankäyntiä, vaan se on myös vapaa-ajan viettoa ja yhdessä tekemistä. Muuhun tulokseen ei voi tulla ainakaan Helsingin keskustan viikonlopun tungosta katsellessa. Shoppailemalla, vaatteita ja tavaroita hipelöimällä ei välttämättä tule onnelliseksi, mutta saattaahan se tarjota hetkellisesti unelmia ja hyvää oloa.Verkkokauppa on hajuton ja mauton, ainakin toistaiseksi. Vaan mistä sen tietää miten elämykselliseksi se kehittyy.

Verkkokaupan etäiseksi sukulaiseksi voi sanoa 1950 -luvun alussa Kalle Anttilan perustamaa postimyyntiyritystä. Tämän amerikkalaiseen systeemiin perustuvan idean kautta myös me maalla asuvat saimme vaatteita ja kodintavaroita kotiimme postin kautta. Sieltä minäkin sain ensimmäiset farkkuni.

Ihanat kesäkahvilat

Meillä - siis koirallani ja minulla - on tapana kesäsunnuntaisin käydä kahvilla meren tuntumassa. Yksi mukavimmista kahviloista on Recatta Meilahdessa. Pieni punainen mökki oli tällä paikalla jo 1970 -luvun lopulla. Paikka tuli tutuksi jo silloin ja meistä tuntui kuin olisimme olleet ulkomailla. Silloisessa Helsingissä ei ollut tietoakaan sellaisesta kahvilakulttuurista kuin tänään. Suosittu kahvila on muuten pysynyt samanlaisena, mutta terassi on laajentunut ja korvapuustit ovat uunilämpimiä.

Paluumatkalla poikkesimme Töölönlahden rannalla olevaan kahvilla Tyyniin. En juonut kahvia, vaan maksoin edellispäiväisen kahvin. Silloin ei ollut rahaa mukana, mutta sain luottoa. Helsingissä(kin) vielä luotetaan ihmiseen. 

Ystävät ovat tärkeitä

Ystäviä ei ole koskaan liikaa. Aniharvalla on useita oikeita sydänystäviä. Joillakin on tarveystäviä kuten Andy Warhol on sanonut. Hänelläkin, kuuluisuudella, oli vähän todellisia ystäviä, mutta paljon heitä, jotka lähestyivät jotain tarvitessaan tai halutessaan olla itse julkisuuden sädekehässä.

Ystävyys ja tarveystävyys tulivat mieleeni, kun luin Arno Kotron kolumnin asiasta.

Olen kadehtinut heitä, jotka ovat voineet käydä koulunsa ja elää elämäänsä samassa kaupungissa. Ystävyydet ovat rakentuneet jo kouluaikana. Aina ystävyys ei tietenkään kanna aikuisuuteen saakka, mutta antaa se siihen mahdollisuuden. Meidän muualta tulleiden on ollut luotava ystävyyssuhteemme ensisijassa työtovereiden kautta. Se ei sinällään ole huono asia ellei se perustu mainittuun tarveystävyyteen.

Kotron juttu sai minut miettimään enemmänkin ystävyyttä. Huomaan suhtautuvani ihmisiin avoimemmin enkä niin varauksellisesti kuin nuorempana. Eihän kaikista tarvitse tehdä sydänystäviä eikä siihen tietysti kaikista ole niin kuin ei ole minustakaan. Luulisin hyvän ihmissuhteen rakentuvan helpoiten sellaisen ihmisen kanssa, joka kuvastaa omaa itseä. En tarkoita peilikuvaa, vaan tapaa suhtautua asioihin ja ihmisiin, siihen, mitä arvostaa ja mitä pitää elämässä tärkeänä.

Hyvälle ystävälle voin puhua kaikista asioista, voin tulla kuulluksi enkä vain kuunnelluksi. Mutta ennen kaikkea se tarkoittaa luottamusta, vahvaa tunnetta siitä, että olet aina puolellani mokatessanikin. Hyvä ystävä ei arvota eikä määrittele minua omilla kriteereillään eli saan olla sellainen kuin olen.

Itselleni on aina ollut helpointa olla sellaisten ihmisten lähellä, jotka ovat suoria ja selkeitä, vahvoja itsetunnoltaan. Alemmuudentuntoisten ihmisten kanssa tulee helposti ongelmia. Mitähän kotipsykologit tästä sanoisivat?

Ja taas katkesi yhteys

Voi meitä orjakansaa, jotka olemme tottuneet twiittamaan ja surffailemaan, sitä on tehtävä aina ja kaikkialla.  Minkäpä sitä tavoilleen voi, mutta vaikka jotenkin tämän tajuan, silti vähän pisti taivastelemaan päivän Hesarin juttu.

Siis se kun tietokone ei toimi Linnunlaulussa. Helsingin ja Pasilan väliä juna kulkee viisi minuuttia, siinä välissä on Linnunlauluksi sanottu kallioinen alue. Sillä alueella todella linnut laulavat ja satakielet konsertoivat, mutta tietokone ei alueesta tykkää.

Se mikä Samuli Leivonniemen jutussa oli hauskaa, oli ajatus siitä, kuinka suuri määrä ihmisiä ihan joka päivä hermoilee verkkoyhteyden katkeamista.  Kun se kerran tiedetään, eikö surffailua voisi alkaa vasta Pasilassa? Hermiksen saisin minäkin, jos jo etukäteen tietäisin, että tietysti se taas lakkaa siinä kohtaa toimimasta.

Totta kai tämäkin pätkä on saatava kuntoon, mutta toisaalta, pari minuuttia ilman nettiyhteyttä -  mykistävä ajatus.

Katkaisun tarve

Helsingin kesä on ollut kuuma ja kuiva.  Lähipuistot on katettu keltaisilla lehdillä kuin joskus syksymmällä. Mitkään sateet eivät taida enää pelastaa tilannetta.

Mutta mukavaa tässä säässä on ollut ihmisen elää.  On ollut sopivan lämmintä, kun merituuli on vähän helpottanut oloa. Tiedä sitten mikä helpottaa niiden ihmisten elämää, jotka aamupäivästä alkaen nesteyttävät itseään muulla kuin vichyllä ja vedellä.  Pöhöttyneitä ja turvonneita - meinasin sanoa ruumiita - ihmisiä olen nähnyt aivan liikaa. Sanoista päätellen, on taas tullut luetuksi liian monta dekkaria.

Mutta kuitenkinkin, jotkut haluavat muuttaa elämänsä suuntaa. Jos ei muuten, niin hetkellisesti. Tämä ihmisten katkaisupaikka sijaitsee kotini lähellä.

Mitenkähän katkaisu onnistuu, kun ympärillä pyörii iloinen ja huvitteleva elämä, Linnanmäkikin kuuloetäisyyden päässä?