"Fado läpi lepattavan sielun"

Fado on laulua, jossa on paljon tuskaista tunnetta. Melkein enemmän kuin kerralla voi ottaa vastaan. En kuitenkaan kuntele fadoa silloin, kun oma olo on surullinen. Liika on liikaa. Mutta ei fado oikein siivousmusiikistakaan käy. Siivouksen tueksi tarvitaan vähän reippaampaa ja iloisempaa menoa. Fado sopii kuunneltavaksi ehkä silloin, kun haluaa omien tunteiden pursuavan ulos sielusta. Kaikenlaisten tunteiden. Sillä fadohan on laulua, jonka sanoja ei tarvitse ymmärtää, tunne ilmaisee kaiken. Esa Helasvuo sanoi, että fado on laulaen ilmaistua puhetta.

Kun olen koko kuukauden kuunnellut jouluradiosta soivaa musiikkia, teki mieli jo vaihtaa kanavaa. Ihan ilman apua en olisi löytänyt fadoa, vaan Amalia Rodriguesin vinyylit olisivat jääneet hyllyyn pölyttymään. Radio tuli avuksi. Radio ykkösen etnoillan teemana oli fado.

Ohjelma palautti mieleen ja lisäsi ymmärrystä siihen, mitä fado on.  Ohjelma avasi hienosti sen, mistä fadon tuska syntyy: elämästä, köyhän kansan elämästä. Alistetun ja orjuutetun naisen elämästä.Niin kuin ohjelmassa sanotaan, se on synnillisten kapakoiden musiikkia, menetettyä rakkautta, ostettuja öitä. Fado on täyttä itkua, sitä on laulajan äänessä, sitä on kitaran ja viulun valituksessa.

En ole tainnut ennen kuulla tai sitten en vaan muista, suomalaisten laulajien esittävän fadoa. Tässä radio-ohjelmassa Kirsi Poutanen laulaa ja laulaakin hienosti. Laulut on Esa Helasvuo säveltänyt ja sovittanut.

Fadoa laulavat useimmiten naiset. Amalia Rodrigues on yksi kuuluisimmista. Maria de Fatima on myös tunnettu fadista. Häneltä olen saanut levyni takakanteen omistuskirjoituksen. Päivämäärä on 24.9.1981. Vietimme silloin lomaa Lissabonissa.

 Muistan, miten ensimmäinen fadoilta oli pettymys. Ammattimainen laulaja, kyllä, mutta esitys ei tavoittanut meitä.  Olimme kuvitelleet fadon olevan jotain muuta. Ja olihan se. Piti ensin vain löytää oikea paikka. Paikka oli hyvin pieni. Kai sitä voi ravintolaksi sanoa, ainakin siellä oli tarjoilua.  Ja fadoa. Useimpana iltana esiintyi pari, jossa naisen  elopaino lähenteli sataa kiloa ja pienehkö mies, painoluokka noin kuusikymmentä.  Kun tällainen pari otti mittaa toisistaan, siinä ei enää laulettukaan vain tuskan ja kaipuun täyttämää fadoa, vaan katsottiin, kuka sanoo viimeisen sanan. Se oli kilpalaulantaa, joka sai meidät istumaan paikallamme  aamukolmeen saakka yö toisensa jälkeen.

Joulu on myös lähtemistä

Vuosi sitten aaton aattona näkymä talvipuutarhasta Töölönlahdelle oli näin kaunis. 

Tänään on yllättäen ollut sellainen olo kuin olisi oltava lähdössä jonnekin, vaikka siitä on pieni ikuisuus,kun jouluksi matkustettiin muualle. Yleensä maalle vanhempien luo tai Lappiin. Ehkä tämän päiväinen tunne on tullut naapurien lähtemisestä.Talomme on lähes tyhjentynyt ja entisestään hiljentynyt. Alppila on näin aaton aattona jo hyvin hiljainen tuppukylä. Tapsuakaan ei tarvinnut iltapäivälenkillä laittaa remmiin ollenkaan. Ei ollut autoja, ei ihmisiä, ei juuri edes "koiraihmisiä". Kerrostaloissa auvat nuoret ihmiset ovat lähteneet sukuloimaan.

Ihmisen on hyvä välillä lähteä. Lähteminen on tärkeää. Ihan jo siksikin, että saa kokea paluun. Jos ei koskaan lähde, ei voi koskaan kokea paluun tunnelmaa.

