Jos ihan ensiksi, mielipidevangit vapaiksi

Barak Obama ja Yhdysvallat ovat aloittaneet Kuuban kanssa suhteiden normalisoinnin.  Vaikka vielä ei ole kovin paljon tapahtunutkaan, se on iso juttu.  Yli puoli vuosisataa on sosialistinen valtio ollut Yhdysvaltojen tuntumassa, vain 150 merikilometrin päässä.

Köyhääkin köyhemmässä Kuubassa juhlivat amerikkalaiset, ja ne keillä oli rahaa.  Kunnes sitten tuli Fidel Castro ja diktatuuri Batista sai lähteä. Nin kuin ei minkäänlainen diktatuuri koskaan, ei myöskään kuubalainen, ole ollut hyväksi kaikille.  Joka tapauksessa tavallinen ihminen on saanut terveydenhoitoa, päässyt koulutukseen ja oppinut lukemaan, saanut työtä ja ruokaa. Mielipidevankien määrästä ei taida kenelläkään olla tietoa, mutta heitä on.  Olisihan ihme, jos ei tällaisessa maassa olisi toisinajattelijoita.

Kuubaa johtava Fidelin veli Rauol Castro on antanut periksi joissain asioissa. Kun viitisen vuotta vietin maassa pari viikkoa, oli ihmisille annettu lupa hankkia tietokoneita. Ne hankkivat keillä on rahaa. Harvalla on. Vaikka tällaiset uudet asiat eivät ole mahdollisia kaikille, ne ehkä ovat kuitenkin askeleita vapaampaan yhteiskuntaan.  Edelleenkin ihmisistä pidetään huolta perustasolla. Nälkää ei tarvitse nähdä.  Mutta linja on tiukka. Perhe saa omistaa lehmän ja pitää siitä saatavan maidon, mutta myytäessä lehmä on valtion. Sen sijaan kanat, siat ja lampaat  perhe saa tappaa ja omistaa. Kertoi oppaamme.

Kuuban voisi kiteyttää myös muutamaan sanaan: Che Guevara, Buena Vista Social Club, salsa, Hemingway, autot, sikarit. Nämä kaikki kohtasin Havannassa. Siirtomaavallan aikuiset rakennukset ovat komeita, ränsistyneenäkin. Ne kertovat myös menneiden aikojen loistosta.  Siitä 50 -luvusta, kun rikkaat amerikkalaiset porhalsivat Miamista Havannaan.

Che Guevara on tietysti mielessäni kaikkein romanttisin vallankumouksen sankari mitä olla voi. Hän on sitä enemmän kuin Fidel Castro. Niin näyttää olevan myös kuubalaisten mielestä, Che Guevaran kuvia näkyi, ei Castron.  Turismi tuo rahaa maahan. En tiedä, kuinka tärkeä Ernest Hemingway lienee kuubalaisille, mutta turisteille on. Kirjailijan  lempipaikassa La Floriditas -ravintolassa mekin kävimme  nauttimassa aidot daigurit.

Yksi kiehtova asia vielä Kuubasta: kuulut havannalaissikarit valmistetaan edelleen käsityönä. Kun näppärät sormet pyörittävät sikarinlehtiä, samalla työntekijät kuuntelevat romaanin luentaa. Lukuperinne on jatkunut kauan.

"Kosketus ei valehtele"

Ihminen tarvitsee toisen ihmisen kosketusta.  Lääkäri-kirjailija Helinä Siikala sanoo "ihon koskettaminen on aivojen koskettamista".  Kosketus saa mielihyvän hormoonit liikkeelle. Samaiselta Helinältä sain kerran halauksen, josta välittyi niin paljon lämpimiä tunteita, etten koskaan aiemmin ole kokenut vastaavaa.

Me suomalaiset aikuiset olemme iät ajat olleet kättelijöitä. Joskus 70 -luvun lopulla hämmästelin ja ihastelin Dubrovinikissa, entisessä Jugoslaviassa, miten kohteliaasti nuoret  tervehtivät toisiaan. He kättelivät. Suomalainen nuori sanoi silloin moro - ja saattoi tuupata olkapäähän.

Edelleenkin meillä kätteleminen kuuluu asiaan. Kylässä tervehditään vieraita kättelemällä, kokouksissa tuttuja. Ihan hyvien tuttujen kesken halaaminen on lisääntynyt. Muualla Euroopassa halaukset ja poskisuudelmat ovat iät ajat olleet oikea tapa tervehtiä. Lieneekö kulttuuri meilläkin muuttumassa, kun ensin nuoret ja sitä myöten vanhemmatkin ihmiset yhä useammin halaavat.  Pidän suuresti nuorten tavasta tervehtiä halaamalla. Eikä se näytä olevan vain mikään tyttöjen juttu. Onneksi.

Mutta kaikki eivät tykkää koskettelusta. Eivätkä kaikki ole siihen tottuneet. Meillä ei kotona halailtu. Kun en sitä lapsena oppinut, olin jo aika vanha kun halaaminen alkoi tuntua luontevalta tavalta tervehtiä. Jos lapsi  pienestä pitäen oppii, että suvun vanhaa tätiäkin tervehditään halaamalla, se varmasti luontuu hyvin myös isona. Jopa siinäkin iässä, kun tuntuu, ettei enää kehtaisi.

Dementoitunut äitini ei halunnnut, että häntä kosketellaan. Hän ei itse halaillut lapsiaan, ja oppi hänkin vasta varsin vanhana ottamaan vastaan halauksia. Mutta niin syvälle se oppi ei mennyt, että se olisi toiminut dementiavaiheessa. Kun yritin halia, äiti huitaisi, menetkös siitä tökkimästä. Sanat puuttuivat, mutta ele oli selvä. Vanhustenhoitajat ovat tämän asian kanssa tekemisessä päivittäin. Pitää koskea vaikkei saisikaan.

Kulttuurit ovat erilaisia. Meillä vieraili kerran Dava Sherba Tiibetistä. Kun mieheni halusi näyttää hänelle Helsinkiä,  Dava halusi kävellä hänen kanssaan käsi kädessä. Keskellä päivää kaupungilla. Selitä siinä sitten.

Silloin tällöin näen varttuneempia pariskuntia kävelevän käsi kädessä. Olen kateellinen.

Tavaroiden tilalle elämyksiä ja tunnelmaa

Kauppa elää vuoden kuuminta sesonkia.  Myyjät ovat kovilla eikä asiakkaillakaan ole helppoa. Varsinkaan, jos menevät kiireisinä ostoksille.  Olen jo monia vuosia sitten luopunut tavarakulttuurista eli turhien lahjojen ostamisesta.  Tietysti on muitakin kuin turhia lahjoja. Eräs fb -ystäväni oli saanut kotiinsa joulusiivouksen. Itse voisin luvata naapureilleni, että saavat edelleen pyytää minua avuksi lastensa hoidossa. Kun täytin täysiä vuosia, tavarakielto oli myös silloin ehdoton. Sen sijaan minut sai viedä teatteriin, tarjota päivällisen kotona tai ravintolassa, viedä golfaamaan. Siis ei tavaroita, vaan elämyksiä.

Aivan sattumalta aloin facebookissa seurata euralaista "Minimaakaria". Hauskan nimen takana on Pia Mäkinen, joka on taitava singerinsä pyörittämisessä. Hän on joulun alla taikonut erilaisista kankaista monenlaisia mekkoja, esiliinoja, verhoja ja koristeita. Mainio esimerkki siitä, miten osaavat kädet tuottavat kaunista ja hyödyllistä. Jos olen oikein ymmärtänyt, hänen putiikkinsa on pieni, mutta tuntuu kuin idearikas ompelija tekisi töitä vuorotta. Ainakin näin joulun alla.

Yrittäjän on tietysti tehtävä töitä silloin, kun niitä on. Kun on kysyntää. Pia keksi syksyllä varsinaisen menestystuotteen, joka on tuonut iloa myös minulle.
Uudesti syntyneen ikkunani myötä Hyvää Joulua, hyvät ystävät, keitä te sitten lienettekin, jotka käytte lukemassa näitä rivejäni.

He tappoivat lapsia

Ajattelin kehua ravintola Töölönrannan hyvin rakennettua joulubuffeeta, jossa maut olivat kohdallaan.  Eikä tarvinnut täyttää vatsaansa sen paremmin lanttulaatikolla kuin kinkullakaan. Mutta kirjoitus katkesi ja ajatus pysähtyi, kun kuulin uutisen Pakistanista. Talibanit olivat hyökänneet kouluun ja tappaneet yli sata lasta. Marsalalla maustettu kastike tuntui yhdentekevältä.

Uutista on vaikea uskoa, mutta totta se on. Talibanit murhasivat yli sata nuorta tyttöä ja poikaa, elämänsä alussa olevia ihmisiä. Nobelin rauhanpalkinnon sai tänä vuonna 17 -vuotias pakistanilainen Malala Yousafzai. Kaksi vuotta sitten talibanit ampuivat häntä päähän, mutta tyttö selvisi siitä. On helppoa ajatella, että talibanit haluavat kostaa tämän, haluavat tehdä kouluista vaarallisen paikan. Ehkeivät nämä murhat kohdistuneet juuri Malalan Nobeliin, mutta tuskinpa talibanit koskaan antavat anteeksi sitä, että hän elää ja vaikuttaa.

Kun on lukenut Khaled Hosseinin kirjat, on jonkinlainen aavistus talibanien hirmutöistä. Heille ihmiselämä ei merkitse yhtään mitään.  He eivät halua, että lapset ja varsinkaan tytöt ja naiset, oppivat lukemaan ja kirjoittamaan, oppivat ajattelemaan. Heidän väkivaltansa on niin kovaa, että he saattavat pysäyttää kehityksen jopa useiksi kymmeniksi vuosiksi, mutta pystyvätkö he lopulta estämään aikojen muuttumisen? Tai voisiko ajatella niin kuin joku sanoi, nyt talibanit ylittivät sen rajan, johon heidät on saatava pysähtymään.

Kun elämän rytmi hidastuu

Kassajonossa voi iskeä paniikki, kun kassan vikkelät sormet siirtävät ostoksesi  vauhdilla eteenpäin. Oma nopeus ei riitä samassa tahdissa nostamaan tavaroita korista hihnalle. Kortti tai raha on löydyttävä nopeasti, koska luulet jo kuulevasi miten jonossa joku huokaa, älä nyt siinä tuhraa koko päivää. On kiire.

Paitsi yhtenä päivänä. Edessäni oli nainen ilman kiirettä. Hän nosti ostoksensa omia aikojaan hihnalle, kovin montaa pakettia hänellä ei ollut. Rahakaan hänellä ei ollut valmiina, mutta lopulta pienen hakemisen jälkeen taskusta löytyi parikymmentä euroa. Kun maksu oli hoidettu, nainen ei vauhdilla mätännyt ostoksia kassiinsa. Sen sijaan hän tarkasti maksukuittinsa, ja teki sen huolella. Siinä vaiheessa, kun omat ostokseni olivat jo kassissa, hän vasta availi omaa kassiaan. Kiirehtimättä.

Nainen ei tehnyt tätä kaikkea tahallaan. Hänen elämänsä rytmi oli hidastunut. Mihinkään ei ollut enää kiire. Heitä on yhä enemmän joukossamme, myös kassajonoissa. Ehkä mekin vielä vähän ripeämmät maltamme olla hosumatta.  Edes näin joulun aikaan.

Maahanmuuttajat ja työmarkkinat

Niin se vain on, että kun asioihin perehtyneitä ihmisiä kuuntelee, se on omille aivoille kuin öljyä saranoille. Sain Nasima Razmyarilta kutsun seminaariin, jossa pohdittiin maahanmuuttajia, työmarkkinoita ja hyvinvointiamme. Eipä tullut maailma valmiiksi tämän parituntisen aikana, mutta sain kohtalaisen tuttuihin asioihin uudenlaista näkökulmaa. Ja jos aivan rehellisesti sanon, vähän lisäsivät epävarmuutta ja pelkoakin.

Juhana Vartiainen, joka tunnetaan - miten sen nyt sanoisin - toisin puhujana, tykitti melkein henkeä vetämättä parikymmentä minuuttia tulevaisuudestamme. Ei sentään sanonut, uskokaa nyt hemmetti viimeinkin tämä asia, mutta vähän sinnepäin. Hän puhui tietysti väestön ikärakenteen muutoksesta joka koskee kaikkia maita, ei vain Suomea.  Työikäisten määrän väheneminen on meillä vain muita jyrkempää.

On helppo olla samaa mieltä siitä, että työperäinen maahanmuutto onnistuessaan eli kun saamme maahamme aikuisia, koulutettuja ihmisiä, hyödyntää myös julkista taloutta. En tunne työmarkkinoiden tilannetta, mutta tuntuisi kovin järkevältä ajatus siitä, että työluvan saantia helpotettaisiin silloin, kun ihmisellä on tiedossa työ maassamme.

Suvi-Anne Siimeksen pohdiskeleva puheenvuoro sai ajattelemaan, puhummeko ihmisten kanssa liian vähän vaikeista asioista. Niistä asioista, jotka koskevat naapurissa asuvaa maahanmuuttajaa, joka ei ymmärrä miten meidän mielestämme pitäisi elää. Tarvitaan sanoja, puhumista, ihmisten kohtaamista. Eivät aina kauhean helppoja asioita meille suomalaisille. Vaikeaa muillekin kuin porilaisille.  Muttta muuta tietä ei ole. Kuten Siimes sanoi, meidän pitää kuunnella ihmisiä jos he haluavat puhua heille harmia aiheuttavista asioista. Jos ei puhuta, möröt tulevat.

Entäpä sitten vaatimus hyvästä suomen kielen taidosta.  Pitääkä sen olla maahanmuuttajalla täydellistä vai vain  sen verran hyvää, että sillä pärjää. Riittääkö että tulee ymmärretyksi. Olin itsenäisyyspäivänä brunssilla kalliolaisessa Sandrossa, jonne pöytä pitää varata varsin varhain. Marokkolaistyyppinen ruoka oli erinomaista, mutta meitä palveltiin pääasiassa englanniksi. Totta kai on tärkeää osata suomea, mutta niin kuin tiedämme, kielen oppii vain sitä puhumalla. Eikö kuitenkin työn laatu ole tärkeintä?

Seminaarin kolmannen puheenvuoron käytti Tarja Filatov. Suuret ikäluokat ovat jäämässä eläkkeelle. Lähimmän kymmenen vuoden aikana tapahtuva muutos on suuri. Mistä tulevat ja keitä he ovat, jotka tulevat hoitamaan meitä sairaaloissa, vanhainkodeissa, päiväkodeissa?  Nuoret eivät näille aloille hakeudu. Me tarvitsemme ihmisiä muualta.

Keskituloiset työpaikat ovat vähentyneet, on kovapalkkaisia asiantuntijoita ja matalapalkkaisia "silpputyötä" tekeviä.  Ja on nelisen tuhatta työpaikkaa, joissa työskennellään hyvin epäselvissä oloissa, selvää työvoiman riistoa, kuten Tarja sanoi.
 Meille ohjautuu työperäisen mahanmuuton kautta ihmiskaupan uhreja emmekä pysty valvomaan väärinkäytöksiä.

Tällaista se on. Ja me jaksamme nurista, että "ne" tulevat tänne vain sosiaaliturvan perässä eivätkä halua tehdä töitä ja  kun "ne" tekisivät, heitä ei palkata.

Me ymmärrämme toisiamme

Kurganin varjoissa tapahtuu

Risto Isomäki on kirjailija, jonka kirjoihin en yleensä tartu. Jonkun kirjan kohdalla olen yrittänyt, mutta aina on lukeminen jäänyt kesken. Ehkä näistäkin kirjoista jotain on jäänyt mieleeni, koska kirjaston bestseller -hyllystä nappasin käteeni hän viimeisensä, Kurganin varjot. Ja nyt luin kirjan alusta loppuun, vaikka takakannen luettuani ajattelin, että nyt kirjailija taas maalaa piruja seinälle.  Pitääkö vielä miettiä maailman tuhoutumista, kun muutenkin on sietämistä tässä kaamoksessa?

Kirja on fiktiota, tietysti, mutta sitä lukiessa tuli sellainen olo, että jos kaikki on mennäkseen pieleen, niin sitten se on menoa. Maailmanlaajuisesti kaikki tuhoutuu.  Isomäki kirjoittaa elävästi, jännite säilyy hyvin. Kirjan luettuani näin sen tapahtumat kuin elokuvana. Aioin sanoa ensin sarjakuvana, mutta Kurganin varjoissa tapahtuu niin massiivisia asioita, että vain elokuvalla niistä voisi kertoa.

Onneksi hän on vienyt tapahtumat kauaksi Mustallemerelle, Ukrainaan ja Odessaan. Vaikka toisaalta, mikä enää on kaukana, jos ekologinen katastrofi tapahtuu. Sen seurauksia eivät mitkään rajat pysäytä. Isomäki maalaa kirjassaan kammottavat kauhukuvat, jotka tosin vaikuttavat vähän liikaa yliluonnollisilta, mutta saavat  ajattelemaan, mitä jos kuitenkin...

 Pääosaa kirjassa esittää nainen, jota Isomäki kuvaa Odessan kauneimmaksi, mutta joka myös osaa ryypätä eikä suinkaan vain sievistelevästi kastele huuliaan viinilasin reunaan. Vodkaa sen pitää olla. Silläkin on sitten seurauksensa. Onneksi kirjassa on myös rakkautta eikä kirja lopu kaiken tuhoon. Kurganin varjot oli oikeastaan mukava, riittävän jännittävä ja tarpeeksi romanttinen lukukokemus.

Kirjojen lukemisen tärkeyttä ei voi liioitella

"Elämän mittainen lukupiiri" on kirja kirjoista. Se on samalla Will Schwalben kirja äidin haimasyövästä, jossa äiti ei kuitenkaan anna pojalleen mitään mahdollisuuksia dramatisoida sairauttaan. Mutta ennen kaikkea kirja kertoo amerikkalaisesta Mary Anne Schwalbesta, naisesta, joka teki eri maissa paljon hyvää työtä pakolaisten hyväksi. Hän toivoi Obamaa presidentiksi ja hän toivoi maahansa terveydenhuoltouudistustusta.

Toive oikeudenmukaisuudesta
 Mary Anne Schwalbe sanoo kirjassa  "olevansa onnekas, koska on saanut niin hyvää hoitoa, ja kokee todella epäoikeudenmukaiseksi sen, että ihmiset, jotka ovat työskennelleet yhtä kovasti kuin hän, eivät saa hoitoa - joko siksi että ovat joutuneet työttömiksi tai ovat työskennelleet yrityksissä, jotka eivät vakuuta työntekijöitään tai sitten aiemman terveydentilansa takia, jonka perusteella heille ei myönnetä vakuutusta (tai heillä ei ole varaa siihen).  Täydellista ratkaisua ei ole, mutta pitää saada aikaseksi jonkinlainen aloite."  Jonkinlaisen Obama saikin aikaan.

Keille suosittelisin tämän kirjan lukemista? Lukevat ihmiset löytävät ehkä itselleen uusia kirjoja, luettelo on aika pitkä. Ehkä tämän kirjan lukemisen jälkeen voi jostain kauan sitten luetusta kirjasta löytää uuden näkökulman. Tai saada erilaisen näkökulman maailman pakolaisiin. Tai vain tuntea iloa ja myötätuntoa.

Kirja antaa kasvot
Kirjoja voi lukea monella tavalla. Niitä voi pitää pelkkänä fiktiona tai todellisina kuvauksina oikeasta elämästä. Esimerkiksi Khaled Hosseinin kirjat Leijapoika ja Tuhat loistavaa aurinkoa antoivat kasvot afgaaneille. Itse pidin molemmista kirjoista ja niin piti myös Mary Anne, hän rakasti Afganistania. Hän kertoo, miten hän tapasi Kabulissa juuri sellaisia ihmisiä, joita kirjoissa kuvatttiin.  Vielä hyvin sairaana ollessaan hän teki   sitkeästi töitä kirjaston saamiseksi Kabuliin, ja miten iloiseksi hän tulikaan tyttöjen mahdollisuudesta oppia lukemaan.

Kirja kertoo "taisteluista"
Englantilaisen feministin Eleanor Rathbonen elämänkerrassa kerrotaan työstä, jota hän teki äänioikeusliikkeen hyväksi. Schwalbe sanoo "minua suututtaa nähdä nuoria naisia, jotka ovat saaneet nauttia kaikista mahdollisista etuoikeuksista, mutta eivät silti jaksa vaivautua äänestämään. Ihmisten pitää lukea tarinoita tällaisista naisista oppiakseen, kuinka paljon työtä äänioikeuden saaminen vaati, etteivät he pidä sitä itsestäänselvyytenä." Kaikkien meidän pitäisi lukea.

Kirja kertoo solidaarisuudesta
Ehkä Mary Anne Schwalbella oli hyvät taloudelliset mahdollisuudet matkustaa ja auttaa pakolaisia, mutta aivan tällä auttamista ei voi kuitata. Hän itse sanoo kirjassa, että "aina voi tehdä enemmän ja pitäisikin - mutta siitä huolimatta tärkeintä on tehdä se, mitä voi, silloin kun voi. Liian monet käyttävät tekosyynä sitä, etteivät usko tekevänsä tarpeeksi, joten he päättävät, ettei heidän tarvitse tehdä mitään. ...aina voi allekirjoittaa vetoomuksen, antaa pienen lahjoituksen tai kutsua kotiinsa maahan hiljattain muuttaneen pakolaisperheen viettämään kiitospäivää."

Kirja antaa aiheita ajatteluun
Miten ohjaat omaa elämääsi? Schwalbe sanoo kyse olevan läsnäolosta. "......me kaikki tiedämme, ettei meidän tule keskeyttää toisiamme, mutta siitä huolimatta keskeytämme itsemme yhtä mittaa. Käymme lukemassa sähköposteja vähän väliä, emme anna puheluiden mennä vastaajaan, kun olemme tekemässä jotain mukavaa. Tai emme ajattele ajatusta loppuun, vaan annamme mielen tarttua hetkellisiin huoliin ja toiveisiin."

"Elämän mittainen lukupiiri" on ymmärtävästi kirjoitettu, helposti luettava kirja, jossa  on paljon tähän päivään liittyvää hyvää pohdiskelua.

Se oli yhtä hurmosta

Tasa-arvoisessa avioliittolaissa on saatu päätökseen yksi vaihe, mutta vielä on matkaa ennen kuin laki on valmis. Perjantaina oli vasta sen ensimmäinen käsittely. Eduskunnan on äänestettävä asiasta vielä toisen kerran. Luultavasti se tapahtuu joulukuussa. Kun (näin uskon) laki aikanaan saadaan valmiiksi, keskustelua se tuskin lopettaa, mutta ehkä tässäkin asiassa aika tekee tehtävänsä. En nimittäin usko, että vielä pari kolme vuotta olisi käynyt niin hyvin kuin nyt kävi.

Eduskunnan äänestyspäivänä ihmisiä nousi "barrikadeille" komeasti. Paljon nuoria.  Sanokaa vielä, ettei politiikka kosketa. Kyllä se koskettaa ja tavoittaa kunhan asia on läheinen. Valtion talousarvio ei sitä ole. Sydämellään tekemiseen syttynyt ihminen saa palon roihuamaan. Jos nyt joidenkin mielestä hurmosta oli liikaa, niin hyvänen aika, antakaa suomalaisten ilmaista tunteitaan silloin harvoin kun näin tapahtuu. Tulihan vähän valoa marraskuun harmauteen.

Mutta vähän olen ällistynyt siitä, miten kovia ja raakoja olivat mielipiteet, miten kielteisesti tasa-arvoiseen avioliittolakiin suhtauduttiin. Kansanedustaja Hirvisaari antoi tulla täyslaidallisen tekstiä suoraan hanurista, joku keksi kaivaa esiin marxismileninismin vannovan teologisen tiedekunnan 70 -luvulta. Keskustelu varsinkin somessa meni paikoin överiksi. Ainakin kaikki kyynikot olivat liikkeellä. Ehkä he ovat ihmisiä, joilla ei ole yhtään homoa tuttavapiirissään, ei yhtään yhdessä elävää mies- tai naisparia.  Eivätkä joudu kohtaamaan kysymystä., mitä jos minun poikani tai tyttäreni olisi sellainen.