On hyviä ja vapaaehtoisia lähtemisiä, on myös pakollisia.  Pentti Saarikoski kirjoitti kirjassaan Aika Prahassa: "Läksin vain, se ei ollut sen kummempaa kuin sanoa ääneen lause, joka oli ollut mielessä valmiina jo kauan. Ostaisinko tänään kotiin makkaraa, tai juustoa?"

Hyvää joulua, iloista joulumieltä, paljon kauniita ja valoisia ajatuksia.

Nälkäistä oravaa ei pelästytä koira, ei ihminen. 

Kirjojen nimistä syntyi tarina

Lukupiirini ihana vetäjä täytti vuosia.  Kirjoitin hänelle tarinan, jonka idea perustuu lukemiemme kirjojen nimiin.  Olemme  reilun viiden vuoden aikana lukeneet ehkä noin nelisenkymmentä kirjaa, ja käyneet niistä hyviä keskusteluja.

Seuraavassa tarina ja kirjojen nimet (tai osa) suurilla kirjaimilla:

LAYLAN suusta kirposi huuto, se oli kova ja terävä KUIN LINNUN KIRKAISU. Missä minun kyyhkyseni ovat, minne pihan KYYHKYSET OVAT KADONNEET?  Missä ovat minun ihanat KULTARINTANI?

Maailma on paha. Joku on tappanut upean valkoisen joutsenenkin. Joutuvatko kohta KAIKKI TAIVAAN LINNUT Suomessakin pelkäämään saalistajia?  Se on aivan sama, joutuuko surman suuhun joutsen vai varpunen, se tuntuu samalta KUIN SURMAISIT SATAKIELEN.

Kuka sen tietää, ketkä lintuja pyydystävät.Täällä käy kaikenlaisia KVANTTIVARKAITA. Tai ehkä kyyhkysten katoamiselle  on aivan yksinkertainen selitys: KISSANI JUGOSLAVIA. Se pahus on kyllä sellainen, että tekee mitä kummallisempia temppuja.

Naisia verrataan usein kissoihin. Joskus vain kehräämme, odotamme silityksiä ja olemme PUCCININ ENKELIT, niin HERKKIÄ, HELLIÄ JA HEHKUVAISIA, ettei meitä voi kuin rakastaa. Mutta meissä on myös se toinen puolemme, itsenäisempi ja itsepäisempi. Haluamme olla HULLUN ROHKEITA. Oi miehet, tässä tukekaa naisianne,sillä nämä molemmat puolemme ovat aivan yhtä TOTTA.

Sitä paitsi,  joskus on ihanaa olla TUHMA TYTTÖ  ja onko mikään tylsempää kuin rutiineja täynnä oleva jokapäiväinen JOKAPÄIVÄINEN ELÄMÄMME? Sallikaamme itsellemme vapautta ja  antakaamme läheistemme toteuttaa itseään.  Vaikka, jos nyt olen rehellinen, en tiedä, miten se onnistuu HYTTI NUMERO KUUDEN kokoisessa asunnossa? Ihmettelen vaan.

Ihmiselle on tärkeää, että hän voi tuntea kuuluvansa joukkoon. Saada olla samaa heimoa.  Tämän syksyn aikana monen TUNTEMATTOMAN MIEHEN ELÄMÄÄN on tullut aivan erilainen heimo. Oleme saaneet meidän kaikkien maantieväristen ja harmaitten suomalaisten iloksi tummia LEO AFRIKKALAISIA. Nyt heitä yritetään heimouttaa kansssamme.  Kaikki eivät sitä halua. Outoa väkivaltaakin on nähty. Se on surullista, sillä HE EIVÄT TIEDÄ MITÄ TEKEVÄT.

Ehkä me suomalaiset olemme eläneet eräänlaisessa VIATTOMUUDEN MUSEOSSA. Halusimmepa tai emme, nyt meidän on tultava sieltä pois, koska nyt SE TAPAHTUU TÄÄLLÄ mikä Ruotsissa tapahtui monta vuotta sitten. Muutos ei merkitse suomalaisuuden KATOAMISPISTETTÄ. Eikä se  todellakaan ole mikään JUOKSUHIEKKA joka imaisisi meidät.

Emme voi enää sanoa, maailma seis. Meidän on käytävä oma TAISTELUMME. Ehkä se ei ole helppoa ja tietysti -  kun seisot NELJÄN TIEN RISTEYKSESSÄ, suunnan valinta saattaa olla vaikeaa.   En usko, että ratkaisu löytyy lukemalla SINISYTÄ KIRJAA eikä se löydy pakenemalla MAANALAISEEN MOSKEIJJAAN.  Haluan uskoa, että JÄÄ sulaa vähitellen kovemmankin sydämessä.