Nykyisille avioliitoille ei tämän lain seurauksena tapahtu yhtään mitään. Yhteiskunta haluaa edelleen sitä samaa mitä se on aina halunnut eli menkää ihmiset naimisiin, muodostakaa perhe. Kun kaikille annetaan samat oikeudet, se ei ole keneltäkään pois. Ihan vähän outoa on ihmisten reagointi kirkkoon. Eihän tämä kirkkoa kosketa ellei kirkko niin halua.  Ensin ihmiset eroavat kirkosta kun Päivi Räsänen avaa suunsa, nyt erotaan kirkosta, kun Kari Mäkinen ja Irja Askola sanovat ajatuksiaan.

Ajatus siitä, että avioliiton tilalle tulisikin pariliitto sai minut heti ensi kuulemalta ajattelemaan siitä myönteisesti. En tiedä, miksei se noussut vahvemmin keskusteluissa esille.

Bluesia Pieksämäen asemalla

Postikorttini isälle Pieksämäeltä 1960 -luvulla: "On melkoisen oudon näköinen paikkakunta tämä Pieksämäki, ei järin kaupungilta vaikuta. Tulin tänne 4.30, matka jatkuu Joensuuhun."

Juice Leskinen on kokenut saman aseman saman tyhjyyden. Hän vain tunnelmoi siitä paljon puhuvammin:
"Tänne jäin, tuska mielessäin, koska menee junia kotiinpäin, 2.36 soi Pieksämäen asemalla blues, asema on ja vähän vankilaa, kristillinen opisto josta tulvahtaa synkkä jumalisuus, soi Pieksämeän asemalla blues...ei oo nakkikioskia, ei kahvilaa, ei ravintolaa, vain asemaa,
  mikä toivottomuus, näin soi Pieksämäen asemalla blues..."

Juicella on runoilijan sielu. Pieksämäen aseman tunnelmaa ei voi kuvitella ellei siellä ole viettänyt yön hetkiä. Melankoliaa takuulla yhden bluesin verran, mutta niin hienon svengaavasti soitettuna.

Pieksämäen asema oli silloin risteysasema, siellä oli useimmiten vaihdettava junaa. Matkatyöläisenä viivähdin siellä useammankin kerran.  Niin autiolla ja niin tyhjällä. Kai Pieksämäellä jotain muutakin on/oli  kuin asema? Ainakin oli mukavia ihmisiä ja suuria järviä. Ja ovathan siellä koulunsa käyneet kirjailijat Aila Meriluoto ja Anu Kaipainen.

Varmaan siksi, että Pieksämäen asemalla vietetyt aamutyön tunnit jäivät vahvasti mieleni sisuksiin, olen 1980 -luvulla ostanut Juicen levyn, mutta niinpä on vinyyli viime vuosina jäänyt soittamatta. Ylen Teema palautti mieleeni niin aseman kuin Juicen musiikin siitä. Teeman elokuvafestivaalit alkoivat  Aki Kaurismäen  lyhytelokuvalla vuodelta 1988: Juice Leskinen ja Grand Slam esittivät kappaleen Pieksämäen asemalla soi blues.

Näin olin taas hetken Pieksämäen asemalla, josta Juice laulaa
"mihin kaikkeen ihminen pystyykään, onko kuvittelu totuutta oikeaa, onko totuus oikeaa kuvitelmaa, liike vai staattisuus, soi Pieksämäen asemalla blues.

Ajatonta kauneutta

Joskus 70 -luvun alussa olin työmatkalla Jyväskylässä. Silloin nuorena naisena piti tutkia kaupungin vaatekaupat. Kauppakadulta löysin erilaisen myymälän, Annikki Karvisen liikkeen. Vaatteiden värit olivat jo silloin vahvoja. Erityisesti poppanoista tuli hänen tavaramerkkinsä. Annikki Karvisen suunnittelemat vaatteet ovat aina erottuneet.

Helsingissä hänen liikkeensä on Pohjoisesplanaadilla. Käyn liikkeessä ehkä pari kertaa vuodessa. Värit ja mallit kiehtovat, näyteikkunat ovat hyvin kutsuvat. Tällä viikolla poikkesin myymälässä, kun alennusmyynti houkutti. Karvisen vaatteet ovat kohtuullisen kovahintaisia. Tosin myös ajattomia ja kestäviä. Vaan kuka istuikaan myymälän sohvalla - itse tekijä.  Nautin glögiä, söin Ranskasta tuotuja pähkinäpäällysteisiä suklaaleipiä ja keskustelin Annikki Karvisen kanssa. Pieni tumma nainen, eloisa ja ystävällinen, puhelias.

Kun kerroin, että olen vuosikymmeniä sitten käynyt Jyväskylän Kauppakadun myymälässä, hän innostui. Se oli pieni myymälä, jonka takahuoneessa oli ompelimo, rouva kertoi. Käsityönopettaja Karvinen aloitti vuonna 1968 vaatteiden suunnittelun ja jatkaa edelleen. Enää vain ei olla pienissä tiloissa eikä takahuoneissa, tuotannostakin puolet menee vientiin.

Kaunis vaate on kuin taideteos. Se myös jää mieleen. Pari vuotta sitten poikkesin myymälään taas alennusmyynnin aikaan näin joulun alla. Silloin ostinkin hameen, mutta mieleeni jäi erityisesti vihertäväkuvioinen jakku, jonka jätin kauppaan. Olisi ehkä pitänyt antaa mieliteolleen periksi ja ostaa, koska se edelleen kummittelee mielessäni. Enää sitä ei myymälässä näkynyt, luultavasti jakku on löytänyt onnellisen omistajan. Jotain erityistä siinä vaatteessa oli, miksi sen edelleen muistaisin.

Harmi, että unohdin kertoa tästä Annikki Karviselle, koska luulen, ettei mainettakaan saanut tekijä koskaan saa riittävästi hyvää palautetta. Tietysti, paras palaute on se, että kauppa käy. Wikipediasta huomasin, että olemme naapuripitäjän tyttöjä.

Miksi tämä juttu Annikki Karvisesta. No kun ihailen aikaansaavia naisia, ihailen luovuutta ja rohkeutta.

Marraskuisia mietteitä

"Päivät niin kuin varpusparvi raahautuu...", laulaa Miljoonasade. Siinäpä sitä kohottavaa sanomaa marraskuun kaamokseen. Olen aina inhonnut synkkää marraskuuta ja rumaa huhtikuuta, mutta nyt on jotain toisin.  On pimeää, mutta päivällä valo on myös pehmeää, vaikkakin tasaisen harmaata ja väritöntä. Pysäyttävää. On se hyvä, ettei meillä ole vain kahta väriä: kirkasta ja kovaa aurinkoa ja syvää pimeää.

 Joku vuosi sitten puhuttiin paljon downshiftingistä, mutta nyt en ole pitkään aikaan lukenut siitä. Itse perusajatus hitaammasta elämästä on ehdottoman hyvä. Saada sellainen tasapaino elämään, jossa on sopivasti kiirettä ja aktiviteettia, toisaalta riittävästi löysyyttä. Työssä käyvillä ei ole mahdollisuuksia pysäyttää itseään, mutta teemmekö sitä mekään, joilla olisi siihen aikaa?

Oman ikääntymisensä huomaa siitä, ettei tarvitse koko aikaa olla menossa. Sen huomaa myös reagointikykynsä hitaudesta.  Niinpä olen ajatellut, että hitaampi elämä tarkoittaa minulle  keskittymiskykyä. Itsestään se kyky ei tule eikä säily, sitä on harjoiteltava. Kesällä sitä tein, kun golfasin. Siinä pelissä mistään ei tule mitään ilman hyvää keskittymistä. Mutta on se merkillisen vaikea taito. Mieli on niin malttamaton.  Kun on koko elämänsä tottunut tekemään monta asiaa kerrallaan, ei ole helppoa pysäyttää itseään tekemään vain yhtä asiaa.

Ystäväni sanoi, entäpä jos aamupuuroa keittäessäsi et tekisi mitään muuta kuin keittäisit puuroa. Seisoisit siinä lieden äärellä ja sekoittelisit. Nyt puuronteon ohessa valmistuu aamujuoma ja voileivät, ennnätän vilkuilla päivän lehteä, kuunnella radio ykköstä, paijata koiraani. Kenelle lienen sytyttänyt kynttilän?

Kiireiselle mielelle on hyvää terapiaa hetki hiljaisuutta ja itsensä kuuntelua. Ehkä se estää Miljoonasateen väittämän "...täällä pikkuhiljaa pohjaan poltetaan...".

Nato keskusteluttaa

Jos nyt pitäisi päättää, mennäkö Natoon vai ei, en tietäisi mitä sanoa. Natoon voidaan mennä, mutta voidaan olla myös menemättä. Molemmissa puolissa on pointtinsa. En kuitenkaan ajattele niin, että ein sanominen Natolle tarkoittaisi suomettumista. Siinä olen aika paasikiviläinen. Meillä on yhteistä rajaa Venäjän kanssa noin 1300 kilometriä. Kai se nyt sentään on reaaliteetti. Edelleenkin. Ymmärrän, että olemme EU:n kanssa mukana Venäjä -pakotteissa, mutta se on ihan toinen asia.

Mikä minut saisi Natoon? Pelko Venäjästä? Mutta kun en pelkää Venäjää. Vaikka Putinin Venäjä on mitä on, se ei silti saa minua ajattelemaan, että Suomi olisi kuin Ukraina Venäjälle. Ei ole, eikä Suomi ole Ukraina missään mielessä.

Putinin Venäjän toimet ovat lisänneet  runsaan puoleisesti keskustelua Natoon liittymisestä. Toiseen suuntan meneviä kirjoituksia ei ole ollut kovin paljon.  Miksi emme voisi jatkaa nykyisellä linjalla? Jos me jonain päivänä tarvitsemme Naton joukkoja turvaamaan maatamme, niin luulenpa kaiken olevan silloin joka tapauksessa myöhäistä. Usein vedotaan Naton jäsenenä olevaan Norjaan, jonka entinen sosialidemokraattinen pääministeri on nyt Naton pomo. Silti - entä sitten? Ruotsi ei ole Naton jäsen eikä näytä moista asiaa edes aikovan tehdä.

Heikki Peltosen ajankohtaisessa ykkösessä - siis radiossa - on usein mielenkiintoisia haastateltavia. Viimeksi kuuntelin Pekka Visuria. Herrat keskustelivat, onko kylmä sota  tulossa takaisin, kun se 25 vuotta sitten Berliinin muurin murtuessa loppui. Noin suurin piirtein. Visuri ei halunnut ajatella, että menneisyyden kaltainen kylmä sota tulisi takaisin. Hän käytti termiä kylmä rauha. Sekin kuulosti kyllä riittävän jäätävältä.

Keskustelussa nousi esille useampikin järkevä ajatus. Ensiksi se, että jos  vastapuoli nähdään vihollisena, jos kuvitellaan että ollaan kylmässä sodassa, silloin siihen joudutaan. Pääsee valloilleen itseään toteuttava logiikka. Ajattelu yksinkertaistuu, ei ole valmiutta kompromisseihin, ei kuulla vastapuolta. Toiseksi sodan propaganda tuo tullessaan sodan piirteitä. Suurennellaan omia, vähätellään vastapuolta.  Silloin tuntuu kuin olisimme sodassa. Niin kuin Visuri sanoi, suurvallan logiikkaan kuuluu, että se näyttää voimansa.

Tuntuu myös hyvin järkeen käyvältä se, ettei Yhdysvaltojen asevoimaa kukaan  lähde uhkaamaan. Ei edes Venäjä. Visuri sanoi, että Venäjä on huolissaan Kalingradin alueesta, se on Nato -maiden ympäröimä. Siellä venäjällä on puolustuksellinen intressi, mutta Venäjä ei liiku kohti länttä ellei ole sellaisia tekijöitä, esim. täysi sota.

Tämän keskustelun kuunteleminen ei ainakaan lisännyt pelkoa Venäjää kohtaan. Ei se myöskään lisännyt haluja liittyä Natoon. Kuvittelen, että Suomella voisi lähitulevaisuudessa olla jännityksiä lieventävä asema. Se olisi hyvää turvallisuuspolitiikkaa.

.

Putosimmeko puusta liian aikaisin?

"Suomi on kuitenkin tarkoitettu vain suomalaisille."  Vai niin on tarkoitettu. Kuka sitten on tämän päivän suomalainen?  Hän, joka asuu Suomessa, on syntynyt Suomessa suomalaisista vanhemmista? Entä hän, joka on syntynyt  suomalaisesta naisesta ja turkkilaisesta miehestä, onko hän suomalainen?  Ovatko romaanit ja saamelaiset myös suomalaisia? Onko hän suomalainen, joka on lapsena tuotu Suomeen, käynyt täällä koulunsa, on töissä, maksaa veronsa ja puhuu suomen kieltä?

Suomi -kuvio ei enää ole yksivärinen, se on pikemmin kuin mosaiikki, useista väreistä koostuva.

Ymmärrän tätä ajattelua "Suomi vain suomalaisille" siltä pohjalta, että meitä pelottavat monet, uudet ja oudot asiat. Kaikesta kehityksestä huolimatta maailmaamme ei ole aina helppo ymmärtää. Se mikä ennen oli tuttua ja turvallista, on nyt vierasta ja pelottavaa.  Miten sen voi kohdata? Vetäytymällä ja käpertymällä neljän seinän sisään, heittäytymällä aggressiiviseksi, purkamalla vihaansa nimettömänä netissä?

On toisiakin tapoja. Mitä enemmän tunnemme toisia kulttuureja, sitä vähemmän uhkaavilta ne tuntuvat. Ja hyvänen aika, olemmehan jo vuosikymmenet hyväksyneet tietyt maahanmuuttajat.  Kun haen sushi -annokseni Mikurasta, olen iloinen, että kokit ovat aitoja japanilaisia.  Se on usein laadun tae. On hienoa, että malesialaisravintolan henkilökunta ei ole suomalaisia. Eihän ravintolasta sitten saisi ollenkaan aitoa malesialaisruokaa.  Tässäkö se raja kulkee?

 Me suomalaiset hyväksymme ulkomaaalaiset vain heille sopivissa rooleissa, emme muuten. Niin tässä kuin missään muussakaan asiassa menneisyyteen takertuminen ei auta mitään.

Vähän hämmästelin sitä mitä  Dimitri Qvintus viime viikon Iltalehden kolumnissaan kirjoitti. Hän sanoi jotain siihen suuntaan, että julkisissa kulkuvälineissä on parempi olla puhumatta ruotsia, koska se voi herättää aggressioita.  Olen kuvitellut keskustelun asiasta liikkuvan mediassa, en lattiatasolla.  Putosimmeko me puusta sittenkin liian aikaisin niin kuin Ismo Alanko laulaa. Olisiko meidän ollut parempi pysyä vielä puussa jonkin aikaan, jos herravihan ja kateuden tunteet ryöpsähtävät väkivaltana kuvittelemiamme parempiosaisia kohtaan? Mikä maa se tällainen on, jossa ihminen ei saa ilman pelkoa puhua omaa äidinkieltään?

Poliitikko tarvitsee meitä ihmisiä

Poliittinen kulttuuri on muuttunut ilkeäksi, sanoo Pirkko Työläjärvi ET -lehden haastattelussa. Se on totta. Kateutta ja halpaa mieltä puhkuvat ja nimimerkillä kirjoitetut viestit ovat tänään jokaisen julkisuuden henkilön arkipäivää.

Tunsin Pirkko Työläjärven vain hyvin etäältä. Hän oli minulle 70 -luvulla jos ei nyt aivan idoli, kuitenkin suuresti arvostamani ihminen. Työläjärvi oli teoissaan ja sanoissaan uskottava. Pirkkoa kuvattiin voimakkaaksi tahtoihmiseksi. Sydämelliseksi mutta päättäväiseksi. Tarja Halosta kuvataan äksyksi. Siinä miesten maailmassa, missä nämä kaksi "tyttöä" ovat poliittista uraansa tehneet, on varmasti pitänyt olla sekä tahtova että äksy.

1970 -luvulla poliittinen maailma oli vahvasti miesten, mutta mikään ei ole ikuista. Tänään emme voisi kuvitella hallituksiamme ilman naisministereitä.

Pirkko Työläjärvi sanoo haastattelussa, ettei hän tänään pystyisi politiikkaan, koska "sellaisia ihmisiä, joita minulla oli kaikki vuodet tukenani, ei enää ole". Aivan kuin Paula Koivuniemelle orkesteri on tärkeä, samalla tavalla kansanedustajaksi haluava tarvitsee tukiryhmän.  Hyvän ja tehtäväänsä antautuvan. Hän on tarvinnut sen aina ja tarvitsee edelleen.

Poliitikoksi ei tulla yksin. Siihen tarvitaan toisia ihmisiä. Twitter ja Facebook eivät ole ihmisten synonyymejä. Niiden kautta tavoittaa ihmisiä, mutta ne eivät riitä, ainakin vielä ne ovat vain yksi osa. Tosin tärkeä. Edelleenkin tuhannet ihmiset lähtevät vaalityöhön. En tiedä, millaisella intohimolla lähtevät, sillä olen ollut vasta yhdessä Nasima Razmyarin ryhmän kokouksessa. Ainakin siellä läsnäolleilla nuorilla naisilla oli kova palo päällä, saisi jo tehdä jotain.  

Ehkä peli ei ole vielä menetetty, Pirkko Työläjärvi. Ehkä meitä edelleen on, koska demokratia tarvitsee tekijöitä.

Tsehovilaisissa tunnelmissa

Kansallisen Vanja -eno on suurella taidolla tehty kokonaisuus. Sen lavastus, sen musiikki, sen viipyilevä, melankolinen tunnelma, kaikki yhdessä tekevät Vanja -enosta nautittavan, intensiivisen kokonaisuuden. Tsehovilaisessa elämässa ei paljon tapahdu, se on ajan kulua. Ja kuitenkin tapahtuu. Kaikenaikaa. Asiat etenevät vaikkei paljon mikään etenekään. Elämän elämättömyys vie voimat.

Vanja -enon ensihetket ovat komeita: pimeässä teatterissa rävähtää koko teatterin täyttävä, suoraan sieluun menevä musiikki, samalla näyttämölle rakentuu suuri ja monilokeroinen talo. Tunnen olevani teatterissa sen sanan parhaimmassa merkityksessä. Minut on otettu jo ennen ensimmäistäkään repliikkiä.

Sama ihmeellinen tunnelma säilyy lähes koko esityksen ajan.  En nähnyt näytelmää tähtisuorittajien työnä, vaan hienona, yhdessä tehtynä kokonaisuutena. Mutta en tietenkään pääse yli enkä ympäri Eero Ahosta. Olen ensimmäisen kerran - siis niin että muistan - nähnyt hänet Esko Salmisen kanssa Pukijassa. Silloin kolahti tosi kovaa.  Voisin pelkästään hänen takiaan mennä katsomaan näytelmiä. Vanja -enossa Aho tekee roolinsa taas kerran hienosti ja täydesti Jelenaan rakastuneena, reippaasti ryyppäävänä kylälääkärinä.

 Näytelmän naisista  Sofiaa esittävä Emmi Parviainen oli vetoava. Toisaalta ujo ja herkkä, toisaalta toivottomassa rakkaudessaan niin alaston.

Jos näytelmässä jotain oli liikaa (ovien paukuttelut) niin siedin senkin, kun minut valloitti täysin se miten lavastuksella voidaan näyttää asioita, miten musiikilla voidaan raamittaa. On se hienoa, että meillä voi nähdä tällaista teatteria.

Kaupunginteatterin Vanja on myös käytävä katsomassa, mutta ei ihan vielä. Kansallisteatterin esitys on vielä liiaksi iholla.

Aulikki Oksanen rakastaa ja taistelee

1970 -luvun alku muistetaan vasemmistolaisen laululiikkeen vuosina. Erityisesti kommunistinen laululiike oli vahvoilla. Silloin oli paljon aiheita yhteiskunnallisiin lauluihin: oli Vietnamin sota, Chile ja vallankaappaus, oli työttömien Suomi.  Agitoiva, propagandistinen
ikulausepolitiikka oli se, jolla huudettiin maailman epäoikeudenmukaisuutta. Mutta silloin meillä oli vielä vahvat luokat: duunarit, farmarit ja porvarit kuten tutkija Anu Kantola sanoo.  Silloin oltiin perinteissä kiinni, se tarkoitti myös kiinnittymistä omaan puolueeseen.

Eilen illalla 70 -luku oli yhtäkkiä lähelläni. Loppuunmyydyssä Savoy -teatterissa juhlittiin kesällä 70 vuotta täyttänyttä Aulikki Oksasta.  Hän on koko ikänsä kirjoittanut runoja rakkaudesta ja politiikasta ja kirjoittaa niitä edelleen. Aulikki Oksanen on minulle yhtä kuin Kaisa Korhonen, Kaj Chydenius, Agit Prop. Siis varsin vasemmistolaisten laulujen tekijä. Se vaan ei yhtään vähennä hänen arvoaan.

Illan konsertissa saatiin pieni kosketus hänen lauluihinsa, joista valtaosan esitti Vuokko Hovatta. Toisille lauluille aika on tehnyt tehtävänsä, mutta ei kaikille. Laulu siirtotyöläisestä ei ole vanhentunut ollenkaan, vaan täyttä tätä päivää, vaikka työttömiä ei nää siirtotyömaiden parakkeihin sijoitetakaan. Kuitenkin "aikuinen mies on vailla työtä, siihenkö loppuu se vapaus...."

Sen sijaan "kenen joukoissa seisot, kenen lippua kannat", ei taitaisi enää tänään sytyttää. Ei vaikka Oksanen sanoo asiat siinä aivan oikein: "ei synny rakkautta ilman oikeutta, ei synny oikeutta, ilman taistelua, ei taistelua ilman yhteistä rintamaa".  Onko tämän päivän puolueista = myös meistä ihmisistä, hakemaan vaihtoehtoja, pitämään tämä yhteiskunta koossa kaikille Suomessa asuville? Siihen tarvittaisiin vahvaa yhteisrintamaa.

Aulikki Oksanen  on runoillut taistelulauluja, mutta myös ihania rakkausrunoja. Yksi tunnetuimmista on Chydeniuksen säveltämä pakahduttava  "sinua sinua rakastan".  Vaikka siinä on enemmän kuin tarpeeksi chydeniusmaista draamaa, silti se pysäyttää. Aulikki Oksasen laulujen vahvuus on lämpimän ironisessa otteessa, hänen tekstinsä puhuu. Sellaisia lauluja jaksan kuunnella vieläkin.

Kuunnelkaa vaikka Oi, oi, oi rakkaus - katseen kuuma lupaus, suuta polttaa toinen suu...Ei mikään lässyn lässyn, vaan yhteiskunnallisen sanoman sisältävä tango.


Aulikki Oksanen lauloi eilen omassa konsertissaan. Näin seitsemänkymppiset nykyään.
Kuvassa hän laulaa perjantaina Messukeskuksessa kirjamessuilla.

Iltoja poliitikkojen seurassa

Voi  mikä poliittisten kirjojen syksy meillä onkaan. Ensin Erkki Tuomiojan päiväkirjat, sitten Paavo Lipposen muistelmien toinen osa ja huipuksi Jarmo Korhosen kepulaisesta maailmasta kertova kirja. On kuulemma melkein kaksikiloinen eivätkä nuo muutkaan ole kovin ohuita.

Taitaa olla pakko unohtaa romaanit ja sukeltaa poliitikkojen maailmaan. Olen sitä jo vähän aloittanutkin. Meneillään on Antti Kujalan "Neukkujen taskussa".  Kirja kertoo vuosista 1956-1971.  Tutkijan kirja on tietenkin ulkopuolisen kirjoittama eikä siinä voi olla samanlaisia pakahduttavia tunteita näkyvissä kuin mitä oleten näissä muissa kirjoissa olevan.

Silti kirjan teksti saa ainakin omat tunteeni heräämään. Nämä viime vuosina esille nousseet "kehittävän Suomen" rahajutut näyttävät pieniltä ja lapsellisilta verrattuna siihen, miten dollareita ja ruplia kannettiin maahamme 50-luvun lopulla ja 60 -luvun alussa.  Jos joskus on joukkoja vedetty johtajien perässä kuin pässejä narussa, niin noina aikoina se tapahtui. Sanoo hän, joka oli vähän mukana.