Elämä on vaihtuvia tunteita, harvoin on sellaista aikaa että voisimme sanoa: EI KAIPUUTA, EI SURUA. Tulee aika, jolloin kaipaamme lukupiiriäme, mutta se aika ei ole vielä.

Jouluseimet -vaellus Kalliossa

Helsingissä on ollut koko syksyn ja on edelleen niin paljon erilaista tapahtumaa,ettei niistä ennätä katsastaa kuin murto-osan. Paitsi jos haluaa koko ajan olla meno päällä.  Kallion kävelyfestivaalin liittyen - tosin en tiedä, mitä muuta siihen kuuluu, on järjestetty Jouluseimi -vaellus. Eikä sana vaellus ole ihan turha. Sen huomaat, kun pistät monoa toisen eteen ja kävelet katua ylös, toista alas, lämmin siinä tulee.  Itseltäni meni lyhyen kahvitauon kanssa parisen tuntia. Mutta  kannatti. Erilaisia jouluseimejä on 16. Ja ne tosiaan ovat erilaisia.
Tässä pieni kooste seimi -vaellukselta.

Tämä oli yksi ihanimmista. Tekijä on Goa von Zweybergt, vaatesuunnittelija ja kuvanveistäjä.  Löytyy osoitteesta Kolmas linja 12.

 

Eräs yksinkertaisimmista töistä. Tekijä on kuvataitelija Kaarina Ornio. Löytyy Kelloseppien työhuoneen ikkunasta osoitteesta Hämeentie 20 A. 

Kallion musiikkikoulun ikkunassa oli yksi kantaaottavimmista töistä. Tekijänä nuoriso-ohjaaja Anu Horttanainen. Osoite Agricolankatu 4. Tässä vain osa suuremmasta kokonaisuudesta.

Vantaalainen Vaaralan päiväkodin esikouluryhmä Heinähatut oli tehnyt hauskan työn. En onnistunut lasin takaa saamaan kunnollista kuvaa, mutta tässä kaksi kivaa yksityiskohtaa. 

Jouluseimet -vaellus on nähtävissä loppiaiseen saakka. En nyt ole ihan varma, mutta ensi sunnuntaina taisi olla myös ohjattu vaelluskierros. 

"Olipa kerran minä"

on näytelmä narsismista. On varmaan useita tapoja tuoda esille, millainen on ihminen, jolle oma minä on tärkein kaikista.  Joka kiertää omaa kehäänsä. Kansallisen  pienelle näyttämöllä se tuodaan esille varsin raadollisesti. Ensin parisuhteen, sitten julkisuuden henkilöiden kautta.  Toisessa parissa mies käyttäytyy vaimoaan kohtaan täysin sairaasti ja tämä alistuu - koska rakkaus on suurinta, se kestää, se kärsii.  Varmaan noin itsekeskeisiä ihmisiä on olemassa, mutta onneksi ei ole tielleni sattunut.  Ajatuskin siitä että parisuhteessa vain minun haluni,himoni ja tahtoni ovat tärkeämmät kuin muiden, tuntuu jo ajatuksena pahalta.

Toisessa näytelmän pareista nuori nainen saa hurjia raivo/loukkaantumiskohtauksia, joita vanhempi aviomies sietää.  Ihmistä voi nöyryyttää monella tavalla, mutta suhde vain jatkuu. Jatkuisiko oikeassa elämässä? Voi olla, meillä ihmisillä on kummallisia tarpeita, masokistisiakin.

 Joka tapauksessa  käsikirjoituksen laatineen Heidi Junkkaalan teksti on tiukkaa, paljastavaa. Parasta näytelmässä on itse kirjailijaa esittävä Minna Haapkylä. Hän on aivan loistava. Oman narsisminsa kanssa ihan hukassa. Kärjistettyjen (?)parisuhteiden rinnalla kirjailijan ja hänen luottoystävänsä  keskustelut avaavat vähitellen kirjailijan omia ongelmia lisää. Väliaikaan saakka näytelmä oli kutakuinkin järjissään.