Aina olen tiennyt, että meidän oli Kekkosen aikaan otettava Neuvostoliitto huomioon, mutta että sen maan vaikutus Suomen hallituksien valintaan oli tuota tasoa kuin Kujala kertoo, tuntuu aika härskiltä. Ehkä itselleni on käynyt niin, että olen aktiivisesti halunnut unohtaa "seinilläkin on korvat"  - ajat. Ne ajat olivat  vaikeita eikä niitä kukaan haluaisi kokea uudelleen. Oman lähihistorian tunteminen saattaa auttaa tämän ajan ymmärtämisessä.

Tänään politiikassa olevat  tuntuvat (näyttäytyvät) kilteiltä pehmoilta verrattuna siihen mitä se oli silloin ennen. Kaikissa puolueissa. Nyt politiikkaa tehdään sivistyneesti. Varmasti edelleenkin kampitetaan ja taistellaan vallasta, mutta ehkä politiikan paha maine on saanut aikaan ainakin yritystä siistimpiin tapoihin. No, olen aina ollut sinisilmäinen.

On se luojan lykky, että meillä mediassa puhutaan asioista avoimesti. Sen hetkittäisen tarkoituksenmukaisuudenkin sietää, kun muistaa mitä se oli ennen.  Muistaa siis sen mitä ei ollut.

Isät ja tyttäret ja lasten uutislehti

Keskustelin tällä viikolla Nasima Razmyarin kanssa isän tärkeydestä ja merkityksestä. Lauantain Hesarissa  Ari Kinnari kirjoitti tanskalaisesta kustannustalosta, joka on perustanut uutislehden 6-12 vuotiaille. Mitäkö tekemistä näillä asioilla on keskenään? Onpa hyvinkin.

Nasima kertoi, etteivät he pelanneet isänsä kanssa Afrikan tähteä, mutta heillä oli toisenlainen "peli". Nasima sai veljensä kanssa tehtäväkseen seurata viikon uutisia ja jos vastaukset olivat oikein, lapset saivat palkinnon, "karkkipussin". Leikkimielinen kasvatusmetodi sai aikaan sen, että Nasima tottui seuraamaan ensin ulkomaan, myöhemmin uuden kotimaansa uutisia.

Kun kahdeksan vuotias lapsi muuttaa perheensä kanssa täysin toisenlaiseen kulttuuriin, on elämässä useita turvattomuutta lisääviä asioita.  Ei vain toimeentulosta, vaan kaikesta. Silloin vanhempien merkitys korostuu. Nasima puhuu vanhemmistaan lämpimästi, mutta erityisesti pitkät kävelyretket isän kanssa ovat olleet hänelle tärkeitä.

Tapa, millä hän  puhuu isästään, saa minut pohtimaan omaa isääni ja hänen tapaansa kasvattaa. Ei kävelty eikä kauheasti juteltukaan, mutta hyvin isä tervasi sukseni, opetti uimaan ja tanssimaan. Hän myös luki tarkoin päivän lehdet. Hän yritti ymmärtää, miksi maailma on sellainen kuin on ja mitä ja kenen pitäisi tehdä toisin, jotta se muuttuisi paremmaksi kaikille ihmisille. Me lapset emme saaneet mitään tehtäviä, mutta varmasti saimme kuunnella kommentteja. Isäni aktiivinen ote asioihin vaikutti minuun ainakin niin, että olen koko ikäni lukenut erilaisa lehtiä. Politiikka ei ole koskaan ollut se kamala asia, jota en voisi ymmärtää.

Tarina isästä ja tyttärestä kietoutuu tanskalaiseen ajatteluun tiedon saamisen kautta. Päätoimittaja sanoo heidän missionsa olevan se, että he kirjoittavat tärkeistä kotimaan ja ulkomaan asioista siten, että lapsetkin ymmärtävät niitä. Hän sanoo, että lapset lukevat uutisjuttuja kunhan aihe koskettaa heitä ja että teksti on yksinkertaista. (Eikö tämä kosketa myös meitä aikuisia?) Päätoimittaja korostaa, että faktat ovat tärkeitä.

Maailman tapahtumia on välillä vaikea ymmärtää niin isojen kuin pientenkin emmekä voi välttyä siltä, että erilaiset uhat ja pelottavat asiat tulevat koteihimme.  Silloin on tärkeää myös lapsen saada sellainen näkökulma asioihin, että pelot eivät jää hallitseviksi. Nasiman tarina olkoon tästä hyvänä esimerkkinä.

Suomessa tuskin kukaan perustaa uutislehteä lapsille, joten meillä mennään viisaiden isien ja äitien kanssa. Lasten kysymyksiin on varmaan joskus vaikeaa vastata, mutta riittäisikö, jos puhuisimme asioista niin kuin ne ovat. Ylipäätään puhuisimme.

Trubaduuri Vladimir Vysotskin

Vladimir Vysotskin lauluja kuuluu radiosta nykyään perin harvoin.  No eipä hän ole ollut elossakaan vuosikymmeniin. Kuoli vain 42 vuotiaana vuonna 1980.  Hän oli venäläinen trubaduuri, josta valtaa pitävät eivät tykänneet, mutta kansa rakasti häntä yli kaiken.  Vysotskin oli 16 vuotta Juri Ljubimovin työtoveri Taganka -teatterissa. Hän oli näyttelijä, joka kuitenkin eniten valloitti lauluillaan. Vysotskinin ehkä suomalaisille tunnetuin laulu on "Ystävän laulu".

Neuvostovalta kohdisti ankaraa sensuuria Taganka -teatteriin, mutta se jarrutti myös kaikin keinoin Vysotskin levytyksiä tai runojen julkaisemisia. Silti hänestä tuli juhlittu runoilija. Ljubimov kirjoittaa, että ehkä juuri sitä hän ei saanut anteeksi. Nousta suosioon ilman lupaa.  Olen jostain lukenut Vysotskin sanoneen, että hän taisteli koko elämänsä ajan pumpuliseinää vastaan. Toisinajattelijoita ei suvaittu. Niinpä Vysotskin ei saanutkaan minkäänlaista tunnustusta elinaikanaan, mutta kuolemansa jälkeen myös virallinen valta kiitti häntä.

 Vysotski oli uskomattoman tuottelias. Hän sai valmiiksi yhdeksänsataa laulua ja runoa. Ne kertovat elämästä Venäjällä. Hänen laulunsa ovat oudosti erilaisia. Ne ovat tavattoman herkkiä, mutta sanomaltaan vahvoja. Niitä on myös kuunneltava ajan henkeä vasten eli sitä aikaa vasten millaista elämä oli  sosialistisessa Neuvostoliitossa.

Kun kuuntelee Mika ja Turkka Malin suomentamia ja esittämiä lauluja, saa jonkinlaisen aavistuksen miten vahvojen tunteiden mies Vysotskin oli.  Erityisesti laulut "Susijahti" ja "Ystäväni joka kuoli"  ovat koskettavia. Mutta myös hänen huumorinsa oli  mainiota. Sellaiset laulut kuin suuri rakkauden kohde Ninka sekä krapulankin parantava Aamujumppa ovat  aivan verrattomia.

Juri Ljubimovin kirja "Pyhä tuli" sai minut muistamaan Vysotskin. Hänen musiikkiaan olen viime päivinä kuunnellut ja ajatellut, millaisia lauluja Vysotski tänään tekisi, jos olisi elää saanut.

Juri Ljubimovissa paloi pyhä tuli

Radio ykkönen lähetti lauantai-iltana Musorgskin oopperan Boris Godunov. Viikko sitten kuollut kuulu teatteriohjaaja Juri Ljubimov kertoo kirjassaan "Pyhä tuli" miten Stalinkin oli mieltynyt tähän oopperaan.Tosin hän seurasi draamaa intohimoisesti vain niin kauan kuin tsaari oli tapahtumien keskipisteessä. Kansannousukohtaukset sen sijaan ikävystyttivät Stalinia niin paljon, että hän lähti aina ennen loppua pois.

Juri Ljubimov oli kuuluisan Taganka -teatterin ohjaaja, teatterin, jonka on sanottu olleen koko maailman teatteriväen pyhiinvaelluspaikka. Sen lippuja jonotettiin ja niistä maksettiin. Ljubimov kertoo, ettei Tagankassa ollut yhtenäkään iltana kahdenkymmenen vuoden aikana vaikeuksia saada katsomo täyteen. Kun liput tulivat   ennakkomyyntiin, ne ostettiin päivässä. Jotain aivan uskomatonta on Tagankan lippujen arvo. Liput olivat arvokkaampia ja luotettavimpia kuin rupla. Niillä saattoi ostaa kaikkea kuten elintarvikkeita, kirjoja, ulkomaanvaluuttaa.

"Pyhä tuli" on kertomus ennen kaikkea Tagankasta, sen ohjelmistosta ja viranomaisten suhtautumisesta. Hänelle oli annettu ohjeeksi: " taiteen ainoa tehtävä on räätälöidä todellisuus sellaiseksi, että se vastaa utopistista mielikuvaa maailmasta". Se oli kai sitä sosialistista realismia, joka taas ei istunut ollenkaan siihen, minkä Ljubimov näki teatterin tehtäväksi..

 Poikkeavaa, suoraa puhuvaa teatteria ei silloin (kaan) ollut helppoa tehdä.  Se tiesi jatkuvia vaikeuksia. Ljubimov ei suostunut kuvia kumartamaan vaikka välillä oli pakko peruuttaa esitys. Teatterin budjetti oli valtion hallinnassa, joten määräysvalta oli siellä. Miksi valtio ei tukenut teatteria? Ljubimov vastaa: "Siksi että asiat vain olivat niin eivätkä toisin."

Teatterityö oli  Ljubimoville yhtä kuin elämä. Enemmän draamaa kuin komediaa. Täynnä hirveän pahoja asioita, mutta työtä, jota ei voinut lopettaakaan. Lopulta kaikki johti vuonna 1984 siihen, että Llubimov erotettiin ja häneltä riistettiin Neuvostoliiton kansalaisuus, jonka hän sai takaisin vuonna 1989. Sen jälkeen hän jatkoi työtään Tagankassa.

Juri Ljubimov taisi kritisoida maataan - niin Neuvostoliittoa kuin Venäjääkin - koko elämänsä ajan. Hän julisti, että "Venäjää tulisi rakentaa kansalaisten ehdolla demokraattiseksi valtioksi eikä johtavien toverien käsikassaraksi".

 Kirjassaan "Pyhä tuli" hän toteaa: "kaikkihan tietävät, että KGB:ssä on erityinen osasto väärien tietojen levittämiseksi, on ollut jo pitkään aina neuvostovallan synnystä lähtien".
Näinä päivinä tämä ainakin on tullut toteen näytetyksi.

Iloinen ja kiltti Europaeus

Teatteri viihdyttää, mutta myös sivistää. Europaeus - mikä, kuka se on, ei sanonut mitään mutta nyt sanoo. Hän oli mies, joka tiesi jo 1800 -luvulla, että ihmisen pitää kävellä pysyäkseen terveenä. Ja hän on keksinyt sanan tasa-arvo. Oli hän muutakin. Hän oli suomalaisen kansanrunouden kerääjä, kirjasuomen kehittäjä ja tutkija  David Europaeus.

Miehestä kertoo Kansallisen näytelmä, jota jo viime talvena esitettiin. Lopulta sen pääsin katsomoon minäkin. Alkuhämmennyksen jälkeen - laiha ja puolialaston mies näyttämöllä jumppaamassa - esitys otti minut täysin. Taisi olla mies vähän hullu, mutta hyvin viisaan ja hullun rajahan on kuin veteen piirretty viiva. Europaeus, jota Timo Tuominen esitti, oli niin sydämellisen naivi ja koskettavasti tehty, ettei siitä voinut kuin pitää. Ja sitä paitsi, kuka olisi suomen kielen kehittänyt ellei meillä olisi ollut näitä lönnrotheja ja europaeuksia.

Esitys oli muutenkin hullun hauskasti tehty. Erityisesti pidin Petra Poutanen-Hurmeen ja Hanna Rajakankaan lauluista ja äänellisestä musiikista. Todella taitavia naisia. Äänet soivat mielettömän kauniisti ja laulujen sanat olivat herkkiä että hauskoja. Olisin voinut istua katsomossa vielä toisen pari tuntia.



Ruusu Kansallisteatterin näyttelijöille.

ettei ketään enää tapettaisi

Erkki Tuomioja sanoi eilen aamupäivällä, että meillä on kolme uhkaa: Isis, Ebola ja Ukrainan kriisitilanne.  Kaikki nämä on kirjoitettava suurin kirjaimin ja jokainen niistä koskettaa myös meitä suomalaisia. Kaikki ne ovat myös sellaisia, joiden edessä näytämme olevan melkein avuttomia. Ihminen on ne luonut, ihmisen pitäisi pystyä ne pysäyttämään. Mutta miten pysäytät pahan?

Tuomioja sanoi Isiksen pohjaavan katkeruudelle, jonka joku on aseistanut. Ehkei etukäteen ajateltu, että tästä tulee tällainen järjestö, hirviö.

Olen lukenut Isiksestä kertovia juttuja, yrittänyt ymmärtää, miten tuollainen raakuus on mahdollista. Järjestö ei pyydä edes rahaa, se aivan kuin vain haluaa näyttää voimansa ja mahtinsa. Me teemme mitä haluamme, ihmisen henki ei ole meille minkään arvoinen. Teloituksien viestiä ei voi muuten ymmärtää.  Se on saanut ihmiset pelkäämään, mutta mitä Isis pelottelulla tavoittelee? Ihanko vain pahaa pahan vuoksi voidakseen näyttää tämän islamilaisen maailman mahdin?

Käsittämätöntä on se nopeus millä järjestö on tullut kaikkien tietoisuuteen.  Kovin montaa kuukautta sitten se ei ollut meille edes olemassa. Euroopasta on sen riveihin lähtenyt kolmisen tuhatta ihmistä, Suomestakin nelisenkymmentä. Opiskelleita, ammattikoulusta valmistuneita nuoria, joilla olisi ollut toinenkin mahdollisuus.

Jukka Huusko nostaa päivän Hesarissa esille twitterin ja facebookin suuren merkityksen. Kun seuraa samanmielisten suoltamaa propagandaa, kun elää eräänlaisessa kuplassa, saattaa nuorella syntyä harhainen kuva maailmasta. Eli hänelle voi olla kiehtovampi vaihtoehto lähteä kuin jäädä odottamaan parempaa tulevaisuutta maahan, jossa jatkuvasti saa kokea olevansa syrjitty, epäonnistunut.

Aamulenkillä Töölönlahden nurkalla parin metrin päässä koirastani ja minusta seisoi komea kettu. Tovin tuijottaa tapitimme toisiamme kunnes kettu laiskasti kävellen hävisi lähipuskaan. Eipä ollut suuri uhka. Tällainen meidän lintukotomme on edelleen.  Me suomalaiset voimme vaikuttaa siihen, että se myös säilyy sellaisena. Ei suljettuna, vaan avarana. Sittenkin. Ystäväni sanoo, että hän menee metrossa ja busissa istumaan maahanmuuttajan viereen. Hän haluaa näin kertoa oman mielipiteensä, tehdä ystävällisen eleen.  Maailmaa on aina parannettu myös pienillä teoilla.

Naivismia Jugoslaviasta

Matkalla Jugoslaviassa huhtikuussa 1988. Yhtäkkiä edessäni on melkein kuin tämä maisema. Saan ahaa -elämyksen. Omistan Ivan Generalicin tauluista tehtyjä postikortteja. Ihanan naivistisia. Pakko mennä korttilaatikolle ja etsiä muutkin kortit. Sieltä ne löytyvät.

Jugoslavia jäi väikkymään mieleeni luettuani Pajtim Statovcin kirjan "Kissani Jugoslavia, josta jo kirjoitinkin. Jugoslaviaa ei enää yhtenäisenä valtiona ole. Sinä vuonna kun me ajoimme autolla tämän noin tuhannen kilometrin matkan Itävallasta Kreikkaan, tilanne oli jo kriisiytymässä. Albaanit halusivat Kosovolle itsenäisempää asema. Alkoi Kosovon sota, jonka seurauksena satoja tuhansia albaaneja pakeni ulkomaille. Tästä Statovcin kirja kertoo.

Ivan Rabuzin on toinen kroatialainen taitelija, jonka naivismista pidin paljon

Dubrovnikistä ostettu kortti. Taitelija Zvonimir Loncarik

Elämää maaseudulla kuvasi Inge K.Cimic.

Postikortit on ostettu joskus 1985 Opatijasta ja Rijekasta, silloisesta Jugoslaviasta, nykyisestä Kroatiasta. Olisipa silloin ollut rahaa ostaa edes yksi taulu., mutta hyvä kun edes postikorteista voi muistella menneitä. Netistä löytyy lisää taitelijoiden kuvia.

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia

Kun lapset häpeävät vanhempiaan, on vaikeaa ajatella minkäänlaisen yhteisen menneisyyden pitävän perhettä koossa. On tunnettua, että vanhemmat eivät kotiudu toisenlaisiin oloihin niin helposti kuin heidän lapsensa.  Jotkut eivät koskaan. Pajrim Statovcin kirja "Kissani Jugoslavia" kertoo siitä mitä ihmisille ja perheille tapahtuu, kun heidän on muutettava täysin toisenlaiseen kulttuuriin.

Tarina alkaa Jugoslaviasta sinä keväänä, kun maata hallinnut Tito kuoli ja jonka jälkeen hyvin pian alkoi kaikki paha. Oli joko kuoltava tai lähdettävä.  Bajram tuo perheensä Suomeen. Hänellä ei ole mitään. On vaimo ja viisi lasta, ei rahaa eikä omaisuutta, mutta varmasti mieli täynnä toisaalta pelkoa uudesta tilanteesta, toisaalta tahtoa päästä omille jaloilleen. Onhan hän kouluja käynyt mies. Toisin käy. Kun miehen valta murenee myös perheessä, siitä ei seuraa hyvää.

Kirja on osittaisesta outoudestaan huolimatta kiinnostava. Sen parasta antia on kuvaus elämästä Jugoslaviassa ja toisaalta siitä, miten kosovolainen perhe sopeutuu Suomeen. Päärooleissa ovat äiti Emine ja hänen poikansa Bekim. Kun kahden ihmisen yhteistä ja kuitenkin eri tarinaa kuljetetaan rinnakkain, on välillä tunne kuin kirja koostuisi toisistaan irrallisista paloista.

Maahanmuuttajien kokemukset Suomesta ja suomalaisista tulevat selkeästi esille. Kuva ei ole ollenkaan kaunis. Se ei myöskään ole uusia asia, ei yllätä.  Tarkkailemme mieluummin etäältä kuin menemme ystävällisesti lähelle. Epäluulo erilaisuutta kohtaan on meissä vahva. Siinä jos missään näkyy oma epävarmuutemme. Kun tähän maailmaan tulee albaanimies, joka kaikista eniten pelkää kasvojensa menetystä, ei siitä ainakaan heti voi tulla menestystarinaa. He ovat ylpeää kansaa, josta kirjassa sanotaan ”albaani on valmis kuolemaan kunniansa ja kasvojensa puolesta, koska kasvojen menettäminen on monta kertaa pahempaa kuin kuolema."

Kirjassa on hyvää kuvausta suvun vahvasta merkityksestä. Kosiomatkaan liittyvistä tavoista jäi erityisesti mieleeni se, miten tyttären on näytettävä taitonsa teen tarjoamisessa.  Siinä tarkastetaan samalla se, onko tytär saanut äidiltään hyvää opetusta miehen palvelemisessa. Se on naisen taidoista kaikkein tärkein. Vieläköhän siellä on jäljellä se perinne, että isä päättää kenelle tytär naitetaan? Äidiltä eikä tyttäreltä ainakaan tässä kirjassa kyselty, mitä he tulevasta avioliitosta ajattelivat.

"Kissani Jugoslavia" on myös naisen tarina. Se kertoo siitä, miten miehellä ja suvulla on oikeus alistaa nainen palvelijaksi, orjaksi.  Ruokarahat tulevat muttei koskaan kiitosta. Naisen elämän täyttävät lapset, mies ja puhdas koti. Tuntui pahalta lukea ja ajatella, että edelleenkin kaikki olisi kuin ennen. 

Statovcin kirjassa kissat ovat suuressa roolissa. Puhuvien ja määräilevien kissojen lisäksi lemmikkieläimenä on käärme, joka kietoutuu syleilyyn ja syleiltäväksi. Yhden lukemisen perusteella en osaa oikein arvuutella, mitä nämä symbolit tarkoittavat.

Peter von Bagh

Ensimmäinen ajatus oli, ei voi olla totta, Peter von Bagh on kuollut.  Sodankylän elokuvajuhlien kuvissa viime kesäkuulta hän näytti väsyneeltä, mutta tätä en osannut odottaa.

Peter von Bagh on elokuvafaneille merkinnyt paljon. Itse en kuulu intohimoisempien elokuvien seuraajiin, mutta kautta koko elämäni elokuvat ovat olleet itsestään selvyys. Ne ovat osa kulttuuriamme siinä kuin kirjat ja teatteri. Peter von Bagh oli itselleni sillä tavoin tärkeä ihminen, että hän opetti katsomaan elokuvia muunakin kuin pelkkänä viihteenä. Hän opetti näkemään niiden yhteiskunnallisen sanoman, näkemään niissä vielä vähän enemmän.

Massiivisessa Elokuvan historia -kirjassaan hän lainaa Majakovskia: "Teille elokuva on spektaakkeli, minulle melkein kuin maailmankatsomus". Näin olisi voinut sanoa, ehkä sanoikin, Peter von Bagh. Hän osasi sanoa elokuvasta sen ytimen esitellessään filmin ennen esitystä. Usein hänen sanomansa oli vielä sellainen, jota en itse olisi osannut ajatella.  Bagh käytti joskus adjektiiveja hervottomasti, sanoisinko laveasti, mutta pidin hänen tavastaan "maalata" leveällä vedolla. Mitä niitä sanoja pihtaamaan, kun kyse on "elämää suuremmasta".

Peter von Bagh piti elokuvaa ainutlaatuisena ilmaisumuotona. Sitä se onkin. Elokuva on kiehtova siksi, että se on mielikuvituksen ja kaikkien tunteiden juhlaa. Katsoessani vanhoja elokuvia, tutkin  miten Bagh on arvioinut filmiä ja sen ohjaajaa. Melkein kaikista hän on sanonut jotain. Ja uskomatonta, hän on ollut vain 32v  kirjoittaessaan historian. Ja sen jälkeen kirja ja työ seurasi toistaan, määrä on valtaisa. Niin kuin hänen vaikutuksensakin aina 1960 -luvulta alkaen.

Bagh oli aina ajan hermolla. Kun Elvis vuonna 1977 kuoli, hän teki samana vuonna kirjan rock`n rollin loistavasta tähdestä. Kirjan kuvitus on mielettömän hieno.

Kunnioitan Peter von Baghin muistoa katsomalla elokuvan "Mies lännestä" (vuodelta 1958), jossa kivikasvoinen Gary Cooper on pääosassa. Bagh sanoo elokuvaa Anthony Mannin lännen elokuvien ohjauksista ehkä hienoimmaksi.

Arkisia onnen hetkiä

Onkohan se ikään (tymiseen) liittyvä asia, ettei enää odota hyvien ja onnellisten hetkien tulevan sitku tuo asia on hoidettu tai sitku tuo on saatu maksetuksi tai jotain sitku...Vaan että ne onnelliset hetket ovat tässä ja nyt. Jos ovat ollakseen.

Syyskuun säät ovat olleet upeita. Tällä viikolla pesin jopa pari mattoa. Tänään lauantaina aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, lämmittikin. Vein aamulla lakanat ulos kuivumaan, hain torilta mustia torvisieniä ja puolukoita.
 
Sää salli ulkoilun kesävaatteissa. Edes mereltä kevyesti puhaltava tuuli ei ollut kylmä. Lenkin puolivälissä nautimme päivästä  Regatan terassilla.. Meri, kahvi ja uunituore pulla - sopusointu oli täydellinen.