Väliajan jälkein osuus olikin sitten itselleni pelkkää kärsimystä. En tiedä, oliko tarkoitus olla komediaa vai tragediaa, mutta en kerta kaikkiaan kestä sitä, että näyttämölle  tuodaan kymmeniä ihmisiä tappanut Breivik. Jos edes olisi tuotu  vain näyttelijän hahmossa, mutta kun piti olla vielä kuvia teflonmaisesti hymyilevästä kiiltokuvabreivikistä. En myöskään jaksa enää tipan tippaa Mika Myllylän surkeaa hahmoa, en Sarasvuota enkä sitäkään vähää Jussi Parviaista, en sanatonta Jeesusta enkä häntä haastattelevaa pähkähullua homoa.

Nämä kaikki hahmot menivät niin yli lipan ja tuntuivat sieluni sisimmässä niin pahoilta, että oli siinä ja siinä etten kävellyt kesken kaiken ulos. Istuin keskellä riviä, joten jäi kävelemättä. Jotenkin siedin loppuun saakka tämän oman kauhugalleriani.

"Buto -tanssi on oman mielen juhlaa"

Mielenterveysalan ammattilainen Pirkko Lahti on sanonut, ettei ikääntyvien ihmisten ole hyvä jäädä neljän seinän sisälle oleilemaan, vaan olisi hyvä jos ihmisellä olisi sellainen sitouttava harrastus joka veisi kotoa pois. Tähän ei ole oikein muuta lisättävää kuin se, että joskus pitää mennä mukaan outoon ja uuteen, sellaiseenkin, josta et etukäteen tiedä, pidätkö vai et.

Eeva-Liisa Manner -seura järjesti matinean, jonka  ohjelma oli otsikoitu: Tanssi, runo, kuva - silmiin nousevat äänet. Eeva-Liisa Mannerin kosketuksia Japaniin. Luvassa olisi siis erilainen runo- ja tanssikokonaisuus.

.Japanilaista henkeä haettiin Henna Asikaisen rauhoittavalla videoteoksella - pehmeä vesimaisema ja sadepisaroitaja  sekä Ellan kauniilla kimonolla. Lausujat Ella Pyhältö ja Iiro Kajas esittivät runot ammattilaisten otteella,mutta jostain syystä en syttynyt Kawabatan viipyileviin runoihin. Ne eivät jääneet päähäni soimaan. Ehkä pitäisi lukea hänen kirjansa uudestaan. Ainakin Lumen maa ja Kioto.

Matinean toinen puolikas oli tanssia. Ensin saimme sanallisen johdatuksen siihen, mitä  buto on. Maria Matinmikko sanoi sen olevan mielen avaamista uudelle, buto on tIetoisen mielen ja alitajunnan välimuoto, jossa voidaan käyttää sanoja ja mielikuvia. Nyt meille annettiin pohjaksi Eeva-Liisa Mannerin runoja kuten tällainen:

Sieluja on kaikkialla/Kaada puu ja teet sen hengen kodittomaksi./
Tai se muuttaa taloosi ja tuo sinne surun./Humina täyttää pääsi.

Tanssija Ken Mai oli vähintäänkin dramaattisen näköinen tullessaan näyttämölle:  pitkä musta yläosan paljastava iltapuku, lierihattu, valkoiset kasvot. Hän oli samanaikaisesti siro ja groteski. Liikkeet  olivat miehisen voimakkaita erityisesti selkälihaksien kautta, mutta seuraavassa hetkessä jo yllättävän pehmeitä. Siinä tätä erikoista ja moneksi muuttuvaa vartaloa seuratessani, päätin antautua. Tarvitseeko kaikkea analysoida, miksen vain nauttisi, kun ihminen käyttää itseään taiten ja ilmaisee liikkeillä tunteitaan.

Kotona sitten googlasin ja hain tanssista lisätietoa.  Näyttää olevan kovin vaikeaa yksiselitteisesti kertoa mitä buto on. Esitys  ei näyttänyt tanssilta ainakaan perinteisessä mielessä. Se voisi olla siis teatteria, lähes ilman sanoja. Ei kun kuitenkin enemmän tanssia. Olkoon mitä tahansa, mutta Ken Mai oli vahva esittäessään verenpunaisin huulin Mannerin runoa :

"punainen kuu nousee/Ja tutkii kaikki kaivot/Rikos on tapahtunut/Kaivossa on verta.

Palaan vielä Pirkko Lahden tarinoihin. Se meni jotenkin näin: vanha mies kertoi, että hän tuntee kuin hänen sisällään olisi kaksi koiraa. Toinen koirista sanoo, en selviä. Toinen sanoo, selviän. Kysyin, kumpi voittaa? Se jota ruokin, vastasi vanhus.
Tällaisin ajatuksin itsenäisyyspäivänä vuonna 2015.