Kävelimme ohi Kesärannan ja presidentin asuinalueen. Ei vilaustakaan kummastakaan pomosta. Seurasaaren edustalla usean soutajan veneitä.  Meilahden korkeilta kallioilta näkymä on komea. Vähäistä liikeenteen kohinaa jossain, muuten aivan hiljaista. Helsinki on hieno kaupunki.

Lähes kaksituntisen lenkin jälkeen kotona. Koirani ja minä. Koti on lauantaisiivottu. Meressä pesemäni matot ovat antaneet ihanan tuoksun huoneeseen.

Juon pienen pullon belgialaista kriekiä.  Nukahdan sohvalle dekkari kädessä.

Ihminen tulee onnelliseksi pienistä asioista. Niin monelle nämä kokemani hetket saattaisiva olla suuria. Tässä maailmassa ja tässä ajassa.

Ydin -lehti täynnä asiaa

YDIN -lehti tipahti postiluukusta. Sata sivua "ihmiselle, jolle väkivallattomuus ja vastuu maailmasta ovat intohimo", sanotaan lehden kannessa. Jos en nyt aivan intohimoa tunne, on lehden aihepiiri minua lähellä, on aina ollut. Ydin -lehden syyskuun numerossa on paljon monipuolista pohdintaa, mielenkiintoisia aiheita.
 
Erityisen kiinnostava oli Andreas Fagerholmin "Euroopan uudet puoluekuviot", jossa hän tarkastelee, miten vihreät ja populistinen radikaalioikeisto ovat ottaneet perinteisiltä puolueilta tilaa itselleen. Hän esittää tärkeän kysymyksen myös meille suomalaisille: "voiko vasemmistoa kannattavien uusien sukupolvien joukossa niiden arvostama vihreä ja kasvukriittinen politiikka olla esillä ilman, että sosialidemokraateille tärkeät ydinkannattajat, usein työväenluokkaan kuuluvat, pakenevat populistisiin liikkeisiin?"

 
Thomas Wallgren kirjoittaa Ydin -ledessä otsikolla "Kestävään hyvinvointiin". Wallgren kirjoittaa joskus niin filosofisen vaikeasti, että pitää aina varata aikaa, jotta edes jotain hänen ajattelustaan ymmärtäisi. Wallgren hakee kirjoituksessaan vasemmiston uskottavuutta ja pohtii kannattajien ja erityisesti aktiivien katoamista.

Wallgren määrittelee ihmisen innoituksen lähteiksi kolme asiaa. Ensiksi idealismin, halun toteuttaa epäitsekkäitä tavoitteita. Toiseksi oman ja läheisten edun tavoittelun ja kolmanneksi kaunan, kateuden ja vihan. Wallgren kirjoittaa:"Kauna vie ihmisiä uusoikeiston populismiin, itsekkyys perinteisen oikeiston omaksumaan markkinaliberalismiin, aate punavihreiden ekosolidaarisuuteen."
Itsekin järjestötoiminnassa vuosikymmeniä mukana olleena, olen monasti ollut pohtimassa, miten saada ihmiset innostumaan, toimimaan aktiivisesti omassa järjestössään tai puolueessaan. Se on ikiaikainen, kaikkia järjestöjä koskeva ongelma. Aina on liian vähän ihmisiä tekemässä. Ensi kevään eduskuntavaalit nostavat taas tämän kysymyksen ajankohtaiseksi.

Kysymykset on hyvä joskus kääntää henkilökohtaiseksi. Mikä minut saisi innostumaan? Viimeksi olen ollut täysillä mukana silloin, kun Tarja Halonen ensimmäisen kerran valittiin presidentiksi.  Silloin meitä oli niin paljon ja ennen kaikkea, silloin meillä oli intohimoa.  Ajatus, että nainenkin voidaan valita presidentiksi, sytytti.  Nyt juuri ajassamme liikkuu niin paljon sellaista, että onpa ihme ellei tässä taas kerran syttyisi tekemään edes jotain pientä.

Kuulen jo kysymyksen, mikä ihmeen Ydin. Puoluepoliittisesti sitoutumaton lehti on ilmestynyt melkein puolivuosisataa. Voit tutustua lehteen osoitteessa www.ydinlehti.fi tai osta se AppStoresta.

Hiljainen seinäkello

Mummollani oli seinäkello, joka oli hänelle hyvin tärkeä.  Kun mummo joutui vanhainkotiin, hän halusi sinne kellonsa. Kello oli hänen ystävänsä. Kun kello sängyn yläpuolella puolen tunnin välein kumautti pehmeästi lyöntinsä, kaikki oli hyvin.

Perin kellon mummoltani.  Mutta se lakkasi käymästä, ei sopeutunut seinälleni. Ehkä en osannut sille jutella. Pidin kuitenkin kellon, mutta halusin kuulla myös sen tikityksen ja lyönnit. Täällä en saanut sitä korjatuksi, mutta sitten vein kellon kotipaikkakunnalleni Keikyään. Muusikko ja käsistään taitava Ahon Aake otti kellon haltuunsa. Eikä turhaa ottanutkaan, vaan myös korjasi sen.

Kello raksutti jälleen. Ja kumautti lyöntinsä. On se kumma, miten ihminen tottuu niihin ääniin, jotka ovat kotona tavanomaisia. Niin kuin kellon lyönteihin. Niitä ei aina edes kuullut eivätkä ne koskaan yöllä herättäneet. Kun joskus yöllä valvoin, oli mukava (aina ei) kuunnella, joko se nyt noin monta lyöntiä löi.

Tällä hetkellä kello on taas hiljainen. 20 vuotta se kesti, mutta päivänä muutamana kello tuli rysähtäen seinältä alas.  Ei hajonnut sirpaleiksi, mutta hiljaiseksi meni. Nyt pitää löytää kelloseppä, joka osaisi sen  kunnostaa. Ahon Aakea ei enää ole.

Hilma af Klintin näyttelyssä

Onko komeampaa taideteosta kuin satojen ja taas satojen muuttamassa olevien lintujen muodostamat, elävät ja liikkuvat aurat.  Siinä jäi golf täysin sivuseikaksi, kun Vuosaaren kentällä ihastelimme taivaalla tapahtuvaa näytelmää.

Aivan toisenlaisen maailman kohtasin Taidehallissa, jossa vielä tässä kuussa on esillä Hilma af Klintin luomaa taidetta. af Klint on ruotsalainen taitelija, jo 70 vuotta sitten kuollut. Hänen erikoisuutensa on se, ettei hän halunnut taidettaan julki elinaikanaan.  Hän ei uskonut, että hänen oma sukupolvensa olisi hänen taidettaan ymmärtänyt, ja niinpä hänen teoksensa tulivat esille vasta yli 40 vuotta hänen kuolemansa jälkeen.

Myönnän suoraan, että kuvataide ei minulle aina aukea. Toisaalta en tiedä, tarvitseeko sen auetakaan.  Kunhan vaikuttaa, saa pysähtymään. En ole suuremmin abstraktin taiteen ystävä. Viivojen erilainen muotoilu ei oikein puhuttele. Ei herätä värähdyksiä, mutta aina voi tulla poikkeuksia. Nyt sellaisen kohtasin.

Näyttelyn esittelyssä kerrotaan, että af Klint on ammentanut töihinsä aineksia 1800 -luvun lopun teosofiasta ja antroposofiasta. Lisäksi hän harrasti spiritismiä. Kun tämä tieto on taustana, on helppo nähdä hänen töissään paljon pyörivää liikettä, spiraaleja, kuvioita kohti korkeampia voimia.  Suurimmat työt ovat  huikeita.

Hilma af Klintin työt herättivät minussa muistoja. Koska en ollut aiemmin nähnyt hänen töitään, ihmettelin, miten ne vaikuttavat jotenkin aivan tutuilta. Kotimatkalla näyttelystä mieleeni palautuivat mieheni piirustukset. Parikymmentä vuotta sitten hän kävi etsimässä itseään ns. valaistumiskursseilla, joissa myös piirrettiin. Eivät  ne työt af Klintin töille olisi pärjänneet, mutta samasta oli kysymys: piirtämällä/maalamalla haettiin vastausta kysymykseen: kuka minä olen. Niin teki mieheni ja siitä kertovat myös af Klintin työt.

Vahvat naiset "Melkein kuin Emmerdalessä"

Teatterisyksyni alkoi räjähtävän hienosti: Ella Pyhältö, Susa Saukko ja "Melkein kuin Emmerdalessä" näytelmä. Se nauratti, se veti vakavaksi, lopulta se sai kyyneleet silmiini. Voi miten hienon ja koskettavan työn te tytöt,  mukaan lukien käsikirjoittaja ja ohjaaja Minna Koskela, olittekaan tehneet.

Kaiken - minkä tahansa esityksen -  alku on tärkeä. Jo siinä otetaan yleisö, tai sitten ei. Tässä näytelmässä otettiin. Kaksi naista lavalla, siskot. Sairaalan odotushuone, äiti potilaana. Sanoja ei juuri tarvittu, kun kävi selville, että me emme halua keskustella keskenämme. Liian paljon pahaa yhteisessä historiassa.  Puhumattomiksi jääneet asiat jäytävät mieltä. Teksti nostaa hienosti, monin pienin sävyin esille sen, mistä pahanolon tunteet tulevat.

Miten me osaammekaan satuttaa toisiamme.  Varsinkin me toisillemme läheiset.  Näytelmän tekstissä ei ollut mitään haettua, elämän ulkopuolelta otettua. Elämä nyt vain on tällaista.  Kaikilla meillä on sen suhteen odotuksia. Aina ne eivät toteudu. Vaikka näytelmässä oli hetkittäin varsin raatelevia kohtauksia, se päättyi kauniisti, vaikka kipeät ongelmat eivät saanetkaan ratkaisua. Mahdollisuus parempaan oli otettu.

Näytelmän sanoman voisi sanoa ehkä näinkin: vahvuutesi on siinä, kun uskallat olla heikko.

Molemmilla naisilla oli hetkittäin sellainen terminaattorivaihe päällä, että hengästyin pelkästä katsomisesta. Olen aina ihaillut Ella Pyhällön äänenkäytön vaihtuvuutta ja hänen ilmeidensä rikkautta, nyt se oli kuin yhtä vuoristorataa. Susa Saukon laulua olisin voinut kuunnella enemmänkin. Ja voi wautsi, millainen yhteinen lauluesityksenne olikaan.

"Melkein kuin Emmerdalessä" esitetään Kapsäkissä syyskuun aikana ja lokakuussa esitys siirtyy teatteri Jurkkaan. Suosittelen lämpimästi.

www.facebook.com/melkeinkuin

Sodassa ihminen ei ole tärkeä

Kysyn samaa, mitä niin moni muukin tänään: miten on mahdollista, että näin lähellä sivistynyttä Eurooppaa ollaan sotatilanteessa? En haluaisi tietää koko sodasta mitään, koska koko tilanne ahdistaa.  Mutta se myös suututtaa niin paljon, että  sittenkin seuraan sen outoja käänteitä. Itäisen Ukrainan tapahtumat ja Putinin Venäjä on luonut hirvittävän draaman, jossa ei ole sankareita ja joka ei voi päättyä hyvin.

Samaan aikaan, kun Venäjän ulkoministeri puhuu kauniita sanoja rauhasta, vyöryy tankkeja ja muuta sotakalustoa naapurimaahan. Ihan oikeasti olen uskonut, että se mitä Neuvostoliitto aikanaan teki, että ne ajat ovat olleet ja menneet. Eivät ole. Mitään väliä ei  näytä olevan sillä, kuinka paljon miehiä kuolee, saavatko lapset käydä koulua, nuoret opiskella, ihmiset elää normaalia elämäänsä. Kaikki kaadetaan valtapolitiikan vuoksi. Ihmisellä ei edelleenkään ole mitään väliä. Ei ollut Stalinin aikaan eikä näytä olevan nytkään.

Ilta-Sanomien kuvat olivat järkyttäviä. Palaneita ajoneuvoja enemmän koskettivat kuvat räjähteillä leikkivistä nuorista ja lapsista. Kuvia taustoitti leppoisan näköinen loppukesän keltainen pelto.
 
A-studiossa haastateltiin kahta ukranalaista miestä, jotka ovat hakeneet turvapaikkaa Suomesta.  Heistä nuoremman ahdistunut katse jäi mieleeni.  Hän ei halunnut palata sotaa käyvään maahansa. En tiedä, miten hänelle käy, onko hänen palattava sodan keskelle. En tiedä sitäkään, koska sota loppuu. Pelkään, ettei se lopu pitkään aikaan vaan pahenee. Putinin Venäjä ei luovuta. Valtakunnan johtajan vallan himo sekä ihmisten halu uskoa ja luottaa johtajaansa mahdollistavat sodan jatkumisen.

Tällä hetkellä minusta tuntuu, että me suomalaiset haluamme uskoa ihmisistä parempaa kuin he ansaitsisivat. Virolaiset tuntuvat olevan realistisempia, ehkä he omaan kokemukseensa perustuen näkevät tarkemmin kuin me.

Pieni asia voi olla suurikin

Hän on aika iäkäs nainen. Paljon yli 80 vuotta, ehkä lähempänä yhdeksää kymmentä. Hän on vuosikymmeniä asunut samassa talossa. Näiden vuosien aikana hän on saanut uudet ihmiset naapureikseen. Vanhat asukkaat ovat muuttaneet, siirtyneet palvelutaloihin tai kuolleet. Hän kävelee päivittäin hiljakseen, pysähtyy juttelemaan heti kun saa kontaktin ihmiseen. Viime aikoina olen huomannut hänen istuvan lasten leikkikentän tuntumassa, jossa voi jutella äitien ja isien kanssa. Myös koiriaan kävelyttäviä hän lähestyy. Muutaman kerran olen nähnyt naisen  alueemme juopporukassa, mutta ei sentään kaljatölkki kädessään.

Pessimistisinä hetkinä näen itseni vastaavassa tilanteessa.  Tällainen kuva tulevaisuudesta ei miellytä. Silti näen tämän  vähän kumarassa kävelevän vanhan naisen elämässä myös valoa: hän ei ainakaan päiväsaikaan jää neljän seinälle sisälle, vaan lähtee ulos ja lähestyy ihmisiä. Ehkä hänen vaatimuksensa eivät ole kovin kovat. Saada edes pieni jutteluhetki, muistella jonkun kanssa omaa elettyä elämäänsä.

Ystäväni Saara on 86 vuotta. Hän on miehensä kuoleman jälkeen asunut maalla omakotitalossaan yksin noin kuusitoista vuotta. Hän ei ole halunnut muuttaa kaupunkiin lähelle lapsiaan. Hän valitsi yksin asumisen. Ja erityisesti syksyisin ja talvisin myös pitkät jaksot yksinäisyyttä, koska naapureita ei ole lähellä. Menee välillä päiviä, ettei hän näe ketään. Kylätie on hiljainen ja vanhoja ystäviä ei enää ole.  Hänellä ei ole edes kaupunkilaisen etuoikeutta - ihmisiä kohtaa kun astuu kotiovesta kadulle. Mutta Saara on lähellä luontoa, se on hänelle kaikista tärkeintä.

Olen itse asunut samassa talossa kolmekymmentä vuotta. Mielessä raksuttaa, pitäisikö muuttaa hissilliseen taloon. Sen päätöksen tekeminen ei ole kovin helppoa, kun tunnen olevani täällä kotonani. Ja sitä paitsi, entä jos uudet naapurini eivät tykkäisi kuoharista tai eivät ymmärtäisi mitään rapujuhlien päälle. Miten siinä sitten voisi elää, ei mitenkään.

Kesä huipentui eilisiltana naapureitten kanssa vietettyyn rapujuhlaan. Herkullisia olivat.

Lenininpuisto on kuin kaunis koru

Lenininpuiston avajaisia vietettiin tänään. Lopultakin, tekee mieli sanoa.  Viime vuoden kesä meni, kun puistoa myllättiin oikein kunnolla. Kaadettiin vanhoja puita ja puskia.  Uusia on jo kasvamassa. Kesän aikana on istutettu 10 000 kukan taimea, pari tuhatta sipulia on vielä tulossa. Ei ihme, että aikaa on kulunut, sillä niin monta juttua, jotka eivät meille edes näy, on pitänyt tehdä. Vesiallas oli kuulemma kaikista haastavin. Lopputulos on hieno.

Puistot ovat osa kaupunkikulttuuria. Ne on tarkoitettu kaupunkilaisten käyttöön.  Alppilan alueella on Lenininpuiston lisäksi myös viehättävä Alppipuisto, jossa kesäviikonloppuisin pidetään konsertteja.

No niitä konsertteja on pidetty myös Lenininpuistossa.  Ne ovat enimmäkseen olleet juopot-pojat-huutavat -kuoroja. Sietäisin vielä sen öisen meluamisenkin, mutta onko pakko rikkoa ja roskata, yrittää näyttää miehistä(?!) voimaa roskiksia kaatamalla? Toisaalta on suuri ihme, että istutukset ovat enimmältään saaneet olla rauhassa.

Lenininpuistoon en toivo kovaäänisiä konsertteja. Toivoisin puiston pysyvän rauhallisena piknik -puistona. Seurustelupuistona. Sellaisena se olisi suuri ilo myös meille lähellä asuville.

Oman (työ)elämän parantaja

Kuka on on työelämän parantaja? Tietysti jokainen työssä käyvä on oman työnsä parantaja. Kuka sitten on työelämän ulkopuolella olevan ihmisen elämän parantaja? Vastaus ei muuksi muutu: ihminen itse.  Näitä parannusasioita aloin taas kerran miettiä luettuani Hesarista Pekka Seppäsen kirjoituksen. Hän sanoo olevansa työelämän parantaja. En tiedä, onko hän sitä vielä laajemmin kuin vain itseään koskien mutta itsestään hän kirjoittaa.

Yrityksillä on arvot. Ammattiliitoilla on arvot, jotka määrittävät heidän toimintansa. Samoin puolueilla.  Seppänen kirjoittaa siitä, että myös itselleen kannattaa määritellä arvot. Tässä kohtaa olisi helppo sanoa, minun arvoni ovat selkeät: oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo niin työelämässä kuin koko yhteiskunnassa ja ihmisten välisissa suhteissa. Seppänen kirjoittaa arvoista eri tavalla, minua suuresti kutittavalla tavalla. Seppänen parantaa työelämää, mutta eihän tuossa arvojen kannalta ajatellen ole suurta eroa, onko töissä vai vapaalla. Ainakin vapaalla ollessa saan takuulla valita arvoni ihan itse.

Meillä on vuoden verran ollut voimassa ns. ikälaki jonka tarkoitus on turvata ikääntyneiden hyvinvointia, terveyttä, toimintakykykyä ja itsenäistä suoriutumista. Mikään laki ei moisesta tehtävästä suoriudu. Ne ovat asioita, jotka vaativat tekoja myös ihmiseltä itseltään ei vain kaupungilta tai valtiolta. Juuri tähän kohtaan tekee mieli kytkeä Seppäsen ajattelua.

Hänen ensimmäinen arvonsa on lisää oppiminen, paino molemmilla sanoilla.  Lisää oppiminen on eri asia kuin uuden oppiminen. Kun ihminen ikääntyy, esim. uuden kielen  oppiminen ei ole enää niin helppoa tai se vaatii ainakin valtavasti työtä.  Sen sijaan meillä on vuosikymmenien aikana hankittua osaamista. Seppäsen  ajattelussa "lisää oppiminen" tarkoittaa omien vahvuuksien vahvistamista, tarttumista sellaisiin toimiin jotka tarjoavat mahdollisuuden oppia lisää.

Toinen Seppäsen arvoista on tekemisestä nauttiminen. Jälleen molemmat sanat tärkeitä: tekeminen ja siitä nauttiminen. Ei vain tulos ole tärkeää, vaan se että teet sitä kivaa asiaa. En kuuna konsanaan kuvitellut itseäni viikottaiseksi bloggaajaksi.  Nyt kun olen pari vuotta näitä varsin eri tasoisia ja aiheisia juttuja vääntänyt, olen aina vaan hurjan iloinen saatuani jutun aikaseksi. Itse tekemisestä saa hyvän mielen kun ponnistelee, kun tahkoaa ja tahkoaa eikä saa aikaseksi. Ja sitten se ottaa ja syntyykin.

Seppäsen kolmas oma arvo on mielekäs vuorovaikuttaminen. Se on tärkeä asia ja se on myös yksineläjälle vähä vaikea asia. Joko ei ole ollenkaan keskustelukavereita tai sitten he eivät ole samalla aaltopituudella.  Mutta sittenkin on vaihtoehtoja: joko seurustelet tv -ohjelmien kanssa tai hakeudut "seuroihin", ajattelevien ja opinhaluisten ihmisten lähelle. Mikään ikä ei ole sellainen, että kannattaisi heittäytyä vain olemaan. Tästä en sano enempää tai menee saarnan puolelle.

Hyväksi lopuksi lainaan Seppäseltä hänen juttunsa lopun. En osaisi itse tätä paremmin sanoa:  "Oppimishaluttomien, ilottomien, saamattomien, välinpitämättömien, katkeroituneiden, ahneiden ja itsekkäiden ihmisten kanssa ei kannata tehdä mitään, ei edes kinastella."

Terveisiä Saarenmaalta

Tosi pitkästä aikaa golfmatkailua Viron maalla.  Jotkut siellä käyvät tämän tästä, itse en ole tuntenut suurta houkusta sinne lähteä. LIian vaivalloista. Nyt kuitenkin pienessä ryhmässä eräänlainen kesäturnee, vähän sellaista arjen katkaisua. Kun en ole kovin paljon matkustellut Tallinnan ulkopuolella, teki mieli nähdä Viron maata vähän enemmän.

Kyllä sitä näinkin, mutta aika tiuha oli matkamme tahti. Kolmessa vuorokaudessa kaksi peliä Saarenmaalla ja yksi Niitväljassä. Se tarkoitti sitä, että tyypilliseen golfmatkailun tapaan näit matkallasi lähinnä vain kentät ja klubit.  Matkan pääasia olikin golf , mutta olisi ollut mukavaa nähdä vähän enemmänkin. Silloin vain olisi pitänyt matkaa pitkittää parilla päivällä lisää eikä sellainen onnistunut tällä kertaa.

Olen paljon kuullut Saarenmaasta, mutta nyt vierailin siellä ensimmäisen kerran.  Viehätyin suuresti saaren ainoasta kaupungista Kuresaaresta. Kertakaikkisen hienosti säilynyt vanha kaupunki, jossa oli paljon kahviloita, terasseja, suuri puisto. Siellä oli myös komea Piispanlinna, rakennettu joskus 13. vuosisadan lopulla. Voisin hyvinkin lähteä Kuressaareen uudelleen, mutta silloin jättäisin golfin sivuun ja antaisin itselleni aikaa nauttia kaupungin kapeista kujista ja kauniista taloista. Niin ja tietysti terasseista.

Toinen yöpymispaikkamme lähellä Tallinnaa oli kylpylä-hotelli Laulasmaa. Matkailun - myös golfmatkailun - parhaita puolia on löytää uusia ruokia. Hotellin yläkerran ravintolan terassilta näkyi meri ja tarjolla oli mm. kaninmaksamoussee, joka tarjoiltiin raparberivaahdon, mansikoiden ja karamellisoitujen pähkinöiden kera. Yksinkertaisesti sanottuna, se oli hyvää.  Annos jo sinällään oli kaunis, hyvä että saatoin sen edes syödä. Pelkästään tämä annos viritti mieleni ihan uusille aaltopituuksille. Hyvällä ruoalla on minuun sellainen vaikutus.

Laulasmaahan voisin palata uudelleen enkä vain ruoan takia. Meren rannalla sijaitseva hotellin ympäristö näytti tosi mukavalta ja hotelli on täynnä kaikenlaista palvelua, jotka tällä kertaa jäivät täysin käyttämättä.

Golfista ei ole paljon kertomista eikä varsinkaan omista suorituksista. Matkan paras anti - mistä edellä olevat rivit kertovat - oli tämä pienen herätyksen saaminen Viroon suuntautuvaan matkailuun. Muutenkin kuin golfmailojen kanssa.